Category: sairaus

Viimeiset 48 tuntia ennen Kilimanjaron huiputusyötä

Päivä 10: Vuoden viimeisen päivän vaellus

Tiimi tauolla

Mikä ilo olikaan istua aamuauringossa Kilimanjaron kalliolla vuoden viimeisenä aamuna! 3900 metrin korkeudessa tuulen viileät sormet tunkeutuivat takin liepeiden alle ja saivat painamaan pipon syvemmälle päähän, mutta kuin vastapainoksi auringon lämpöiset säteet suukottelivat poskiani.

Vilpoisa aamupala

Olimme taas ensimmäisten joukossa, kun aikaisen aamiaisen jälkeen muodostimme jonon kiviselle rinteelle. Matka kohti Lava Toweria (4600 m) alkoi halki karun harmaanruskean ylängön. Maisema levittäytyi allamme aina Mount Merulle asti. Taivas oli huikean sininen, ja edessämme siintävän Kilimanjaron korkeimman kohdan, Uhuru Peakin, valkoinen laki säkenöi kutsuvasti.

Olin hyvällä tuulella ja vointini oli parempi kuin kertaakaan Kilimanjarolle lähdön jälkeen. Tosin en ollut syönyt aamiaisella juuri mitään. Tankkaamalla jatkuvasti urheilujuomaa koetin ylläpitää nesteytystä ja energioita. Osalla ryhmästä nousu alkoi selvästi tuntua; Paul voi huonosti ja hetken kuluttua myös Adam alkoi jäädä jälkeen.
Oma akklimatisoitumiseni tuntui olevan hyvällä tolalla, sillä vasta 4500 metrin jälkeen korkeus alkoi myllätä vatsassani. Silti viimeinen 100 vertikaalimetrin nousu jyrkkää rinnettä monumentaaliselle Lava Towerille (joka nimensä mukaisesti on uskomattoman kokoinen tornimainen laavakivestä muodostunut Kilimanjaron kulmahammas taivaan kantta vasten) otti jo voimille ihan kunnolla.

Lava Tower

Sää oli muuttunut harmaaksi ja tuuli puuskaiseksi. Viimeisen jyrkän nousun aikana saimme niskaamme valtaisan vesisateen. Onneksi oppaat olivat taas kerran ennakoineet tilanteen, ja kantajat olivat pystyttäneet messiteltan lounaan ajaksi. Pääsimme suojaan monien kiipeilijöiden kyyhöttäessä kivien kylkiin liimautuneina hyistä sadetta paossa.

Ensimmäiset palmut matkalla Barranco Hutille,
kuva: Heikki

Messiteltan sinisessä hämärässä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja ärtyneeksi. Nielin muutaman palan pastaa ja yritin salaa torkkua keikkuvalla retkituolilla. Havahduin hätkähtäen Nathanin kovaääniseen nauruun ja sain vain vaivoin pidäteltyä itseäni mulkaisemasta punapartaista hilpeää brittimiestä vihaisesti. Olisin antanut melkein mitä vain päiväunista. Kerrankin pahoinvoinnin aalto tuli oikeaan hetkeen, ja seuraavassa hetkessä sainkin taas jo painella ulos teltasta sateeseen.

Kylmyys havahdutti horroksesta, ja liikkeelle lähtö piristi mieltä, kun lounaan jälkeen matka jatkui. Ilma oli harmaa, tuuli raaka, ja sade kasteli kivet tummiksi. Laskeutuminen Lava Towerilta liukkaassa kivikossa vaati keskittymistä. Maisema oli suorastaan tunturimainen: karua kivikkoa ja siellä täällä solisevia puroja. Lipsuva muta ja rahiseva hiekka vuorottelivat kenkien alla. Nostin kasvot kohti yläpuolella roikkuvaa harmaata pilviverhoa ja nautin sateen piristävistä pisaroista.

Harjanteelta laaksoon, kuva Heikki

Puolessa matkassa laskeutumista Barranco Hut -leiriin maisema vaihtoi taas asua. Polku polveili nyt rinnettä jyrkähkösti, ja sateen liukastama mutainen maa lipsui loiskahdellen kenkien alla. Reitti sukelsi kahden jylhän vuoriseinän väliin jäävään kuruun, joka oli tunnelmaltaan kuin pala esihistoriaa vuorien sylissä. Mitään sellaista en ole koskaan nähnyt: kuin jättiläislapsi olisi kyllästynyt reittimme harmauteen, kaivanut värikynät esiin ja rajaviivat riemukkaasti ylittäen tuonut tropiikin vihreyden keskelle kylmää ja karua autiomaata!
Polun varret olivat raikkaan vihreän ruohon peitossa. Suurien kivenlohkareiden joukossa kasvutilasta kilpailivat käkkyräoksaiset pensaat ja rehevät jättiläiskaktukset. Siellä täällä kasvoi erikoisia pulleaoksaisia palmuja, joista oppaat kertoivat mielenkiintoisen yksityiskohdan: yhden oksan kasvaminen kestää jopa 25 vuotta. Se sopi hienosti paikan ikiaikaiseen ja pysähtyneeseen tunnelmaan. Kun pysähdyimme leiripaikalle, melkein odotin, että hetkenä minä hyvänsä näkisin dinosauruksen jytistävän ohitsemme.

Barranco Hut -leirissä, kuva Heikki

Koko ryhmä oli häikäistynyt Barranco Hut -leirin ainutlaatuisesta sijainnista ja miljööstä. Ryhmänjohtaja Nathan suorastaan pursui poikamaista ylpeyttä esitellessään leiriä ja osoittaessaan sen toisella laidalla seisovaa jykevää pystysuoraa Barranco Wall -seinämää, jonka päälle huomenna aamulla nousisimme. Tunsin innostuksen lehahduksen kulkevan lävitseni, kun katselin haaleana siksak-viiruna seinällä erottuvaa polkua, jota skrämpläisimme aamunkoitteessa ylös.

Edessä oli pari tuntia vapaata ennen päivällistä, jonka juhlavasti nimesimme uuden vuoden vastaanotoksi ja vitsailimme illan pukeutumiskoodista. Olin hiukan harmissani siitä, että kaikki liikenevä aika tällä reissulla oli mennyt nukkumiseen, enkä ollut yhdessäkään leirissä päässyt tutkimaan ympäristöä. Kuitenkin nytkin uupumus kaatoi minut telttaan, ja päänsärkyinen Heikki seurasi minua unille, joilta meitä ei olisi herättänyt edes dinosaurusten paraati.

Parasta päälle uuden vuoden vastaanotolle :), kuva Heikki

Uuden vuoden vastaanotolla tarjoiltiin Spaghetti Bolognaisea, ja lihaisa kastike kirvoitti miehistä hurraa-huudon. Ruoka oli ollut koko matkan ajan hyvää, mutta ymmärrettävästi erittäin kasvispainotteista sekä samoja raaka-aineita ja mausteita kierrättävää (ja olimme syöneet samaa ruokaa jo Mount Merulla). Se yhdistettynä vatsaoireisiin ei ollut omiaan lisäämään ruokahalua. Olinkin joka aterialla yrittänyt paikata energiavajetta ja uhkaavaa nestehukkaa juomalla runsaalla hunajalla makeutettua teetä.
Juhlan kunniaksi olimme Heikin kanssa tuoneet pöytään Marianne-karkkeja ryhmälle jaettavaksi. Olipa hassua huomata kansalliset herkutteluerot: kukaan brittimiehistä ei pitänyt suomalaisista karkeista, jotka itselleni ovat suurta herkkua, kun taas Ianin esiin nostamat vahvan kaneliset keksit maistuivat minusta karvailta, mutta katosivat miesten suihin nopeasti.

Päivällisellä käytiin läpi edessä olevaa tiukkaa 48 tuntia. Istuin taas kuumeisena teemuki kädessä Marianne-karkkia imeskellen ja kuuntelin reittikuvausta ja varustepohdintoja. Tunsin itseni hiukan ulkopuoliseksi, sillä en juurikaan jaksanut yhtyä jännittyneeseen suunnitteluun. Myös Heikki oli normaalia vaisumpi ja päänsärkyinen. Mielessäni pyöri lähinnä yksi ajatus: tämä olisi viimeinen mahdollisuus levätä ja koota voimia huiputuspuristukseen.

Kello 20 pakenin kiipeilyparini kanssa messiteltasta nukkumaan. Seisoin hetken ulkona hammaspesun jälkeen ja tuijotin taivaalla möllöttävää valtavaa kuuta. Joku oli sanonut, että tänään taisi olla superkuu. Ei siis ihme, että hopeinen kuula tuntui valtaavan koko taivaan. Se valaisi Jurassic Park -henkisen tienoon voimakkaalla värittömällä valollaan. Minut valtasi suunnaton ikävä ja halu painaa kasvoni tyttären samaa hopeista läikettä vilkkuvaan, mansikkashampoon tuoksuiseen hiuspörröön. Annoin itselleni pieneksi toviksi luvan karata ajatuksissani hetkeen, jolloin koko perhe on yhdessä ahtautunut olohuoneemme sohvalle raajat sikinsokin sekaisin. Keskityin oikein lujasti ja lähetin ilmoille rakkautta pursuavan ajatuksen. Ehkäpä ajatusteni tavoittelemat tuntisivat pisaran taivaalle lähettämästäni lämmöstä säteissä, kun katselisivat saama kuuta kaukana täältä.

Kömmin telttaan sydän sykkyrällä ja nukahdin vuoden viimeiseen yöhön mieli rauhattomana.

Päivä 11: Tropiikista lumimyrskyyn

Aamunkoitto Barranco Hutilla, Barranco Wall oikeassa reunassa

Aamulla heräsimme ennen auringonnousua, jotta emme juuttuisi ahtaalla Barranco Wallilla ruuhkaan. Arvostin suuresti oppaidemme ajattelua ja pakkasin pontevasti karkottaakseni väsymyksen. Olin nukkunut kaiken leireissä viettämämme ajan, mutta silti jokainen herätys oli jopa tahmeampi kuin edellinen. Kuinka ihmiseen mahtuukin niin paljon unta?

Valmistelin itseäni pitkää päivää varten ja otin ylimääräisen särkylääkkeen. Antibiootit olin lopettanut edellisenä iltana, sillä tuntui kuin kivut vain olisivat yltyneet niistä. Joka tapauksessa alun tukevan annostuksen myötä olin jo melkein syönyt kokonaisen kuurin. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai todellinen tilanne, mutta tänä aamuna vältyin aamiaisen jälkeisiltä kouristeluilta.

Näkymä Barranco Hut -leiriin Barranco Wallin päältä

Jylhän ja jännittävän näköinen Barranco Wall oli erinomaisen hauska kiivettävä ja näkymät kertakaikkisen uskomattomat! Olimme jo kaukana seinällä, kun näimme alapuolella leirissä seuraavien jonojen lähtevän liikkeelle. Kiivetessä tuli lämmin, ja nautin kiven tunnusta käden alla. Kunnon kivikkokiipeily tuo etenemiseen kunnon tekemisen meininkiä, ja hymyilin leveästi punnertaessani seinällä.

Kiipeilyä Barranco Wall -seinämällä

Jossain Barranco Wallilla lempinimeni vaihtui lennosta; muutos sai alkunsa Heikin ja Stevenin leopardi-vitsailusta, jonka aikana he alkoivat kutsua minua barafu chuiksi (chui tarkoittaa leopardia ja barafu lunta ja jäätä). Kannustava huumori lämmitti mieltäni kovin ja sai nauramaan ääneen, sillä olo oli todella kaukana notkeasta ja nopeasta leopardista.

Steven on seurannut päiväkausia kestänyttä vatsatautiani ja kulkiessamme hän säännöllisesti hakeutui läheisyyteeni tarkastaakseen vointini. Meille kehittyikin askelten rytmista sointinsa saava laulumainen sananvaihto:

– Mama Chui! Poar? (Kaikki hyvin?)
– Poar! (Kaikki hyvin.) Poar?
– Poar! Pole, pole, Barafu Chui!


Steven traversella

Parin tunnin mittainen traverse vuoren rinteen poikki kääntyi laskuun, kun aurinko puhkoi säteillään pilvipeiton, ja harmaa maisema vaihtoi taas asua. Kivestä näytti löytyvän punertava sävy, joka syttyi valon kosketuksesta. Erämaa muuttui lämpimän kutsuvaksi, ja kivet näyttivät suorastaan pehmeiltä. Uhuru Peak -huippu vartio kaukana vasemmalla kulkuamme, kun reittimme sukelsi harjanteelta notkelmaan, jossa punaisen kallion ja hietikon lomassa, tuulilta suojassa, kasvoi vihreää ruohoa, kaktuksia ja jopa pieniä keltaisia kukkasia. Kivisten rinteiden välisessä notkelmassa lämpötila nousi nautinnolliseksi.

Onnen ryöpsähdys kulki lävitseni, ja hengitin vuori-ilmaa kuin ensi kertaa kuukausiin. Hiekka rahisi rytmikkäästi, ja tuntui kuin olisin tanssinut rinnettä eteenpäin. Täynnä kiitollisuutta käännyin katsomaan kiipeilypariani, joka oli itsekin ollut jatkuvasti huonovointisempi kuin yleensä, mutta kulkenut kanssani väistymättä kertaakaan rinnaltani. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hiukan turvoksissa, mutta kun hän vastasi hymyyni, tiesin taas kerran meidän keskustelleen ilman sanoja ja jakavan saman tunteen siitä, että olimme täsmälleen siellä, missä halusimme.

Koko aamupäivän kuljin hyvää vauhtia ja pääsin lähes normaaliin vaellustahtiini. Viimeinen nousu Karanga Valley -laaksosta Karanga Hutille meni ilahduttavan helposti, vaikka korkeutta oli jo selvästi yli 4000 metriä.

Lounas nautittiin suojattomalla kalliolla Karanga Hutilla. Saapuessamme paistoi aurinko, mutta vain hetkeä myöhemmin saimme todistaa jännittävää näytelmää, kun harmaat pilvet vyöryivät alarinteeltä meitä kohti, hyökkäsivät sitten ylitsemme ja käärivät meidät sumuiseen viileään vilttiinsä. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat otsalleni, olin taas iloinen ruokailua varten pystytetystä messiteltasta.

Rento hetki Karanga Hutilla ennen lounasta

Astuin sisään siniseen kajoon ja yhtäkkiä minun oli nälkä. Uskomaton nälkä. Kuin en olisi syönyt kuukausiin.
Riemukseni pöytään kannettiin pino kananpaloja. Kuin kulkukoira hyökkäsin vadin kimppuun ja syötyäni henkeä kohden varatut kaksi palaa, katselin ympärilleni varovasti kartoittaen muiden ruokahalua. Hetken kuolattuani en voinut enää malttaa mieltäni, vaan kysyin, mahtaako keneltäkään jäädä yli yhtä palaa. Nathanin pisamaiset kasvot levisivät hymyyn ja hän siirsi eteeni kanavadin, jolta oli juuri ollut aikeissa nostaa toisen kananpalan lautaselleen:
– Syö kuule vaikka kaikki! Tämä on ensimmäinen kerta koko Kili-vaelluksella, kun näen sinun syövän. Jos sinulla on nälkä, että antaa palaa vaan!

Ahmin kolmannen kananpalan ja sain juuri ja juuri hillittyä itseni, etten nuollut lautasta. Pakkopaaston jälkeen kolme hiukan tulitikkuaskia suurempaa kananpalasta täytti vatsani äärimmilleen. Voi tältäkö se tuntuikin, kun vatsa oli täynnä!
Messiteltan kattoa vasten kuului vesipisaroiden ropinaa, ja tuuli viuhutti teltan liepeitä kasvavalla voimalla. Kaikki tuntuivat raukeilta ja haluttomilta astumaan ulos kylmyyteen, mutta oppaiden tiukka komento sai meidät liikkeelle. Sää oli huononemassa nopeasti, ja matkaa oli vielä useampi tunti.

Kasvillisuus oli jäänyt taakse, kun aloitimme vaelluksen loputtoman mittaiseen ylärinteeseen. Paljas rinne oli täynnä kivikkoa ja pikkuhiljaa ympäriltä alkoi näkyä lumilaikkuja. Vesitihku muuttui pian sateeksi ja viimaksi – ja edelleen lumeksi. Yhden päivän aikana olimme nousseet palmujen alta lumimyrskyyn, joka puhalsi vaatteet koppuroiksi ja huulet valkoisiksi. Kengät lipsuivat jäisillä kivillä, kun kehot etukumarassa puskimme läpi tuulen alati yltyvässä lumisateessa.
Parin tunnin kuluttua kahlasimme lumessa vuoren eteläistä Kibo-rinnettä kohti viimeistä pystysuoraa seinämää, jonka päällä olevalla jyrkänteellä 4600 metrin korkeudessa sijaitsee Barafu Hut, josta seuraavana yönä lähdettäisiin huiputusyritykseen.

Lumisade alkamassa Kibo-rinteellä

Lumisade päättyi juuri parahiksi, kun saavuimme viimeisen jyrkänteen alapäähän. Pitkin jyrkkää seinää kulki kiemurteleva reitti, jota pitkin neliraajatyöskennellen kiivetessä korkeuden vaikutus valui kehoon. Raajat alkoivat painaa, päätä vihloi ja vatsa aloitti taas tutun möyrinnän. Päästessämme jyrkänteen reunalle jokainen askel tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Leirimme oli pitkulaisen alueen yläpäässä ja hetken aikaa minusta tuntui, että jäisin mieluummin nukkumaan jonkun kivijärkäleen taakse, kuin kiipeäisin enää metriäkään.

Saavuimme leiripaikalle. Koko tiimi on huonovointinen ja uupunut. Heikki oli kaatunut jo telttaan, kun raahauduin perässä. Meillä oli pari tuntia aikaa nukkua ennen päivällistä ja sen jälkeen vielä neljä tuntia ennen lähtöä.

Herätessäni kuume oli taas noussut, ja kylmänhorkka tärisytti holtittomasti. Tunsin vastustamatonta halua jäädä nukkumaan, mutta tämä oli viimeinen mahdollisuus tankata. Heikki ei näyttänyt voivan paljoakaan paremmin, mutta toisiamme tsempaten nousimme ylös ja raahauduimme messitelttaan.

Sinisessä kajossa kohtasimme ryhmän uupuneita ja turvonneita kasvoja. Kaikki voivat huonosti ja kaipasivat unta. Paul ei ollut jaksanut nousta syömään. Huiputusta edeltävää jännityksen tunnetta ei juuri ollut ilmoilla, mutta jollain hassulla tavalla tuo yhteinen pahoinvointi muodostui tunnelmankohottajaksi. Siihen mennessä, kun pöytään kannettiin iso läjä pastaa, naureskelimme jo toistemme turpeille kasvoille ja vitsailimme juttuja, jotka lienee parasta laittaa siihen “mitä puhutaan vuorilla, jää vuorille” -kategoriaan.
Väkisin nielin neljänneslautasellisen pastaa, kupillisen kuumaa hunajavettä ja vatsalääkkeen pitääkseni viimeisen energiatankkauksen sisällä. Nopean aterian jälkeen kaikki poistuvat vähin äänin nukkumaan saadakseen kaiken levon, mitä tarjolla on.

Yläleirimme 4600 m

Vaivuin pätkittäiseen sekavaan uneen, josta heräsin vähän väliä hikisenä, henkeä haukkoen hurjaan tunteeseen, etten pystynyt hengittämään. Olin lukenut ja kuullut tästä ohuen ilman aiheuttamasta hengenahdistuksesta, mutten ollut koskaan kokenut sitä itse.
Olin kuitenkin niin väsynyt, etten oikein jaksanut edes pelästyä. Oikeastaan vain toivoin ajan kuluvan nopeammin. Oli turha kuvitella, että tässä enää akut latautuisivat.
Oli vain todettava, että jos kiipeilysuorituksesta 30 prosenttia on kroppaa ja 70 prosenttia päätä, toivottavasti se seitsemänkymmentä riittäisi tällä kertaa.

Jäiden polttelijan päiväkirja

Eilen illalla painelin nautinnollisen juoksulenkin pimeässä metsässä ja ihastelin yhdessä viikonlopussa saapunutta talvea. Valkoinen maa rullasi lenkkareiden alla rasahdellen, ja rapsakka ilma ryöpsähti keuhkoihin virkistävänä. Todella kiireisen päivän jälkeen aloitin lenkin tuntien oloni hiukan kireäksi, mutta jossain seitsemän kilometrin kohdalla huomasin liikkumisen tehneen tutun taikansa; mieleni oli rentoutunut ja ajatukset soljuivat ohi omaa tahtiaan. Hymyilin pakkasessa etuhampaat hileessä ja hyräilin korvanapeista kuuluvan musiikin tahtiin.

Viimeiset viikot ovat olleet hiukan hiljaiseloa treenaamisen suhteen. Ensin angiina ja sitten pitkä sitkeä flunssa pakottivat minut lepoon. Työkiireet täyttivät neljän viikon treenitauon sujuvasti.

Angiina ehti äityä sen verran ikäväksi ennen tohtorille hakeutumista, että särkylääkekin oli nautittava nestemäisenä, koska kurkussa ei kertakaikkiaan ollut tabletin kokoista aukkoa.
Angiinasta toivuttuani koetin aloittaa treenaamista, mutta tauti oli tainnut viedä sen verran vastustuskykyä, että pian olin taas sairaana.

Liikkuminen on minulle todella tärkeää. Nyt olin aluksi kai sen verran voimaton, että ensimmäisten viikkojen aikana mielessä ei edes käynyt kaipausta puntille tai lenkkipolulle. Aloin jo pohtia, että mistä tuulee, kun treenien väliin jääminen ei harmittanut.

En ole vuosiin ollut noin pitkään urheilematta. Hämmästyttävän nopeasti liikkumattomuuden seuraukset huomasi. Ehkä jo noin viikon jälkeen niska alkoi jumittaa ja muukin lihaksisto tuntua kankealta. Normaalistikaan en ole sitä taipuisinta sorttia, mutta nyt alkoi jo naurattaa norsumainen notkeuteni.

Venyvän pakkotauon suurin vaikutus näkyi kuitenkin muualla kuitenkin lihaksissa. Tehokkuus tuntui laskevan kaikessa tekemisessä, uni huononevan ja (luultavasti edellisten seurauksena) välillä pinna kiristyi turhaan. Samaan aikaan tavoite tuntui olevan kovin kaukana: kesäkuuhun ja Elbrusin matkaan on raivostuttavan pitkä aika.

Ensiapu henkiseen turhaumaan löytyi ympäriltä. Tuttuja lähtee kiipeämään jo muutaman viikon kuluttua, ja toisten reissusta iloitseminen ruokkii myös omaa motivaatiota. Muiden valmisteluista innostuneena kävin itsekin jo kokeilemassa kevään hankintalistalla olevia jykevämpiä ylävuoristokenkiä. Voi kuinka mukavilta ne tuntuivatkaan!

Viime viikolla aloin viimein päästä takaisin normaaliin rytmiin. Ensimmäinen punttitreeni oli murhaava. Otin sen mielestäni kevyesti. Mutta treenitauko kai oli aiheuttanut alitajuisen huolen oman suorituskyvyn laskusta, ja “kokeillaanpas meneekö tämä tuttuun tapaan” -hengessä tempaisin itseltäni luulot pois. Kaksi päivää myöhemmin rintalihakset olivat niin kipeät, että takin päälle saaminen aamulla vaati melkoisia ponnistuksia. Ähellyksen keskellä hymyilin onnellisena: I’m back!

Kun liike alkoi taas onnistua ja maistua, helpotti myös kärsimättömyys hiukan luisten sormiensa otetta niskastani (tosin aika vähän, mutta pikkuisen kuitenkin).  Hiljaa hyvä tulee. Nauti matkasta. Mitä näitä nyt on?
– Ja **skat. Montako päivää pitää vielä odottaa?

Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä?

Aika usein minulta kysytään vuoristotaudista. Olen siitä kuullut kyllä aiemminkin, mutta tiukkaa faktaa minulla ei asian tiimoilta ole ollut. Ihmisten tarinat, kuten niin monen muunkin asian kohdalla, ovat kovin erilaisia ja antavat melkoisen vaihtelevan kuvan siitä, mistä on kyse. Toiset kertovat kokeneensa vuoristotaudin oireita jo alle kahden kilometrin korkeudessa. Toiset vähättelevät ja suorastaan sivuuttavat sen, mikäli kiipeilykohde on alle 4000 metriä. Mielikuvissa ja tarinoissa sekoittuvat myös vuoristotauti ja ödeema.

Kiistatta kuitenkin vuoristotauti on yksi huomioitava riskitekijä Vuorenvalloituksessa. Siksi päätin perehtyä asiaan hiukan tarkemmin.

Vuoristotauti ei ole sairaus. Se on tila, jonka oireiden esiintyminen yleistyy noustaessa nopeasti yli 2500 metrin korkeuteen merenpinnasta. Akuutti vuoristotauti syntyy, kun kehon sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin, eli korkean ilmanalan vähäisempään ilmanpaineeseen ja vähentyneeseen happimäärään, epäonnistuu. Eli jos kiipeää liian nopeasti eikä keho ehdi sopeutua, saattaa oireita alkaa ilmetä. Yleisin oire on päänsärky, joka on varsin yleinen riesa korkeassa ilmanalassa. Yksinään päänsärky ei kuitenkaan ole lääketieteellisen määrittelyn mukaan ole merkki vuoristotaudista, vaan siihen pitää yhdistyä vähintään toinen oire, joista yleisimpiä ovat pahoinvointi, oksentelu, väsymys, heikkous, tasapainohäiriöt ja univaikeudet.

Vuoristotautia ei voi täysin ennaltaehkäistä. Riittävä nesteytys ja oikea kiipeämistahti ovat tekijöitä, joihin voi vaikuttaa. Erityisesti nesteytyksen merkitystä korostetaan. Kuulemma karkeana nyrkkisääntönä voi pitää, että vuorokaudessa juodut vesilitrat tulisi suhteuttaa korkeuden tuhatlukuun (1 l / 1000 m eli 4000 metrin korkeudessa 4 litraa vettä). Toinen merkittävä asia on nukkumakorkeus. Jotkut lähteet opastavatkin, että yli 3000 metrissä nukkumakorkeutta tulisi lisätä vain 300–500 metriä kerrallaan.

Ehkä tärkein ennaltaehkäisevä toimenpide on kehon sopeuttaminen korkeaan ilmanalaan. Tätä kropan sopeutumista kutsutaan akklimatisaatioksi. Esimerkiksi meidän huiputusreissulla akklimatisaatiota tehdään koko huiputusta edeltävä viikko: nousemme pikku hiljaa ylemmäs, vietämme aikaa ja treenaamme joka päivä hiukan korkeammalla. Teemme kiipeilyharjoittelun ja akklimatisoitumisen nimissä harjoitushuiputuksia lähiseudulla oleville matalammille vuorille. Kyselin akklimatisoitumisesta oppaaltamme Petteltä ja hän kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan useimmiten tuo viikko on riittävä aika kehon sopeuttamiseen reilut 4800 metriä korkean Mont Blancin huiputtamiseen.

Mutta varma ei voi olla. Vuoristotaudin puhkeamisen syytä ei osata selittää. Ominaisuuksilla, kuten sukupuoli, ikä tai fyysinen kunto, ei ole yhteyttä Vuoristotaudin puhkeamiseen. Kyseessä on todennäköisesti geneettinen alttius sairaudelle, joka on tai ei ole.

No, mitä sitten pitää tehdä, jos oireet puhkeavat?
Ensimmäisestä ohimon vihlaisusta ei pidä säikähtää. Akklimatisaatioon liittyvät oireet muistuttavat osittain vuoristotaudin oireita, joten päänsärkyä on varmasti luvassa. Kehon sopeutuminen alkaa heti korkealle saavuttaessa, vuoristotaudin oireet ilmenevät yleensä 6–12 tunnin kuluessa uuteen korkeuteen saapumisesta (ja vakavan vuoristotautitilan syntyminen ottaa yleensä noin 12–48 tuntia). Sopeutuminen yleensä kestää maksimissaan pari päivää, jonka jälkeen oireiden pitäisi kadota.

Jos kuitenkin useampia oireita alkaa ilmetä, tärkeintä on keskeyttää nouseminen. Lepo ja riittävä nesteytys poistavat oireet yleensä muutamassa päivässä. Meidän tapauksessamme tämä tarkoittaa sitä, että vuoristotaudin puhkeaminen keskeyttää huiputuksen, koska huiputuksen aikaikkunassa emme voi jäädä odottelemaan oireiden poistumista.

Pahimmillaanhan hoitamattomasta vuoristotaudista saattaa kehittyä vakava tila ja pahimmillaan aivo- tai keuhkoödeema. Ödeema voi pahimmillaan johtaa kuolemaan muutamassa tunnissa. Mutta koska meidän reissumme ja Mont Blanc kohteena ei ole varsinaisesti ödeemariskialuetta, en tätä ala ruotia sen tarkemmin.

Mutta yhtä kaikki pitää muistaa, ettei terveydellä kannata leikkiä. Luotamme Petten osaamiseen ja asiantuntemukseen, seuraamme koko ajan omaa ja toistemme vointia ja kiipeämme tiimimme hitaimman etenijän (eli todennäköisimmin minun) tahdissa. Eli taas kerran voidaan todeta, että Vuorenvalloitus-tiimi on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki.


Käytin lähteinä Lääketieteellistä Aikakauskirja Doudecimia, Liikunta ja tiede -julkaisua ja lukuisia epävirallisempia lähteitä.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén