Category: Uncategorized

Vetäytyminen Peak Leniniltä

PÄIVÄ 14: PALUU ADVANCED BASE CAMPIIN

Aamulla oli hyytävän kylmä, kun pakkasimme Camp 2 -leirin ja valmistauduimme paluuseen Advanced Base Campiin. Jätin aamupalan kokonaan väliin ja tyydyin vain pieneen tilkkaan sokeroitua teetä – strategia osoittautui kohtuullisen hyväksi tavaksi pitää vatsani kurissa.

Vaisuina Pablo-opas, kiipeilyparini Heikki ja minä, aloitimme pitkän laskeutumisen ABC:lle, toisen köysistön Miken, Alanin ja Kevinin seuratessa muutaman kymmenen metrin päässä. Jopa Pablo tuntui voimattomalta ja väsyneeltä, kun kuumuus sai meidät kiinni heti auringon kiivetessä yläjäätikköä ympäröivien huippujen yläpuolelle. Kulkiessamme halki hautovan Frying Panin otin kunnia-asiakseni sanoa jotain kannustavaa jokaiselle meitä vastaan, ylämäkeen raahustaneelle kiipeilijälle. Osa vastasi kiitollisesti hymyillen, monet olivat liian uupuneita reagoimaan. Frying Pan on todella hurjan maineensa veroinen!

Lumivyöryt tulivat pelottavan lähelle kiipeilyreittejä ja osittain hautasivat niitä.

Railoylityksen kohdalla tiimi kuitenkin todisti yhä kykenevänsä tehokkaaseen yhteistoimintaan, kun Alan kompastui suuren rinkkansa alla kesken ylityksen ja putosi päistikkaa railoon. Salamannopeasti koko, raukeassa hiljaisuudessa laahustanut ryhmä syöksyi toimintaan, ja muutaman minuutin kuluttua Alan oli saatu takaisin huterille tikapuille ja turvallisesti yli. Miehen putoamisessa oli kuitenkin jotain suorastaan aavemaista: hän ei päästänyt ääntäkään horjahtaessaan ja kaatuessaan kolmenkymmenen kilon painoisen rinkkansa kanssa allaan ammottavaan siniseen syvyyteen. Myöhemmin mies myönsi, että oli ollut niin tokkurassa tikkaille astuessaan, ettei ehtinyt ymmärtää tilannetta – mikä taas kuvaa pelottavan hyvin kiipeilijän uupumuksen määrää.

Paluumatkalla ilme kertonee olotilasta

Laskeuduimme Advanced Base Campiin nopeasti: vain viisi tuntia Camp 2:sta lähdön jälkeen astelimme takaisin leiriin. Suihkun, lounaan ja päiväunien jälkeen tiesin, että oli aika tehdä päätös jatkosta. Olin liian sairas lähteäkseni uuteen ponnistukseen ylös – päätyisin olemaan vain riski koko tiimille. Kiipeilyn kuuluukin olla kärsimystä, mutta tunsin käyväni kahden rintaman taistelua kamppaillessani kiipeämisen haasteen lisäksi alati sairaammaksi käyvän kehoni ehtyvien voimavarojen puolesta. Mutta periksi antaminen ei silti tuntunut oikealta.

Railon ylitykset olivat paikoin villin näköisiä

Ennen viimeistä päätöstä kävin vielä tapaamassa Olgaa, Advanced Base Campin lääkäriä, jonka kanssa olin ystävystynyt jo Base Campissa. Huolella Olga paineli vatsaani ja teki perinpohjaisen tarkastuksen. Yhteistä kieltä meillä oli vain muutamia sanoja, mutta ymmärsin puheen ja viittomien sekoituksesta lääkärin olevan huolissaan nestehukasta ja nesteen mukana menetetyistä suoloista. Hän sujautti käteeni pussillisen jauhetta, jonka suola auttaisi nestehukan tasapainottamiseen. Kävimme niukoilla sanoilla tiukan keskustelun hoidostani: Olga olisi halunnut pysäyttää suoliston tyhjentymisen Imodium-tyyppisellä lääkkeellä, mutta aiemmat kokemukseni ovat paljastaneet sen olevan huonosti minulle sopiva hoitomuoto. Kieltäydyin ehdottomasti tyhjennysten väkipakolla pysäyttämisestä – edellisen kerran se johti niin pahoihin kouristuksiin, etten pystynyt kävelemään. Halusin kyetä edes kävelemään vuorelta omin jaloin alas, jos en enää ylärinteeseen ollut suuntamassa.

Railo, johon tiimin jäsen Alan putosi

Olgan puheilta palattuani mieleni oli riekaleina. Halusin vielä kovasti yrittää, mutta olin täysin tietoinen siitä, kuinka huonossa kunnossa olin. Paluu Camp 2:een vielä saattaisi juuri ja juuri onnistua, mutta sen rutistuksen jälkeen ylempään leiriin siirtyminen tuntui epärealistiselta. Huiputusikkuna oli juuri alkamassa eikä lepoaikaa jäänyt. Nelosleirin perustaminen Camp 3:n ja huipun väliin oli olosuhteiden vaikeuden vuoksi mahdotonta. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, ja olin vahvasti nestehukan puolella. Valtava 1000 vertikaalimetrin huiputuspäivä 7000 metrissä kovissa olosuhteissa ei kertakaikkiaan ollut realistinen.

…mutta silti mieleni kamppaili vastaan ja reuhdoin kyynelien partaalla päätöksen tekemisen kanssa.

Jäävirta Peak Leniniltä laaksoon

Istuin messijurtassa ja puhuin Heikin ja Alanin kanssa tilanteestani ja yritin päästä päätökseen, kun naapuripöydässä istunut sveitsiläinen Daniel puuttui keskusteluun:

– Saanko kommentoida?

Mies kertoi oman tilanteensa: hän oli keskeyttänyt nousun pari sataa metriä Camp 3:n alapuolella. Nyt hän istui messissä lukemassa kirjaa tyynenä kuin ei olisi joutunut yhtään pohtimaan päätöstään.

– Kuule, minä keskeytin, kun tajusin, etteivät voimani vain riitä eteenpäin. Se on ihan järkipäätös. Sinä olet todella sairas. Olet ollut sairas jo monta päivää. Tiedät varmasti, ettet pysty huiputtamaan. Miksi järkevän päätöksen tekeminen on sinulle niin vaikeaa?

Niinpä.

PÄIVÄ 15: PALUU BASECAMPIIN

Aamulla heräsin päänsärkyyn – ja helpotukseen. Pablon ansiosta olin tällä matkalla oppinut ymmärtämään kehoani paljon paremmin. Uskoin nyt ymmärtäväni, millaisen kiipeilystrategian tarvitsin suuremmilla vuorilla. Huoleni rajan saavuttamisesta oli turha: minä vain tarvitsin aikaa sopeutua. Pablo oli tehnyt kaikkensa auttaakseen ja valanut uskoa, että pystyn ylittämään 7000 metrin rajankin, kunhan noudatan kehoni vaatimuksia. Kaavakin oli varsin selvä: viiden tuhannen metrin jälkeen pystyin nousemaan päivässä 500 vertikaalimetriä ilman voimakkaita oireita. Jos palaan tarpeeksi nopeasti alas lepäämään, seuraavana päivänä kykenen jälleen ylittämään edellisen päivän rajanpyykin.

Tämän vuorivaelluksen nousustrategia oli kuitenkin aggressiivisempi ja sen myötä tie oli tullut päätökseen. En ollut syönyt kunnolla päiväkausiin, makuaistini oli kadonnut ja menetin nesteitä jatkuvasti.

Yllätyksenä päätös ei itselleni tullut, olinhan jo Camp 3:een noustessa tehnyt puoliksi tietoisen päätöksen puskea rajani yli – tiesin, etten enää palaisi ja että rotaationousu oli ainoa mahdollisuuteni nähdä kolmas leiri huippuharjanteella. Ja se riitti.

Olin viimein saanut kiivetä Peak Leninillä, uskomattoman kauniilla ja hienolla vuorella. Olin päässyt 6150 metriin, vaikka oppaammekin olivat yllättyneitä vuoren vaikeakulkuisuudesta ja olosuhteiden rajuudesta. Olin nähnyt huippuharjanteen ja tiesin, että voimani olisivat riittäneet pidemmällekin – kehon sopeutuminen ei vain ollut pysynyt perässä. Aamupalan jälkeen seisoin messijurtan ulkopuolella teemuki kädessä ja sydän karrella mutta mieli tyynenä katselin takaisin reitille, jonne en enää palaisi.

Aamiaisen jälkeen Pablo lähti opastamaan vetäytyviä; Heikkiä, minua ja sveitsiläistä Danielia Base Campiin, josta autot myöhemmin kuljettaisivat meidät takaisin Oshiin. Kuinka nopeasti vuorilla syntyykään ystävyyksiä: koko ABC kokoontui hyvästelemään meidät: Olga-lääkäri halasi minua tiukasti ja vakuutti minun tulevan kuntoon, hänen äkäinen kaimansa Olga-kokki (jonka kärttyisyydelle olimme hiukan naureskelleet) tuli niinikään halaamaan minua sydämellisesti. Leirin omista Max heitti ylävitoset ja samaan tahtiin kiivennyt sveitsiläisryhmä kokoontui heiluttamaan jälkeemme. Viimeisenä kiipeilytiimin jäsenet rutistivat minua lujasti ja Alan kuiskasi korvaani:

– You are a tough gal. And you saw the most of it anyway.

Kykenemättä enää pidättelemään kyyneliä, toivotin muille tiimiläisille onnea hurjaan loppurutistukseen ja lähdin sitten seuraamaan Pabloa ulos leiristä. Viimeisenä ennen kuin käännyimme harjanteen reunan taakse, käännyin katsomaan auringossa sädehtivää Peak Leniniä ja lähetin sanattoman kiitoksen vuorelle. Palaisinko tänne enää, sitä en osannut vielä aavistaa. Mutta ikuisesti tulisin muistamaan tämän taianomaisen paikan, jonne tulosta olin haaveillut vuosia.

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Kalottireitin alku, karkailevat tuvat ja uteliaat porot – vaellus Haltille alkaa

Viime yönä klo 02–03 välillä avain naksahti kotioven lukossa, kun kaksi uupunutta mutta tyytyväistä matkalaista saapui kotiin yli 13 ajotunnin ja noin 1100 kilometrin jälkeen. Takana on Lapissa, Käsivarren erämaassa vietetty uskomaton viikko, jonka kruunasi nousu kohti Haltin huippua.

Se meni jotakuinkin näin:

Päivä 1: (Kolari–)Kilpisjärvi–Saarijärvi (vaellus 12 km)

Havahduin aamulla sängyn tutinaan. Kesti hetken oivaltaa, että olin junan makuuvaunussa, matkalla kohti Kolaria. Takana oli katkonainen yö, mutta olo oli innokas ja levännyt. Aamupalalla ravintolavaunussa selvisi, että juna oli veturinkuljettajan sairastumisen takia tunnin myöhässä.

– Voin kuvitella, että kun saavutaan Kilpisjärvelle, sinä lähdet juoksemaan kohti Haltia, Timo totesi ja haki toisen kupin kahvia. Kun tuijotin häntä kysyvästi, hän jatkoi sarkastinen virnistys huulillaan:
– No, sun mielessähän me ollaan tunti myöhässä Haltilta.

Lappi, Käsivarsi, Halti, erämaa
And it makes me wander 

Nenäkahvi-naurunpuuskan keskellä lupasin morjestaa sitten paluumatkallani, kun satutaan vastatusten. Timo kyllä osui asian ytimeen, sillä olen aika tavoiteorientoitunut. Olimme matkaa suunnitellessa puhuneetkin siitä, että olemme hiukan erilaisia vaeltajia:

Minä olin matkalla Haltille. Nauttisin tottakai myös matkasta, elämyksistä ja maisemista, mutta liike ja etenemisen tunne ovat minulle nautinto. Minä lepään liikkeessä.

Timo on enemmän fiilistelijä ja hän olisi perillä siitä hetkestä lähtien, kun astuisimme Kalottireitille.

Kolarissa purimme auton junasta ja teimme viimeiset ruokaostokset. Viimeiset 270 kilometriä menivät autolla sukkelasti ja ihaillen muuttuvaa maisemaa.

Iltapäivällä kolmen jälkeen seisoimme Saana-tunturin varjossa, Kilpisjärven Luontokeskuksen pihassa, valmiina astumaan edessä olevan 106 kilometrin vaelluksen ensimmäiset askeleet.

Koska halusin hyödyntää vaellusta myös Mont Blanc -reissun harjoitteluna, olin tarkoituksella haalinut itselleni suhteellisen painavan rinkan. Timo ilmoitti hymyillen ilman muuta tukevansa harjoitteluani, mutta muistutti, että halutessani voin kyllä tasata kuormaa. Olin kuitenkin varma jaksamisestani ja hilasin 24-kiloisen tavaravuoren selkääni. Matka saattoi alkaa.

Suunnitelmana oli ensimmäisenä iltana vaeltaa 12 kilometriä Saarijärven autiotuvalle. Reitti otti luulot pois alkukankeilta vaeltajilta!

Ensimmäiset kilometrit Tsahkaljärven ohi kuljettiin villiintynyttä puutarhaa muistuttavassa kumpuilevassa tunturikoivulehdossa, jossa poukkoilevan polun kivet uivat mudassa. Tottumattomat jalat liukastelivat kivikossa, ja itikat tunkivat väkisin silmiini. Kostea metsikkö kertoi sateisista päivistä, ja harmaa taivas enteili lisää samaa sorttia olevan tiedossa.

Jylhä Saana vartioi reittiämme, kun rauhallisesti etenimme satumetsämäisestä tunturikoivulehdosta paljakkaan ja nousimme ensimmäisen vaaran rinteelle. Tuuli hätisti itikat, ja harjanteelle saapuessamme saimme ensimmäisen näkymän lähipäivien ympäristöömme.

Hengitys salpautui maiseman loputtomuuden ja karun kauneuden edessä. Jylhiä tuntureita, harmaan ja punaisen sävyissä läikehtiviä kivikoita, vihreitä ja vehreitä kosteikkoja sekä vettä. Loputtomasti puhdasta, kirkasta vettä. Sain suuhuni välittömästi kymmenkunta mäkäräistä, mutta en silti edes yrittänyt hillitä kasvoja halkaisevaa riemukasta hymyä.

Jo ensimmäisellä rinteellä opimme reitille yhden ominaisen piirteen, jonka matkan aikana ristimme “Karkailevat tuvat -leikiksi”: vaaralle kiipeämisestä puutuneina ilahduimme, kun näimme jo ensimmäisen majapaikkamme eli Saarijärven autiotuvan. Olimme yllättyneitä: joko me olemme näin pitkällä? Voi kuinka mukavaa olisikin päästä hyvissä ajoin leiriytymään ja tunnelmoimaan Lapin erämaata. Innokkaasti lähdimme laskeutumaan kohti tupaa.

Kaksi tuntia myöhemmin olimme yhä matkalla. Luistelimme varovasti pitkospuilla ja kivikoissa. Ylitimme Suomen ja Norjan rajan kahdesti, loikimme purojen yli, kiersimme kosteikkoja ja ylitimme niitä pomppien kiveltä ja mättäältä toiselle. Autiotupa oli yhä näköpiirissä, mutta ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Aina noustessamme uudelle kummulle, totesin Timolle:
– Se on ihan varmaan tämän harjanteen takana.

Todetakseni, että harjanteen takaa löytyi pari uutta harjannetta.

Saavuimme Saarijärven autiotuvalle vesisateessa kuljettuamme ensimmäistä 12 kilometriä neljä tuntia. Tupa oli pieni ja siellä oli jo väkeä: rakennuksen ympäristössä kolme telttaa ja sisällä ahtaassa tuvassa viisi ihmistä ja koira. Sen sijaan, että ryhdyimme pystyttämään telttaa vesisateessa kivikkoon, päädyimme ottamaan kaksi jäljellä olevaa sisäpaikkaa ahtaalta makuulaverilta.

Janiina Ojanen, Saarijärven autiotupa, Halti
Auringonlasku Saarijärven autiotuvalla
kuva: Timo V.

Erämaa ei kuitenkaan unohtanut palkita kulkijoitaan. Iltaruoan jälkeen, seistessäni rannassa hammaspesulla, koin yhden kauneimmista näkemistäni auringonlaskuista. Täysin yllättäen aurinko repi harmaan pilvipeiton kahtia ja sytytti karun maisemaan niin kauniiseen väriloistoon, että minua alkoi itkettää. Seisoin syvän sinisen veden äärellä, katselin uskomatonta luonnon taideteosta auringon suudellessa kivien harmaat kyljet pehmeiksi ja lämmittäessä pienen tupasvillaniityn kuin tunturikeijukaisia tanssiin kutsuvaksi, iltatuulessa aaltoilevaksi viltiksi.

– Kiitos, kuiskasin vaaran taakse piiloutuvalle auringolle, kömmin tupaan, makuupussiini ja nukahdin unettomaan uneen. Seikkailu oli alkanut!

Päivä 2: Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi (vaellus 20 km)

Janiina Ojanen ylittää jokea Lapissa
Ensimmäinen joen ylitys
kuva: Timo V.

Aamu aukesi harmaana. Pikaisen puuron jälkeen lähdimme liikkeelle. Halusimme pian pois ahtaalta tuvalta nauttimaan matkastamme.

Edessä oli nousu Teemalovaaran harjanteelle. Ensimmäinen kolme kilometriä noudatteli samaa teemaa kuin edellisen illan reitti: mutaista, liukasta kivikkoa ja kosteikkoja. Olimme levänneitä ja innoissamme, ja askel nousi jo edellistä iltaa helpommin.

Kostean alueen yläpäässä pysähdyimme taivastelemaan nousua ja ihastelemaan omaa komeaa noususuoritustamme. Samassa silmiin tarttui rinteen alareunassa jotain värikästä, meitä nopeasti lähestyvää. Vain joitakin hetkiä myöhemmin kaksi nuorta naista keveissä maastojuoksuvarusteissa pysähtyi kohdallemme vaihtamaan kuulumisia. He kertoivat olevansa juoksemassa ultrajuoksua, joka päättyisi Norjaan Haltin taakse. Takana oli nyt kolme tuntia ja edessä vielä seitsemäntoista tunnin meno.

– Saa nähdä, kuinka meidän käy, mutta hyvin on alkanut! he totesivat iloisesti ennen kuin katosivat näköpiiristä harjanteen yli.
Naisten mentyä omakehumme oli hiukan hiljentynyt ja mumisimme jotain painavista rinkoista ja könysimme ylös kiveltä jatkaaksemme matkaa.

Kun voi juoda suoraan purosta

Harjanteen jälkeen Saana katosi näköpiiristä ja samalla menivät myös yhteydet ulkomaailmaan. Laskeuduimme vaaran yli kuruun, josta tuli yksi koko matkan suosikkipaikoistani. Kuonjarjoki juoksee tunturien sylissä ihanassa, vehreässä kurussa, halkoen kauniisti pientä niittykaistaletta.

Rinteellä saimme myös ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Kolmen poron ryhmä viipelsi läheltä ohitsemme ja jäi sitten vähän matkan päähän katsomaan meitä uteliaina. Kiireisin käsin koetimme kaivella kameroita kuoritakkien taskuista, mutta siihen mennessä kun ikuistuslaitteet olivat käsillä, olivat sarvipäät jo kadonneet harjanteen taakse. Jatkettuamme matkaa parisenkymmentä metriä, käännyin katsomaan ja repesin nauruun. Porot olivat palanneet ja pönöttivät rivissä harjanteen reunalla. Sieltä ne katselivat menoamme ja vaikka tiedän, ettemme olleet ensimmäiset niiden kohtaamat ihmiset, voisin vannoa, että ne näyttivät vähän ällistyneiltä hitaasti kaakertavista turisteista.

Pääsimme parahiksi pakoon kunnon vesisademyräkkää Kuonjarjoen autiotupaan, jossa nautimme lounaan ja kuivattelimme hiukan. Sitten matka jatkui polveilevaa paljakkaa pitkin hiukan rauhoittuneessa sateessa kohti Meekonvaaraa.
Ensimmäinen joen ylityskin meni helposti, ja tunnelma oli iloinen sateesta huolimatta. Kivikkoisen alkumatkan jälkeen reitti oli niin helppokulkuista, että Timo kuvaili sitä myöhemmin: “kuin moottoritietä kulkisi”.

Moottoritiellä, vasemmalla Meekonvaaran seinämän ensinäkymä
kuva: Timo V.

Matkalla näimme haukan, joka arvokkaasti katseli meitä kiven päältä, ja todettuaan vähempiarvoisiksi nousi liitoon. Katsoimme ihailevasti sen perään tällä kertaa edes yrittämättä ehtiä kuvata sitä.

Reitin laskeutuessa edelleen, tuli näköpiiriin häkellyttävä Saivaara (joka huipulla on Kekkosen muistolaatta). Pian näimme myös Meekonvaaran jylhän seinän ja syvällä niiden alapuolella olevassa laaksossa Meekonjärven rannalla pikkuruisen autiotuvan, jonka luokse pystyttäisimme telttamme.

Näkymä oli kuin eurooppalainen alppimaisema! Mieleen tuli myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien näkymät: tumma ja erikoisen muotoinen Saivaara oli kuin Mordorin vuori ja laakso hobittien romanttinen Kontu.

Kun muutkin postaavat varvaskuvia kesälomalta…

Tälläkin kertaa tupa antoi odottaa itseään, kun kahdenkymmenen kilometrin kulkemisen jälkeen vesisateessa liukastelimme mudassa rinnettä alas. Tupa oli vielä edellistäkin pienempi ja pihalla oli useita telttoja. Heti huomasi meidän saapuneen alemmas, sillä itikoita oli ulkosalla jonkin verran.

Timo pystytti telttamme nopeasti ja minä keittelin sillä välin ruokaa ja ripustelin varusteita kuivumaan tuvassa.

Ilta sujui rattoisasti muiden vaeltajien kanssa tarinoidessa ja vaatteita kuivaillessa, mutta melkoisen aikaisin ryömimme telttaan. Viimeisenä ennen nukahtamista sateen ropinaan juttelimme makuupusseissamme siitä, että huomenna olisi rento päivä, koska tekisimme vain yhden siirtymän:
– Olemme hyvissä ajoin perillä Pihtsusjärvellä ja voimme sitten ottaa iltapäivän rennosti.

Ihan hyvä, ettemme silloin vielä tienneet, millainen seuraavasta päivästä todellisuudessa muodostuisi! Muuten tunnelma olisi saattanut olla hiukan vaisumpi…

p.s. Ultrajuoksijat muuten onnistuivat saavuttamaan tavoitteensa, ainakin Haltille asti. Seurasin heidän merkintöjään tupakirjoissa ja viimeinen yhteisen reitin merkintä Haltia edeltävältä Pihtsusjärven tuvalta kertoi iloisen viestin aikataulussa pysymisestä.

Kalottireitin kartan löytää esimerkiksi täältä: retkikartta.fi

Raha.

Vuorikiipeilyprojektiin liittyy tietysti raha. Olen luvannut olla avoin ja kertoa tarinan kaikki ulottuvuudet, joten lienee aika avata tätäkin osa-aluetta.

Minä rahoitan Vuorenvalloitus-projektin itse. Olen säästänyt rahaa ja välillä vinguttanut luottokorttia. Osittain käyttämäni palvelut ja tuotteet liittyvät yhteistyökumppanisopimuksiini. Sanon suoraan, että en voi, enkä halua puhua tarkemmin näiden sopimusten sisällöistä. Sen verran kuitenkin sanon, että minulle ei ole maksettu esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden mainostamisesta tässä blogissa. Varusteisiin ja palveluihin liittyvät kuvaukset ja arviot ovat omia rehellisiä kokemuksiani. (Olen myös maininnut tulossa olevat tuotearviot aina tekstien alussa, jotta jokainen saa valita, haluaako niitä lukea.) Saan itse valita, mainitsenko jotain, koska ja miten sen teen. Tämä oli ehtoni kaikkien kumppanisopimuksien suhteen. Kaikki kumppanit ovat olleet täysin samaa mieltä kanssani siitä, että tarinani kirjoittaa itsensä. Kumppanit ovat mukana, koska uskovat minuun ja haluavat olla tässä tarinassa mukana (tuntuu muuten aika hienolta sanoa tuo).

Aloittaessani valmistautumisen tiesin, että tämä ei tulisi olemaan edullisin mahdollinen projekti. Kustannuksia tulee monesta suunnasta. Joku voisi sanoa, ettei se nyt niin paha ole, ja että Mount Everestin huipulle kiipeäminen on paljon kalliimpaa. Niin, kaikki on suhteellista. Mutta minulle tämä on iso investointi taloudellisestikin.

On myös totta, että tämä projekti olisi mahdollista toteuttaa edullisemmin. Jos olisin omistanut vuorikiipeilyyn soveltuvia varusteita, kuluja olisi merkittävästi vähemmän. Panostin myös harjoitteluvarusteisiin. Tein valinnan ottaa ammattilaisen mukaan suunnittelemaan ja ohjaamaan valmistautumistani ja olen hyödyntänyt matkan varrella muitakin asiantuntijapalveluita. Kaiken tämän olisi varmasti voinut toteuttaa toisellakin tavalla. Mutta tämä on minulle niin iso juttu, että halusin ottaa siitä kaiken irti. Siksi valitsin mielestäni parhaat ratkaisut, en edullisimpia.

Jos olisin kaikki ostamani palvelut ja tuotteet (ei siis vain huiputusreissun osalta, vaan koko projektin valmistautumisineen, varustehankintoineen ja lisämatkapäivineen) hankkinut listahinnoin hyödyntämättä tarjouksia, ilman yhteistyösopimuksia ja niin edelleen, kustannusten loppusumma pyörisi jossain 8000–9000 euron hujakoilla. Osassa kohtaa on kuitenkin pystytty hyödyntämään edukkaampia ratkaisuja ja korostan, että tähän kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin matkakulut.

Tässä hiukan listattuna asioita, joista kustannukseni syntyvät:

Lentojen hinnat tietenkin vaihtelevat. Me kiipeilyparini kanssa säästimme tässä kohtaa: ennakoimme ja hankimme lennot hyvissä ajoin ja ei-ihan-optimaalisiin lentoaikoihin. Meitä ei muutaman tunnin odottelu haittaa ja säästimme sillä rahaa.

Palveluntarjoajan maksu sisältää kiipeilyreissun majoitukset (hotellissa pelkkä majoitus, jonka oletan sisältävän aamiaisen ja vuoristomajoissa puolihoito), lentokenttäkuljetukset, kuljetukset vuoristoalueella, hissimaksut, oppaan palvelut, neuvot, ohjeet, kartat ja sen sellaista.

Arvioon sisältymättömiä kuluja syntyy muun muassa välinevuokrista. Arvioon en ole sisällyttänyt ruoka- ja juomakustannuksia matkan aikana (muilta osin kuin vuoristomajojen puolihoidon ja hotellin aamupalat), eli ne tulevat vielä lisäkustannuksena. Ja tietenkin kaikki se, mitä en edes osaa arvata vielä tässä kohtaa.

Vakuutusmaksut laskin omien maksujeni mukaan. Minulla on kiinteä perusmatkavakuutukseni, joka on voimassa 3000 metriin asti ja lisävakuutus niille päiville, kun olemme yli kyseisen korkeuden. Tässä päädyin sulkemaan varusteet ulos huiputusvakuutuksen piiristä.
Lakun vakuutuskustannukset ovat isommat, sillä hänen täytyy vakuuttaa myös kamerakalusto huiputuksen ajaksi. Vielä toistaiseksi emme edes tiedä, mikä yhtiö suostuisi kaluston vakuuttamaan.

Huiputusvaatteet ja -varusteet ovat oma lukunsa. Se on iso kustannuserä, koska minulla ei entuudestaan ollut ensimmäistäkään varustetta, jolla olisi pärjännyt jäätiköllä tai ylävuoristo-olosuhteissa. Näihin meni pitkä penni, ja silti osa varusteista jää paikan päältä vuokrattavaksi, koska niitä ei kannata hankkia omaksi. Toisaalta nyt minulla on kestävät ja laadukkaat varusteet, joilla pärjään aika monenlaisissa ympäristöissä.

Samoin treenivaatteet ja -varusteet ovat merkityksellinen juttu. Kun treenaa suhteellisen paljon, on turvallisempaa ja mukavampaa, kun varusteet ovat kunnolliset. Näihin kuluihin laskin vain vaate- ja välinekulut, en lisäravinteita tai ruokavalioon liittyviä lisäkuluja.

Janiina OjanenIlman valmennusta en olisi osannut valmistautua oikein. Valmentajani Tapio on ohjannut treeniä, sitä tukevaa ruokavaliota ja lihashuoltoa.

Hierojani Katja on pelastanut minut yhdestä jos toisesta lihasjumista ja olenkin viihtynyt hänen pöydällään säännöllisesti. Pienen osakustannuksen laskin näistä lihashuoltokuluista ja muista harjoitteluun liittyvistä kuluista, koska niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi aiempaa treenailuani isommat.

Siinä varmaan tärkeimmät. Lakulla on lisäksi kuvauskalustoon liittyviä lisäkuluja, joita hän voi osittain jyvittää muuhun ammattikuvaamiseensa mutta osittain ne ovat vain tätä projektia varten. Niihin en osaa ottaa kantaa. Hänellä taas ei ole valmennuskuluja ja joitain muita kuluja, joita minulle tulee.

Aika suu säkkiä myöten on menty. Ja välillä on hiukan hermoa kiristänyt rahan meno. Mutta. Tekstin alussa puhuin investoinnista. Se oli harkittu sanavalinta, sillä tämän matkan arvoa minulle ei voi mitata rahassa. Vaikka tällä rahalla olisi tehty monta pienempää reissua, luulen etteivät ne yhteensä olisi antaneet minulle yhtä paljon kuin tämä matka bisnesseminaarin yleisöpenkistä kohti Mont Blancin huippua!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén