Vuorikiipeilijöitä sanotaan rohkeiksi. Lapsesta asti olen halunnut olla rohkea, aina ja kaikessa.

Parikymppisenä Kalifornian reissulla olin uimassa syrjäisellä uimarannalla, kun jouduin merivirtauksen imaisemana veden alle. Mielessäni on edelleen kirkkaana muisto siitä, kuinka vesi riepotteli kroppaani kuin tahdotonta räsynukkea. Pyörivä virtaus paiskasi minut vasten hiekkapohjaa kerta toisensa jälkeen, kunnes en enää tiennyt, missä suunnassa vedenpinta oli. Kehoni muistaa edelleen, miltä tuntui, kun ilma hakkautui ulos keuhkoista ja tilalle tulvi merivettä. Iho hiertyi vereslihalle pohjan hiekkaa vasten. Jokaisella pyöräytyksellä yritin tarrata pohjaan kiinni, mutta siellä ei ollut mitään mistä ottaa kiinni. Vain loputtomasti hiekkaa. Lopulta annoin periksi.

Kummallista on, etten muista paniikin tunnetta. Sen sijaan muistan oudon rauhallisuuden, joka täytti mieleni. Tuntui kuin aikaa olisi kulunut paljon, vaikka todellisuudessa luultavasti puhutaan pienestä hetkestä. Elämä ei vilistänyt silmissä, mutta mielessä kävivät sisarukset ja vanhemmat, jotka olivat toisella puolella maailmaa tietämättä, että meri oli ottamassa minusta voiton. Mutta en ollut peloissani. Ajatukseni olivat enemmänkin toteavia ja muistan ajatelleeni:
– Ai näin tämä päättyy. Aika jännä, että piti tulla maailman toiselle puolelle kuolemaan.

Virtauksen voimakkuus oli yllättänyt myös mukanani olleen kalifornialaisen ystäväni. Hän on tottunut virtauksiin ja tietää, kuinka tuossa tilanteessa pitää toimia. Niinpä hetken kamppailtuaan hän pääsi pintaan. Huomattuaan, ettei minua näkynyt, lähti hän etsimään. Onneksi vesi ei ollut kovin syvää, ja hän sai raahattua minut rannalle.

Seuraava sekava muistikuvani on siitä, kun oksensin rannalla merivettä ja minua sattui joka paikkaan. Silmät, suu, korvat ja nenä olivat täynnä suolaa ja hiekkaa. Haavoja kirveli, mustelmia jomotti ja kesti hyvän tovin ennen kuin hengitys kulki taas.

Selvisin ilman suurempia fyysisiä vauroita, mutta veteen en mennyt vuosikausiin.

Tyttäreni, peloton vesipeto kesällä 2015

Kunnes lapseni syntyi. Hän on aina rakastanut vedessä leikkimistä ja uimista, ja olen tehnyt parhaani, ettei hän huomaisi pelkoani. Mutta jo hyvin pienestä asti hän sanoi aina uimarannalle mennessämme:
– Äiti ei ui.

Tytön ollessa kaksivuotias, olimme ystäväperheen mökillä. Lapset leikkivät rantavedessä traktorin sisäkumien kanssa muutamien aikuisten vahtiessa heitä. Itse istuin hieman kauempana hiekalla juomassa kahvia. Vaikka vahtivuoro oli muualla, tottumuksesta toinen silmäni oli kiinni lapsissa.

Tytär keekoili traktorinrenkaan sisällä, kun eräs lapsista vahingossa pukkasi kumin syvemmälle veteen. Kun jalat eivät enää ylttäneet pohjaan, tyttö parahti. Vettä oli vain ehkä puoli metriä, mutta uimataidottomalle pikkutytölle se oli liikaa ja hän molskahti pinnan alle.

En ajatellut mitään. Ennen kuin kukaan rannassa seisseistä ehti liikahtaa, loikkasin pystyyn ja juoksin vaatteet päällä järveen. Hätäännykseni oli niin suuri, että viimeiset minua ja tytärtä erottaneet metrit ylitin loikkaamalla vatsalleni veteen. Olin itse veden alla, kun tartuin tyttöön kiinni ja nostin hänet pintaan. Rannalla tuli itku. Meiltä molemmilta.

Tapahtuman jälkeen tajusin, etten voisi vältellä vettä lopun elämääni. Aloin totutella siihen; kahlailla rantavedessä aina silloin, kun tyttö oli uimassa. Pikkuhiljaa uskaltauduin uima-altaaseen. Mutta aina vaan avovedet, myös järvet, aiheuttivat paniikinomaisen reaktion. Muutaman kerran olen kokeillut järvessä uimista varovasti, mutta aina tilanne on päättynyt hätääntymiseen. Olen ulkomaanmatkalla kahlannut polviani myöten mereen ja istunut sitten pohjaan todistaakseni, että pystyn siihen. Pari vuotta sitten pääsin Barcelonassa uimaan olympialaisissa käytettyyn altaaseen ja en halunnut jättää sitä kokematta. Uin yhden kerran kisa-altaan päästä päähän. Tunsin, kuinka uimataitoni oli ruostunut ja vaikka kaakeloidussa altaassa vesi ei niin hirvittänyt, sydämen syke jyskytti jatkuvasti korvissa ja olo oli hermostunut.

Talvella 2015 valmistauduin ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuuni, ja minua neuvottiin, että valmistautumiseen kuuluu myös omien henkisten rajojen koettelu. Toinen asia oli, että kehoa tulisi karaista kylmiin olosuhteisiin. Tovin välttelin edessä olevaa ilmiselvää haastetta: olisiko kylmää inhoavalle ja vettä pelkäävälle mitään parempaa ja pahempaa tapaa karaistua ja testata henkisiä voimavaroja kuin avantouinti?

Ystäväni tiesi tarinani ja päätti auttaa minua. Niinpä hän lähti mukaani ja niin menin ensimmäistä kertaa elämässäni avantoon (koko stoorin voit lukea täältä: Vuorenvalloittaja ja mustan veden hyytävä syleily ). Se oli kamalaa, ja vannoin, etten tekisi sitä enää koskaan.

Vellihousu matkalla avannolle

Olin väärässä.
Viime syksynä avantouintia harrastava ystäväni raahasi minut julkiselle rantasaunalle puoliväkisin. Kolmesti kävimme löylyssä ja sitten laskeuduimme metallisia portaita peräkanaa viileään järveen. Jäin portaiden päähän ja puristin kaidetta rystyset valkoisina. Ystäväni seisoi edessäni reisiä myöten järvessä, kasvot minuun päin ja näki ilmeestäni, miltä minusta tuntui. Hän ei sanonut mitään ja antoi minun käydä oman sisäisen kamppailuni. Niin minä kohtasin pelkoni, astuin rappusten viimeisen askelman… ja kyykistyin rantaveteen.

Ensilumen sataessa olin käynyt saunalla ja järvessä kymmenisen kertaa ja kerran uinutkin ihan oikeasti. Ihan hiukan, muutaman metrin vain. Se oli yhtä kamalaa kuin ennenkin, mutta menin veteen vielä uudestaan. Ja seuraavalla viikolla ehdotin itse “lätäkkö-reissua”.

Niinpä kun tallustelimme peräkanaa lumista polkua saunalle ja pidin normaalia hermostunutta jäpätystäni veteen menemisestä, saunakaverini kääntyi katsomaan minua hymyillen:
– Alkaa olla muuten aika näennäistä tuo vastustelusi, kun tänäänkin itse halusit tänne.

Totta. Muutaman kuukauden jälkeen ostin jopa kausikortin saunalle. Vaikka edelleenkään en tykkää uimisesta. Enkä tykkää vedestä ja aina tulen luultavasti avovesiä vierastamaan. Mutta jokin minua vetää saunalle. Vaikka vuorikiipeilyn näkökulmasta karaistuminen ja henkisen kantin testaus on taas ajankohtaista, lajitreeni ei ole se, mikä minua avantoon houkuttelee. Ehkä se on vapaus, sillä enää pelkoni ei kahlitse minua.