Category: urheilu Page 1 of 2

Kipu kehittää?

Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.

Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen. 
Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni. 
Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta…
Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?
Vai onko? 
Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana. 
Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku. 
Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi. 
Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne. 
Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.
Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.
Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille. 
Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015,
kuva: Marko Laukkanen
Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.
Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa. 
Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan. 
Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä.  Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.
Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?
Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: “It never gets easier, you just go faster.” 
Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.
kuva: Fabrizio della Rossa

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

Janiina Ojanen treenaa
Lepotauko Lempäälän ja Pirkkalan puolimatkassa

Treeniohjelmaan kuuluvat tässä kohtaa viikottaiset pidemmät lenkit, ja eilen tein 70 kilometrin pyöräilyn. Nautin pitkistä reissuista kovasti: siinä on tekemisen meininkiä ja samalla saa aikaa omien ajatusten kanssa.

Viikko viikolta huomaan, että matkat menevät sutjakammin, väsyn vähemmän ja lihakset alkavat hapottaa myöhemmin. Silti on myönnettävä, että eiliseltäkin lenkiltä palattuani kävelin hetken aikaa kuin puujaloilla, ja kroppa tiesi tehneensä töitä.

Positiivista on myös se, että palautuminen on kerta kerralta nopeampaa. Kunnon ruokatankkaus ja venyttely (kyllä, minä todella venyttelin), ja tänä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että onpas ihana auringonpaiste, ja lähdenkin päivän lenkille jo heti aamutuimaan. Nyt, kun lomalla ehtii oikein kunnolla nauttia auringosta ja ulkoilusta.

Niin tosiaan: olen kesälomalla, viimein! Tänä vuonna pidän loman lyhyemmissä pätkissä. Toisaalta se tuntuu vähän mälsältä, kun ei voi fiilistellä pitkää yhtenäistä lomaa. Mutta toisaalta taas lomakautta jatkuu pitkään, kun aina välillä käy muutaman päivän töissä. Ensimmäinen lomapätkä alkoi nyt ja viimeisen päättyessä ollaan jo syyskuun puolella!

Janiina Ojanen venyttelee
Suihkunraikkaan puujalkaisen
venyttelytuokioselfie

Tänään, kesäloman ensimmäisenä aamuna istun keittiössä kahvikupin kanssa ja nautin kiireettömyydestä. Tai siis yritän nauttia. Todellisuudessa väännän kättä suorittaja-minäni kanssa.

Viikkojen ajan olen siirtänyt erilaisia kotitöitä “sitten lomalla”-aikataulutukseen. Kuitenkin tärkein lomasuunnitelmani on viettää mahdollisimman paljon rentoa aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Haluan myös ehtiä nauttimaan treenin loppurutistuksesta. Arjen kiireiden keskellä tekeminen väkisinkin menee vähän kellotetuksi. Ajatukset ovat jatkuvasti seuraavassa asiassa, ja tekemisestä nauttiminen jää vähemmälle.

Niinpä juuri nyt tässä kahvimukini kanssa teen lomasäännöt itselleni:

  • Lepo ja tytär sekä muut läheiset ovat nyt tärkeimmät. 
  • Yksi rästikotityö per päivä riittää. Villakoirat eivät ole tähänkään asti nurkista karanneet.
  • Yksi treeni per päivä, 4–5 treeniä viikossa. Tiukalla ohjelmalla, mutta laatu korvaa määrän.

Näistä ei lipsuta. Muistuttakaa, jos alan sinkoilla!

Viime vuonna treenasin tässä kohtaa kuutena päivänä viikossa, mutta nyt vähempi saa riittää. Minulla on valmis olo, on ollut jo jonkin aikaa. Nyt myös jo tiedän hiukan, mitä odottaa. Olen siis viime vuotta itsevarmempi fyysisen kunnon suhteen…ainakin melkein…

Tottakai silti mielessä pyörii pieni epäilys. Olisi kamalaa hyytyä Mont Blancin rinteelle, koska on lepsuillut valmistautumisessa.

Onneksi sain lisävahvistusta ajatuksilleni, kun törmäsin taannoin salilla pitkästä aikaa viime vuoden valmentajaani Tapioon. Olen kaivannut välillä hänen neuvojaan ja kannustustaan aika paljonkin, sillä yksin treenatessa olet… no, yksin. Useimmiten pidän itsenäisestä tekemisestä, mutta itseltä saatuna palaute on vähintäänkin subjektiivista eikä aina kovin vaikuttavaa. Tapiossa pidän erityisesti hänen jämäkkyydestään, suorapuheisuudestaan ja aidosta innostuksesta tavoitettani kohtaan. Siksi hänen vaikutuksensa onnistumiseeni viime vuonna oli suuri.

Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Minua hiukan jännitti olla Tapion arvioivan katseen alla, sillä tottakai tiesin hänen arvioivan mielessään, näyttääkö olemukseni siltä, että olen Vuorenvalloitus-kunnossa. Ja kyllähän keskustelumme päätteeksi asiaa sivuttiinkin, kun Tapio kyseli, koska olen lähdössä. Vastatessani, että loppusuoralla ollaan, Tapsa totesi:
– Ainakin näin silmämääräisesti arvioituna, näytät olevan vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin viime vuonna. Hyvin se menee!

Oi, millaista hunajaa tuollainen palaute on! Sisäinen Pavlovin koirani heilutti häntäänsä ikionnellisena koko loppupäivän.

Suorituspaineet siis pois. Taidanpa ottaa vielä toisen (tai neljännen) kupin kahvia ennen lenkille lähtemistä…

“Onko vuorikiipeily vaarallista?” – vaaroista ja peloista

Siinä kysymys, joka minulta kysytään aina välillä. Asia on viime aikoina ollut taas enemmän pöydällä. Kuulin, että tyttäreni oli ilmaissut huolensa turvallisuudestani tulevan Mont Blancin reissun aikana. Olemme käyneet asian useita kertoja läpi. Nyt hän ei ollut kertonut näitä huolestumisen ajatuksiaan minulle. Mutta ilmeisesti asiasta oli keskusteltu lapsiporukassa, ja silloin mielikuvitus ottaa helposti vallan.

Kun tyttäreni huoli tuli tietooni, tartuin asiaan. Kävimme jälleen kerran läpi: millaista kiipeily on, millaiselle vuorelle olen kiipeämässä ja millaisilla asioilla turvallisuudesta huolehditaan. Tytär suhtautui asiaan kuten edellisilläkin keskustelukerroilla, mikä rauhoitti mieltäni. Hän ymmärtää selitykseni. Mutta ennen kaikkea hän luottaa siihen, että minä teen oikeita valintoja. Sovimme kunniasanalla, että jos jokin mietityttää, siitä puhutaan. Ei mennä Googleen, eikä uskota kaverien juttuja. Vaan kysytään äidiltä. Muutenkin aiheesta tullaan juttelemaan vielä lisää.

Kyllä nämä keskustelut tottakai pistävät miettimään.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kohtaan asian. Viime vuonna muutama lehti kirjoitti Vuorenvalloituksesta. Ennen kuin ymmärsin olla lukematta lehtien verkkosivuilla olevia kommenttiketjuja, luin muutaman kommentin, joissa pohdittiin aika kriittisesti äitiyteni suhdetta vuorikiipeilyhaaveeseeni. Minua moitittiin itsekkääksi, koska kiipeän vaikka minulla on lapsi.

Onneksi tuollaisia tekstejä oli vain muutama. Pääosin monilukuiset kommentit olivat hyvin kannustavia ja positiivisia. Mutta äitiys on herkkä asia. Sen arvostelu satuttaa, vaikka arvostelu tulisi vieraalta, asiaa, perhettäni ja minua tuntemattomalta taholta. Siispä pahoitin mieleni ikävistä sanoista. Mutta samalla se oli ihan hyvä, että tuli pohdittua tuokin asia tarkkaan. Otin kantaa asiaan silloin, voit lukea kirjoitukseni täältä: Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan.

Nyt kun asia nousi taas esiin, jouduin jälleen miettimään, miksi haluan kiivetä ja mitä siitä seuraa läheisilleni. Pohdin, miksi vuorikiipeily herättää niin vahvoja tuntemuksia ihmisissä, aikuisissa ja lapsissa. Onko se niin vaarallista?

Vuorikiipeily on poikkeuksellisissa olosuhteissa tapahtuva laji. Se lasketaan extreme-lajiksi, ja siksi siihen on esimerkiksi haastavaa saada vakuutuksia.

Lajiin liittyy itsensä ylittäminen, fyysisten voimavarojen ja henkisen kantin koetteleminen.
Etukäteen on vaikea tietää, kuinka keho reagoi kulloisiinkin olosuhteisiin. Akklimatisoitumisen onnistuminen ja siihen liittyvät oireet, fyysisen ja henkisen kestävyyden riittäminen ja monet muut tekijät tuovat lajiin ennalta-arvaamattomuutta.

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Lähdön hetki huiputukseen vakavoittaa, monestakin syystä. Monte Rosalla 2015
Kuva: M.Laukkanen

Korkeus, ilmavat paikat, sääolojen vaihtelu, railot, serakit, lumi- ja kivivyöryjen mahdollisuus, kallio- ja jääseinillä kiipeäminen, vaikeakulkuiset kivikot ja monet muut asiat tekevät suoritusympäristöstä haastavan.

Eli kyllä vuorikiipeilyyn vaaroja liittyy.

Tunnen kiusausta tässä kohtaa sanoa, että maailmassa on muitakin vaarallisia asioita, esimerkiksi autolla ajaminen tai aamuisin sängystä nouseminen. Mutta se ei vähennä kiipeilyyn liittyvää riskiä, ja en usko vastauksien löytyvän osoittamalla muiden asioiden riskialttiutta.
Mutta suhteellisuudentajusta se muistuttaa.

Uskon, että vaikka kaikkeen ei voi vaikuttaa, useimpiin asioihin voi, ja siksi lajin vaarallisuus on suhteellista. Hyvä valmistautuminen ja vastuullinen toiminta auttavat välttämään ja minimoimaan riskejä. Kunnolliset varusteet, asiantuntevat oppaat ja vuorilla toimimisen harjoittelu ovat avainasioita turvallisen suorituksen tekemiseen.

On myös tehtävä viisaita valintoja. Vuoria on monenlaisia. Jotkut vuoret ovat hengenvaarallisia ja lähes mahdottomia kiivettäviä. Jotkut aloittelevalle kiipeilijälle soveltuvia. Useimmat mainittujen välimaastossa. Olennaista on tunnistaa oma osaamistaso ja löytää sille soveltuvat vuoret. On viisautta pyytää apua, kun sitä tarvitsee ja ymmärtää oman osaamisen rajat.

Minä en etsi kiipeilystä vaaraa tai riskejä. Minulle kiipeämisen arvo ja itseni ylittäminen tulee muunlaisista asioista. Siksi kiipeän ryhmässä, jota vetää ja jonka turvallisuudesta huolehtii kokenut palveluntarjoaja. Kiipeän hyvin valmistautuneena, turvallisilla varusteilla, omalle osaamistasolleni soveltuvalle vuorelle.

Myönnän silti, että kaikenlaista voi tapahtua. Tottakai. Mutta elämässä ylipäätään voi tapahtua kaikenlaista. Keskusteltuani tyttäreni kanssa mielessäni pyöri kysymys siitä, mikä on se riskitaso, joka on sallittua ottaa ja olla silti vastuullinen.

Vai olisiko kuitenkin kyse jostain muusta? Minua raastoi ajatus, että herkkä tyttäreni pelkäisi turvallisuuteni puolesta. Eli liittyykö tämä enemmän pelkäämiseen kuin itse riskiin?

Purin murhetta ystävälleni. Lausuin ääneen jopa ajatuksen siitä, että pitäisikö minun luopua kiipeämisestä, jos se pelottaa lastani. Sillä vaikka tunnen vastustamatonta kaipuuta rinteelle, luopuisin siitä, jos se olisi lapseni edun mukaista.

Onneksi minulla on ympärilläni viisaita ihmisiä, jotka tukevat minua vaikeilla hetkillä. Ystäväni tulistui:

– Nyt lopetat tuollaiset puheet! Haluatko lähteä mukaan lapsesi pelkoon vai opettaa häntä kohtamaan sen? Kiipeämällä annat esimerkin unelmien toteuttamisesta. Tyttäresi saa myös avullasi kohdata pelkonsa turvallisesti, kun jatkuvasti panostat siihen, että asiat käsitellään yhdessä ja lapsen lähtökohdista. Niin tyttö oppii ymmärtämään, että peloille ei saa antaa valtaa. Itsekin sanot aina, että pelko on osa elämää ja se ei saa kahlita meitä. Se on tärkeä asia, jonka voit opettaa lapsellesi.

Aloitin “mutta kun” -lauseen. Ystäväni pysäytti minut ennen kuin pääsin alkua pidemmälle:
– Kun lähden ulkomaille, oma lapseni huolestuu, että entäs jos lentokone putoaa. Se ei estä minua matkustamasta. Me puhumme asiasta, ihan niin monta kertaa kuin tarpeellista. Jos jättäisin lentämättä, tekisin kaksi asiaa: Ensimmäinen on, että todistaisin lapselle hänen pelkonsa oikeaksi. Toinen on, että antaisin lapselle vallan ja vastuun päättää, mikä on vaarallista ja mitä minä voin ja en voi tehdä.

Keskustelumme jälkeen hengitin hetken syvään. Ystäväni sanat kirkastivat uudelleen hätääntymisen sumentaman mieleni.

Ihmiset pelkäävät. Me kaikki. Pelkäämme itsellemme vieraita asioita, joita emme voi hallita tai joita emme ymmärrä. Mieluummin kuin selvitämme asiat, teemme olettamuksia. Helposti luomme mielikuvia perustuen mielikuvituksemme, osatotuuksiin, internetistä löytyviin asioihin ja elokuviin. Se on ihan luonnollista.

Olin taannoin työni puolesta tapahtumassa, jossa Yhdysvaltojen entinen Suomen-suurlähettiläs Bruce Oreck oli puhumassa. Hän sanoi, että ihmisten pelot ovat epärationaalisia. Hän perusteli väitettä faktalla: tiesitkö, että selfiekepit aiheuttavat vuosittain moninkertaisesti enemmän kuolemia kuin haihyökkäykset?  Silti ihmiset pelkäävät haita, mutta eivät selfiekeppejä.

Oreck haastoi meidät katsomaan maailmaa sellaisena kuin se on. Ei sellaisena, jona pelkomme yrittävät pakottaa meidät sitä katsomaan.

Niinpä kokoan itseni ja kohtaan pelkoni. Sen että ehkä aiheutan tyttärelleni pelkoa. Avaimet ovat omissa käsissäni. Tässä perheessä pelot hyväksytään, olivatpa ne rationaalisia tai eivät. Ne kohdataan, niistä puhutaan ja selvitään. Yhdessä.

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Raha.

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Janiina OjanenIlman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén