Category: salitreeni Page 2 of 4

Valloita vuoresi joka päivä, sanos vanhentuva!

Täytän tänään 36 vuotta.
Pakko myöntää, että kyllä se tuntuu vähän painavammalta numerolta kuin vaikkapa 26. Mutta silti minusta ei yhtään tunnu siltä, miltä kymmenen vuotta sitten ajattelin 36-vuotiaasta tuntuvan. Onneksi.

Olen mietiskellyt, miksi tunnen oloni ihan erilaiseksi kuin luulisi ruuhkavuosia elävän yrityselämässäkin painivan osa-aika-yh-äidin tuntevan. Tässä päivänä eräänä se (tai ainakin osasyy siihen) valkeni, kun istuin salilla treenin jälkeen saunassa ja kuuntelin kahden naisen keskustelua motivaatiosta. He valittelivat kiirettä ja väsymystä ja totesivat niiden estävän säännöllisen liikkumisen. Totesivat yksissä tuumin, että jos kerran kahdessa viikossa sitten työpäivän jälkeen ehtisi jumpalle, helposti vaan unohtuu sohvan nurkkaan.

Nyökyttelin sisäisesti, kun daamit puhuivat ärsyttävistä opeista, joita luemme naistenlehdistä. Niissä hymyilevät naiset kertovat tasapainoilevansa perhe-elämän, hektisen työn ja ystävien välillä. Ja ehtivätpä vielä treenaamaankin. Urbaanilegendoja, puuskahdin mielessäni ja yhdyin kanssasaunovien ärtymykseen.
Kunnes tajusin jotain: minähän teen niin! En aina hymyssä suin ja useimmiten en tukka suorassa, mutta teen kuitenkin.

Arkeni vaatii usein priorisointia, ennakointia ja suunnittelua. Välillä se on raivostuttavaa ja kiireen tunne ottaa vallan. Mutta useimmiten nautin menevästä arjestani. Kuten Jorma Uotinen jossain lehdessä asian upeasti kiteytti: “Intensiivinen elämä ei ole sama asia kuin kiire.”

Mikä sitten pitää koneen käynnissä? Miten sain kalenteriini upotettua Vuorenvalloituksen: treenin, jatkuvan eväiden valmistelun ja loputtoman eväsrasiatiskipinon, tiedonhankinnan sekä bloggauksen ja muun taustatyön? Lisäksi edelleen väitän, että vanhemmuuteni ei kärsi projektistani, lapseni saa yhtä paljon aikaani ja huomiotani kuin ennenkin. Meillä riittää aikaa yhteisille kokkailuille, leffailloille ja askarteluille.

Janiina Ojanen
Kuva: Ari-Pekka Ahonen

Vastaus on taas kerran yksinkertainen: olen innoissani.

Syksyllä 2014 minua vaivasi epämääräinen tunne siitä, että jotain oli tapahtumassa. Olen hiukan levoton sielu ja saan tyydytystä itseni haastamisesta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu, että olisi varmaan pitänyt oivaltaa tuttu tunne; tiedostamattani etsin uutta haastetta itselleni. Kun Vuorenvalloitus sitten valitsi minut, innostus ja projektin mukanaan tuoma elämäntavan buustaus energisoivat minut monella muullakin tavalla.

Jokaisen vuorokaudessa on yhtä monta tuntia, ja kaikkien voimavarat ovat rajalliset. Mutta isot vuoret huiputetaan samalla tavalla kuin pienetkin: askel kerrallaan. Kun sen aidosti tunnistaa, voi nähdä jokaisen yksittäisen treenin ja hankitun tiedonjyvän askeleena kohti Mont Blancia (tai mikä vuoresi sitten onkaan). Siten minä säilytän innostukseni, huiputan vuortani joka päivä, pikkuisen kerrallaan.

No, loppukoon hetkeksi hekumointi ja todettakoon, että kyllä välillä väsyttää ja sapettaa. Silloin rutiinit auttavat ja into jatkaa löytyy arjen pienistä asioista ja läheisten tuesta.
Kun minua ei huvita treenata, menen juoksemaan. Nautin liikkumisesta muutenkin, mutta juokseminen on erityisen mahtavaa. Parasta mielestäni on se, kuinka ajatus liitää juostessa. Se on ehkä ainoa hetki, jolloin osaan aktiivisesti vapauttaa ajatukseni täysin. Joskus mielessä pyörii jokin yksittäinen asia, joskus suunnittelen tulevaa. Hienointa on silloin, kun uppoudun korvanapeista tulvivaan musiikkiin ajattelematta aktiivisesti mitään. Askelten rytmi vaihtelee biisin mukaan, ja joskus huomaan laulavani mukana ääneen (pahoittelut siitä muille lenkkeilijöille).

Joskus on lenkkareiden nauhoja sitoessa vaikea muistaa, miten kivaa juokseminen on. Silloin minua motivoi musiikki. Välillä lenkille lähtee ihan siitä riemusta, että kohta saa tykittää rokkia ja askeleet hakevat rytmin, jossa murheet putoavat harteilta. Soittolistallani onkin kaikenlaista uutta ja vanhaa rockia ja poppia joka tunnelmaan: Kaija Koosta Awolnationiin ja Billy Talentiin sekä Lenkasta Slipknotiin. Usein valikoin etukäteen soittojonoon tietyntyyppisiä kappaleita omasta mielentilasta ja lenkistä riippuen. Fall Out Boy toimii rivakalle kepeälle juoksulle ja laulattaa kovasti. Green Day ja Good Charlotte rennolle pidemmälle lenkille. Musiikki pistää veren kiertämään ja saa unohtamaan uupumuksen.

Niin. Mont Blanc -köysistössä tuskin musiikin kuuntelu onnistuu, koska huomio pitää olla täysillä kiipeämisessä. Mutta jos totaalinen uupumus yllättää, ehkäpä esitän koko treenilistani yksinlauluna ilman säestystä? Toisaalta luulen, että sama into, joka nyt repii minut aamuisin tuntia normaalia aiemmin kokkaamaan eväitä, siivittää askelia vuorellakin.

Vuorenvalloittajan aakkosten X-kirjain

Huomautus: tässä tekstissä kerron kokemuksia varusteista, jotka olen saanut yhteistyökumppaniltani Nikander.fi:ltä harjoituskauttani varten. Kyseessä ei ole mainostava sisältö vaan rehellinen käyttökokemus. Kerron nyt tämän kuitenkin heti alkuun, jotta tuotearvioille allergiset voivat jättää tämän tekstin väliin.

Rakastan kenkiä. Tunnustan, että niitä on vuosien mittaan kertynyt ja tällä hetkellä omistan noin 70 paria. (En lähde asiaa nyt tässä selittelemään, vaikka mieli tekisi, sillä se on kokonaan toinen juttu.) Johtuen tunnesiteestäni jalkineisiin ei liene yllätys, että juoksulenkkarit ovat olleet minulle tärkeä varuste ja niiden osalta olen ollut aika laatutietoinen ennenkin.

Juuri edellä mainitusta syystä en aio nyt kirjoittaa kengistä. Jalkineita lukuunottamatta olen aiemmin kokenut pärjääväni hyvin ei-niin-teknisillä liikuntavarusteilla. Kun Vuorenvalloitus-harjoittelu alkoi, muuttui moni asia. Pari viikottaista fiilispohjaista salitreeniä tai lenkkiä vaihtuivat tiukkaan ohjelmaan. Kun harjoittelee suhteellisen paljon ja treenit ovat (ainakin minulle) raskaita, alkaa kiinnittää huomiota asioihin, joita ei ole aiemmin huomannut. Lajia varten suunnitelluilla varusteilla kasvattaa ainakin harjoittelun turvallisuutta ja tekemisen mukavuutta. En ota kantaa siihen, voiko yksittäinen varuste vaikuttaa urheilutuloksiin. Mutta kyllä treenaaminen sujuu tehokkaammin, kun on mukava olo ja mikään ei hierrä. Voi siis keskittyä olennaiseen.

Niinpä viime marraskuussa väistyivät vanhat verkkarini teknisten urheiluvaatteiden tieltä. Nyt testailtuani uusia varusteitani erilaisissa olosuhteissa sisällä ja ulkona muutaman kuukauden ajan, valitsin muutaman eniten käyttämäni vaatteen ja tässä lyhyesti ajatuksiani niistä:

X-Bionic Effektor -paidat
Käytän näitä kaikessa treenissä, mutta minusta ominaisuudet ovat parhaimmillaan juoksussa. Kun aloin juosta Effektor päällä, ihastelin tunnetta siitä, että hikoilu ei vaivannut ja kehon lämpötila pysyi tasaisena vaikka kilometrejä kertyi. Tosin hetken kesti tottua vaatteiden kompressioon. Napakasti istuvat paidat eivät piilota ensimmäistäkään makkaraa eli salilla piti käydä itsensä kanssa itsetuntokeskustelu, kun vaihdoin löysän treenipaidan Effektoriin.

Ominaisuuksiin tottuu nopeasti, ja niiden merkityksen tajuaa vasta, kun ne puuttuvat. Paita oli jäänyt kotiin, kun kävin kestävyyskuntotestissä. Juoksin testin laukun pohjalta löytynyt vanha toppi päällä, ja tuntui kuin olisin pukeutunut muovipussiin.

Saliharjoittelussa olen joskus huomannut nykiväni Effektor-paidan helmaa alaspäin. Kyse voi olla siitä, että kroppani on tiimalasimallia, jolloin paita nousee lanteilta helposti ylemmäs. Mutta toisaalta: suomalaiseen tyyliin kiskon paitaa niin alas kuin mahdollista eli asia taitaa olla enemmän omien korvien välissä.

X-Bionicin Spherewind-juoksutakki
Tämä on suosikkini. Malli istuu ihanasti, ei purista, ei lepata eikä kahise juostessa. Materiaali pitää vettä mutta hengittää. Selässä on kosteutta siirtävä alue eli olo ei takin alla ole nahkea. Heijastimet näkyvät pimeässä ja takataskuun mahtuvat lenkillä tarvittavat pikkutavarat.

Nämä lähtevät myös Mont Blancille:

X-Bionic Radiactor -alusasu
Kavereiden keskuudessa tämä asu on saanut lempinimen Robocop, johtuen sen teräksisestä ulkonäöstä. Asu on ollut talvella kovassa käytössä, mutta kompressio pelittää napakasti lukemattomien pesujen jälkeenkin. Pukemisen jäljiltä tukka on aina sekaisin, mutta asu on kuin toinen iho, hengittävä ja lämmin sellainen. Talvella pikkupakkasilla tein juoksulenkkejä päälläni Radiactor-paita ja Spherewind-juoksutakki enkä kaivannut välikerroksia. Tämä soveltuu yhdeksi kerrokseksi Mont Blancille, sillä asu on suunniteltu myös vuorikiipeilyyn soveltuvaksi.

X-Socks: Winter Run ja Trek Silver
Olen jo ennen Vuorenvalloitusta juossut X-Socksin sukilla ja tykännyt kovasti. Hyvän istuvuuden ja ilmanvaihdon ansiosta jalat eivät hierry pitkälläkään reissulla. Talvisukat ovat ihanan lämpöiset ja varret riittävän pitkät. Johtuuko siitä tai jostain muusta, mutta näillä sukilla juostessa minua ei vaivaa jalkaterien puutumisen ja pistelyn tunne, joka aina välillä muutoin häiritsee lenkillä. Kuten aiemmin kerroin, joskus olen saattanut laittaa X:t saappaiden sisään töihinkin, kun edessä on ollut pitkä päivä koroilla ja runsaasti säntäilyä paikasta toiseen.

Loppuyhteenvetona sanottakoon, että sveitsiläisen X-Technologyn tuotteet lunastavat lupauksensa. Brändi on rakentanut tuotteilleen erittäin tunnistettavan ulkonäön, joka korostaa tuotteiden teknisyyttä. Sitä saattaa joku hiukan arastella, mutta toisaalta, miksi me suomalaiset olemme aina niin ujoja? Design luo uskottavuutta ainakin lapseni silmissä: kun kokeilin Radiactor-asua ensimmäisen kerran tytär totesi, että näytän ihan supersankarilta. Tosin heti perään hän jatkoi, että ei sittenkään kun asusta puuttuu viitta, jotta voisin lentää Mont Blancille (eikä tarvitsisi treenata niin paljon). Siitä siis ilmainen tuotekehitysidea, olkaapa hyvät X-Technologyn väki! 🙂

Miltä näyttää Vuorenvalloittaja massakauden jälkeen? – välitilinpäätös

Tuntuu uskomattomalta mutta totta se on: Vuorenvalloitus-harjoittelun ensimmäinen kolmannes alkaa olla takana! Aika on lentänyt uskomattoman nopeasti. Nyt on ihan hyvä hetki katsoa, mitä on saatu aikaiseksi.

Käytännön järjestelyt ovat hyvällä mallilla: Lennot on varattu. Huiputusreissun kumppani on valittu ja aikataulu lyöty lukkoon. Päätimme varata huiputuksen jälkeen palkinnoksi itsellemme pari ylimääräistä Geneveen tutustumispäivää. Hotelli siksi aikaa on katsottu. Kerron järjestelyistä ja matkasuunnitelmista tarkemmin hiukan myöhemmin.

Varusteista harjoituskaudella on huolehtinut yhteistyökumppanini Nikander.fi. Huiputukseen tarvitaan vielä yhtä sun toista, mutta onneksi siihen on vielä aikaa. Palaan myös näihin vaate- ja varusteasioihin.

Entäpä fyysinen kunto?
Joulun alla tuli todettua, että kurinalaisuudesta oli hyötyä: numeeriset mittaustulokset olivat toivotulla tasolla. Lihasvoiman kasvun olen kyllä huomannut itsekin, juoksu kulkee kepeämmin kuin koskaan aiemmin, ja harjoitellessa olen saanut kasvattaa painoja tasaiseen tahtiin.
Innostuin muuten liittymään Facebookissa ryhmään, jonka tavoitteena on lankuttaa joka päivä helmikuussa. Ihan mielenkiintoista nähdä, onnistunko päiväkohtaisia aikatauluja noudattamalla kuun lopussa lankuttamaan vähintään vaaditut 240 sekuntia. Tarkennettakoon nyt vielä, etten nyt puhu siitä hassuissa paikoissa makoilusta, vaan keskikehon lihastreenistä. (Mutta jos se sujuu, otan sitten seuraavaksi ohjelmaan pöllöilyn?)

Vaikka uhittelin, että kehoni on välineeni, Vuorenvalloituskoneeni, pakko on myöntää, että minua
kiinnostaa myös näkyvä muutos kropassani. Meillä oli Lakun kanssa aikomus valokuvata molemmista “lähtötilannekuvat” mutta se unohtui projektimme alkuhulinoissa. Pitää siis tyytyä tämänhetkisen tilanteen havainnointiin. Olen kyllä huomannut muutoksia arkisissa tilanteissa jo matkan varrellakin: Kotikeittiössä kuorin omenaa ja säpsähdin, kun jotain liikahti näkökenttäni laitamilla. Etsin syytä ihmeissäni. Hetken kuluttua tajusin sen olleen oma hauikseni.
Muutama viikko sitten tytär silitteli vatsaani ja sanoi: “Äiti tykkään sun masusta, kun sen iho on pehmeä mutta alta kova. Siellä on sellaisia juttuja, niinkuin sulla olisi palloja päällekäin nahan alla.” Jee, tässä talossa six-pack ei tarkoita (ainakaan pelkästään) olutta!

Pysähdyin eilen treenin jälkeen salin pukuhuoneen peilin eteen ja yritin katsoa itseäni verraten siihen, mitä heijastuksessa kolme kuukautta sitten näkyi. Kyllä. Hartiaseutu on jykevöitynyt ja olkapäät pyöristyneet. Reisilihakset ja käsivarret ovat vahvistuneet silminnähden. Lihakset näkyvät selkeämmin ihon alta. Pakko se on myöntää, Vuorenvalloituskone tai ei, muutokset tuntuvat kivoilta myös visuaalisessa mielessä.

Henkinen valmistautuminen on vielä hiukan kysymysmerkki. Olen lukenut aiheesta ja kohteesta, katsonut ohjelmia (fiktiivisiä ja dokumentaarisia), olemme Lakun kanssa keskustelleet aiheesta tuntikausia, olen haastatellut oppaita ja kiivenneitä. Mutta en oikein ole varma, mitä muuta minun pitäisi vielä tehdä. Vinkkejä otetaan siis vastaan.

Henkisen kantin pitäisi riittää. Sen verran pässinpäätä on verissä.
Kestän tarvittaessa kipua: olen raahautunut viimeisen kilometrin ja ylittänyt maaliviivan murtuneella jalalla ja pyörtynyt sitten kivusta.
Kestän tarvittaessa raskaita olosuhteita: olen 39 asteen kuumeessa kantanut lumimyrskyssä talvivaelluksella kaverinkin tavarat, koska hän oli liian väsynyt jaksaakseen kantaa niitä.
Tarvittaessa olen urhea, kärsivällinen ja kestän henkistä painetta: olen sanonut äidilleni, etten halua kappaa verhoihini.

En siis usko, että huiputus jää päästä kiinni. Toivottavasti en joudu katumaan näitä sanoja myöhemmin!

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta “entten tentten” -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.
Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.
Tähän tuli stoppi marraskuussa.
“Sinä syöt nykyään koko ajan,” totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa’an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja “pikkuruokaa” rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, “jos vatsa kestää”.

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto…

Vuorenvalloittaja, joka myös äitinä tunnetaan

“Ehditkö enää olla äiti, vai jääkö lapsi Vuorenvalloituksen jalkoihin?” Tätä kyseli eräs blogini lukija.
Toisessa palautteessa haluttiin laajempi kuva arjestani: “Minua kiinnostaa, miten Vuorenvalloitus on vaikuttanut muihin elämän osa-alueisiin kuin ruokaan ja liikkumiseen ja miten se näkyy arjessasi.”
Olen saanut kysymyksiä henkisestä valmistautumisesta, varusteista ja rahasta. Minulta on myös kysytty ruoasta, miten söin ennen ja miten nyt. Lempireseptejäkin toivottiin.

Oikein alkoi kainostuttaa. Tavallisen naisen haaveista totta -pinnistely kiinnostaa monia. Vau. Kiitos.

Mutta oikeassa olet, tämä on elämääni, ei pelkkä irrallinen projekti. Vuorenvalloitus on nivoutunut osaksi arkeani niin monella tasolla, että välillä en itsekään huomaa, mihin kaikkeen se vaikuttaa. Ja tämä ei ole vain minun tarinani. Haluan houkutella sinut mukaan toteuttamaan unelmiasi, mitä tai missä ikinä vuoresi ovatkaan. Siksi on aivan mahtavaa saada palautetta, ja aion vastata parhaani mukaan. Parhaimmillaan tarinankerronta on dialogia, jota kysymykset ja kommentit voivat ohjata. 

Tartun nyt asiaan, jonka tiimoilta esitetty kysymys riipaisi minua: miten Vuorenvalloitus koskettaa äitiyttäni ja suhdettani lapseeni?

Keskustelu

Olemme keskustelleet 7-vuotiaan lapseni kanssa Vuorenvalloituksesta paljon. Kerroin tyttärelleni heti alkuun, mistä on kysymys, miksi haluan sen tehdä ja mitä se vaatii. Tietenkin keskustelut on pyritty käymään lapselle sopivalla tavalla ja kielellä.  Olemme tutustuneet Mont Blanciin netissä ja katselleet paljon kuvia vuoresta. Olemme miettineet yhdessä, miltä tuntuu kiivetä raskaita ylämäkiä tässä kotikulmilla ja pohtineet sitten, millaista on kiipeäminen oikealle vuorelle ohuessa ilmanalassa. Kuten muissakin aiheissa, olen yrittänyt vastata tyttäreni kysymyksiin, koskivatpa ne asian mitä tahansa osa-aluetta. Kun en ole jotain tiennyt, on vastausta pyritty selvittämään.

Valmentajastani Tapiosta on hassusti tullut auktoriteetti myös tyttäreni mielessä. Olen kertonut, että Tapio on vähän kuin äidin opettaja, joka huolehtii siitä, että jaksan kiivetä Mont Blancille. Rehellisesti myönnettäköön, että joskus olen nolosti hyödyntänyt lapsen luottamusta asettamaani auktoriteettiin käyttämällä “No kun Tapio käski” -selitystä. Taannoin tyttären kaveri kysyi, miksi lähden kylmään vesisateeseen lenkille. Ennenkuin ehdin vastata, tytär totesi: “Äidin ope käski.” Tytöt loivat minuun ymmärrystä uhkuvan katseen, kohauttivat olkapäitään ja jatkoivat leikkiään.

Aika


Harjoitteluni alkaessa kävin läpi reunaehdot Tapion kanssa. Tärkein oli, että valmistautumisprosessin tulee joustaa lapseni tarpeiden mukaan, ei toisinpäin. Niin minulle suunniteltiin ohjelma, jonka ansiosta treenaaminen ei vie yhteistä aikaa tyttäreni kanssa juuri ollenkaan. Kerran viikossa tyttö viettää pari tuntia läheisten perheystäviemme kanssa. Muut harjoitukset sumplin ajankohtiin, jolloin tyttö on esimerkiksi leikkimässä kavereillaan. Joskus etätyömahdollisuus ja/tai liukuva työaika auttavat arjen järjestelyissä. Viitseliäisyyttä järjestely vaatii, mutta onnistuu. 
“Hyväksy vaan, olet hiljalleen siirtymässä huoltojoukkoihin,” hymyili Laku, kun seisoin oven suussa legopalikat käsissä, suupielet alaspäin kaartuneina tytön sännätessä ulos leikkimään kavereidensa kanssa. Ekan koulusyksyn aikana ystävien rooli lapseni elämässä on kasvanut. Minulle on tärkeää puuhata erilaisia asioita yhdessä siten, että vanhempana voin antaa lapselle aikaa, opastusta ja lisäarvoa tavalla, johon ikätoverit eivät (ainakaan vielä) pysty. Esimerkiksi syksyllä kokeilimme yhteisiä lenkkejä, minä hölkäten ja lapsi pyörällä. Se oli vähän sähläämistä, eikä kovin tehokasta liikuntaa mutta hauskaa yhdessäoloa meille molemmille, ja matkalla lenkkipolulle saatiin hyvää liikennesääntökertausta.

Ruoka

Ruokaa mietin ehkä eniten etukäteen, siksi nostan sen omaksi asiakseen. Miten kertoa lapselle ruokavaliostani? Miksi äiti syö osittain eri ruokaa? Avain löytyi, yllättäen, rehellisyydestä. “Äiti harjoittelee paljon, jotta jaksaa turvallisesti kiivetä vuoren huipulle ja takaisin. Kun harjoittelee paljon, pitää myös syödä hiukan eri tavalla.” Se riitti.

Usein teen ruoat niin, että perusraaka-aineet ovat samat. Täydennän lapsen annosta esimerkiksi pastalla, riisillä tai perunalla ja lisään hänelle vaikkapa kastikkeen. Niinpä lapsen silmään lautastemme sisällöt ovat aika lähellä toisiaan.

Kuten tyttärellä, on minullakin säännölliset herkutteluhetket, jolloin tuhoamme yhdessä leffakarkkipussin tai käymme munkkikahveilla. Mitä milloinkin mieli tekee.

Erittäin hyvänä asiana pidän sitä, että panostan nyt entistä enemmän raaka-aineiden puhtauteen ja terveellisyyteen. Koska oikoteitä omiinkaan aterioihini ei ole, eineksiä ei kotonamme yleensä syödä. Aina on tarjolla kasviksia, marjoja ja hedelmiä. Tärkeimmäksi koen kuitenkin luontevan suhtautumisen ruokaan ja syömiseen, koska nyt muovataan niitä loppuelämään vaikuttavia ruokailutottumuksia. Voin olla tarkka oman syömiseni suhteen nostamatta siitä meteliä ja nipottamatta turhia lapsen kohdalla. Kuten niin monissa muissakin asioissa, asiasta tulee numero, jos aikuinen siitä sellaisen tekee. 

Esimerkki

Olen vahvasti tietoinen, että mitä ikinä teenkin, pienet silmät tarkkailevat minua. Omalla esimerkilläni opetan tyttärelleni, kuinka suhtautua omaan itseen ja ympäröivään maailmaan. Vuorenvalloitus ei ole ensimmäinen asia, joka saa minut pohtimaan tätä. Esimerkiksi silloin kun minun ja tyttäreni isän tiet lähtivät erilleen, käytin paljon aikaa miettimällä, mikä on oikein ja millaisen mallin, ihmisenä ja naisena, haluan lapselleni antaa.

Vuorenvalloituksen uskon ja toivon opettavan tytölleni itseluottamuksesta. Todistavan, että määrätietoisuudella ja sitoutumisella saa asioita aikaiseksi. Toivon hänen oppivan terveellisestä elämäntavasta ja liikunnan ilosta sekä järkevästä suhtautumisesta edellä mainittuihin. Tunnistavan yhteistyön merkityksen. Oppivan kunnioittamaan kehoaan ja huolehtimaan siitä. 

Rakkaus 

Kaikkein tärkein on edellisten (ja monen muun asian) summa. Kaiken ylittävä ja loputon.

Lapseni on universumini keskipiste, mutta ei sen ainoa asia.
Minä olen äiti, joka myös Vuorenvalloittajana tunnetaan.

Page 2 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén