Category: tansania Page 1 of 2

Satu jouluyön vaeltajasta

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee
Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Vatsatauti valloillaan Kilimanjaron vuoripoluilla

Paluumatka Mount Merulta, kuva: Heikki

Päivä 8: Sumussa

 Mount Merun huipulla – kuva Terry

Aamuauringon kutittaessa poskeani ja herätyskellon pirahtaessa vaativasti, avasin varovasti hikiset luomeni ja tunnustelin oloani. Keho aneli armoa, kuin olisin osunut moukarin tielle. Vatsassa kiersi ja jyrisi kovaäänisesti. Koko keskivartalon alue oli niin arka, että paitakin tuntui raskaalta ihoa vasten. Kuitenkin kaikki tuntui pysyvän sisällä.

– Kolmekymmentä prosenttia kroppaa, seitsemänkymmentä pääkoppaa, muistutin itseäni, nousin varovasti ylös ja aloin valmistautua hiiviskellen ympäriinsä kuin olisin kävellyt munankuorilla.

Myös Heikki oli kalpea ja vatsaoireinen. Hän kertoi olleensa hiukan huonovointinen jo illalla nukkumaan mennessämme. Kyseessä oli siis joko ruokamyrkytys tai molempien saama vatsatauti. Onneksi Heikin vointi oli kuitenkin omaani parempi.

Aamiaisella koetin nesteyttää hiukan, ruokaan en pystynyt koskemaan. Kaikki, mitä suuhuni laitoin, tuli jyristen kehosta läpi. Edessä oli parin tunnin ajomatka töyssyisellä hiekkatiellä kuumassa pakettiautossa kolmentoista muun ihmisen kanssa. Päätin lopettaa syömisen ja juomisen toistaiseksi, jotta selviäisin automatkasta. Nappasin särkylääkkeen ja ylimääräisen vatsalääkkeen estääkseni ikävät tapahtumat parin lähitunnin aikana.

Muukin ryhmä ilmaantui aamiaiselle. Adamin apeasta olemuksesta saattoi aavistaa sanomattakin, että hänen matkatavaransa seikkailivat edelleen maailmalla. Ryhdyimme suorittamaan koko ryhmän ylimääräisten varusteiden inventaariota. Lopputuloksena oli melkoinen sillisalaatti vaatetusta parisenkymmentä senttiä liian lyhyistä, Adamin nilkat paljastavista vaellushousuista, erilaisilla hihamitoilla varustettuihin paitoihin ja ohueen kesämakuupussiin. Vaatteeni eivät Adamille mahtuisi, mutta annoin hänelle osan eväistäni, aurinkorasvaa, itikkamyrkkyä ja ylimääräisen buffin. Kaikki tuli tarpeeseen, sillä hän tuntui olevan tilanteesta niin hämillään, ettei ollut saanut mentyä kauppaan edes eväitä ostamaan. Varustekaupoistahan Moshissa ei ollut toivoakaan.

Team Kilimanjaro vasemmalta oikealle: Terry, Abraham, Adam, Paul, Bren, Nathan, Steven, Janiina, Heikki ja Ian
Kuvan henkilöiden lisäksi mukana oli kolmisenkymmentä henkilöä: kantajat, kokki ja kokin apulainen

Adamin matkatavaroiden metsästyksen ja ylimääräisen apteekkipysähdyksen vuoksi lähtö lykkääntyi tunnilla, ja matkan alkaessa istuin autossa hiljaisena ja saatoin vain toivoa vatsani kestävän. Oloni oli edellisen yön valvomisesta ja lääkkeistä samea ja väsynyt. Vakuuttelin itselleni, että jos kyseessä oli ruokamyrkytys, pahin oli jo varmasti takana. Lääkitys tuntui pitävän kivut ja muut oireet kurissa, joten kieltäytyisin vaipumasta pahan mielen valtaan. Alkamassa oleva suuri seikkailu oli enemmän arvoinen!

Ajomatkan aikana jutustelimme Heikin kanssa rauhakseltaan, ja ihmettelin tien varrella esittäytyvää syrjäseutujen elinkeinovalikoimaa:
Taaempana, missä peltojen kuiva heinä väreili kuuman auringon läikkeessä, luisevat lehmät ja vuohet tallustelivat raukeasti pienten lasten kaitsemina. Peltojen laidoilla, parisenkymmentä metriä tiestä, könötti rivi rähjäisiä yksikerroksisia pikkutaloja, joiden takapihoilla oli kuivakoita puutarhoja. Etupihoille oli rakennettu pikkuruisia puoteja; kampaajan salonki, teurastajan lihakauppa tai kolmen muovituolin baari. Erään savimajan seinään oli kiinnitetty käsinkirjoitettu kyltti, jossa mainostettiin verkkosivujen tuotantoa sekä muita digitaalisia palveluita.
Tien varrella oli myös hämmentävän suuri määrä huonekaluliikkeitä, joiden myytävät tuotteet, kuten sohvat ja parisängyt, oli huolettoman näköisesti pinottu kasoiksi tien penkereille. Aivan autotien laidassa istui lähes katkeamattomana nauhana perinnevaatteisiin pukeutuneita naisia myymässä vihanneksia ja hedelmiä ämpäreistä ja maahan levitettyjen vilttien päältä.

Talojen pihoista tien laitaan juoksi lapsia heiluttaen ja huudellen. Osa halusi vain ottaa kontaktin kanssamme ja ilahtui, kun vilkutin takaisin. Monet taas reagoivat heilutukseeni rahaa pyytävin elein ja huutelulla, jonka sävy muuttui karummaksi, kun auto ei pysähtynyt ja pyyntöä ei täytetty. Monista näistä lapsista näki, että heidät oli opetettu pyytämään rahaa ulkomaalaisilta tietyllä tavalla. Tuo kokonaisvaltainen muutos pienessä olemuksessa kiltistä anovasta lapsukaisesta uhmaavaan ja joskus jopa uhkaavaan käytökseen, oli sydäntäsärkevää katsottavaa.

Itse koen tukevani alueen kehitystä toimimalla vastuullisesti ja reilusti sekä käyttämällä paikallisia palveluita. Uskon sen olevan enemmän avuksi tansanialaisille kuin kolikon antamisen lapselle. Mutta silti nuo lasten tummat katseet täyttivät mieleni huolella ja ristiriitaisilla ajatuksilla turismin etiikasta, velvollisuuksistamme toisia ihmisiä kohtaan ja oikeista auttamisen tavoista.

Kilimanjaron Machame-reitin alussa olevalla portilla lounastimme sillä välin, kun ryhmänjohtajamme Nathan kirjasi meidät sisään kansallispuiston alueelle. Täällä ei suurien ihmismäärien vuoksi ollut suuria villieläimiä, joten rangereita ei tarvittu, mutta hyökkäyksiltä ei vältytty: innokkaat ja rohkeat apinat kävivät lounaslaatikoilla varkaissa heti silmän välttäessä.

Viimein pääsimme liikkeelle! Olin onnistunut syömään hiukan kanaa ja juomaan vettä, mikä oli oikein ilahduttavaa. Innoissani otin 80 kilometriä pitkän lähestymisvaelluksen ensimmäiset askeleet rahisevalla hiekkatiellä, joka pian sukelsi sademetsään ja kaventui sitten juurakkoiseksi ja kiviseksi poluksi. Tuo savelta tuoksuva punertava nauha luikerteli kohti 3000 metrissä sijaitsevaa Machame Hutia, jonne vaeltaisimme tänään 1200 metrin vertikaalinousun. Haistelin sademetsän tuoksuja ja kuuntelin puolella korvalla ryhmäläisten tutustumista ja tarinointia. Oloni oli hiukan toismaailmainen ja keskityinkin lähinnä laittamaan jalkaa toisen eteen. Heikki pysytteli lähietäisyydellä ja tunsin hänen pitävän minua silmällä. Käännyin ja hymyilin hänelle kiitollisena.

Polku jyrkkeni. Olimme syvällä metsän uumenissa. Puut olivat korkeampia kuin Arushan kansallispuistossa ja niistä roikkui runsaasti liaaneja ja päällyskasveja. Katoksi kaartuvat jykevät oksistot peittivät taivaan kokonaisuudessaan, ja valaistus monikerroksisen lehvästön katveessa oli jännittävän vihertävä. Ensisilmäyksellä puut, pensaat ja päällyskasvit muodostivat sekasortomaisen kokonaisuuden, mutta tarkemmin katsottuna se paljastui yllättävän säännönmukaiseksi – kuin luontoäiti olisi maalannut oman kuosin sademetsän sisäiselle synergialle.

Eläimiä ei näkynyt, mutta satojen vihreän sävyjen kehyksissä sateenkaaren kaikissa väreissä leimuavat kukat kilpailivat loistokkuudesta. Ilman kosteus tuntui lempeän viileältä ja kirpakka multainen aromi sekoittui huumaavasti kasvien tuoksusinfoniaan. Maa jalkojen alla tuntui vakaalta ja rahoittavalta. Takanani kulkevan Heikin hengitys kohisi ylämäessä rytmikkäästi askelten tahtiin, ja jostain kuului kantajan laulua.

Parin tunnin vaelluksen jälkeen lääkkeiden vaikutus alkoi väistyä. Kouristukset ja vihlonta palasivat vatsaani. Asteittain oloni huononi ja puolen tunnin kuluttua löysin itseni polun viereisestä puskasta. Nathan katseli minua arvioivasti ja ohjeisti ottamaan lisää särkylääkettä ja ehdotti illaksi isoa annosta antibioottia, mikäli olo ei helpottaisi.

Matka jatkui. Polku jyrkkeni asteittain. Sademetsä jäi taakse, ja vaelsimme matalien puiden ja tiheän pensaikon lomassa. Vauhtini hidastui. Mutta tänään ei ollut kiire. Heikinkään vatsa ei ollut täysin kunnossa, joten hidas tempo sopi molemmille. Naureskelimme kiipeilytiimin loppupäähän syntyneelle sairasosastolle, sillä myös flunssan kourissa vaeltava Paul eteni hitaasti.

Vasen, oikea. Vasen, oikea, tallasimme hitaasti peräkanaa jyrkkenevää rinnettä ylös. Välillä pysähdyimme, kun kouristukset taivuttivat minut kaksinkerroin, tai kun Paulin yskänpuuskat katkaisivat hänen askeleensa.
Mutta loppuvat ne pisimmätkin matkat, ja viimein saavuimme Machame-leiriin. Paulin saturaatiomittarin mukaan leposykkeeni oli 92 ja happisaturaationi 91. Akklimatisoituminen oli siis kohtuullisella tasolla, mutta kivut taisivat nostaa sykettä.

Leiri oli ruuhkainen, mutta oppaamme olivat onnistuneesti valinneet meille rauhallisen ja syrjäisen paikan leirin reunamilla. Valitettavasti minulla on kovin vähän muistikuvia leiristä, sillä välittömästi perille saavuttuamme kompuroin telttaan ja vaivuin hetkeksi helpottavaan uneen.

Herätessäni pari tuntia myöhemmin, kuume oli noussut. Täristen vilusta hiivin messitelttaamme ja pakotin alas puoli kulhollista keiton lientä. Nathan katseli minua huolestuneen näköisenä ja komensi antibioottikuurille. Noudatin hänen ohjettaan ja palattuani telttaan nappasin tupla-annoksen antibiootia ennen kuin vaivuin kuumehoureiseen uneen.

Päivä 9: “Sure you can, Mama Simba”

Aamuyöllä heräsin hyytävään kylmään. Olin hikoillut makuupussini likomäräksi. Pakotin itseni ulos märästä pussista, puin päälle kuivempia vaatteita ja käänsin pussin nurinpäin. Mittarimatomaisesti ryömin kiinni Heikin selkään ja ammensin hänen kyljestään lämpöä yön lopuiksi tunneiksi.

Aamulla kuuden aikaan herätessämme kuume oli poissa, mutta vatsakivut ennallaan. Vielä tänään olisi lyhyt päivä seuraavaan leiriin 3750 metriin. Uskoin pärjääväni, sillä aikaa olisi runsaasti. Huomiseen mennessä pitäisi kyllä saada itsensä kuntoon, sillä siitä alkaisivat tiukemmat päivät. Kiipeilykaksikkomme oli hiukan huonossa iskussa, ja Kilimanjaro-matka oli alkanut kaikkea muuta kuin toivotulla tavalla; Heikin kasvot huolestuttivat minua, sillä ne olivat kalpeat ja turvoksissa. Myös hänen vatsansa oireili edelleen. Yhdessä kuitenkin totesimme, että suunta oli edelleen ylöspäin ja tavoitteesta ei haluttu tinkiä.

Aamiaisen jälkeen olin nostamassa reppua selkääni, kun Steven ilmaantui viereeni ja tarttui kädessäni olevaan kassiin.
– How are you Mama Simba? You move pole pole today. Today is easy day. Tomorrow you need to be strong, when we go up. Give me your bag.

Kiitin Steveniä huolenpidosta. Lupasin, että liikkuisin rauhassa ja lepäisin usein. Viimeiseen lauseeseen latasin kaiken päättäväisyyden, mitä minussa oli:
– I CAN carry my own bag.

– Sure you can, Mama Simba, vastasi Steven.
Hän taputti minua olalle, nykäisi repun käsistäni, sitoi sen kiinni omaansa, heitti laukkupinon selkäänsä ja lähti kohti polkua viitaten minua seuraamaan. Olin älähtämässä vastalauseen, mutta Heikki pysäytti minut ja vaati hyväksymään avun:
– Kukaan ei epäile, ettetkö saisi kannettua laukkuasi. Mutta nyt pitää olla järkevä ja miettiä edessä olevaa.

Steven ja reppupino, toipilas kannoillaan – kuva: Heikki

Kiipeilyparini tiukka äänensävy sai minut hyväksymään tilanteen ja nöyrtyneenä astelin Stevenin perään.

Seuraavat neljä ja puoli tuntia vaelsimme kohti 3750 metrissä sijaitsevaa Chiva Cave Camp -leiriä. Kolme seitsemästä kiipeilijästä oli edelleen sairaana. Se hidasti tahtia, mutta siitä huolimatta kaikki tuntuivat nauttivan vuorella olosta ja maisemien vaihtumisesta.

Metsä jäi taakse, ja tilalle tuli pensaita, kaktuksia ja loputtomasti kivikkoa. Karua, ruskeaa maata värjäsivät siellä täällä kauniit kukat, joiden koko pieneni sitä mukaa, kun nousimme ylemmäs. Tuntui kuin ilma olisi viilentynyt joka askeleella hiukan, ja tuulessa oli lupaus lumesta. Reitti näkyi edessämme, ja kiipeilijöiden ja oppaiden jono erottui polulla kuin värikäs, kiemurteleva helminauha. Nousu oli sen verran jyrkkä, että suurimman osan ajasta meillä oli suora näköyhteys reunamalle, jolle päästyämme olisimme lähes seuraavassa leirissä.

En ollut syönyt aamiaisella kuin hiukan kauravelliä enkä sen jälkeen mitään. Toistaiseksi vatsan tyhjyys ja särkylääkkeet pitivät kivut maltillisina. Yritin juoda veteen liuotettavia urheilujuomatabletteja, sillä tiesin, että syömättä jättäminen kostautuisi nopeasti ja voisi olla pidemmällä tähtäimellä jopa kohtalokasta tavoitettamme ajatellen.

Viimeinen seinämä. Pilvet ryömivät jäljessämme rinnettä ylös.
Ylhäällä jyrkänteellä oli mukavan viileää. Värikäs leiri näkyi jo kauempana vihreiden ruohikkoläikkien ympäröimänä. Kukat olivat kadonneet, ja maasto muuttunut autiomaata muistuttavaksi vuoriylängöksi (englanninkielinen nimitys alpine desert kuvaa maisemaa loistavasti). Mount Meru ilmestyi näkyviin Kilimanjaron harjanteen taakse. Hymyilin nähdessäni tutun huippuprofiilin.

Nyt Mount Merun kiipeämisen suoma hyöty näkyi selvästi. Suoraan Kilimanjarolle lähteneet kiipeilijät puhisivat jo kohtuullisen paljon, kun taas me kolme Merulla akklimatisoitumisen aloittanutta kuljimme vielä ilman korkeuden vaikutusta. Itse asiassa terveenä pysynyt Terry paineli hyvän matkaa edellä muuta ryhmää. Tunsin kateuden piston sydämessäni hänen menoaan katsellessani, mutta kun yritin kiihdyttää vauhtia, muutaman askeleen kuluttua päädyin kaksinkerroin polun varteen. Nyt piti pysyä järkevänä ja luopua ajokoiramentaliteetista.

Aikainen aamulähtö kannatti, ja saavuimme jo lounasaikaan Chiva Cave Camp -leirille, jota Kilimanjaron Uhuru Peak vartioi. Suoraan vastapäätä näkyi Mount Merun jykevä profiili, ja Nathan mainitsi, että tämä oli reitin leireistä ainoa, jolta oli näkymät molempien vuorten huipuille.
Avonainen leiripaikka oli tuulille altis, ja nautin viileästä vuori-ilmasta. Katselin vuorotellen molempia huippuja, Merun Socialist Peakia, jolla olin vain hetki sitten tuulettanut onnesta, ja Kilimanjaron Uhurua, jota nyt olin tavoittelemassa. Vaikka oloni oli kurja, en keksinyt yhtään paikkaa maailmasta, jossa olisin ollut mieluummin.

Mount Meru Kilimanjaron rinteeltä käsin – kuva: Heikki

Lounaan jälkeen kaaduin taas telttaan Heikki seuranani. Myös pari muuta ryhmän jäsentä jäi lepäämään, mutta muut tekivät pienen kävelyretken ylemmäs akklimatisoitumista edistääkseen. Nathan lohdutti minua ja Heikkiä, että meillä oli akklimatisoituminen niin hyvässä vaiheessa, että retki ei ollut yhtä merkityksellinen meille kuin niille, jotka olivat vasta Kilimanjaroa varten liittyneet ryhmään.

Siinä me sitten istuimme teltassa, huonovointisina ja onnellisina yhtä aikaa. Vuorilla sairastaessa on turha kuvitella voivansa piilotella oireita. Myös yksityisimmätkin asiat ja puuhat ovat toisten silmien edessä jatkuvasti. Hyväksyntä ja huumori ovatkin selviytymisvälineistä parhaita. Niinpä nauroin vedet silmissä, kun Heikki totesi virnistellen:
– Mun pitäisi peseytyä, mutta odotankin tässä. Nimittäin kohta sä taas menet jonkun kiven taakse kykkimään, niin voin tehdä Savett-suihkun rauhassa täällä.

Nukuin illalliseen asti. En muista, koska olisin viimeksi nukkunut niin paljon kuin viimeisen vuorokauden aikana. Siitä huolimatta illalla olo oli taas kuumeinen ja heikko. Edelleenkään ruoka ei pysynyt sisällä. Huomenna edessä olisi tiukka päivä: tekisimme akklimatisoitumisnousun Lava Tower -leiriin 4600 metriin ja laskeutuisimme sen jälkeen Barranco Hut -leiriin 3950 metriin yöksi. Tarvitsisin siis kaiken levon, mitä voisin saada. Niinpä palasin heti päivälliseltä häntä koipien välissä telttaan jatkamaan nukkumista ja toivoin, että viimein huomenna tämä vatsamyrsky olisi ohi.

Kilimanjaron huippu Chiva Cave Campista – kuva: Heikki

Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan

Päivä 1: Espoosta Moshiin

Herätyskello pirahti 04. Puolisen tuntia myöhemmin Heikki ja minä pakkasimme kolme isoa laukkua ja käsimatkatavaroina kulkevat kiipeilyreppumme taksiin. Tansania, ja itse asiassa koko Afrikan manner, olisi minulle aivan uusi kokemus. Lentokentälle kiitävän auton pimeällä takapenkillä ajatuksissani vilisivät lapsuuden Avara Luonto -ohjelmien maisemat legendaarisen juontaja David Attenborough’n äänen kaikuessa taustalla. Ehkä kuulisin saman äänen halki koko matkan kuvailemassa eläinten käyttäytymistä ja Masai-heimon perinteitä?

Tutkimusmatkalla Moshin kujilla

Hyödynsin pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden purkaa kiireisten viikkojen silmäluomille kerryttämää kuormaa ja nukuin suurimman osan  yhteensä noin 14 tuntia kestäneistä lennoista (sisältäen pompun Amsterdamissa).
Koneen laskeutuessa Kilimanjaron pienelle lentokentälle, ulkona oli jo pimeää. Kuuma, uusia tuoksuja pursuava ilma paiskautui kasvojani vasten koneen ovella. Hiukan sekavan maahantuloprosessin jälkeen koimme jännityksen hetkiä matkatavaroidemme ilmestyessä hihnalle vasta aivan viimeisten joukossa. Ehdin jo lohduttaa itseäni, että olimme pakanneet vaelluskengät käsimatkatavaroihin, sillä ne ovat vaikeimmin korvattavissa oleva varuste, mikäli laukut päätyvät tekemään omia seikkailujaan. Mutta viimeisellä hetkellä hihnalle ilmestyivät tutut värikkäät kiipeilyvarustelaukkumme tavara-arsenaalia täydentävän matkalaukkumme seuraamina.

Astuessamme ulos asemarakennuksesta kohtasimme massan safari- ja kiipeilyoppaita, jotka olivat saapuneet noutamaan asiakkaitaan. Oppaat huutelivat tervehdyksiä ja heiluttelivat paperilappuja, joille he olivat kirjoittaneet joko vieraidensa nimet tai vaihtoehtoisesti oman yrityksensä nimen. Luulimme jo, että meidät oli unohdettu, kunnes bongasin kauimmaisesta kulmasta miehen, jonka kädessä olevassa lapussa oli palveluntarjoajamme logo. Oppaamme vei meidät parkkipaikalle – todetakseen, että kyytimme oli jo lähtenyt (tai vaihtoehtoisesti se ei ollut koskaan saapunutkaan). Puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saatiin korvaava kyyti, laukkuvuoremme survottiin pienen Nissanin peräkonttiin ja puristauduimme reppuinemme takapenkille. Matka kohti tukikohtaamme, Moshi-nimistä kylää, alkoi.

Moshin katukuvaa

Töyssyisellä tiellä pomppivassa, huonolla jousituksella varustetussa autossa tuoksui vahvasti hiki ja jokin virtsan tuoksua muistuttava. Yö oli niin pimeä, etten erottanut muuta kuin satunnaisissa valoissa loistavia Coca-Cola-kylttejä (tulisin pian huomaamaan, että kyseinen brändi on niin hallitseva Moshissa, että lähes kaikkien kauppojen mainoskyltit, tienviitat ja jopa kaupungin aukean kello on merkitty tuolla puna-valkoisella logolla). Ajon aikana opin, että täällä etäisyydet ilmaistaan mieluiten aikoina, ja useimpiin paikkoihin etäisyys on 30 tai 45 minuuttia, riippumatta siitä, kauanko matka todellisuudessa kestää.

30 minuutin (oikeasti tunnin) mittaisen ajomatkan jälkeen saavuimme Moshiin ja kaarsimme lukituista porteista pienen hotellin pihaan. Ruokaa ei enää ollut saatavilla, ja vastassa ollut aulatyöntekijä sanoi, ettei ollut turvallista enää lähteä hotellin alueelta ruokaa etsimään. Niinpä nautimme iltapalaksi pari kourallista eväspähkinöitä ja pullollisen vettä ennen kuin kaaduimme sänkyyn. Edessä oli kokonaiset kaksi päivää aikaa tutustua Moshin alueeseen ja valmistautua Mount Merulle lähtöön.

Afrikkalaista suurpiirteisyyttäkö: hotellin aulan kelloissa
aikaero vaikuttaa tuntien lisäksi myös minuutteihin

Ihanaa, nyt saisimme pitkät yöunet!

Päivä 2: Kahvikestit tansanialaiseen tapaan ja Moshin monet kasvot

…väärin. Aamulla kello 7 havahduin jyskytykseen ja huuteluun oven takana:
– Thomas is here looking for you!

Kuka ihmeen Thomas ja mitä hän oikein halusi? Pukeuduimme ja unenpöppöröisinä kompuroimme alakertaan, jossa vastassa oli edellisenä iltana meidät hotellille johdattanut mies, joka paljastui nyt brittiläisen palveluntarjoajamme (Adventure Peaks) paikallisen kumppaniyrityksen edustajaksi. Hän oli kuullut, että meillä oli vapaa-aikaa ja alkoi esitellä meille vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi. Innostuimme vaelluksesta vesiputoukselle (jonne matkaakin olisi vain 30 minuuttia, hahaa) ja unien jatkamisen sijaan aloimme valmistautua retkelle.

Hotelliamme voisi kuvailla jopa hellyttäväksi sekasotkuksi Eurooppaa ja Afrikkaa, kuin yritykseksi rakentaa jotain länsimaalaista. Alku on ollut melkein lupaava, mutta jotenkin viimeistelyssä on leppoisasti oikaistu mutkissa. Päällisin puolin kaikki näyttää kohtuulliselta, mutta asiat eivät kestä lähempää tarkastelua. Huoneet olivat tilavat, mutta nuhjuiset, rappaukset varisevat ja kahvat jäävät käteen. Suihkut ovat likaiset ja paineettomat, myös kuuman ja kylmän veden hanan asentaminen väärinpäin aiheuttaa jänniä hetkiä ensimmäisinä aamuina. Ilmastointilaitteet on asennettu, mutta ne eivät toimi. Aamupala on brittiläistyylinen – tai olisi, jos ruoka ei olisi lähes jatkuvasti lopussa (ja silloin jos sitä on, se on kärventynyt vesihauteen liian kuuman lämmitysliekin johdosta). Kun tilaat ruokaa tai juomaa, kannattaa kaikki tilata yksi asia kerrallaan, sillä muuten tarjoilija sekoittaa tilauksen ja tuo jotain aivan muuta – tai jättää kokonaan tilauksen tuomatta (ilmeisesti koska on epävarma siitä, mitä pitäisi tehdä).
Kertoessani tämän haluan korostaa, että nämä huomiot ovat ainoastaan uteliaisuudella ja lämmöllä tehtyä havainnointia erilaisuudesta. Kaikki kohtaamani tansanialaiset ovat olleet, kuten yleensäkin ihmiset lähes kaikkialla, avuliaita ja ystävällisiä.

Jännittävä yksityiskohta on myös asiakaspalvelijoiden tapa pyöritellä silmiään asiakkaille. Tätä tapahtuu myös hotellimme ulkopuolella, itse asiassa lähes kaikkialla. Aluksi luulin sen tarkoittavan ylenkatsetta tai turhautumista, mutta muutamien päivien kuluttua Heikki totesi huomanneensa, että ele on neutraali ja taitaa lähinnä olla vain tapa katkaista katsekontakti asiakkaaseen.

Aamiaisen jälkeen pihaan kaarsi taas eilinen pieni Nissan, jonka takapenkille kiipesimme sylissämme ruskeat pahvilaatikot, jotka sisälsivät retkilounaan. Kuljettajan vieressä istui nyt Thomasin sijasta Abraham-niminen opas, joka tulisi olemaan oppaamme myös edessä olevien vuorikiipeilyjen aikana. Abraham on perusilmeeltään tuimannäköinen mies, joka rentoutuessaan päätyy olemaan melkoinen huumorimies. Kohtuullisen huonon englanninkielen hän korvaa täydentämällä puhetta värikkäästi swahililla ja imitoimalla ihmisiä kovaäänisesti. Kiinnitimme huomiota siihen, että Abraham ontui voimakkaasti toista jalkaansa. Hiukan hämmennystä aiheuttanut ominaisuus tulisi kuitenkin katoamaan välittömästi, kun saapuisimme vuoripoluille.

Me ja Materuni-putous

Istuin kuuman Nissanin takapenkillä ja tuijotin häkeltyneenä maisemia ajaessamme halki Moshin, kohti sademetsän laitaa, josta retki vesiputoukselle alkaisi. Auringon oranssiksi polttama multainen maa, rehevät palmut ja kaktukset sekä uskomattoman väriset kukat, tielle sinkoilevat lehmät ja vuohet pienten lasten kaitsemina, värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneet paikalliset naiset banaanitertut päälaellaan ja rapautuneet pienet betonirakennukset Coca-Cola-kyltteineen ja Coral Paint -maalauksineen sekä ränsistyneiden moottoripyörien ja autojen villi ja ryöpsähtelevä virtaus saivat minut haukkomaan henkeä ihastuksesta. Autossa leijuvan voimakkaan tuoksun johdosta koetin pitää ikkunaa hiukan raollaan, mutta aika ajoin vastaantuleva liikenne pöllytti kuumaa punaista multaa ja hiekkaa niin voimakkaasti, että minun oli suljettava lasi.
– Kauankohan kestää, että ymmärrän, että tämä maisema on oikea, eikä kukaan tule kohta keräämään elokuvakulisseja pois?

Tie muuttui töyssyisemmäksi, ja kuljettajan armoton ajotapa sai meidät naureskelemaan pohjoismaisten varovaisuudelle autojen jousitusten suhteen. Lopulta pysähdyimme pienen talon pihaan. Pihalla istui nainen vauva sylissään. Pieni tyttö tuijotti minua hämmentyneenä, mutta hetken epäröityään vastasi hymyyni ja tarttui etusormeeni ilahtuneesti. Lapsen äiti katsoi minua hymyillen ja ojensi sitten kätensä kokeillakseen varovasti vaaleiden hiusteni latvoja. Jännittävä hetki meille kaikille.

Ympärillämme parveili iso joukko nuoria miehiä, joista oppaaksemme Materuni-putoukselle valikoitui nuori mies nimeltä Giving. Polveileva polku kulki sademetsän uumeniin. Giving kulki edellämme ja tuon tuosta osoitti kasvia kertoen sen olevan jokin tuttu mauste, ruoka- tai lääkeaine. Erityisen vaikutuksen meihin teki kahvin ja banaanin viljelyn vuoromenettely, joka tukee ravinteiden kiertämistä ja mahdollistaa näin jatkuvan viljelyn samalla maapalalla.

“Swim at your own risk” (teksti kyltissä)

Vajaan tunnin vaelluksen jälkeen haukoimme henkeämme, kun 80-metrinen (Givingin mukaan) Materuni-putous ilmestyi näkyviin rehevän sademetsän keskeltä. Syödessämme eväitä putouksen juurella kävin henkistä taistelua itseni kanssa. En ole varma, hävisinkö vai voitinko, mutta sisäisen keskustelun jälkeen seurasin Heikkiä hyytävän kylmään veteen. Uimme kohti putousta, ja pieneksi hetkeksi uskaltauduin myös ylhäältä syöksyvän veden alle. Kauaa ei putoavan veden alla kannata olla, sillä pahimmillaan tempoileva virta voi tuoda yläjuoksulta kiviä. Mutta pieni piipahdus vesimyterissä oli jälleen pieni voitto taistelussani vesikammoa vastaan.

Jos totta puhutaan, pelkäsin koko ajan niin paljon, että vapisin kylmyyden lisäksi kauhusta ja suustani kuului oppaitamme naurattanut uikutus. Juuri ennen kuin putouksen imu vetäisi minua syöksyvän veden taakse, Heikki työnsi minut kohti rantaa, ja hetken kuluttua nousin vilusta ja purkautuvasta jännitteestä täristen rannalle kuivattelemaan.

Paluumatkalla tein tuttavuutta kameleontin kanssa, ja päädyimme valmistamaan itsellemme tansanialaista kahvia: kuorimme, paahdoimme, siivilöimme pavut ja keitimme nuotiolla ehkäpä elämäni yhden parhaimmista kahvikupillisista. Kaiken kahviseremonian hauskuuden keskellä saimme kokea myös turismin vaikutuksen kääntöpuolen: hauskan elämyksen jälkeen kahvipapujen aggressiivinen myyntitilanne aiheutti minussa voimakkaan epämukavuuden tunteen.

Vesiputousretken jälkeen vietimme lopun päivää vaellellen ympäri Moshia. Erään ravintolan terassilla sain taas uuden ystävän neli-viisivuotiaan tytön kiinnostuessa minusta. Kun vastasin hänen tuijotukseensa hymyllä, hän rohkaistui, säntäsi luoksemme haluten kokeilla aurinkolasejani ja hattuani sekä elekielellä vaatien minua poseeraamaan kanssaan valokuvissa. Tytön isä kertoi tytön olevan kuuro ja siksi kommunikaation olevan haastavaa. Mutta rohkea nuori neiti mursi haasteet säteilevällä hymyllään, ja meillä oli oikein hauska tuokio, joka päättyi lämpimään halaukseen tytön vastentahtoisesti lähtiessä isänsä kanssa iltapuuhiin.

Moshi tempaisi minut mukaansa. Eloisa ja värikäs kylä on ristiriitainen sekoitus uutta ja vanhaa, länsimaalaisuutta ja afrikkalaisuutta. Kristinuskon ja islamin vahva läsnäolo katukuvassa haihtuu ihmisten puheissa heimojen taustalle. Kauppojen ja ravintoloiden kimmeltävistä joulukoristeista ja kaupoista raikuvista joululauluista huolimatta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut joulusta. Sen sijaan joulupäivälle asettuva heimojen kokoontuminen tulisi tyhjentämään kylän parin päivän kuluttua. Paikalliset kuvailivat päivää perheiden jälleennäkemisenä, jolloin kaikki palaavat heimojensa luo tavatakseen läheisiään. Juhla huipentuu, kun yhdessä syödään tapaamista varten teurastettu lehmä. Kukaan ei mieltänyt tapaamisen liittyvän jouluun, vaan totesivat ajankohdan osuvan sattumalta samaan hetkeen.

Vaikka Moshissa on suhteellisen paljon kiipeilijöitä, saimme runsaasti huomiota ja tuijotuksia – tai ehkä juuri siksi. Katukauppiaita, taksikuskeja ja erilaisia safari- ja vaelluspalveluiden tarjoajia oli mahdoton ohittaa ilman myyntikeskusteluita, joista jotkut ovat sinnikkäitä rasittavuuteen asti. Kaikki olivat kuitenkin ystävällisiä ja kertaakaan en Moshissa tuntenut oloani turvattomaksi, edes liikkuessamme pimeään ilta-aikaan.

Joulun aatonaattoilta tummeni, ja katselin, kuinka horisontin peittävä, pilviverhoon huippunsa kietonut Kilimanjaro vaipui näkymättömiin. Uskomatonta, että olimme todellakin täällä ja lapsuuden tarinoiden vuori kohosi silmiemme edessä. Karibu Tanzania!

Ilta-auringon värjäämä Kilimanjaro Mount Merun Miriamkamba-majalta

Pienen pieni suuren suuren seikkailun edessä – kohti Mount Merua ja Kilimanjaroa

Ajatuksissani seison kohdassa, jossa vuori kohtaa tasamaan, ja polku kääntyy nousuun. Katson kohti auringossa kimmeltävää huippua. Tuulen henkäys silittää hiestä kostunutta ihoa, ja taivaan sinen häikäisy rutistaa silmät sirrilleen. Ilmassa ei tunnu lupausta lumesta, olemme vielä liian kaukana. Väreilevä lämpö leijuu sieraimiin hiekalta tuoksuvana, ehkä siihen sekoittuu aavistus akaasiapuuta – jotain karheaa ja hiukan mausteista.

Siinä mielikuvassa olen vuoren sylissä pienen pieni, kuin hiekanjyvä suuren kallion juurella. Varjossa, mutta vapaa lentämään tuulen mukana, sillä se on pienenä olemisen etuoikeus.

Yhä ylös yrittää…
Kuva Max Edin

Kun ensimmäisen kerran lähdin kiipeämään vuorille, painoi tytär kasvonsa vatsaani vasten halatessamme heiheit. Tällä kertaa hän nojasi kasvojaan hartiaani vasten. Iso tyttöni. Kuten ennenkin, sydän pakahtumaisillaan upotin kasvoni hänen hiuksiinsa salaa ja imin itseeni niiden tuoksua kuin varastoon tulevien viikkojen varalle. Sitten tein kuten aina; hymyilin takahampaat rutisten ja heilutin – vasta kun tytär oli kadonnut kulman taakse, annoin hetkeksi ennakkoikävän kyynelille vallan.

Tänä vuonna myös tytär viettää toisenlaisen joulun auringon alla. Häntä hymyilytti tieto, että nyt kun hän nauttii joulusta Thaimaassa ja minä Tansaniassa, olemme lähempänä toisiamme kuin jos toinen meistä olisi Suomessa. Minua lohduttaa myös ajatus, että kuukauden mittainen ero menee varmasti nopeammin, kun molemmat olemme seikkailemassa.

Heiheit on sanottu. Käytännön järjestelyt on tehty, viisumit haettu ja rokotukset otettu. Malarialääkityksestä kieltäydyin, sillä lääkitys suojaa vain tietyn tyyppiseltä sairaudelta, ja estokuurin synnyttämät oireet saattavat olla niin voimakkaat, että vievät kiipeilijältä kiipeilykunnon jo etukäteen. Laukuissa on suojaavia vaatteita ja runsaasti ötökkämyrkkyä. Pakattu on myös uusi, Rabin kevyt talvimakuupussi yläleirien kylmiä öitä ajatellen. Se oli tämän reissun varustetuunaus. Evääksi lakuja ja M&M-karkkeja. Taskupokkari ja pieni muistikirja, jotta muistan yksityiskohdat oikein, kun palaan niistä sinulle kertomaan.

Jäljelle jää tämä hetki, kun laukut odottavat eteisen nurkassa. Voi kuinka rakastan sitä, kuinka mieli hiljenee odottamaan. Sydän sykähtelee yhtä aikaa innokkaana ja levollisena. Olen valmis levittämään käteni ja nousemaan pyörteilevän vuorituulen mukana pienen hiekanjyvän lailla suureen seikkailuun.

Tule, mennään!

p.s. Tarinamme lupaan kertoa taas täällä blogissa mahdollisimman pian palattuamme. Seuraamalla Facebookiani ja Instagramiani (käyttäjänimi: janskuo) saat pieniä päivityksiä matkan varrelta.

Matkalla Elbrusille
kuva: Max Edin

Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui?

Kauan sitten alueella, joka nykyisin on osa Arushan kansallispuistoa Tansaniassa, räjähti tulivuori tavalla, joka muutti maiseman täydellisesti. Räjähdys raastoi vuoren kraaterin itäisen puolen kokonaisuudessaan irti. Sirpaleet sinkoutuivat taivaalle ja palasivat lopulta maahan raivoisan kuumana kivisateena. Tulinen laava syöksyi maan pinnan alta pyyhkien Äiti Maan kupeita kuin avohaavasta vuotava veri. Voitko kuvitella riehuvan tulimyrskyn ja tukahduttavan tuhkasateen, jotka tuhosivat tieltään kaiken? Lopulta jäljelle jäi vain lohduttoman harmaa autiomaa, joka arkana vapisten odotti, oliko tulivuoren raivo jo tyyntynyt.

Onneksi tällä(kin) kertaa elämä lopulta voitti ja nosti kasvonsa hävityksen tuhkasta. Mutta kauanko mahtoi kestää ennen kuin maa oli asettunut ja jäähtynyt, ja ensimmäinen utelias uskaltautui paikalle tutkimaan tuhoa? Mitä mahtoi ajatella nähdessään, että vuori oli väkivaltaisesti purkautuessaan puolittain tuhoutunut ja menettänyt tulivuorelle tyypillisen kartiomaisen muotonsa? Hävitystä hämmästellessään tuskin mahtoi ymmärtää tuijottavansa tulevaisuuden Afrikan häkellyttävimpiin kuuluvaa kiipeilymiljöötä. Tuhoisa räjähdys loi Afrikan mantereen korkeimmat jyrkänteet ja ainutlaatuisen maiseman läntisen puolen kraaterin reunamalta, läpi irti revenneen itäreunuksen, sekä kraaterin pohjalle massiivisen tuhkakartion, joka on tuon edelleen aktiivisen tulivuoren ehkä tunnistettavin merkki.

Mount Merun kraaterin tuhkakartio
kuva: internetin yleiset lähteet

Hiljalleen vuosien saatossa elämä palasi alueelle: kasvit, eläimet ja lopulta, valtavan pitkän ajan kuluttua myös varsin erikoinen, kaksijalkaisiin nisäkkäisiin kuuluva ihmislaji: vuorikiipeilijät.

Nyt, reilusti yli 500 000 vuotta myöhemmin, Tansanian toiseksi korkein ja Afrkan mantereen neljänneksi korkein vuori, Mount Meru (4566 m), on ensimmäinen kohteemme kahdeksan viikon kuluttua alkavalla seikkailullamme. Merulla on tärkeä rooli, kun valmistaudumme Kilimanjaron, Afrikan mantereen korkeimman vuoren 5895-metrisen Uhuru-huipun tavoitteluun.

Mutta vaikka reittimme Merun jälkeen kulkee suoraan Kilimanjarolle, on Meru paljon enemmän kuin harjoituskohde. Suuremman vuoren lähellä sijaitsevana jää se helposti tunnetumman kohteen varjoon, mutta mitä enemmän luen Merusta, sen enemmän siitä innostun: murtuneen kraaterin reunuksella kiipeäminen 4500 metrissä on taatusti huikea kokemus!
Mount Meru on luonteikas vuori, joka tunnetaan kauniista luonnosta, runsaasta eläimistöstä ja persoonallisen ympäristön luomasta elämyksellisestä kiipeilykokemuksesta. Meru on vähemmän ruuhkaisa kuin Kilimanjaro, joten ehkäpä sieltä löytyy nyt se luonnonrauha, jota jäimme Venäjän Ebrusin moottorikelkkarallin ja Japanin Fujin huipulta löytyneen ihmismassan keskellä kaipaamaan.

Merun huipun tavoittelu on napakka nelipäiväinen reissu, joka tiivistetysti menee jotakuinkin näin:
Vaellus alkaa 1500 metristä. Ensimmäisen päivän reitti kulkee halki metsien, joissa toivottavasti näemme alueelle tyypillisiä eläimiä kuten kirahveja ja apinoita. Yö vietetään Miriakamban majalla 2515 metrissä. Aamulla matka jatkuu kivisen ylängön halki, ja toisen päivänä aikana, ajan salliessa pyrimme vuoren “kakkoshuipulle”, Little Merulle (3820 m).
Kolmantena päivänä pyrimme Rhino Pointin (3800 m, Tansanian viimeisen salametsästetyn sarvikuonon muistopaikan) ja Kobra Pointin (4350 m) kautta Merun varsinaiselle huipulle nimeltä Socialist Peak (4566 m). Vielä yö Saddle Hut -majalla, sitten laskeudumme vuorelta ja palaamme tukikohtaamme Moshiin  lepäämään ja valmistautumaan Kilimanjaroa varten.

Reissumme ensimmäisen huiputusyrityksen aikana saamme ensikosketuksen Afrikan luontoon ja akklimatisoitumisen käyntiin. Odotan sitä suurella innostuksella ja jännityksellä. Mutta myös eri tavalla kuin aiempia vuoria.

Mount Fuji on tulivuorelle tunnusomaisesti kartion muotoinen

Kun minä ja kiipeilyparini Heikki olimme kokeneet karvaan epäonnistumisen (tai oikeastaan kaksi) Venäjällä Elbrusilla viime kesäkuussa (lue tarina täällä: Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. – huiputusyritys), vannoimme viisastuneemme. Heti perään kuitenkin seurasi Japanin  Fujin olosuhteiden aliarviointi syyskuussa, jonka seurauksena tein “kevyehköä yönousua” kylmissäni ja likomärkänä pakkasessa (se tarina taas täällä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella).

Sen jälkeen totesimme, että näissä perusasioissa kerran voi epäonnistua tietämättömyyttään. Toinen kerta on pään takomista seinään, mutta kolmas menisi jo tyhmyyden puolelle. Niin sovimme, että “jokaiseen vuoreen suhtaudutaan kuin Everestiin.”
Janiina OjanenLupaus tarkoittaa siis perusteellista valmistautumista, kiipeilykohteen kunnioittamista, riippumatta sen metrimääristä, sääennusteista tai ihmisten puheista. Olemme nyt saaneet tuta sen, että sää voi muuttaa vuoren kuin vuoren vaikeaksi. Se, että vuori ei ole teknisesti vaikeaksi luokiteltu, kertoo lopulta vain yhden ulottuvuuden kiipeämiseen liittyvistä haasteista.

Olenhan näistä asioista jo kirjoittanutkin, mutta olemme molemmat ripeitä liikkeissämme ja välillä aika kovapäisiä. On siis myönnettävä, selvästi asian sisäistäminen vaati meiltä itseltämme kunnollista pysähtymistä asian äärelle.

Se on tuntunut tepsivän ja vaikuttavan moneen asiaan.
Otamme tuoretta näkökulmaa kestävyystreeniin uuden yhteisen PT:mme, Jaanan, ohjauksessa. Tuntuu ihan mahtavalta, kun pitkästä aikaa joku neuvoo ja opastaa, sekä tarvittaessa käskee ja komentaa! Keskitymme nimenomaan kestävyyteen, koska aikaa on vähän: Heikki panostaa suorituksen aikaisen syketason alentamiseen, minä parannan suorituskykyä sekä yritän taas muistaa palautumisen ja kehonhuollon merkityksen. Myös ruokavalio on tarkistettu ja unirytmiäkin seuraan. Varusteita on jälleen kerran tarkasteltu ja päivitetty.

Parasta on se, kuinka tämä vaikuttaa motivaatioon; aivan kuin vuoret olisivat lähempänä jokaisena päivänä. Lenkille lähtiessä huippuharjanne piirtyy silmissä, ja ajatukset vaeltavat joulun alusviikolle yhä useammin. Pari kuukautta menee nopeasti. Montakohan kertaa sinä aikana ehtii hyräillä Toton African, jos heti aloittaa?

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén