Category: tulivuori

Saanko vihata sinua – jos vain tänään?

Oletko hyvää seuraa itsellesi? Kuinka kohtelet itseäsi, kun olet yksin?

Paluumatkan alku Mont Blancin huipulta

Muistan lapsena odottaneeni nukkumaanmenoa, koska silloin sai ajatella rauhassa. Se ominaisuus on seurannut minua halki elämän ja on tärkeää myös vuorilla olossa. Tuntien hiljaisuus, jolloin voi keskittyä vain omaan hengitykseen ja seuraavaan askeleeseen, on eräs vuorikiipeilyn suurimmista nautinnoista minulle.

Yksin ollessani saan hukattua tunteja ajatuksissa seikkaillen. Porukassakin saatan vahingossa kadota
mieleni sisään varsin yllättäenkin ja joskus aiheuttaa hämmennystä ympärillä oleville, jotka eivät ymmärrä äkillistä etääntymistäni tilanteesta. Usein kyse on vastustamattomasta ajatusleikistä, joskus tyynestä tajunnanvirrasta, joka vie mukanaan. Joskus taas hiljaisuuden synnyttävät huolen kuristavat sormet kaulallani. Läheisille se voi olla vaikeaa, sillä aina ei ole selvää, milloin kyse on suuresta seikkailusta aivojeni sisällä ja milloin kannan murhetta, joka pyytää apua päästäkseen ulos. Elämän iloja ja suruja tarjoillaan korvieni välissä jatkuvana koko illan elokuvana, joka välillä tempaa mukaansa jopa reaalimaailmaa voimakkaammin.

Mont Blanc -kiipeilyreissulta tuttu kaveri palasi tovi sitten Aconcagualta (Amerikan mantereen korkein vuori, 6962 m). Hyvin alkaneen kiipeämisen osalta kohtalokkaaksi muodostui huono sää, joka pakotti ryhmän neljäksi päiväksi telttaan. Kaverini mukaan henkisiä voimia koetelleet päivät lumimyräkän keskellä telttaan vangittuina imivät energiat siinä määrin, että kun huiputusmahdollisuus avautui, vointi ei enää ollut sellainen, että hän olisi kokenut voivansa pyrkiä huipulle ja takaisin turvallisesti.

Vastaavaa kokemattoman on vaikea hahmottaa, mitä ihmisen mielessä ja kehossa noina päivinä tapahtuu. Vihamielisessä ympäristössä tuhansien metrien korkeudessa vangittuna pieneen telttaan, saatavilla vain hyvin rajoitetusti ruokaa ja nestettä. Kaikki yksityisyys riistettynä, sillä kiipeilypari on koko ajan muutaman sentin päässä tilassa, joka on samaa kokoluokkaa kuin puhelinkoppi. Ainoa mahdollisuus on vain odottaa ja kuulostella, ulvooko tuuli yhtään hiljempaa kuin hetki sitten. Päiväkausien ajan. Mitä se tekee ihmiselle?

Luen parhaillaan vuorikiipelijä-kirjailija Jon Krakauerin Eiger dreams -nimistä kirjaa. Pidän Krakauerin tavasta kirjoittaa; hänen täsmällinen ilmaisunsa on nautinto. Erityisesti novellikokoelmassa minut pysäytti On being tentbound -niminen novelli. Se on kuvaus erilaisten ihmisten tavoista käsitellä vuorikiipeilyyn olennaisesti liittyviä tilanteita, joissa kiipeilijä on teltassa jumissa ajatusten kanssa – omien tai kiipeilytoverin.

Krakauer kuvailee värikkäästi tilanteita, joita syntyy, kun kiipeilijät ovat sääolosuhteiden eristäminä teltoissaan vuorten rinteillä. Nukkuminen maistuu vain hetken aikaa. Koska kaikki mukana oleva on kannettava itse, tuskin kellään on paljon ajanvietettä ja usein jäljelle jää puhuminen. Montako sellaista ihmistä tunnet, jonka puhetta jaksaisit kuunnella tuntikausia? Entäpä päiviä? Mitäs jos olisitte molemmat väsyneitä, huonovointisia ja turhautuneita?

Krakauer kertoo raivoisista riidoista, joita teltoissa syntyy vähäpätöisimmistäkin asioista kuten vaikkapa pitsatäytteistä (ja vuorellahan ei pitsaa tietenkään ole). Hän kirjoittaa hetkistä jolloin toisen hengityskin raivostuttaa, ja kumppani, jonka käsiin on valmis luottamaan henkensä, muuttuu veriviholliseksi. Koska hän pureskelee liian kovaäänisesti.

Lähdössä Mont Blanc -huiputukseen klo 02 yöllä

Onko mitään pahempaa kuin tuo turhautunut, tuskallinen raivo ja ahdistus toisen jatkuvasta tunkeilevasta läheisyydestä?

Kyllä. Yksin oleminen.

Kuvaillakseen yksin erityksissä olemisen tuskaa Krakauer lainaa Victor F. Nelsonia (1933):
– The human being by and large, is very bad companion for himself; where he has to face himself for any lenght of time, he acquires a deep disgust and restless anxiety which makes him seek any escape.

Teltassa oman sisäisen maailman kanssa käytävä henkinen taisto on erittäin merkittävä kiipeilyn onnistumisen kannalta – ehkä jopa ratkaiseva. Kiipeilyreissujen palveluntarjoajat neuvovat kiipeilijöitä huolehtimaan, että expedition-tyyppiselle reissulle lähdettäessä – soolona tai ryhmässä – kotiasiat ovat kunnossa. Pitkät odotuksen tunnit ääriolosuhteissa muuttuvat tuskallisista kiduttaviksi, jos ajatuksia vainoaa huoli asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Kesäkuussa Elbrusilla henkinen vääntö liittyy itse kiipeämissuoritukseen, eikä siis vielä olla näiden asioiden äärellä. Mutta jos suunnitelmat ja haaveet toteutuvat, vuoden päästä minulla voi olla “telttavankilakokemus”. Minua kiehtoo ja hiukan jännittää nähdä, kuinka mieleni toimii, kun olen vangittuna telttaan kiipeilyparin ja ajatusteni kanssa. Luulen, että lopulta se, miten itseämme kohtelemme, määrittää paljolti, kuinka ahdistus vaikealla hetkellä purkautuu. Taas on siis peiliin katsomista edessä.

Eli palaan kysymykseen: Nautitko omista ajatuksistasi vai härnäävätkö ne räksyttävän ja nilkkojasi näykkivän rakkikoiran lailla?  Lipuvatko ajatukset ohitsesi rauhoittavana virtana vai listaatko loputtomasti tekemättömiä asioita ja moititko itseäsi niistä, mitkä sitten tuli tehtyä – jälkikäteen mietittynä väärällä tavalla?
Muistathan olla itsellesi hyvä – myös ajatuksen tasolla?

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)

Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän.  Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska “ei voi sattua, kun ei tule verta” -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check

Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme  olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

Page 2 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén