PÄIVÄ 7: BARRANCO WALL – VIIMEINKIN!
Aurinko ei ollut ehtinyt vielä nousta, kun kömmin ulos kosteasta teltastani valmiina hyökkäämään kapean solan toisessa reunassa nousevan Barranco Wallin kimppuun. Kiviseinä on vaikuttava näky, sillä se on 257 metriä korkea ja sen verran jyrkkä, että edellyttää neliraajatyöskentelyä. Matkan alkaessa aurinko oli juuri ennättänyt näkyviin ja sen lämpö sai koko koko kostean laakson höyryämään. Runsas vehreys ja omituiset palmut kietoutuivat sumuiseen samettiin, jonka pisarat kimmelsivät kohdatessaan aamun ensimmäiset valonsäteet – näkymä oli kuin satujen keijulaakso.
Aivan ensimmäisiä emme Leonardin kanssa seinällä olleet ja noin puolivälin saavuttaessamme juutuimme liikenneruuhkaan. Reitillä, noin sadan vertikaalimetrin korkeudessa laaksosta oli ilmava kohta, jossa kiipeilijän on siirryttävä sivusuunnassa kapealta kivihyllyltä toiselle ja sen jälkeen ponnistettava yläpuolella olevan reunaman yli. Keskellä sivuttaista siirtymää jalat ja kädet ovat leveässä haara-asennossa, ja kiipeilijän siirrettävä painonsa vasemmalta oikealla, jotta pääsee yli kivien välisestä kuilusta. Nyt keskelle siirtymää oli jähmettynyt mies, joka huohotti kauhusta kykenemättä irrottamaan otettaan lähtöpisteestä. Edellä ja takana olevat oppaat koettivat neuvoa, mutta mies oli paniikin syövereissä ja ohjeiden ulottumattomissa. Oppaat yrittivät ojentaa käsiään auttaakseen, mutta se sai miehen uikuttamaan ja takertumaan kallioon entistä tiukemmin.
Tunnelma alkoi kiristyä, sillä ruuhkautuva kohta ei ollut helppo paikka vuoroaan odottaville. Ihmiset alkoivat huudella, jotkut ohjeita, toiset rohkaisua ja kolmannet vihaisia kehoituksia edetä. Yleisön painostus taas oli omiaan kasvattamaan miehen hätää entisestään.
Lopulta mies saatiin puolivälisin nostamalla yli ilmavasta paikasta, mutta edessä oleva punnerrus kielekkeen reunan yli oli miehelle liikaa ja hän jäi roikkumaan kivilipan reunalle jalat vimmatusti ilmassa sätkien. Jälleen oppaat syöksyivät apuun ja mies saatiin kuin saatiinkin ohi tiukasta paikasta. Mutta edelleenkään tilanne ei helpottanut, sillä kauhunhetkien vietyä voimat, mies vain makasi maassa ja huohotti, tukkien reitin taaksensa pakkautuvalta, tuskastuneelta ihmismassalta.
Yritin odottaa vuoroani kärsivällisesti, mutta olin itsekin ilmavassa kohdassa ja tovin kuluttua tunsin vapinaa pohkeissa ja seinässä kiinni pitävissä käsivarsissani. Hetken kuluttua Leonardin muuttui kärsimättömäksi ja kääntyi katsomaan minua:
– You are a good climber. We go here.
Sitten mies siirtyi seinäkielekkeeltä sivummalle, jyrkempään kohtaan reitin vieressä ja aloimme nousta sileämpää kiveä jumittuneen ihmismassan ohi. Köyden kaipuu kävi mieleni vieressä ja vilpoisasta aamusta ja kylmästä kivestä huolimatta laitoin hansikkaat taskuun. Tarvitsin kunnon pidon sormiin jyrkällä seinällä. Sitten sukelsin suoritukseen ja kaikki muu unohtui.
Ilo tuli odottamattomana purskahduksena: en ollut odottanut pääseväni näin vaativaan paikkaan vaelluskohteena tunnetulla Kilimanjarolla ja haasteen kohtaamisen riemu sai vereni suhisemaan korvissa.
Jyrkkä kohta loppui liian nopeasti ja olimme Barranco Wallin reunalla. Vielä edessä oli joidenkin kymmenten metrien nousu mutta suurin työ oli nyt tehty. Reunalta aukeni uskomaton maisema yli Barranco Valleyn aina kaukaisuudessa pilvien lomassa seisovalle Mount Merulle asti. Seisoin maiseman edessä sydän jyskyttäen neljäntonnin korkeudessa tehdyn ponnistuksen jäljiltä ja olin niin onnellinen, että arvelin pian halkeavani.
– I saw you climb like a lioness! huikkasi ohi kiipeävä kantaja, ja lähetin riemuni tyrskyissä lähetin hänelle kiitokseksi kasvot halkaisevan hymyn. Tosin ylpeyttäni hiukan hillitsi se, että kantaja oli tehnyt nousun samasta kohdasta kuin minäkin, mutta selässään rinkka, jonka päälle oli lastattu vielä teltta keppeineen kaikkineen.
– You want a break? Leonard kääntyi katsomaan minua kysyvästi.
– Yes, at the summit, virnistin ja Leonard vastasi nauraen:
– I love Finland!
Päivän nousu oli odottamattoman nopeasti tehty, ja saavuimme Karanga Campiin (3939 m) varhain päivällä. Makoisten päiväunien – joita korkeus ei tuntunut haittaavan ollenkaan – jälkeen kävimme vielä Leonardin kanssa tunnin akklimatisoitumisnousulla ylärinteeseen.
Iltapäivä meni tutusti teltassa sadetta piilotellen. Teetä telttaan tuova Sadik pelästyi pahanpäiväisesti löytäessään minut kyyneleet poskilla ja nenä punaisena. Vaikka koetin kuinka vastata kantajan hätäisiin kysymyksiin, että lukemassani kirjassa oli parhaillaan menossa surullinen kohtaus, puristettuaan lempeästi kättäni Sadik pakeni teltasta – ja hetken kuluttua apuihin hälytetty Leonard saapui kuulustelemaan minua voinnistani. Oli siinä selittämistä, sillä vanhan afrikkalaismiehen mielenmaisemaan ei kertakaikkiaan mahtunut ajatus, että kirja saisi minut itkemään:
– My sister from another mother, you have to tell me if you are not well!
Lopulta opas poistui vastaukseeni tyytymättömänä, ja kun yksin jäätyäni tutkiskelin sydäntäni, huomasin, etteivät Leonard ja Sadik olleet täysin harhapoluilla: minulla oli hiukan yksinäinen ja surullinen olo, jota säesti vaimea päänsäryn jyskytys takaraivossa. Ilta sujuikin hiukan apeissa merkeissä. Ehkä se oli jännitystä lähestyvästä huiputuksesta, – eivätkä koko yön jatkuneet, huipulta kaikuneet kivivyöryjen äänet sitä helpottaneet.
PÄIVÄ 8: BARAFU – VIIMEINEN LEIRI ENNEN HUIPUTUSTA
– Good morning, are you ready for the gym day? huikkasi aamuteetä tuova Sadik.
Tänään olin saanut nukkua hiukan pidempään (6.30 asti), sillä ensi yönä nukuttaisi. Tänään nousisimme Barafu Camp -leiriin (4673 m), mistä myöhään illalla alkaisi huiputus!
Olin valmis huiputtamaan – suorastaan malttamaton. Olo oli hyvä ja vahva. Olin nukkunut, syönyt ja juonut. Vatsani oli näille korkeuksille tuttuun tapaan hiukan sekaisin, mutta ei mitään, minkä kanssa en pärjäisi.
Naapuriteltassa majaileva yksityisreissulla olevan parin nainen saapui odottamatta teltalleni. Tähän asti he olivat pitäneet tiukasti etäisyyttä ja suoneet minulle vain kohteliaan mutta lyhyen tervehdyksen tavatessamme. Nainen oli huonovointinen ja kuultuaan oppailta, että olin kiivennyt ennenkin, hän tuli kysymään neuvoa. Oireista juteltuamme annoin naiselle muutaman (kantapään kautta itse oppimani) vinkin sekä suolatabletteja nestetasapainon palauttamista auttamaan.
Olimme selvästi korkealla: eilisen Barranco Wallin jälkeen evakuointihelikoptereita tuntui tulevan ja menevän tasaiseen tahtiin ja varsin tiuhaan vuorelta talutettiin tai kannettiin alas loukkaantuneita, sairastuneita ja uupuneita nousijoita. Tällaista trafiikkia en ollut ennen nähnyt ja se sai pohtimaan, kuinka vähäisin tiedoin, huonolla valmistautumisella ja kelvottomilla varusteilla ihmiset lähtivät lähes 6000 metrin korkeuteen. Täällä huono valmistautuminen vuorelle konkretisoitui – välillä varsin vaarallisella tavalla.
Lähdimme vauhdilla matkaan jonot välttääksemme ja saavutimmekin Barafu Campin reilussa kahdessa tunnissa ennakoidun 3–4 tunnin sijaan. Tosin sain toistuvasti Leonardilta palautetta liian innokkaasta etenemisestä sekä haluttomuudestani pysähtyä. Siinä missä opas olisi halunnut nousta rauhallisemmin, minä arvelin mahdollisimman pitkän levon perillä yläleirissä olevan hyväksi huiputukselle.
Barafu Campissä vietin iltapäivän ja illan nukkuen ja tankaten. Muutimme vielä lennosta kiipeilystrategiaa: lähtö olisikin jo kello 23, jotta ehtisimme ensimmäisten joukossa rinteeseen. Tulisimme saapumaan huipulle pimeässä, mutta näkisimme auringonnousun sitten paluumatkalla. Huipulla oli todella kylmä, ja siellä viiltävässä viimassa odottaminen olisi todella ikävää.
Iltaseitsemän ja päivällisen jälkeen pakkasin varusteet, vaihdoin huiputuksen kunniaksi säästetyt puhtaat sukat ja kömmin makuupussiin. Uni ei tullut, lähtö oli liian lähellä. Niin makasin pimenevässä teltassa ja kuuntelin sen kankaan lomassa ulvovaa tuulta, kunnes herätyskello pirahti. Tunti aikaa lähtöön.
