Category: vaellus Page 1 of 3

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Kotiinpaluu, viisi vinkkiä vaellukselle ja kulkurin sydän – Halti-vaellus 2016

kuva: T. Vienola

Päivät 6 ja 7: Kuonjarjoki – Tsahkaljärvi – Kilpisjärvi – Tampere (vaellus n. 20 km, ajomatka 1100 km)

Aamulla tuuli oli taas nousemassa, ja Kuonjarjoen autiotuvalta lähtiessämme Timon huomio kiinnittyi kivikossa lepattavaan kupolitelttaan. Vielä hetki sitten se oli ollut eri paikassa. Timo palasi tuvalle kertomaan aamiaiselle sisään tulleille pojille, että heidän telttansa oli karannut. Minä kipitin teltan perään ja sain sen kiinni ennen kuin tuuli tempaisi sen lähemmäs kurussa pyörteilevää jokea. Teltta oli tyhjä ja ilmeisesti jätetty ovi auki tuulettumaan ennen lähtöä, mutta kiinnitykset olivat antaneet tuulessa periksi.

Hetken kuluttua tuvasta säntäsi pörröpäinen poika ilman takkia. Punastellen hän kiitteli meitä ja mutisi, että kyllä äiti olisi suuttunut, jos teltta olisi karannut. Nielin nauruni, mutta jatkaessamme matkaa virnistelin Timolle. Äitien voima on mahtava, se ulottuu jopa Lapin erämaahan!

Viimeisen kokonaisen vaelluspäivän aikana ajatukset olivat jo aika lailla kotiinpaluussa. Kävimme myös keskusteluita edessä olevasta haastavasta tilanteesta: pizzatäytevalinnasta.

Ilo oli suuri, kun Saanan huippu telekommunikaatiomastoineen ilmestyi näkyviin. Tuulesta ja innosta tutisevin käsin kaivoin puhelimen esiin ja tein sen puhelun, josta olin useana päivänä turhaan haaveillut. Puhelu ei kestänyt kauaa: muutaman lauseen jälkeen tytär sanoi:

– Kuule äiti, mulla on just kaverin kanssa leikki kesken. Voidaanko jutella myöhemmin?

Naurusta toettuani totesin, että minulle se oli tavallaan paras mahdollinen vastaus. Eipä ollut lapsella huolen häivää, vaikka äiti olikin puhelimen kantamattomissa muutaman päivän.

Aurinkoisen päivän muisto Meekonvaaran rinnepolulta
kuva: Timo V.

Viimeinen retkilounas nautittiin Saarijärven tuvalla, ja iltapäivän tunteina lähdimme vielä rämpimään kohti Tsahkaljärveä harmaiden pilvien roikkuessa uhkaavina yllämme. Päätimme leiriytyä viimeiseksi yöksi muutaman kilometrin päähän Kilpisjärveltä, jotta aamulla olisi sitten lyhyt matka ennen 1100 km automatkaa.

Saarijärven jälkeinen kivikko oli juuri niin pitkä kuin muistelimme, eikä juuri helppokulkuisempi. Matkalla kohtasimme iäkkään saksalaisen herran. Hän valitteli omaa hitauttaan, mutta oli varma, että pääsisi kivikosta, kun “kaikessa rauhassa menisi”. Mies ei puhunut englantia, mutta pienestä, ruosteisella saksankielelläni kangerrellusta jutusteluhetkestä syntyi oikein mukava kulttuurien kohtaaminen.

– Se, että puhut saksaa, tekee minut onnelliseksi! Se on kohteliaisuus maatani kohtaan. Itse en ikävä kyllä osaa suomeksi muuta “naekemiin”.

Hyvästeltyämme jäin matkan jatkuessa pohtimaan, miten mielenkiintoisia ihmisiä olimme tavanneet vaelluksen aikana:
Yksinäinen kalamies pääkaupunkiseudulta palaa vuosi toisensa jälkeen samalle seudulle pohjoiseen kalaan. Hän tunsi seudun kuin omat taskunsa ja puheliaan oloisena jakoi tarinoita ja tietämystään ennen kuin katosi taas moneksi päiväksi syvälle erämaahan, jotta ei tapaisi ihmisiä.

Eri maissa asuva, koko elämänsä toisensa tuntenut naiskaksikko, joka kerran vuodessa tapaa tehdäkseen yhteisen vaelluksen Suomen erämaahan.
Nuori pariskunta, joka kantoi takkiensa sisällä suurella persoonalla varustettua Elvis-nimistä chihuahuaa Haltille ja takaisin.

Iäkkäämpi pari, joille annoimme salaa lempinimen “The Young Love” hellyttävän tuoreena leiskuvan lemmen ansiosta.
Sveitsiläinen nuorimies, joka 30 vuotta täytettyään halusi tehdä yksin jotain merkityksellistä ja kaikista maailman haasteista valitsi vaeltaa koko 800 kilometriä pitkän Kalottireitin yksin.
Saksalainen mies, Kalottireitillä yksin hänkin, joka halusi keskustella Saksojen yhdistymisestä.

“Punaisen teltan väeksi” ristimämme pariskunta, joka lähes koko matkan kulki koirineen suurinpiirtein samoilla reiteillä ja joiden koira riehaantui ilosta aina meidät nähdessään.

Latvialainen himourheilijaperhe, virolainen trendikäs pariskunta, ruotsalaiset huonotapaiset kalastajapojat, ultrajuoksijatytöt ja monia muita.

Vaeltajissa on paljon samaa kuin kiipeilijöissä. Ventovieraiden kuulumiset kysellään ja heistä huolehditaan. Neuvotaan ja autetaan. Tuntui myös kovin hienolta saapua majalle, jossa joku totesi:
– Me ajattelimmekin, että teitä ei olekaan vielä näkynyt.

Viimeisen illan “gourmet”

Sosiaalisuuden ja välittömän jutustelun keskellä kuitenkin säilyy yksityisyys ja jopa tietynlainen anonymiteetti: oman rauhankin voi valita, ja minä en taida tietää kohtaamieni henkilöiden nimiä, vaikka juttelin heidän kanssaan tuntikausia, laastaroin erään miehen jalkaa ja luultavasti lääketieteellisen koulutuksen omaava nainen lääkitsi nuhaani. Hienoja tarinoita, uutta oppia ja arvokkaita muistoja kohtaamisista.
– Ihmiset ovat jännittävämpiä kuin itse arvaavatkaan. Voi kumpa voisimme joskus nähdä itsemme toistemme silmin. Se olisi aika kasvattavaa monellakin tavalla, pohdiskelin itsekseni.

Yö Tsahkaljärven rannalla kauniilla telttapaikalla oli, yllätys yllätys, sateinen. Söimme jäljellä olevista eväistä herkullisimmat ja haaveilimme suihkusta.

Viimeisenä hyisenä aamuna emme jääneet puuroa keittelemään. Nopeat kahvit ja viimeiset kilometrit tunturikoivujen muodostaman “satumetsän” läpi lähtöpisteeseen Kilpisjärvelle. Tunsin jopa hienoista maaliintulon tunnelmaa ja riemua, kun ohitimme viimeisen “Kilpisjärvi 1 km / Halti 52 km” -kyltin.

Tunturikoivuinen satumetsä Tsahkaljärvellä
kuva: Timo V.

Läheisellä hotellilla pääsimme suihkuun. Pesin hiukseni kahdesti. Tuntui kuin iholta olisi valunut sentin likakerros viemäriin ja lämmin vesi piiskasi minut tulipunaiseksi. Vilpoisaan ilmaan karaistuneet kehomme tuntuivat suorastaan hämmentyvän lämmöstä. Autossa tuli uusi kulttuurishokki, kun vasta muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen oivalsimme radion!

Minua pyydettiin antamaan muutama vinkki Halti-reissulla oppimistani asioista, ja autossa tein top 5 -listani (vaikka paljon muutakin olisi):

  • Varaudu kaikkiin sääolosuhteisiin auringonpaisteesta lumisateeseen kerrospukeutumisella (vaatteilla, jotka saat helposti kuivaksi).
  • Kalottireitillä Haltille tuvissa voi olla ahdasta, ota teltta mukaan.
  • Pakkaa huolella ja tasapainota rinkkasi. Muista myös vaellussauvat. Kivikossa liikkuminen edellyttää, että hallitset kehoasi hyvin myös silloin, kun selässä on taakka.
  • Syö hyvin ja tarpeeksi usein. Kuivattu jauheliha oli loistava proteiininlähde ja aion myös kokeilla kananmunien kuivausta, johon sain ohjeen “punaisen teltan väeltä”.
  • Hengitä. Nauti. Elä Lappi jokaisella solullasi. 

Kannattaa valmistautua vaihteleviin olosuhteisiin

Seuraavat 13 tuntia meni sitten autossa. Maisemat litistyivät hiljalleen päivän kuluessa. Huoltoaseman pizza tuskin on oikeasti niin hyvää kuin miltä se maistui. Kahden aikaan aamuyöllä käännyimme kotikadulle. Eteisen sähkövalo tuntui todella kätevältä, ja aamulla oli ihanaa herätä kuivasta sängystä. Kahvi maistui makoisalta, kun joukossa oli ehtaa maitoa maitojauheen sijaan.

Seuraavana iltana kirjoitin viestissä ystävälleni: “Oli hienoa, jopa hienompaa kuin kuvittelin, vaikka odotukset olivat korkealla jo lähtiessä. Oli ihanaa tulla kotiin. Mutta arvaa mitä: tasan 13 vuorokauden kuluttua koneeni laskeutuu juuri Geneven kentälle, ja Mont Blanc -seikkailu alkaa. Kuinka mahtavaa se on?!”

Minkäpä kulkuri sielulleen mahtaa…

Myrskytuulia ja drinkit poliisiasemalla – Halti-vaellus 2016

Janiina Ojanen joenylitys, vaellus Lapissa
Kiveltä kivelle: “Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi pitää, ei ole hätää.”
kuva: Timo V.

Päivä 3: Meekonjärvi–Pihtsusjärvi (vaellus 12 km)

Nukuin yön heräillen vähän väliä. Aamulla vettä satoi aina vaan, ja teltassa oli kosteaa. Lisäksi olin hikoillut koko yön makuupussissani. Lopputuloksena pussi oli molemminpuolin märkä, ja oloni kylmä ja nahkea. Teltan katossa oli kymmenittäin itikoita ja silmäluomessani mäkäräisen purema.

Makasin pussissani ja kuulostelin oloani: olin temunnut illalla rinkan säätöjen kanssa, koska rinkka hiersi selkääni alkumatkasta niin, että takapuolen päällä oli mustelma. Mutta nyt olin saanut säädöt kohdilleen, ja lihakset tuntuivat levänneiltä. Timon heräillessä päätin mennä tuvalle keittämään puuroa, koska lämpimät vaatteet ja aamiainen varmasti nostaisivat yön jäljiltä väsynyttä mielialaani.

Upea Meekonvaara
kuva: Timo V.

Tupaan ja pihalle telttoihin oli majoittautunut yöksi kymmenkunta ihmistä. Kaikkien varusteet olivat märkiä, ja tietysti jokaisella oli toive saada ne kuivattua. Niinpä pikkuruisessa tuvassa oli melkoinen määrä mutaisia ja vetisiä varusteita. Kamiinaa oli poltettu ahkerasti, ja lopputuloksena oli kuumankostea ilma, joka ei oikeastaan ollut kuivannut varusteita ollenkaan. Aamun hulina oli melkoinen, kun vaeltajat etsivät sekaisin menneitä tavaroitaan ja varustautuivat sateiseen päivään.

Vaikka ennakkoon tiesin Kalottireitin olevan suosittu, mielikuvani sen autiotuvista oli… no, autiompi. Mutta tunnelma oli mukava ja ihmiset tarinoineen niin mielenkiintoisia, että lusikoidessani puuroa totesin mielessäni, että tämä vaeltajien kohtaaminen tuvilla oli aikamoinen lisäarvo. Liikkeelle lähdettäessä ihmiset hajautuivat, kukin omaan suuntaansa, valtavaan erämaahan ja kunnioittivat toistensa kulkemisen rauhaa, joten ruuhkaista oloa ei päässyt syntymään.

Meekonjärveltä sateiseen tunturiin

Koska edessä olisi matkallisesti lyhyempi vaelluspäivä, emme pitäneet kiirettä lähtövalmisteluiden kanssa. Ulkona satoi lähdön hetkellä kevyesti, mutta me (itseoppineet sääprofessorit) ennustimme vaalenevista pilvistä, että kohta sade loppuisi. Niinpä pukeuduimme kevyempiin vaellushousuihin, mutta jätimme kuitenkin kuoritakit päälle. Onneksi.

Heti Meekonjärven autiotuvan jälkeen reitillä oli kaunis joki, joka ryöppysi kirkkaansinisenä putouksena vaaleita kallioita vasten. Nimesimme sen Mynthon-putoukseksi. Se näytti niin raikkaalta, että naureskelimme ratkaisseemme väkevien sinisten kurkkupastillien valmistusmenetelmän salaisuuden: ne tehdään puristamalla putouksen vettä pieniksi napeiksi.

Tytärtäni kiehtoi ennakkoon erityisen paljon ajatus siitä, että erämaassa voi juoda suoraan purosta. Hän pohti veden puhtautta ja pyysi meitä valokuvaamaan puhdasta vettä. Niinpä aloin hiukan kohmeisilla sormilla kaivella puhelinta esiin putouksen ylittävällä puusillalla. Puuhasteluni sai Timon suorastaan karjahtamaan:
– Ei! Sun puhelimen käsittelyhistoriallasi tuo on huonoin idea tänään! Otat puhelimen esiin vain kuivalla maalla.

No joo. Myönnetään, että olen hiukan riskialtis tapaus, ja minulta tuppaavat laitteet putoilemaan (tai sitten putoan itse ne taskussa). Harvalla puusillalla kohisevan kosken yläpuolella puhelimen roplaaminen esiin sateen kohmettamilla sormilla ei tosiaan ollut hyvä idea. Nolostuneena työnsin puhelimen taskuuni.

Reitti jatkui Vuomasjoen rantaa myötäillen: rakkakivikkoa, mutaa, pieniä tunturikoivumetsikoitä ja nousua Meekonvaaran rinteellä. Maisemat jaksoivat jatkuvasti hengästyttää kauneudellaan, vaikka luulisi meidän jo tottuneen näkymiin. Mutta eteneminen alkoi olla todella hidasta sateen koventuessa ja tuulen voimistuessa jatkuvasti. Pian jouduimme hylkäämään ajatuksen Meekonvaaran huiputuksesta matkalla.

Siihen mennessä, kun pääsimme Vuomasjoen yläjuoksulla sijaitsevalle sillalle, tuuli puhalsi hurjalla voimalla vaakatasossa (vaikka olimme suojaisammalla rannalla). Sillan ylityksen aikana oli pakko pitää kaiteista kiinni tiukasti, koska kovat tuulenpuuskat tarttuivat rinkkoihin ja koko silta tuntui huojuvan.

Kun siirryimme sillan yli ja lähdimme kulkemaan Vuomasjärven rantaa, olosuhteet hurjistuivat entisestään. Tuntureiden solassa kahden järven välissä puhaltavat tuulet yltyivät pyöriväksi hornankattilaksi. Nyt tuntui kuin sadetta olisi syösty päälle joka suunnasta yhtä aikaa. Kaipasimme suojaisampaa paikkaa, jossa voisi syödä hiukan ja pukea kuorihousut.

Olimme väsyneitä, märkiä ja nälkäisiä, kun näimme sen. Noin parin kilometrin päässä, hiukan reitiltä sivussa näkyi rakennus. Mökillä saattaisi olla kuisti, jolta saisimme hiukan suojaa. Tai ainakin talon seinustalla, räystään alla, saattaisimme pystyä keittämään lämmintä lounasta ja vaihtamaan housut.

Yllättäen myräkän keskeltä eteemme ilmestyi pariskunta. Tiedustelimme heiltä edessä olevan reitin luonnetta. Mies pyöritteli synkästi päätään ja kertoi olosuhteiden jatkuvan erittäin hankalina eikä suojaisia kohtia ollut tiedossa. Hetken neuvonpidon jälkeen toivotimme pariskunnalle turvallista matkaa, ja jatkoimme eteenpäin kivikkoista rantapengertä.
Koska muutakaan ei ollut luvassa, harkitsimme entistä painokkaammin mökin seinustan tarjoamaa pientä tuulensuojaa. Hiukan mietitytti, millainen mökin vieressä virtaava Pihtsusjoki olisi ylittää näin kovassa tuulessa, vaikka kartassa lukikin joella olevan kahlaamo. Toinen vaihtoehto olisi yrittää pystyttää teltta suojaksi, mutta näin kovassa tuulessa se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä.

Rämmittyämme vielä tovin rinnettä myrskyn keskellä, totesimme, että tarvitsimme ehdottomasti nyt lämmikettä ja ruokaa. Kun saavuimme mökin vieressä virtaavalle Pihtsusjoelle, tajusimme, ettei ylitys olisikaan niin helppo juttu. Joen alajuoksu oli kymmeniä metrejä leveä, ja vaikka se ei ollut kovin syvä, se näytti aikamoisen vuolaalta. Mutta tänne asti oli tultu ja muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Etsimme helpoimmalta näyttävän kohdan, ripustimme vaelluskengät nauhoista kaulaan, pujotimme jalat ylitystossuihin ja avasimme rinkkojen lantiovyöt.

Kun astuin veteen, paniikki alkoi kuristaa kurkkuani. Olenhan kertonut, että tietyissä tilanteissa pelkään vettä (täällä koko juttu: Kuolemanpelko ja muut arkiset asiat). Normaalisti se ei vaivaa minua kahlatessa. Mutta ulvovan tuulen keskellä, leveä ja pyörteilevä joki liukkaine kivineen laski harteilleni kauhun viitan, joka jäykisti nivelet ja sai minut vapisemaan muustakin kuin kylmästä.

TÄMÄ oli huonoin idea tänään!

Timo katsoi minua huolestuneesti, mutta käänsin katseeni pois ja pakotin itseni eteenpäin. Itku nousi kurkkuun, hengitys muuttui pinnalliseksi ja jalkani tutisivat kivillä. Veden pyörteet nousivat polvien tasalle ja imivät vaativasti kohti alavirtaa. Samassa vain viitisen metriä rannasta lähdön jälkeen, jalkani lipsahti kiveltä ja virta tempaisi toisen tossun jalastani. Sain juuri ja juuri tasapainon säilytettyä mutta katsoin avuttomana, kuinka tossuni katosi kuohujen mukaan.

Ylityksen jälkeen jäljellä olevat ylityskengät

(Siinä joen pyörteissä seistessäni mieleeni nousi kotona käyty keskustelu, jossa Timo koetti ehdottaa minulle toisenlaisia ylityskenkiä. Nokkavasti vastasin, että olen näillä tossuilla ennenkin ylittänyt, kun niissä on niin napakat lenkit. Timo yritti vielä toistamiseen, mutta jostain syystä, vastoin jopa oman järkeni ääntä, olin päättänyt, että minähän menen varvastossuilla. Tiedän, että ylityskenkien pitäisi olla kiinni myös takaa. Ei ole selitystä. Käytän tässä tyttö-kortin, sopiiko?)

Timo tuijotti paljasta, kylmästä sinertävää jalkaani huolestuneena ja sanomatta mitään. Pyysin hiukan tukkoisella äänellä:
– Olit oikeassa. Olet “told you so” -tanssin ansainnut, mutta voidaanko odottaa sen kanssa tuonne kuistille?

Yritin jatkaa matkaa, mutta jalat eivät totelleet. Siinä minä seisoin, keskellä kovaa virtaavaa jokea ja pelkäsin. Pyörteet imivät jalkojani, paljaat varpaani liukuivat kivillä. Horjahdin uudelleen ja tasapainottaessani 24-kiloisen rinkan vetoa taaksepäin, kumarruin eteenpäin, jolloin kaulassani roikkuvat vaelluskengät hörppäsivät vettä. Voi paska.

– Haluatko toisen sauvan? Timo ojensi vaellussauvaansa minua kohti.

– En. Mua vaan pelottaa ihan kamalasti. Kyllä tää tästä menee. Ei puhuta mitään, mun pitää keskittyä.

Pakotin itseni uudelleen liikkeelle.

Hetken kuluttua nousimme rantapenkereelle ja sateessa hölkkäsimme viimeiset kymmenet metrit mökille. Siellä oli pieni, katettu kuisti, onneksi! Tosin se oli tuulen puolella, eli suoja oli aika näennäinen, mutta tässä kohtaa se tuntui silti ihanalta.

Voi että meillä oli kylmä! Mutta ylityksen onnistumisesta ja suojan löytymisestä sekä kohta saatavasta ateriasta syntyi suorastaan riehaantunut mieliala. Mökissä ei ollut ketään sisällä, mutta seinässä oli mahtipontiselta tuntuva kyltti: “Lapin poliisilaitos”. Meitä huvitti suuresti ajatus siitä, että näinkin pitkällä erämaassa saattoi päätyä poliisilaitokselle.

Kello oli jo neljä iltapäivällä, kun viimein saimme puettua kuivat vaatteet päälle ja keitettyä lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi keitimme iltapalaherkuksi tarkoitetut kaakaot, joihin lirautimme pisaran rommia lämmikkeeksi. Naureskelimme, että nyt meillä on hallussamme kyseenalainen meriitti: olemme käyneet drinkeillä Lapin poliisilaitoksella!

Mukien tyhjetessä käänsimme katseemme asiaan, jonka olimme lämmittelyn ja ruokailun ajaksi tietoisesti sysänneet syrjään: paluumatka Kalottireitille. Tutkimme karttaa ja toivoimme löytävämme toisen reitin tai ylityspaikan. Mutta ei. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata kahlaamaan. Minä ilman toista kenkää.

Sade ja tuulet olivat laantuneet pieneksi tihkusateeksi, kun vaelsimme aivan alajuoksun suulle, jossa joki oli leveimmillään, mutta myös matalimmillaan. Ripustaessani vettyneitä kenkiä kaulaani ja astuessani paljain varpain jokeen, tunsin hätääntymisen nousevan taas, vaikka nyt vettä oli huomattavasti aiempaa vähemmän, paikoitellen vain nilkkoihin asti. Purin hampaat yhteen ja tein saman kuin Monte Rosalle kiivetessä siinä kohtaa, kun kipu jalassa alkoi nakertaa uskoa omaan suoritukseen: aloin toistaa itselleni toimintaohjeita ääneen, uudelleen ja uudelleen:
– Jalka, sauva, jalka. Jalka, sauva, jalka. Kun kaksi kolmesta pitää, ei ole hätää. Jalka, sauva, jalka…

Niin me ylitimme joen toiseen suuntaan.
Märät kengät jalkaan, ja matka saattoi jatkua Pihtsusjoen vartta seuraillen. Noustessamme taas rinteelle sää alkoi selkiintyä. Joen yläjuoksulla sijaitseva Pihtsusköngäs, eli 17-metrinen vesiputous, oli kertakaikkiaan uskomattoman kaunis. Mutta päätin nauttia putouksesta enemmän paluumatkalla. Tuntui, että vesi noin niinkuin ylipäätään, oli elementti, josta olin saanut sille päivälle tarpeekseni.

Hyvän tovin vaelluksen jälkeen Pihtsusjärven autiotupa, jolta huomenna tekisimme Haltin huiputusyrityksemme, ilmestyi näköpiiriin. Samaan aikaan synkät pilvet yhtäkkiä väistyivät, ja aurinko työntyi esiin.
Noin tunnin vaellus rakkakivikossa, ja olimme melkein perillä. Melkein.
Nimittäin taas oli edessä joen ylitys. Sinällään tämä ylitys ei ollut kovin haastava, mutta päivän tapahtumat eivät innostaneet pomppimaan liukkailla kivillä.

Ja niinhän siinä kävi, että viimeisellä kivellä ennen rantaa jalka lipesi. Painava rinkka veti minut kumoon, onneksi kuitenkin vain rantakivikkoon. Oikeassa nilkassa tuntui ikävä nuljahdus, mutta eniten taisi kolahtaa itsetuntoon. Päästyäni ylös laukkasin loppumatkan mökille kärttyisellä mielellä. On se nyt kumma, kun nuo vedet minua vastustavat!

Kun saavuimme Pihtsusjärven mökille, ja sää oli tehnyt uskomattoman muutoksen. Iltaa vietimme tuvan kuistilla kuivatellen varusteitamme ja huiskien itikoita kauniissa auringonpaisteessa.

Janiina Ojanen matkablogi
Rakas pieni musta muistikirjani…

Ihanassa illassa mieltäni painoi hiukan ikävä. Olin toivonut voivani kokeilla viestin laittamista tyttärelle Meekonvaaran huipulta, mutta huono sää esti sinne kiipeämisen. Nyt toivoin, että seuraavana päivänä pääsisimme Haltilla sen verran korkealle, että saisin yhteyden toimimaan.

Muilta vaeltajilta kuulemamme sääennuste ei ollut kovin lupaava.
Mökille saapui myös Haltin suunnasta lopen uupunut nuori pariskunta. He olivat yrittäneet nousta huipulle, mutta joutuneet kääntymään takaisin myrskytuulien tuiverruksessa. Se muistutti, että 1365-metrisen Haltin huipulle pääseminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Huominen näyttäisi, kuinka meidän kävisi.

Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Halti-tunturi ohoi, täältä me tullaan!

Tänä iltana lastaamme auton junaan, joka yön aikana kiidättää minut ja Timon Kolariin. Huomenna aamulla ajamme noin 300 kilometriä Kolarista Kilpisjärvelle ja iltapäivällä toivottavasti pääsemme astumaan ensi askeleet kalottireitillä.
Päätimme pelata aikataulun suhteen niin varman päälle kuin nyt eräreissuilla ylipäätään on mahdollista, ja kuljemme menomatkan Haltille kalottireittiä pitkin. Tutustumme maastoon, olosuhteisiin ja näemme, kuinka matka taittuu. Kun pääkohde eli Halti on saavutettu ja jos aikaa on, voimme paluumatkalla kulkea vaihtoehtoisia reittejä mielihalujen ja jaksamisen mukaan.

Tätä on odotettu viime syksystä lähtien! Tämä on seikkailu ja myös osa valmistautumistani muutaman viikon päästä alkavalle Mont Blanc-reissulle. Olen valtavan innoissani!

Kesä on mennyt töiden ja treenailun merkeissä. Vapaa-ajan tahdin on määrännyt tytär, ja se on ollut ihanaa. Samaan aikaan elämän sattumuksia ja haasteita on kasaantunut aika paljon lyhyelle aikavälille. Niinpä olen huomannut, että yksinäisyydestä nauttiva puoleni on kaivannut rauhaa. Aikaa, jolloin voi upota omiin ajatuksiin tuntikausiksi. Hetkiä, jolloin kukaan ei pyydä mitään. Hiljaisuutta, jolloin kukaan ei puhu mitään.  Sitä pienuutta, jonka tuntee luonnossa kulkiessaan. Nyt näitä kaikkia on luvassa reilun viikon verran, kun ympärillä on vain Lapin erämaa.

Ja tuosta mennään ihan kohta!
kuva: Timo V.

Hiukan intoa hillitsee ja mieltä painaa ajatus, ettei tytär saa minua kiinni aina halutessaan. Tyttö on tottunut siihen, että reagoin hänen viesteihinsä tai puheluihinsa nopeasti, ja nyt edessä on poikkeustilanne. Puhelin ei kuulu erämaassa, ja vaikka kuuluisikin, pitää akkua säästellä. Olemme jutelleet siitä ja lupasin viestittää tai soittaa aina kun voin.
Selittäessäni tätä tytär totesi, että kyllä hän tietää, koska eihän partioleireilläkään saa puhelinta käyttää koska vaan. Eli saattaa hyvinkin olla, että huoli on enemmän omassa mielessäni kuin tyttärellä. Tyttö on koko reissun ajan isänsä hellässä huomassa, mutta silti poden eroahdistusta, kuten aina reissatessani.

Pakattu rinkkani on jyhkeä näky. Parisenkymmentä kiloa varusteita, vaatteita ja evästä. Yhteensä meillä on viisitoista pussia kuivamuonaa, 2,5 kg jauhelihaa kuivattuna, salamia, kahvia, kaakaota, ruisleipää, puuroa, suklaata, pähkinöitä ja niin edelleen. Teltta, trangia, suunnistusvälineet, ensiaputarvikkeet, varavirtaa ja sen semmoista. Ja minulla tietenkin ne kirjoittajan tärkeimmät varusteet: pieni musta muistikirja, kyniä ja kamera.

Sääennuste lupailee pohjoiseen sateista ja viileää. Voi siis olla, että luvassa sen verran kosteaa meininkiä, että paluun jälkeen saa kuivatella viikon verran, että “mummovarpaat “palautuvat normaaleiksi. Mutta ehkäpä kylmyys ja sade pitävät itikat kurissa. Olemme varustautuneet parhaan taitomme mukaan, joten turha säitä on murehtia.

Ajatuksissa siintävät jo jylhät tunturimaisemat, tuulen vihellys kivikossa ja rahina kenkien alla. Nukahtaminen tähtien alle ja maailman paras aamupuuro. Ihan tavallista kaurapuuroahan se on. Mutta jostain syystä se maistuu kiven päällä istuskellessa, kohmeisilla sormilla lusikoiden vielä tuhat kertaa normaaliakin paremmalta!

Palaan linjoille erämaareissumuistelmien kera, kunhan kotiudun ja saan pienen mustan muistikirjan ja kameran sisällöt purettua. Pitäkäähän itsestänne huolta!

p.s. Tänään on muuten Vincent-Pyramiden huiputukseni vuosipäivä! Täällä koko stoori: Harjoitushuiputus: Vincent-Pyramide

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén