Category: sveitsi

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, cosmiques, Cosmiques route, gran paradiso, harjoittelupäiväkirja, italia, kestävyysharjoittelu, mont blanc, sveitsi, talvikiipeily, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa. Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

By Janiina

On July 5, 2015

In elämysmatkat, geneve, janiina ojanen, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, matkustus, mont blanc, ranska, sveitsi, verbier, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.

By Janiina

On January 17, 2015

In alpit, isä, jäätikkö, janiina ojanen, jungfrau, kehlstein, marko laukkanen, matkailu, mont blanc, saksa, sveitsi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily, vuoristo

“Miksi kiipeät vuorille?” on usein vuorikiipeilijöiltä kysytty kysymys. Klassinen vastaus siihen on: “Koska ne ovat olemassa.”

Kysyin Lakulta, miksi hän innostui lähtemään mukaan projektiin. Miksi hän haluaa Mont Blancin huipulle?

Hän vastasi: “Haluan haastaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Samalla siihen liittyy vahva visuaalinen aspekti: vuoriston karuus ja kauneus. Vuoristo on minulle täysin uusi elementti. Aikaisemmin olen liikkunut tuntureilla, metsissä, soilla ja merillä, kaupunkiviidakkoa unohtamatta. Ajatus vuoren huiputtamisesta kiehtoo minua valtavasti!”

Hieno vastaus! Nyt minua alkoi häiritä oikein toden teolla. Miksi minä haluan Mont Blancille? Enhän minä ole koskaan kiivennyt vuorilla. Enkä aiemmin ole tuntenut erityistä halua tehdä sitä. Tai ainakaan tiennyt tuntevani. Olenko minä Vuorenvalloittaja vailla filosofiaa?

Olen kyllä käynyt vuorilla. Kun olin lapsi, minä ja sisareni reissasimme isän kanssa autolla joka kesä kuukauden ympäri Eurooppaa. Luulen, että nuo reissut ovat osasyy siihen, miksi nykyään hengitän rauhallisemmin, kun sähköpostissa on lentoliput johonkin. Maailma on täynnä hienoja ihmisiä ja upeita paikkoja. Haluan nähdä ne kaikki. Jos veressäni on syntyjään ripaus kulkuria, nuo matkat tartuttivat minuun pohjattoman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Se on ainutlaatuinen lahja isältäni.

Muistoja lapsuuden reissuilta syntyi lukemattomia, mutta jostain syystä monissa niistä kirkkaimmin mieleen jääneistä kuvista olemme Alpeilla. Muistan hyvin kapeat kaiteettomat vuoristotiet, joilla paikalliset kaahasivat holtittoman oloisesti. Satumaisen idylliset kylät vuorten syleissä ja sinistä taivasta viiltävät valkoiset huiput. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella kummastelin jyrkillä rinteillä laiduntavia lehmiä: miten ne pysyvät pystyssä? Isä sanoi, että alppilehmät pysyvät tasapainossa hyvin, koska niiden etujalat ovat kasvaneet lyhyemmiksi kuin takajalat, johtuen jatkuvasta seisoskelusta vuorenrinteellä. Ihmettelimme siskon kanssa, eivätkö lehmät koskaan halua kääntyä toisinpäin, mutta isä kertoi vinkeästi hymyillen lehmien pitävän enemmän vuorenhuipun katselusta.

Tajusin tulleeni huijatuksi samoihin aikoihin kun ymmärsin, ettei auton kojelaudan punainen kolmionappula ole heittoistuimen painike (jolla voi nakata kiukuttelevat takapenkkiläiset ulos autosta) ja ettei rekkojen perässä lukeva TIR viesti takana ajavalle ohitusta suunnittelevalle, että edessä on Tavallista Isompi Rekka.

Olen käynyt ainutlaatuisen hienoissa paikoissa.
Kotkanpesässä Saksassa Kehlsteinvuoren huipulla kivilinnan jykevät seinät tuntuivat sormien alla hyytäviltä. Johtuiko paikan historiasta vai lapsen silmään kolkoista seinistä, mutta minulle paikka oli kylmän kiehtova.

Sveitsin Jungfraulla taas oli mahtavan hauskaa käydä lumisotaa kesätopissa ja shortseissa, kun korkealla vuorella aurinko paistoi helteisesti ja kuitenkin lumi narskui tennareiden alla.
Näköalatasanteella oli metalliritiläparveke, jonka alapuolella muistaakseni ainakin kilometrin mittainen suora pudotus. Muistan seisoneeni ritilän päällä kylmä vuoristotuuli hiuksissani ja haistaneeni lumen tuoksun. Katsoin pudotusta ja tunsin pienen pelon vavistuksen. Mutta vielä enemmän minua kiehtoivat jylhät, jäiset kallioseinät.

Jo silloin ikiaikaiset vuoret olivat niin vetovoimaisia: lumoavia ja pelottavia yhtä aikaa.

Mont Blanc -unelmassani kyse on varmasti myös luonteesta. Olen aina rakastanut tekemistä, joka pakottaa antamaan kaikkensa. Mielestäni asioita ei kannata tehdä ollenkaan, jos ei aio tehdä täysillä. Ja aina pitää pyrkiä tekemään enemmän kuin alunperin aikoi.

Kuitenkaan ennen sitä viime syksyistä päivää minulla ei ollut aavistustakaan, millainen asia tulee valloittamaan seuraavan vuoden elämästäni. Hienoista lapsuusmuistoista ja pohdinnoistani huolimatta vieläkään en ihan täysin ymmärrä, miksi minut on vallannut näin voimakas halu päästä kiipeämään Alppien korkeimmalle huipulle. Tyydyn siis siihen, että vuoreni valitsi minut, ei toisinpäin. Yksi asia tässä pohdinnossani kuitenkin selvisi:

minä olen alppilehmä – haluan pitää katseeni kiinni huipussa.