Category: Korouoma

Ruskeavirran jääputous ja hapottavat pohkeet

Syntymäpäiväni aamu valkeni aurinkoisena ja rapsakkana. Auringonsäteet rapsuttelivat huurteisten kuusien latvoja saaden ne risahtelemaan, kun astuimme Korouoman portista sisään ja suuntasimme askeleet kohti tämän päivän kohdetta, legendaarista Ruskeavirta-nimistä jääputousta.

Oli ilahduttavaa huomata, että edellinen kiipeilypäivä ei tuntunut lihaksissa kovinkaan paljon, vaan olin täynnä virtaa. Toki päivän tempo oli ollut rauhallinen johtuen flunssastani ja siitä, että jo edellisenä päivänä sairastaessani jääputouksilla teutaroinut kiipeilyparini Heikki oli ensimmäisen päivän innolla kiivennyt niin paljon, että toisena päivänä hän oli selkeästi hiukan väsynyt. Lempeä aloitus oli tehnyt hyvää, ja flunssanikin tuntui taittuneen voiton puolelle.

Ylimääräisenä bonuksena saimme mukaan toiseen jääkiipeilyoppaan. Karva-lempinimeä totteleva Sami (kyllä, myös hänen nimensä on Sami) opiskelee arvostetun kansainvälisen IFMGA/ UIAGM -vuoristo-opaskoulutuksen (siitä lisää suomeksi esim täältä) viimeisiä vaiheita, ja osana koulutusta tulee tehdä merkittävä määrä asiakastyötä koulutuksen omaavan oppaan, kuten Kelson, kanssa. Meille toinen opas tarkoitti mahdollisuutta saada kiivetä enemmän ja tietenkin opastusta kahdelta asian ammattilaiselta. Karva (hänet löydät esim Instagramista #karvanverranparempaa ) oli ollut asiakkaidensa kanssa samalla Jaska Jokunen -putouksella jo edellisenä päivänä, ja olin huomannut hänet kärsivälliseksi ja taitavaksi opettajaksi – ja erinomaisen hauskaksi seuraksi. Olimme siis innoissamme, kun saimme hänet mukaan.

Kun Ruskeavirta avautui eteeni puiden lomasta, oli pakko pysähtyä vetämään henkeä. Yllemme kaartuva, kymmeniä metrejä leveä jääsuihku oli raastanut painovoimaa uhmaavaan ryöppyynsä maanpinnan kerroksellisia ruskeita sävyjä. Nuo keltaiset ja ruskeat raidat kilpailivat nyt otteesta jäälle luontaisen sinisen ja valkoisen sävyjen kanssa. Näky sai minut toivomaan, että olisin taidemaalari ja voisin koettaa vangita kankaalle tuon värien uhmakkaan leikin pohjoisrinteen sinertävässä valossa. Yksikään valokuvistamme ei nimittäin sitä kauneutta onnistu välittämään!

Ruskeavirta

Mutta koska en osaa maalata, voin kunnioittaa tuota luonnon teosta tavalla, jonka taidan… tai no, jonka ainakin haluan oppia taitamaan. Kiipeämällä.

Asettauduin Karvan pariksi ja varmistin miehen noustessa rauhallisen vähäeleisesti putouksen vasemmassa laidassa olevaa pystysuoraa jääkuilua. Yläpuolelleni kaartuvan seinän herättämän kunnioituksen keskellä oli isohko pisara jännitystä, sillä tämä putous oli Jaska Jokusta haastavampi, ja tasoltaan samaa luokkaa kuin mitä tulemme Ushballa kiipeämään. Toki mainittakoon, että Ushballa jääseinät noustaan yli 4500 metrin korkeudessa merenpinnasta ja nousut ovat pidempiä. Tämä olisi kuitenkin samanhenkisyydessään parasta mahdollista harjoitusta saada hiottua tekniikkaa ja taloudellista kiipeilyä. Yläilmoissa jokainen liike on moninkertaisesti raskaampi, ja esimerkiksi hakun käytössä minulla on paljon opittavaa: kokeileva naputtelu tai liikaa hartiaa rasittava huitominen pitää saada muutettua napakaksi tekemiseksi, jonka salaisuus piilee rannetyöskentelyssä.

Viimein oli minun vuoroni, ja nousin seinälle. Kohdan kourumainen rakenne helpotti etenemistä, sillä levittämällä jalat kourun reunoja vasten voi pingottaa kehon yllättävän rennosti kourun keskikohdalle. Mutta se, mikä oli näyttänyt lähes tasaisilta jääaskelmilta ylös, paljastui nyt petollisen heikoksi jääksi, ja sain tosissani tehdä töitä löytääkseni kunnon pitävät otteet jäästä. Muutaman metrin jälkeen huomasin myös unohtaneeni kiristää kiipeilykengät ennen seinälle nousua – voin vakuuttaa, että se on virhe, joka kostautuu nopeasti ja kuumottavasti!

Heikin ottama video, minä ylempänä seinällä

Yleensä laskettelumonomaisen jäykkä kenkä pitää jalan paikallaan ja mahdollistaa ponnistamisen koko säären voimalla. Nyt kun kenkä oli löysällä, jalkaterä ei pysynytkään paikallaan, vaan kantapääni nousi ylös joka askelmalla eli etenin varpaillani seinää ylös. Voi luoja sitä poltetta pohkeissa ja jalkapohjissa, joihin kuormitus kasautuu! Jo muutaman metrin nousun jälkeen tunsin jalkojen alkavan vapista, eikä kenkien kiristys seinällä ole mahdollista.

Turha sitä oli jäädä harmittelemaan! Jääkiipeily on mentaliteetiltaan hiukan kalliokiipeilystä poikkeavaa siten, että siinä pyrkimys on viimeiseen asti välttää putoamista. Toki kallioillakin pyritään puhtaisiin suorituksiin, mutta monasti teknistä reittiä harjoitellaan osissa, ja harjoitusvaiheessa on luontaista aina välillä jäädä köyden varaan lepäämään ja miettimään strategian seuraavaa vaihetta. Jääkiipeilyssä sen sijaan lähdetään siitä, ettei seinältä irrota. Monessa mielessä tämä johtuu varusteista: mukana on kaikenlaista terävää hakuista jääruuveihin ja -rautoihin. Pudotessa itsensä satuttamisen riski on suurempi.

Periksi ei siis voinut antaa, joten yritin olla piittaamatta poltteesta ja keskittyä kuuntelemaan ja tuntemaan, että hakku imaisisi joka iskulla tiukasti jäähän kiinni. Kunnon hakkuotteiden avulla saatoin käsien ravistelun lisäksi aina välillä ravistaa korventuvia jalkojani ja yrittää saada veren kiertämään kramppaavissa lihaksissa.

Voi sitä hetkeä, kun huohottaen punnersin itseni ensimmäisen köydenmitan korkeudessa jääkielekkeelle, kiinnitin itseni jääankkuriin ja sain huokaista! Toinen köydenmitta kiristetyillä kengillä sujuikin jo nopeammin ja rennommin, ja pystyin paremmin keskittymään Karvan rauhallisellä äänellä antamiin neuvoihin tekniikan parantamiseksi. Pavlovin koiran innolla virnistelin autuaana kehuille putouksen huipun saavuttaessani. Suljin silmäni ja hengitin Korouoman puhdasta ilmaa keuhkoihini nauttien sen raikkaasta tuulahduksesta rintakehäni alla. Täydellinen syntymäpäivä!

Toisen nousuni tein Ruskeavirran toisessa laidassa, edellistäkin jyrkemmässä kohdassa, jossa jään pinta oli paikoin kuin kovaa betonia ja toisista kohdista taas pinnalla lorisevan veden pehmentämää. Jään pinnalla valuva vesi tekee tietysti kiipeilystä välillä aika vilpoisaa hommaa, sillä märät hanskat ja housut jäisellä seinällä pakkaspäivänä tuovat tekemiseen oman lisäkierteensä. Hyvää märässä jäässä on se, että hakku uppoaa siihen kuin kuuma veitsi voihin. Tällä kertaa sekä minä että Karva juutuimmekin seinälle pitkäksi aikaa yhden käden varaan reuhtomaan toista, jäähän jumittunutta terää irti.

Kiroillut olin myös hanskojani, jotka ovat aavistuksen verran liian isot. Lisäilma kerrosten välissä auttaa sormia pysymään lämpöisinä, mutta vie kertakaikkiaan kaiken sorminäppäryyden. Niinpä jatkojen, jääruuvien ja sulkurenkaiden kanssa työskentely kylmästä ja märästä kohmeisillä, väsyneillä sormilla liian isoissa hanskoissa, tuntui paikoitellen tuskallisen hitaalta. Kun vielä muistaa, että välineiden käsittely tehdään aina yhdellä kädellä samalla, kun pidät itseäsi seinällä toisen käden ja hakun avulla, on tarve rivakalle ja notkealle työskentelylle melkoinen.

Mutta minä tein sen! Köysilaskeutuessani putouksen päältä jääseinää pitkin takaisin alas, hihkuin ääneen onnesta. Haltioituneena kuuntelin Karvan ja toisen paikalle saapuneen oppaan keskustelua siitä, kuinka putouksen muoto oli muuttunut jo edellisestä viikostakin. Se on joka päivä hiukan erilainen. Jää on ihmeellinen, elävä elementti – aivan kuin sillä olisi oma tahto. Kuinka olenkaan näiden kiipeilyvuosien aikana oppinut rakastamaan sitä!

Varmistamassa reittiä tekevää opasta

Päivä alkoi olla kääntynyt iltapäivään. Olimme kahden vaiheilla, sillä aikaa olisi ollut vielä puolikkaaseen nousuun. Käytössämme oli ollut vain vajaa kiipeilypäivä, mutta paluumatkalle lähtiessä oppaamme Kelso ja Karva antoivat meille kehuja:

– Monille asiakkaille lähestymisvaellus ja yksi nousu Ruskeavirralla vievät jo paljon aikaa. Mutta te teitte kaksi isoa nousua, ja olisimme melkein ehtineet tehdä vielä kolmannen puolikkaan! Teknisesti taitonne riittävät Ushballe hyvin. Kyse on siis kestävyydestä ja taloudellisuudesta sekä olosuhteista. Eli mahdollisimman paljon nousuja harjoitteluksi vain!

Autuaan onnellisena ja haikeana vaelsimme takaisin parkkipaikalle metsäpolkua pitkin. Talvisen iltapäivän sinisyys siivilöityi puiden lomasta. Suurien kiipeilykenkien rahina ja kiipeilyparini hengitys olivat ainoat äänet tuossa talvisessa satumaassa, jonka siimekseen jäivät Ruskeavirta, Jaska Jokunen sekä muutama muu jääputous, joka oli nyt pakko jättää ensi kertaan.

Lapset lienevät pelastus, muuten en ehkä istuisi nyt tässä, kerrostaloasunnon lämmössä uudelleen elämässä upeaa päivääni Korouoman jäisillä seinillä. Olisin ehkä livahtanut sivuun polulta, pyyhkinyt jälkeni intiaanien tapaan havunoksalla ja hiipinyt metsän syliin toiveenani jäädä jääparatiisiin ikuisesti! Onneksi aina voi palata.

Onnellisena ja haikeana paluumatkalla

Korouoman jääseinät kutsuvat

Lentokoneen pyörien jysähtäessä jäiseen kiitorataan avasin silmäni. Olo tuntui oudolta.

Kuukausien odotuksen jälkeen pääsisin viimein tositoimiin; viettämään syntymäpäiväni Korouoman kuuluisilla jääseinillä kiiveten. Ihan höntsäilyreissu ei ollut kyseessä, sillä tavoitteena oli jääkiipeilytekniikoiden hionta. Kesän vuorikohteessa Mount Ushballa Georgian Kaukasuksella luvassa olisi jääkiipeilyä 4500 metrin yläpuolella, joten taloudellisen kiipeilytekniikan omaksuminen olisi tärkeää.

Lennon aikaisen unenpöppörön haihtuessa silmistäni vastentahtoisesti tunnistin outouden tunteen aiheuttajan. Karheus ja paine kurkussa ja keuhkoputkessa eivät enteilleet hyvää. Edeltävänä päivänä oli ohimennen huomioinut väsymisen ja hengästyksen tunnetta, mutta pistänyt ne kiireen ja lasketteluonnettomuudesta toipuvan, pikkuhiljaa normaalia toimintaa kohti kömpivän lihaksistoni piikkiin. Rovaniemen lentokentän terminaaliin saapuessani sain keuhkoputkea vihlovan yskänpuuskan ja laukkujen hihnalta nostelun lomassa kiipeilyparini Heikin kanssa käydyn keskustelun seurauksena ajoin vuokra-auton suoraan lääkärikeskuksen drive-in covid-testiin. Posiolle saapumiseen mennessä negatiivinen testitulos oli jo saapunut. Helpotusta vaimensivat kuitenkin keuhkoja repivät yskänpuuskat ja huoli kiipeilykunnosta.

Illan lepo ei tuottanut toivottua tulosta, ja aamulla kankean liikkeellelähtöyrityksen jälkeen jouduin tyytymään sivusta seuraajan rooliin, kun Heikki pakkasi ensimmäisen jääkiipeilypäivän varusteet ja eväät reppuunsa. Kymmenen astetta pakkasta ja lumella kimaltava aurinko saattelivat meitä, kun ajoin kiipeilyparini Korouoman parkkipaikalle tapaamaan jääkiipeilyopastamme Kelsoa, jonka tehtävänä olisi seuraavien päivien kuluessa valmentaa jääkiipeilytaitojamme. Kelso yhtyi arvioon, että vaellus seinälle ja monen tunnin ponnistelu pakkasessa tuskin edesauttaisi paranemistani. Yhdessä totesimme, että jos nyt lähtisin mukaan, luultavasti loput päivät olisin vuoteen omana. Parempi yrittää pelata tilanne toisinpäin.

Miehet pakkasivat köydet ja jääruuvit, jääraudat, hakut ja muut varusteet reppuihinsa, nakkasivat laukut selkiinsä ja kiltisti pidättelivät innostuneet hymynä laimeiksi siihen asti, kun katosivat näköpiiristäni satumaisen kauniin lumisen metsän syliin.

Minä istuin autoon, katselin haikeana metsään ja annoin sitten päättäväisesti keholleni 24 tuntia aikaa palautua. Pakkaslumen pöllytessä ympärilläni ajoin takaisin pieneen hotelliin Posion laitamilla, askartelin löytämästäni pahvinpalasta “Olen nukkumassa – ethän häiritse” -kyltin huoneen oveen, vedin verhot kiinni ja kaaduin sänkyyn. Helpotuksen tunteesta, joka valui ylitseni sekunnin sadasosaa ennen kuin poskeni kosketti tyynyä, tiesin tehneeni oikean valinnan.

Seuraavana aamuna herätessäni ääntä ei tullut, keuhkot tuntuivat tukkoisilta ja kurkku karhealta. Mutta kuumetta ei ollut. Olikohan se optimismia vai tuntuiko olo paremmalta?

Oli kumpaa tahansa, olin jo ennakkoon päättänyt, että toista päivää en kolmesta kiipeilypäivästämme menettäisi, joten kiskoin kolme kerrosta vaatteita päälleni ja raahasin kiipeilyreppuni autoon.

Ajomatka Korouoman kuuluisalle kanjonille kesti noin 40 minuuttia. Kymmenen kilometriä pitkä, havupuiden tiheästi peittämä rotkolaakso on yksi Euroopan suurimpia maanvajoamia ja sen seinämät tarjoavat upeita kiipeilymahdollisuuksia. Kesäisin kostean ja havuisen Korouoman haasteena ovat itikat, mutta näin talvisaikaan se on kuin luminen satumaa. Metsää halkovat polveilevat polut kuljettavat kiipeilijän halki taianomaisen maiseman jääputouksille, joista korkeimmat ovat jopa 60 metriä korkeita (mikä täällä Suomessa on aika harvinaista).

Parkkipaikalla tapasimme uudelleen oppaamme Kelson (oikealta nimeltään Sami, mutta mies tottelee Kelso-lempinimeä, jonka historia juontaa juurensa aikaisemman kampauksen yhteneväisyyksistä Ashton Kucherin tähdittämään The 70’s Show’n hahmoon). Olemme kiivenneet Kelson kanssa aiemminkin: hän oli ollut yksi ryhmämme oppaista vuoden 2016 Gran Paradiso & Mont Blanc -reissullamme. Hänen tehokas tapansa toimia olikin muistikuvistani tutun suoraviivainen: tervehdysten jälkeen mies varmisteli kuntoani ja vannotti kertomaan heti, jos tarvitsin lepoa tai halusin lopettaa. Sitten pitkänhuiskea miekkonen nakkasi repun harteilleen ja muitta mutkitta paineli metsäpolulle kohti päivän kohdetta, Jaska Jokunen -nimistä jääputousta.

Jaska Jokunen koko upeudessaan

Asetin askeltahtini rauhalliseksi, sillä halusin säästää kaikki voimavarat jääseinälle, enkä rasittaa rohisevia keuhkojani yhtään ylimääräistä. Heikki asettui taakseni pienessä jonossamme, ja matka alkoi. Pian lumen rahina suurten ylävuorikenkiemme alla, varusteiden hiljainen kahina ja sulkurenkaiden satunnainen kilahtelu veivät minut ajatuksissani sinne, mihin olin jo kuukausia kaivannut.

Aamu oli satumaisen kaunis. Napakka 16,5 asteen pakkanen oli jäädyttänyt puihin jääharson, jonka lävitse auringonsäteet leikillisesti kurkistelivat. Sinertävä lumi narahteli kenkieni alla, ja tunsin lihasteni lämpeävän kulkiessamme lumisten mäntyjen ja kuusien reunustamaa, ylös ja alas kumpuilevaa polkua syvemmälle metsän uumeniin.

Kurkun karheuden ryöpsäyttämien satunnaisten yskänpuuskien määräämässä rytmissä vaelsimme rauhakseltaan eteenpäin. Kuukauden takainen lasketteluonnettomuus oli pakottanut minut treenitauolle, ja nyt oli kuin lihakseni eivät olisi ihan muistaneet, mitä niiltä odotettiin. Mutta oliko parempaa paikkaa muistuttaa kehoa siitä, mitä varten se on luotu, kuin tämä talvinen, hiljainen metsäpolku?

Jääputous juurelta katsottuna

Ja sitten se oli siinä! Leveä jäinen kaistale rotkon vastakkaisella laidalla: jääputous nimeltä Jaska Jokunen. Kuin joku olisi pysäyttänyt ajan ja poistanut painovoiman, olivat siniset ja osin maan rusehtaviksi värjäämät hyiset kerrokset jähmettyneet kerroksittain lähes 30-metrikseksi jääryöpyksi, joka syöksyi kanjonin reunalta kohti sen syvintä pohjaa.

Innostuneena tihensin askelia päästäkseni katsomaan tuota ihmeellisen kaunista seinää lähempää. Putouksen juuren saavuttaessamme innostus vaihtui kunnioitukseksi ja pieneksi jännitykseksi. Oli kulunut jo hyvä tovi siitä, kun olin viimeksi ollut jääseinällä, ja tunsin itsevarmuuteni ratisevan yläpuolelleni kaartuvan jäämassan majesteetillisuuden edessä.

Putouksen juurella, kanjonin varjoisalla reunalla oli hyytävän kylmä, ja nopeasti varustauduimme valjailla, kypärillä, jääraudoilla ja hakuilla. Onneksi mukanani oli myös superpaksu North Facen -toppatakki ja useampi pari hanskoja. Huolimatta niistä tunsin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana varpaiden hyytyvän kahden teknisen sukan ja tuplakengän sisällä.

Heikki varmisti Kelsoa, joka kiipesi ensimmäisen helpon reitin liidaten eli kuljettaen köyden mukanaan, rakensi ylös jääankkurin, jonka avulla hän ensimmäisen nousumme varmistettiin yläköydellä.

Onko huolestuttavaa, jos otat selfien jääseinällä ja varmistaja heiluttaa? 😀

Tuli minun vuoroni. Tunsin sydämen jyskyttävän innosta. Puristin kohmeiset sormeni hakkujen kahvojen ympärillä ja tein ensimmäisen iskun. Jää oli kivikovaa, kuten kovalla pakkasella saattoi odottaakin. Mutta armollisesti se nappasi kiinni hakkuni terään, ja jäärautojeni piikit sukelsivat jääputouksen pintaan. Muutaman metrin nousun jälkeen kroppani yhtäkkiä muisti, mitä tämä puuha oikein oli – ihana tunne! Tuttu nakutusrytmi löytyi ja vaikka hakku ponnahteli välillä kovasta jään pinnasta ja jäärautojeni kärjet lipsahtelivat, lihakset lämpenivät ja mieli antautui sulkien kaiken muun ulos.

Seuraavat nousut tehtiin liidaten eli Kelso kiipesi edellä kiinnittäen jääruuvit seinään, ja seuraava kiipesi perässä keräten reitille juuri asetetut kiinnikkeet. Naureskelimmekin, että jos avaruusolennot saapuisivat nyt puuhiamme katsomaan, mahtaisivat ne pitää toimintaamme täysin järjettömänä.

Oppaamme kiipeämisen rytmitystä ja hakun liikeradan hallintaa parantavat neuvot mielessäni pyrin jääseinää ylöspäin piittaamatta hapottavien lihasten voihkeesta.

– Jääruuvin irrottaminen onnistuu parhaiten, kun et jää sen alapuolella, vaan nouset siten, että ruuvi on noin navan korkeudella. Pysähtyessäsi pyri lepäämään käsivarsi suorana, jolloin käytät yläselkää. Jos käsivarsi on koukussa, olet hauiksen varassa ja se käy todella nopeasti raskaaksi. Muista levätä ja laskea ja ravistella käsiä aina kun voit, Kelso ohjasi nousujani ja minä tein työtä käskettyä.

Aina päästessäni putouksen huipulle noin 25 metrin korkeuteen, yskänpuuska muistutti toipumassa olevasta kehostani. Mutta jopa yskä ymmärsi pysyä poissa, kun olin seinällä.

Minä Jaska Jokusen kimpussa

Saapuessani alas Heikki ojensi minulle termosmukillisen höyryävää teetä ja voileivän, jonka pinnalla oli huurretta ja jonka välistä pilkottavan kinkunsiivun reunat olivat jäätyneet. Olin jo luovuttanut toivosta pitää sormet ja varpaat lämpöisinä. Tauoilla yritin pitää ne liikkeessä ja kaivauduin mahdollisimman syvälle paksun taukotakkini uumeniin.

Jääkiipeily on rytmiltään yllättävän hidasta. Paljon valmistelua, ankkureiden rakentamista ja köysien kanssa puuhaamista. Varusteiden pitää oikeanlaiset ja niitä pitää käyttää oikealla tavalla. Muutoin tekeminen muuttuu mahdottomaksi, tai vaaralliseksi. Etenemisen verkkaisuus tekee jääkiipeilystä myös raskasta, sillä tekeminen on täynnä pitkiä staattisia pitoja epämukavissa asennoissa. Käsien pitäminen jatkuvasti ylhäällä kylmässä on murhaavaa verenkierrolle, ja hakkujen ja jääruuvien käsittely paksuilla hanskoilla ja kylmästä koppuraisilla sormilla välillä suorastaan tuskallista. Raajojen tarkka yhteispeli on tärkeää.

Pienin, painovoimaa uhmaavin askelin sitä sitten kohoaa pitkin jääseinää. Kelson, kokeneen jääkiipeilijän nousu on kuin marssia, jämptiä ja säntillistä. Itse olen kömpelö ja monin paikoin puuhani on melkoista rimpuilua.

Mutta on se vaan upeaa! En osaa sanoin kuvailla tunnetta, kun keskittymisen keskellä pysähdyt ja huomaat olevasi kauniin kanjonin seinällä. Iloa siitä, että olet päässyt tänne ja tähän ainutlaatuiseen hetkeen puiden latvojen yläpuolella. Hetkeen, joka kuuluu vain sinulle!

Yhtäkkiä aurinko oli hiipinyt taivaan toista laitaa kohti kuin varkain. Heikki, jolla oli alla jo yksi täysi kiipeilypäivä, ilmoitti tämän riittävän tältä päivältä. Minä halusin tehdä vielä yhden nousun, mutta sen jälkeen köydet kerättiin nipuiksi, lastattiin reppujen päälle ja oli aika aloittaa paluumatka parkkipaikalle.

Hitaasti kuljin halki metsän ja yritin vangita mieleeni pisaran sen talvista hiljaisuutta. Hangella ei näkynyt edes eläinten jälkiä, kun iltapäivän aurinko teki päivän viimeisiä sipaisujaan sen kimaltavalla pinnalla. Mikä mahtava, täydellisen onnellinen päivä!

Onnellinen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén