Category: vaeltaja

Jännitysnäytelmä metsässä – Vuorenvalloitus 2022 loppuhuipennus

Päivä 13: Lukla – Kathmandu

Surkuhupaisasti ristimme vessapaperipussin käsilaukukseni, sillä viimeisten vuoripäivien aikana juurikaan tohtinut olla erossa siitä.

Neljän korvilla aamuyöllä paluumatkalle lähdössä oleva porukkamme, Frank, hänen Sudit-oppaansa, Jan sekä kiipeilyparini Heikki ja minä seuranamme saattamaan tullut Binod, kokoonnuimme majatalon hämärään ruokasaliin odottamaan lähtökäskyä. Jännittyneenä nypimme varhaista aamupalaa ja tuijotimme ikkunasta näkyvää, hiljalleen aamua vastaanottavaa vuoristomaisemaa, joka valitettavasti oli kääriytynyt tiheään harmaaseen pilvivilttiin. Minuuttien madellessa eteenpäin keskusteluyritykset tyrehtyivät, ja kun kello 06 lopulta puhelin tiskin takana pirahti soimaan, ääni tuntui venyneessä hiljaisuudessa niin kovalta, että sydämeni taatusti jätti yhden lyönnin väliin. Hermostuneina tuijotimme puhelimeen vastaavaa majatalon isäntää. Hän puhui lyhyesti, sulki sitten puhelimen ja kääntyi hymyillen meitä kohti:

– Kone on juuri noussut Kathmandusta!

Huone täyttyi hälinästä, kun kaikki säntäsimme yhtä aikaa pystyyn ja ryhdyimme kokoamaan varusteitamme siirtyäksemme aamu-usvan halki kohti asemahallin virkaa toimittavaa pientä huonetta kiitoradan toisella puolen. Laukkujen punnituksen jälkeen siirryimme alakertaan, kiitoradan vieressä sijaitsevaan pieneen aulatilaan odottamaan lentokoneen saapumista.

Aika valui eteenpäin, eikä mitään tapahtunut. Kone tulisi täyteen, eli kaikkiaan parisenkymmentä matkustajaa pyöri huoneessa levottomina ja tuijotellen ulos valkoiseksi massaksi muuttuneeseen maisemaan. Osa heistä oli jo useana päivänä yrittänyt päästä lennolle, mutta kahteen viikkoon yhtään konetta ei ollut päässyt Luklaan. Hetkien valuessa Dalin kellojen lailla tunnelma muuttui ensin hermostuneeksi ja sitten lannistuneeksi.

Odottelua lähtöaulassa

Kahden tunnin odottelun jälkeen huolet realisoituivat, kun lentokenttävirkailija ilmaantui portaille huutamaan, että kone oli joutunut palaamaan Kathmanduun.

Lukla–Kathmandu -reitille oli aikataulutettu kolme edestakaista lentoa per päivä. Ensimmäiselle sääennuste oli aina paras, niin tänäänkin. Nyt meillä olisi vaihtoehtoina jäädä odottamaan, pääsisivätkö myöhäisemmät lennot perille. Toinen vaihtoehto olisi yrittää löytää helikopteri, joka lennättäisi meidät Kathmanduun. Jokainen lentokoneen odotushetki vähentäisi kopterilennon onnistumismahdollisuuksia, sillä vaikka helikopterit lentävät lentokoneita haastavammissa olosuhteissa, onnettomuuksien seurauksena niidenkin lentämistä on ryhdytty rajoittamaan.

Olimme edellisenä iltana Frankin ja Janin kanssa sopineet, että ryhtyisimme etsimään helikopteria heti, mikäli ensimmäinen lento ei saapuisi. Kopteriin mahtui viisi ihmistä. Lennon hinta oli 2500 dollaria, ja vaikka kustannus oli korkea, viidellä jaettuna se olisi jotenkuten ujutettavissa luottokortin takakulmalle.
Suunnitelman piti olla sovittu ja selvä, mutta yhtäkkiä alkoi tapahtua omituisia: Frankin opas Sudit teki tenän vaatien, että alkuperäisestä poiketen Frank maksaisi myös hänen helikopterilentonsa. Kun he saivat neuvoteltua keskinäisen sopimuksensa kuntoon, kävi ilmi, että Sudit oli käynyt neuvotteluita yhteisistä helikopterilennoista toisen kiipeilyryhmän kanssa ja luvannut, että hän ja Frank jakaisivat toisen kopterin jättäen Heikin, Janin ja minut kolmestaan. Tilanne oli muuttumassa kummalliseksi, ja olin huojentunut, kun yhtäkkiä Binod ilmestyi aulaan – hän oli palannut auttamaan meitä kuultuaan, ettei lento tullutkaan.

Seuraavat kaksi tuntia olivat kuin sekavasta elokuvasta. Pitkän monikantaneuvottelun jälkeen Sudit luovutti liittoumastaan toisen tiimin kanssa. Taustalla oleva kuviokin aukesi: Sudit oli ilmeisesti onnistunut neuvottelemaan itselleen rahallisen korvauksen, mikäli olisi saanut toiselle ryhmälle kopterikyydin ja lisää maksajia. Lisäksi hän oli ottamassa välityspalkkion myös meidän kopterikyydistämme – yritteliäs kaveri, pakko myöntää!

Kopteripalvelun tarjoajakin löytyi, mutta kopteri ei pystyisi lentämään Luklaan, vaan meidän tulisi kaikkine varusteinemme vaeltaa sateisen metsän läpi alempana sijaitsevaan kylään, jonne kopteri voisi laskeutua. Normaalioloissa tuo ei olisi ollut ongelma, mutta minä olin sairas, meillä oli valtavat varustesäkit, ja kantajamme Kamal lähtenyt kotia kohti.

Seuraava ongelma oli raha. Kopterifirmaa edusti kaksi miestä, ja palvelun olemassa olosta ei ollut muuta todistetta kuin toisen takkiin kömpelösti ommeltu helikopterifirman logo. Miehet ilmoittivat, ettei kopteri lähtisi Kathmandusta ennen kuin olisimme maksaneet heille. Heikki ja minä raavimme kokoon kaiken jäljellä olevan käteisemme, mutta se ei riittänyt kuin yhden matkan maksamiseen. Luklan ainoa pankkiautomaatti oli tyhjä tai mahdollisesti rikki.

Niinpä laukkasimme hössöttävien kopterimiesten perässä ympäri kylää kaatosateessa yrittäen ratkoa tilannetta. Touhuun liittyi jatkuvasti uusia ihmisiä, joiden roolia oli vaikea hahmottaa.

Lopulta Heikki sai häslingistä tarpeekseen ja ilmoitti päättäväisesti, että maksamme puolet nyt ja loput kopterin laskeuduttua Kathmanduun, missä luottokortit toimisivat. Liekö kopterifirman edustaja itsekin huomannut, ettei asia ratkeaisi vuoristokylässä, sillä soitettuaan lyhyen puhelun hän ilmoitti, että asia oli kunnossa. En edes jaksanut murehtia hukattua aikaa, niin helpottunut olin, että pääsisimme lähtemään.

Hulinan keskellä olin huomannut Binodin tarkastelevan kalpeita kasvojani huolestuneen näköisenä. Kun tuli lähdön aika, olin itsekin huolissani: miten ihmeessä saisin näin heikkona kannettua kymmenkiloisen päiväreppuni JA noin 25 kiloa painavan North Face -laukkuni (joka on kaikkea muuta kuin hyvä harteilla kannettava)?
Takana oli kymmenen päivää Himalajan vuorilla, joista viimeiset neljä päivää olin ollut kovassa vatsataudissa. Kolmena edellisenä päivänä olimme tehneet nopeatempoisen laskeutumisen Mount Everestin Base Campistä koko matkan Luklaan, ja olin puristanut viimeiset voimani tuohon vauhdikkaaseen siirtymään.

Helikopterin metsästys alkaa

Nyt edessä oli vaellus mutaisen viidakkomaisen metsän halki, ei-kovin-luottamusta-herättävien helikopterimiesten johdattamana jonnekin, minne oletettu helikopteri toivottavasti saapuisi. Mielessäni kävi muutamaan otteeseen, että olin elokuvakohtauksessa, jossa päähenkilö suututtaa katsojan tyhmillä valinnoillaan: olisimme metsässä täysin miesten armoilla. He tiesivät täsmälleen, paljonko meillä oli rahaa – puhumattakaan suurista repuista täynnä hyvälaatuisia vuoristovaellusvarusteita.

Huojennus ja kiitollisuus saivat minut kapsahtamaan Binodin kaulaan, kun mies päättäväisesti nosti ison laukkuni selkäänsä ja vaimeista vastusteluistani piittaamatta ilmoitti tulevansa varmistamaan, että kaikki menisi hyvin.

Niin omituinen karavaanimme lähti liikkeelle, kaatosateessa mutaista jyrkkää polkua alas metsän siimekseen. Helikopteritakkinen mies kulki porukan edellä rivakoin askelin, ja me muut seurasimme perässä pitkäksi venyvänä jonona. Toinen kopterimiehistä liukasteli edelläni mudassa suihkusandaaleissa Heikin päiväreppu harteilleen Heikin itsensä kantaessa omaa suurta North Faceaan. Vatsakrampeista huolimatta tein kaikkeni pysyäkseni nopeasti kulkevien kopterimiesten kannoilla, sillä varsin nopeasti suihkusandaalimiehen kuljettua ohitseni Heikin päiväreppu harteillaan, mieleeni iski oivallus, että rahamme ja passimme olivat tuossa laukussa. Jos nyt miehet säntäisivät matkoihinsa, he saisivat lähes koko omaisuutemme ja matkadokumenttimme.

Polku muuttui yhä vaikeakulkuisemmaksi ja metsä tiheämmäksi. Aloin olla todella huolissani, kun kopteritakkinen ilmoitti noin 45 minuutin vaelluksen jälkeen, että sää oli huonontunut ja joutuisimme vaeltamaan vielä toisen tunnin, jotta pääsisimme paikkaan, jonne helikopteri saattaisi laskeutua. En uskaltanut katsoa Binodia, sillä olin aivan loppu ja pelkkä ajatus, että hän jättäisi meidät, oli pelottava. Kuin aavistaen ajatukseni hän hymyili minulle rauhoittavasti ja mutisi puoliääneen:

– I’m with you until the chopper leaves.

Punertava muta tahri vaatteemme polun jyrkentyessä niin, että oli täysi työ pysytellä pystyssä. Raskaat puiden ja pensaiden oksat läiskivät meitä kasvoihin liimaten sateenkostuttamat sitkeäsiimaiset hämähäkinseitit poskiimme. Paljaista ihokohdista sai nyppiä irti valtavia iilimatoja. En ollut rivakan lähdön hetkellä halunnut vaivata Binodia yhtään enempää. Niinpä olin jättänyt ison, tiukasti pakatun laukkuni avaamatta ja tyytynyt kuorihousujen sijasta kevyempiin softshell-housuihin. Nyt olin likomärkä.

Kuva: Jan

Katseeni oli liimautunut tiukasti kopteritakkisen selkään ja kompuroin hänen perässään niin nopeasti kuin kykenin. Tiesin Heikillä olevan iso kuorma, joten koin velvollisuudekseni yrittää varmistaa, ettei meitä jätettäisi.

Tukala mutamarssi jatkui vielä toisen tunnin, kunnes ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen polku sulkelsi ulos metsästä, vihreän ruohon peittämälle harjanteelle. Sen huipulla seisoi puupalikasta ja ohuesta kepistä rakennettu, karkean nuolen muotoinen opaste. Huterat tikkukirjaimet olivat paras palkinto hyisen ja mutaisen taipaleen jälkeen: ” HELIPAD”

Polku koukkasi harjanteen yli, ja yhtäkkiä saavuimme pienen majan edustalle. Pihalla seisoi ryhmä ihmisiä, jotka tunnistin lentokentällä näkemäkseni toiseksi helikopterikyytiä etsineeksi ryhmäksi. Saimme kuulla, että tämä oli heille jo kolmas peräkkäinen päivä, jonka he viettivät samalla tavalla: aamuyöllä lentokentälle, peruuntuneen lennon jälkeen metsävaellus mutaista polkua sateessa, tuntien odotus tällä majalla ja sitten paluu takaisin jyrkkää polkua ylös Luklaan, kun sääikkunaa kopterille ei ollut enää auennutkaan.

Kuva: Jan

Ajatus siitä, että joutuisimme kiipeämään mutaisen rinteen takaisin Luklaan tuntui mahdottomalta. Olin toki tietoinen, ettei kopterikyytikään ollut varma, mutten ollut oikeastaan uskaltanut ajatella sitä mahdollisuutta, ettei varasuunnitelmamme onnistuisikaan. Niinpä irrottauduin ryhmän spekuloinnista, hoipertelin majan tupaan, istuuduin penkille ja nukahdin välittömästi.

Havahtuessani Heikki istui vieressäni ja edessäni oli höyryävä teepannu sekä vaaleaa leipää. Seuraavat tunnit venyimme pitkin majaa ja sen pihaa tuijottaen toiveikkaina valkoista pilvimassaa ympärillämme. Kopteritakkimiehen tiedonannon mukaan kaksi helikopteria oli jatkuvasti lähtövalmiudessa Kathmandussa odottamassa lentolupaa. Koska olimme tuhlanneet aikaa Luklassa käteisen metsästykseen, olimme saapuneet majalle vasta toisena, mikä tarkoitti vielä sitä, että olisimme jälkimmäisessä kopterissa.

Neljän tunnin odotuksen jälkeen kopteritakkisen ilmoitus, että lähtölupa oli saatu ja ensimmäinen kopteri ilmassa, synnytti spontaanin hurraa-huudon horrokseen vaipuneessa majassa. 45 minuuttia myöhemmin moottorin ääni sai meidät säntäämään ulos, ja pian majan edessä olevan vuoriniityn takaa näköpiiriin nousikin helikopteri.

Vaikka olin malttamaton ja huolestunut sääikkunan kestosta, toisen ryhmän huojennus heidän viimein päästessään palaamaan oli niin valtaisa, että hymyni oli leveä ja aito, kun heilutin heille hyvää matkaa. Alle kymmenen minuutin kuluttua saapumisestaan, kopteri nousi ilmaan ja sukelsi jälleen niityn päästä alas aloittaakseen matkan kohti Kathmandua.

Hiljaisuus laskeutui, ja me jäimme odottamaan. Minulle ei koskaan selvinnyt, miksi kopterit eivät voineet lentää yhtäaikaisesti. Mutta vasta tuntia myöhemmin, kun sade oli tauonnut ja istuimme majan rappusilla tuijottamassa pilviin, edelleen kanssamme odotteleva Binod kääntyi hymyillen ja käänsi juuri kopteritakkimiehen sanoman:

– Helikopteri on matkalla!

Aikaisin aamuyöllä alkanut päivä tuntui venyneen kuin purukumi, mutta loputtoman odotuksen jälkeen tuttu ääni kaikui ilmassa, ja koko ryhmämme sähköistyi. Vointini oli hiukan parempi, sillä olin saanut Frankilta vatsalääkettä, joka tuntui helpottavan kouristelua vähän. Pomppasin pystyyn ja vain vaivoin maltoin olla säntäämättä kopteria vastaan sen noustessa näkyviin vuoren reunan takaa ja piiskaten roottorilapojen ilmavirralla kosteana rehottavan niityn sileäksi alustaksi laskeutumiselleen.

Vain hetkeä myöhemmin laukut olivat kyydissä, ja olimme lähtövalmiina. Olin nähnyt Heikin painavan ylimääräisen setelikäärön Binodin kouraan heidän paiskatessaan kättä. Mutta juuri kun olin nousemassa kyytiin, käännyin vielä ja juosten palasin Binodin luo ja halasin häntä lujasti:

– You really saved me today. Thank you, friend.

– Of course I take care of you, my friend, hän vastasi.

Kopterin noustessa ilmaan hymyilimme toisillemme ja kuin yhteisestä sopimuksesta nostimme peukut pystyyn. Se oli sama onnistumisen merkki, jonka olimme tehneet joka päivä päästessämme matkan tavoitteeseen. Liikutus kuristi kurkkuani ja mietin, mahtaisinko nähdä nuorta, ystävällistä opasta uudelleen.

45 minuutin helikopterilento oli todellinen elämys! Himalaja allamme oli kuin pehmoisella siveltimellä maalattu satukirjan kuvitus. Vuorten jäähuiput liukuivat kivirinteiksi ja edelleen vehreiksi metsiksi, joita jäätikköjoet pirstaloivat. Lensimme valtavien pilvien ympäröiminä, ja taitava lentäjämme kierteli niiden valkoisia hankia etsien turvallista reittiä. Vuoret jäivät taakse ja maisema muuttui urbaanimmaksi.

Kopterin laskeutuessa sulavasti Kathmandun kentän laitaan huomasin, että lentojen ympärillä pyörinyt jännitysnäytelmä oli vienyt huomion siitä tosiasiasta, että tämä upea matka oli tulossa päätökseensä. Vuoret olivat antaneet meille paitsi uskomattoman kokemuksen, myös mahdollisuuden olla hetken irti kaikesta ja vain hengittää. Viimein oli ollut aikaa lukemiselle, noppapeleille, päiväunille ja verkkaiselle keskustelulle, joka oli välillä sydäntä vihlovan vakavaa ja välillä hihittelyä huumorille, joka lienee parempi jättää vuoriympäristöön.

Himalaja oli tehnyt juuri sen, mitä osasin odottaa ja expedition blues olisi väistämätön. Vuorenvalloitus 2022 oli päättynyt, ja minä olin rakastunut.

Huippupäivä: Mount Everest Base Camp

Päivä 10: Lobuche (4950) – Gorakshep (5164 m) – Mount Everest Base Camp (5364 m)

Kertakaikkisen kurjan yön jälkeen heräsin aamuun päänsärkyisenä ja uupuneena. Sen vähän unen, jonka jyskytys kalloni sisällä oli sallinut, olivat jatkuvat vatsantyhjennysreissut pilkkoneet pieniin osasiin. Liekö pesemättömän kehon likaisuus, mutta päänahkani kutisi raivostuttavasti ja kylkien iho tuntui kuivalta santapaperi. Joskus neljän maissa aamuyöllä olin antanut periksi ja luopunut toiveista saada nukuttua ennen kuin vaelluksemme tiukin päivä lähes 5500 metriin alkaisi.

Lobuchen kylä

Aamupalalla soolona kiipeävä saksalainen nuori sotilas Jan liittyi seuraamme. Hän näytti yhtä kurjalta kuin minusta tuntui, ja työnnellessämme molemmat haluttomasti aamiaiseksi tarjoiltua valkoista leipää pitkin lautasiamme hän kertoi päättäneensä pyrkiä Mount Everestin perusleiriin, mutta lähtevänsä sitten samantien alas. Useita päiviä jatkunut oireilu oli heikentänyt häntä ja hän halusi nopeasti alas. Kiipeilyparini Heikin ja minun suunnitelmana oli jäädä Base Campissä käynnin jälkeen Gorakshepiin yöksi ja nousta seuraavana aamuna viereisen Kala Patthar-vuoren (5644 m) huipulle Mount Everest -maisemien toivossa.

Vaellus kivistä polkua ylös alkoi vaisuissa tunnelmissa, ja lieväkin ylämäki tuntui raskaammalta kuin olin toivonut. Kaikki eilinen energia oli kadonnut kehostani. Vaikka ilma oli synkkä ja taivas ripsi sadetta, peitin silmäni aurinkolaseilla, sillä jopa tämä harmaa valo vihloi ohimoitani. Vähän väliä säntäsin kivikkoon kivuliaiden vatsakouristusten vallassa.

Jan oli majatalolta lähtiessämme kysynyt, sopisiko hänen kiivetä tämä päivä kanssamme. Olin ollut ehdotuksesta helpottunut: mies oli valkoinen kuin lakana ja tuntui huomattavasti turvallisemmalta ajatukselta, että yksin vaeltamisen sijaan hän kulkisi kanssamme Khumbu-jäätiköllä.

Ensimmäisten tuntien aikana olin varsin tiukasti uppoutunut vihlovan pääni sisälle, eikä kukaan muukaan ryhmästä juuri puhunut. Edes tuuli ei laulanut kivikossa tai ympärillämme nyt kohoavissa kauniissa valkoisissa huipuissa. Hiljaisuuden rikkoivat ainoastaan hiekalla rahisevat askeleemme ja solassa laiduntavien muulien laumanjohtajan kaulassa vaimeasti kilahteleva kello.

Huonovointisuuteni keskelläkin tunsin syvää iloa vaeltaessani viimein pitkän matkan jälkeen kauniit Himalaja-huiput kuten Pumori, Lingtren, Chumbu ja Nuptse ympärilläni. Oli vaikea edes käsittää, että olimme yli viiden tuhannen metrin korkeudessa. Alpeilla olisimme nyt Euroopan katolla mutta täällä viisituhatta metriä on vasta lähtökorkeus ja valtavat 6000–7000-metriset jättiläiset kohosivat kauas yläpuolellemme. Tunnelma oli jotenkin juhlallinen, kuin olisin astunut valtavaan katedraaliin.

Kivikko jyrkkeni, lohkareet kasvoivat autojen kokoisiksi ja etenemisemme hidastui, sillä kävelyn sijasti hypimme kiveltä toiselle ja välillä liu’uimme upottavassa sorassa. Lihakseni itkivät hapenpuutetta, pääni sisällä salamoi ja vatsani kouristeli holtittomasti, kun raahustin kivikossa ja pysähdyin aina välillä hengittämään. Syöminen tai juominen tuntui mahdottomalta, sillä riippumatta siitä, kuinka paljon tai vähän suuhuni laitoin, muutaman minuutin kuluttua löysin itseni kiven takaa. Eivätkä kouristukset vaimenneet, vaikka olisin jättänyt syömättäkin. Tahdolla ja hedelmäsokeripastilleilla tankaten kaakersin eteenpäin, ja silloin kun pääni vihlonnan joukkoon yksikin ajatus mahtui, pohdin, oliko kyse vatsataudista, riittämättömästä akklimatisaatiosta, vuoristotaudista vai jonkinlaisesta yhdistelmästä edellisiä.

On vaikea selittää, mitä mielessä pyörii noissa hetkissä. Kun näille riveille koetan parhaani mukaan kerrata tapahtumia ja tunnelmia, on lähes mahdotonta kuvata tuskaisen vaelluksen pohjavireenä olevaa iloa. Se lienee eräs vuorikiipeilyn omituisuuksia, että pahoinvoinnin keskelläkin on onnellinen siitä, missä on. Jokainen solu on niin vahvasti elossa, ja veri suonissa kuohuu samaan tahtiin rinnalla jäätiköltä poreillen syöksyvän joen kanssa. Siksi joskus on vaikea tunnistaa, milloin on aika kääntyä takaisin, ja milloin kärsimys on osa kokemusta – hinta, jonka ilomielin maksaa etuoikeutuksesta olla täällä.

Gorakshep

Kolme tuntia myöhemmin saavuimme kivikon joukossa piilottelevaan pikkuruiseen Gorakshepiin, viimeiseen kylään ennen Base Campiä. Siellä tarkoituksemme oli levähtää lounaan ajan. Jättäisimme suurimman osan varusteista majataloon, jonne palaisimme yöksi Mount Everest Base Campissä käytyämme.

Istuin pienen vuoristomajan tuvassa voipuneena kykenemättä syömään montaakaan murua, vaikka kaikin voimin yritin energiavarantojani palautella. Iltapäivän kiipeämisestä maailman korkeimman vuoren perusleiriin ei tulisi mitään, jos en saisi syötyä, joten lähes väkivalloin pakotin kuin umpiommellun kurkkuni nielemään muutamia haarukallisia nuudeleita, joista korkeus oli vienyt maun. Myös Jan oli huonovointinen, eikä Heikkikään vaikuttanut pirteältä. En ole varma, kauanko majan tuvassa istuimme, sillä jossain vaiheessa taisin nukahtaa istualleni, ja havahduin Binodin lähtökutsuun. Nukahdus oli ladannut hiukan akkuja, ja tieto lähellä olevasta maalista sai minut pinnistämään hymyillen pystyyn vatsan äänekkäästä vastalauseesta huolimatta.

Kuuluisan Khumbu-jäätikön laitaa myötäillen jatkoimme ylöspäin yhä lähemmäs meitä kumartuvien jättiläishuippujen sylissä. Tuuli oli noussut viheltämään kivien välissä sadetta enteillen. Ympärillämme nousevat kiven ja jään muovaamat seinät muodostivat solan, jossa uiva Khumbun jäävirta rasahteli uhkaavasti. Huippuja ei näkynyt, mutta jylhät seinämät kaareutuivat yllemme, ja vähän väliä kuului jyrinää valtavien kivi- ja lumivyöryjen syöksyessä alas jyrkkiä harjanteita.

Alkoi sataa, mikä teki polveilevasta kivikosta liukkaan. Vuorilla liikkumaan tottuneelle kivikko ei ollut kovinkaan vaikea ympäristö. Itseasiassa loputtomien vaellustuntien jälkeen järkäleiden joukossa kiipeily oli virkistävää vaihtelua ja imi ajatukseni itsesäälin juoksuhiekasta. Mutta alati kiihtyvä sade ja mitättömiksi kuihtuneet energiavarastoni saivat kehoni tutisemaan kylmästä ja askeleideni pituus hiipui, vaikka kuinka taistelin vastaan.

Kunnes yhtäkkiä edessäni oli jotain, mitä olin osannut odottaa, vaikken tiennyt miltä näyttäisi: kivikon keskellä, kuin avaruusolennot olisivat sen siihen summamutikassa viskaisseet, seisoi kirkkaanpunaiseksi maalattu metallinen roskapönttö.

Olemukseni sähköistyi ja yhtäkkiä löysin taas lihasteni komentokeskuksen. Namche Bazaarin akklimatisoitumispäivänä olimme tavanneet juuri Base Campistä palanneen intialaisen kiipeilijän, joka oli kertonut Khumbu-jäätikön olevan vaarallisessa kunnossa. Normireitin sijaan hän oli neuvonut kääntymään “punaisen roskiksen kohdalta oikealle ja kiertämään jäätikköjärven tiukasti rantaa myötäillen, mutta railoja varoen”. Olin lähes kokonaan unohtanut tuon neuvon ja näin kaukana kaikesta roskakori tuntui absurdilta. Mutta siinä se nyt oli, keskellä kivilouhikkoa – olimme lähellä!

Käännyimme intialaisen neuvoa noudattaen oikealle ja poukkoilimme eteenpäin kivikossa vältellen isompia railoja ja hyppien pienempien yli. Jäätikköjärvi oli yhtä aikaa upea ja valtavan surullinen näky: se on jälleen yksi todiste ilmastonlämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta, jonka vuoksi Khumbu, jonka päällä parhaillaan seisoimme oli muuttunut niin vaaralliseksi, että Mount Everestin perusleiri jouduttaisiin ensi siirtämään toisaalle.

Tätä pohtiessani silmiini osui jotain oranssia jäätikköjärven toisella laidalla ja vähältä piti, etten lähtenyt juoksemaan. Siinä se oli, mitä olimme vaeltaneet kaikki nämä kilometrit katsomaan: valtava rukouslippuihin kiedottu kivilohkare, jonka kyljessä luki oranssilla maalilla: MOUNT EVEREST BASE CAMP 5364 M.

Kurjuus ja kylmä unohtuivat hiljaisuudessa viimeiset tunnit vaeltaneelta pieneltä ryhmältämme (muillakin kuin minulla taisi olla haasteita), ja kuin innostuneet pikkulapset säntäsimme kivikon halki ikiliikkeessä olevan Khumbun sylissä lepäävän maailman korkeimman vuoren perusleirin porttina toimivaa kiveä kohti.

Monsuunivaelluksemme tavoite saavutettiin 1.8.2022 klo 12.40, ja riehakkaasti halasimme ja hakkasimme toisiamme harteille juhlien tavoitteeseen pääsyä. Saatoin uskoa sen todeksi vasta kun olin ensin käynyt koskettamassa kiveä ja tuntenut sen karhean pinnan sormieni alla. Sadekin taukosi juhliemme ajaksi ja kuin kruunatakseen ilomme, myös Frankin tiimi saapui paikalle. Niin me kaikki samaan aikaan Base Campia tavoittelemaan Luklasta lähteneet saatoimme juhlia yhdessä. Jan nauroi iloisesti:

– Olemme me hulluja. Kahdeksan päivää vaellusta näissä olosuhteissa, jotta näemme kiven, jossa on vähän oranssia maalia!

Hetken kuluttua kuljin hiukan sivummalle katsomaan murisevaa jäävirtaa ja hiljenin miettimään kaikkia, jotka olivat näitä askelia Everestille kulkeneet. Heitä, jotka olivat palanneet voittoisina tai lyötyinä, sekä heitä, jotka olivat jääneet ikuiseen lepoon äiti maan jumalattaren (Mount Everestin nepalinkielisen nimen; Chomolungma, merkitys) syliin. Toisille tämä saattoi olla kivilouhikko vaarallisella jäätiköllä, mutta minulle kiipeilykauden ulkopuolella täysin tyhjässä leirissä oli jotain taianomaista, se oli siltani tuhansiin tarinoihin vuorikiipeilyn historiassa.

Sade alkoi uudelleen, ja Binod alkoi paimentaa meitä takaisin. Jan oli lähtenyt paluumatkalle jo aiemmin tavoitteenaan laskeutua tänään Lobucheen asti. Iltapäivän sateisina tunteina saavuimme likomärkinä takaisin Gorakshepiin. Silmäni pysyivät hädintuskin auki astuessamme majatalon ovesta, ja kävelin suoraa päätä huoneeseen ja kaaduin vuoteeseen. Taisin nukahtaa ennen kuin poskeni tavoitti makuupussini nahkean pinnan.

Illalla vointini ei ollut juurikaan parempi, eikä ruoka edelleenkään pysynyt sisällä. Samaan aikaan olimme saaneet uutisia alempaa vuorilta. Niiden mukaan yhtään lentokonetta ei ollut edelleenkään liikkunut Luklaan tai ulos sieltä. Koska tyttäreni aloittaisi kaksi päivää paluumme jälkeen uudessa koulussa, meidän olisi ehdottomasti päästävä hänen luokseen ajoissa eikä jumiin jääminen Luklaan ollut vaihtoehto. Lentojen lisäksi Kathmanduun pääsyyn oli kaksi muuta keinoa: monimutkainen, kolme päivää kestävä maastoautokyyti, joka alkaisi päivän mittaisen vaelluksen päästä Luklasta, tai helikopteri. Helikopterikaan ei ollut varma, sillä niitäkin koskivat säähän liittyvät rajoitteet. Ne pystyivät kuitenkin lentämään hankalammissa olosuhteissa kuin lentokoneet ja luonnollisesti kopterin laskeutuminen ei vaatisi kiitorataa.

Olimme tehneet Base Campissa Frankin ja Janin kanssa sopimuksen: pyrkisimme kaikki nyt mahdollisimman nopeasti Luklaan ja mikäli ensimmäisenä mahdollisena päivänä lento ei lähtisi, kattaisimme yhdessä helikopterin kustannuksen. Mutta nyt olisi kiire takaisin, ja kahdeksan päivän vaellusreitti suoritettaisiin toiseen suuntaan kahdessa tai maksimissaan kolmessa päivässä.
Kun katsoin ulos rankkasateeseen, aavistelin, ettei Kala Pattharin huiputuksen onnistumiselle ollut kovin hyvää ennustetta. Binodin näkemys oli, ettei kiipeäminen tulisi onnistumaan tai ainakin kastuisimme pahasti sekä menettäisimme kallista aikaa ja voimavaroja ilman Everest-maisemia.

Minun oli myös aika katsoa peiliin ja olla rehellinen omasta kyvykkyydestäni. Olin niin kurjassa kunnossa, että vaatisi kaikki voimani vaeltaa huomenna lähes 30 kilometrin vaikeakulkuinen matka 5000 metrissä Namche Bazaariin. Jos lähtisimme aamuyöllä kohti Kala Pattharin huippua, todennäköisesti en pystyisi tuota matkaa tekemään nykyisessä tilassani.

Niin teimme päätöksen jättää Kala Patthar ensi kertaan. Hetken pettymys nipisteli mieltä ja kävin läpi perääntymiseen väistämättä liittyvää keskustelua itseni kanssa: olinko tehnyt päätöksen viisauttani vai laiskuuttani? Tällä kertaa keskustelu oli hyvin lyhyt ja pisteen sille toi vatsan ylösalaisin kääntyminen ja vauhdikas juoksu vessaan.

Ennen paluumatkalle lähtöä edessä olisi vielä yksi kammottava yö korkealla. – Huomenna helpottaa, lupasin itselleni ja yritin sulkea mielestäni huolen, miten pärjäisin huomenna Namche Bazaaria edeltävillä jyrkillä vuoristopoluilta. Ei se ole matka, joka tappaa, vaan vauhti, eikö vaan?

Heikin videokooste:

Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Halti-tunturi ohoi, täältä me tullaan!

Tänä iltana lastaamme auton junaan, joka yön aikana kiidättää minut ja Timon Kolariin. Huomenna aamulla ajamme noin 300 kilometriä Kolarista Kilpisjärvelle ja iltapäivällä toivottavasti pääsemme astumaan ensi askeleet kalottireitillä.
Päätimme pelata aikataulun suhteen niin varman päälle kuin nyt eräreissuilla ylipäätään on mahdollista, ja kuljemme menomatkan Haltille kalottireittiä pitkin. Tutustumme maastoon, olosuhteisiin ja näemme, kuinka matka taittuu. Kun pääkohde eli Halti on saavutettu ja jos aikaa on, voimme paluumatkalla kulkea vaihtoehtoisia reittejä mielihalujen ja jaksamisen mukaan.

Tätä on odotettu viime syksystä lähtien! Tämä on seikkailu ja myös osa valmistautumistani muutaman viikon päästä alkavalle Mont Blanc-reissulle. Olen valtavan innoissani!

Kesä on mennyt töiden ja treenailun merkeissä. Vapaa-ajan tahdin on määrännyt tytär, ja se on ollut ihanaa. Samaan aikaan elämän sattumuksia ja haasteita on kasaantunut aika paljon lyhyelle aikavälille. Niinpä olen huomannut, että yksinäisyydestä nauttiva puoleni on kaivannut rauhaa. Aikaa, jolloin voi upota omiin ajatuksiin tuntikausiksi. Hetkiä, jolloin kukaan ei pyydä mitään. Hiljaisuutta, jolloin kukaan ei puhu mitään.  Sitä pienuutta, jonka tuntee luonnossa kulkiessaan. Nyt näitä kaikkia on luvassa reilun viikon verran, kun ympärillä on vain Lapin erämaa.

Ja tuosta mennään ihan kohta!
kuva: Timo V.

Hiukan intoa hillitsee ja mieltä painaa ajatus, ettei tytär saa minua kiinni aina halutessaan. Tyttö on tottunut siihen, että reagoin hänen viesteihinsä tai puheluihinsa nopeasti, ja nyt edessä on poikkeustilanne. Puhelin ei kuulu erämaassa, ja vaikka kuuluisikin, pitää akkua säästellä. Olemme jutelleet siitä ja lupasin viestittää tai soittaa aina kun voin.
Selittäessäni tätä tytär totesi, että kyllä hän tietää, koska eihän partioleireilläkään saa puhelinta käyttää koska vaan. Eli saattaa hyvinkin olla, että huoli on enemmän omassa mielessäni kuin tyttärellä. Tyttö on koko reissun ajan isänsä hellässä huomassa, mutta silti poden eroahdistusta, kuten aina reissatessani.

Pakattu rinkkani on jyhkeä näky. Parisenkymmentä kiloa varusteita, vaatteita ja evästä. Yhteensä meillä on viisitoista pussia kuivamuonaa, 2,5 kg jauhelihaa kuivattuna, salamia, kahvia, kaakaota, ruisleipää, puuroa, suklaata, pähkinöitä ja niin edelleen. Teltta, trangia, suunnistusvälineet, ensiaputarvikkeet, varavirtaa ja sen semmoista. Ja minulla tietenkin ne kirjoittajan tärkeimmät varusteet: pieni musta muistikirja, kyniä ja kamera.

Sääennuste lupailee pohjoiseen sateista ja viileää. Voi siis olla, että luvassa sen verran kosteaa meininkiä, että paluun jälkeen saa kuivatella viikon verran, että “mummovarpaat “palautuvat normaaleiksi. Mutta ehkäpä kylmyys ja sade pitävät itikat kurissa. Olemme varustautuneet parhaan taitomme mukaan, joten turha säitä on murehtia.

Ajatuksissa siintävät jo jylhät tunturimaisemat, tuulen vihellys kivikossa ja rahina kenkien alla. Nukahtaminen tähtien alle ja maailman paras aamupuuro. Ihan tavallista kaurapuuroahan se on. Mutta jostain syystä se maistuu kiven päällä istuskellessa, kohmeisilla sormilla lusikoiden vielä tuhat kertaa normaaliakin paremmalta!

Palaan linjoille erämaareissumuistelmien kera, kunhan kotiudun ja saan pienen mustan muistikirjan ja kameran sisällöt purettua. Pitäkäähän itsestänne huolta!

p.s. Tänään on muuten Vincent-Pyramiden huiputukseni vuosipäivä! Täällä koko stoori: Harjoitushuiputus: Vincent-Pyramide

Haltille aavejahtiin! – myyttien erämaa odottaa vaeltajaa

Ennen Mont Blancille lähtöä edessä on toisenlainen seikkailu: vaellamme Timon kanssa Halti-tunturille. Käsivarressa, Norjan rajalla sijaitsevalla Haltilla on Suomen korkein kohta 1323,6 m. Itse huippu, jonne tietysti halajamme, on Norjan puolella 1328 metrin korkeudessa.

Vaelluksen suunnittelu on vielä kesken, mutta luultavasti etenemme perinteistä Kalottireittiä mukaillen. Tutkimiemme matkakertomusten ja oppaiden mukaan vaeltajat taittavat noin 55 kilometrin matkan yleensä 4–5 päivässä. Maasto on paikoitellen hiukan haastavaa ja sääolosuhteet arvaamattomat, joten oppaat suosittelevat, ettei matkaan lähdetä liian tiukalla aikataululla.

Keskiyön tikkupulla vaeltajan polulla pitää, minut ainakin.
Kuva: Timo V.

Tärkeintä on nauttia vaelluksen elämyksestä, ja siksi emme halua pitää kiirettä. Minulle pitää luultavasti hankkia jonkinlaiset suitset, jotta Timo voi aina pidätellä kuolaimista, jos alan paahtaa eteenpäin liian suurella innolla. Suunnittelimme varaavamme reissuun kuusi päivää, jotta voimme rauhassa poikkeilla matkan varrella mielenkiintoisissa paikoissa kuten Pitsuskönkään vesiputous, Meekonlaakso ja Saivaara. Tietysti meitä kiinnostavat myös muut alueella olevat tunturit, joita voisi käydä huiputtamassa. Eräs vaihtoehto on paluumatka eri reittiä. Mutta kerron lisää, kun suunnitelmat selkiytyvät.

Käsivarren pohjoisin tunturiseutu on karua maisemaa. Kivikkoa ja kalliota silmänkantamattomiin. Matka kohti Haltia on lievää nousua. Sää on usein tuulinen. Toukokuussa siellä on vielä täysi talvi, ja kesäkuussa sulava hanki ei kanna vaeltajaa. Juhannuksesta alkaa räkkä eli verta imevien itikoiden joukkoesiintymä, joka tekee matkaajan oloista todella ikävät.
Niin määritimme matkamme ajankohdaksi elokuun alun. Voi olla, että itikoista on kiusaa vielä silloinkin, mutta toivomme pahimman räkän olevan ohi. Luultavasti vielä parempi aika olisi elokuun lopulla… mutta silloin minä olen jo Alpeilla.

Otamme Halti-vaellukselle teltan mukaan ja mahdollisesti osan öistä hyödynnämme erätupia. Puuraja on jäänyt kauas taa eli nuotiohommista ei ole toivoa. Jos vaikka sää on huono, voi olla oikein hyvä päästä välillä laakeasta kivikosta neljän seinän sisään.

Minua kiehtoo pohjoisen erämaa suuresti. Joskus kauan sitten olen vaeltanut Saariselällä, mutta muuten vaellukseni ovat suuntautuneet etelämmäs. Nyt matkaamme suoraan pohjoisimpaan Lappiin, jylhiin maisemiin, joissa saamme taas muistutuksen omasta pienuudestamme ja luonnon mahtavuudesta.

Kun olin lapsi, luin tuhansia sivuja Kreikan ja Rooman mytologiaa, Kalevalaa ja vaikka mitä vanhoja tarustoja. Ei siis ihme, että minua kiehtovat myös Lapin tarusto ja legendat. Haltiin mystiikkaa liittyykin paljon, koska alue saamelaisille pyhää tunturialuetta, jossa on paljon seitoja eli pyhiä palvontapaikkoja. Olen jo löytänyt hienoja ja jännittäviä tarinoita, vaikka olen vasta ihan pikkuisen tutkinut tulevan kohteemme taustoja.

Vaelluskumppanini viime syksynä
viikonloppuretkellä

Erityisesti mieltäni hivelee tarina (Tarujen tunturit, Asko Kaikusalo), jossa Halti oli muinaisen jättäläisheimon päällikkö. Tarinassa jättiläiset kokoontuvat tanssimaan Saana-jättiläisen häitä Malla-neidon kanssa. Mustasukkaisuusdraaman johdosta juhlimaan saapuneet jättiläiset päätyvät kesken häiden taistelemaan toisiaan vastaan. Taistelun tiimellyksessä he vahingossa vapauttavat taian, joka aiheuttaa jäävyöryn. Jäävyöry hautaa jättiläiset alleen ja jähmettää heidät. Morsiamen ja hänen äitinsä kyynelistä syntyy Kilpisjärvi. Tarina elää vieläkin, sillä häävieraiden vaatteiden riekaleet ilmestyvät joka syksy ruskan väriloiston muodossa muistuttamaan meitä muinaisesta tragediasta. Hui, miten ihanan kamalan romanttista!

Sitten ovat kummitustarinat. Eräs paikka, jonne haluamme mennä, Porojärven laaksoon vuonna 1937 rakennettu Jogasjärven autiotupa, lempinimeltään Maahistupa, jossa kerrotaan kummittelevan.

Vanhan tarinan mukaan sota-aikana tuvalla menehtyi Norjasta paennut sotakarkuri. Pari päivää myöhemmin tuvalle saapui pari muuta sotakarkuria, jotka löysivät menehtyneen miehen. Koska olosuhteet olivat hirvittävät ja miehet menehtymäisillään, he pelastivat omat henkensä syömällä kuolleen sotakarkurin lihaa ennen tämän ruumiin hautaamista.
Menehtynyt, osittain syödyksi tullut vankikarkuri ei saanut rauhaa vaan kummittelee edelleen tuvalla maahisen muodossa. Öisin tuvalla on kuultu miehen voihketta.

Aution Maahistuvan vanhoissa vieraskirjamerkinnöissä vilisee havaintoja menninkäisestä, mutta nyt modernimpana aikana nämä merkinnät ovat vähentyneet. Ehkäpä sotakarkuri on viimein saanut rauhan…tai sitten se odottaa meitä…

No siis tietenkin meidän pitää mennä katsomaan, tapaammeko maahisen! Virallisesti en usko kummituksiin. Mutta rakastan tarinoita, ja minulla on vilkas mielikuvitus ja ehkä siksi pikkuinen taipumusta taikauskoon, (ainakin silloin, kun olen sellaisella tuulella).
Kyllä Timoa ja minua nauratti, kun fiilistelimme yöpymistä aavetuvalla. Jos vaikka sattuisi hiukankin tuulisempi yö, voin kuvitella itseni peura-ajovaloissa-ilmeellä, kyyhöttämässä pimeän tuvan nurkassa kyyneleitä nieleskellen ja kuolleen miehen voihketta kuulostellen!

Uskon, että vaellus antaa tilaisuuden paitsi nauttia upeasta luonnosta myös heittäytyä mukaan sen tarinoihin. Erämaassa eivät kännykät kuulu. Olen jo kaupoissa katsellut ja etsinyt sitä tärkeintä vaellusvarustettani: pientä muistikirjaa ja kynää, joilla saan kirjattua ylös matkatarinamme. Kotiin päästyämme lupaan tallentaa senkin matkakertomuksen tänne ja kertoa, kohtasimmeko aaveita, ja miltä tuntui vaeltaa jähmettyneen jättiläisen harteilla.

P.s.  Jos olet käynyt Haltilla, kerro ihmeessä kokemuksiasi ja anna suosituksia paikoista, reitistä, varusteista ja niin edelleen. Ja vinkit hyvistä tarinalähteistä ovat myös tervetulleita!

Halti Kartta

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén