Category: ruokavalio Page 1 of 4

Ihmiskoe: ruokavaliotesti

Eräs ratkaistava asia on huiputuksen aikainen nesteytys ja ravitsemus. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia ja kuluttaa tuhansia kaloreita. Löytämissäni nesteytysohjeissa sanotaan, että vuorella tulisi juoda yksi litra vettä tuhatta korkeusmetriä kohti. Tarvitaan siis melkoisesti nestettä ja energiaa. Jaksamisen kannalta on tärkeää, että huiputukseen otetaan mukaan vain minimimäärä kannettavaa. Jokainen gramma tuntuu vuorella painavan moninkertaisesti.

Käännyin taas oppaani Petten puoleen. Hän sanoi, että hyvä tankkaus etukäteen on tärkeää, sillä kantamukset kannattaa minimoida. Mukaan minun kannattaa ottaa vain noin 1,5 litraa vettä. Monet käyttävät ravitsemiseen tankkaukseen tarkoitettuja geelejä tai proteiinipatukoita.

Janiina Ojanen VuorenvalloitusSeuraavaksi halusin keskustella aiheesta valmentajani Tapion kanssa, sillä hän tietää temppuilevan vatsani ja on suunnitellut myös harjoituskauteni ruokavalion.

Tapsa totesi, että meidän on hyvä testailla erilaisia vaihtoehtoja. Huiputusta edeltävän huolellisen tankkauksen lisäksi Tapsa korosti, että energiavarastoja tulee alkaa täydentää varsin varhaisessa vaiheessa suoritusta. Hän selitti syyn selkeästi. En varmaan osaa selittää sitä yhtä perinpohjaisesti ja hyvin, mutta yritän kiteyttää pääkohdat (toivottavasti menee oikein, mahdolliset asiavirheet ovat minun, eivät Tapsan):
Kehoon varastoituu hiilihydraattia glykogeenin muodossa. Syödyn energian käydessä vähiin alkaa keho käyttää tuota varastoa. Jos kropan omat energiavarastot tyhjenevät liian aikaisin, ei “vauhdissa syömällä” saa tarpeeksi korvaavaa energiaa. Seurauksena ihminen uupuu nopeasti pystymättä kunnolla palautumaan. Tästä johtuu esimerkiksi tarpeeni nukkua pitkien pyörälenkkien jälkeen.

Summa summarum: pitkäkestoisessa suorituksessa pitäisi pötkiä niin pitkälle kuin mahdollista ulkoisilla energialähteillä ja vasta lopuksi käyttää kehon omat varastot. Kuulostaa järkevältä.
Nesteen suhteen voi toimia niin, että nostaa suolan määrää ennakkotankkauksen aikana. Tällöin kehon soluihin kertyy nestettä. Eli kannan lisänestettä kropan sisällä.

Tehokas tapa saada kroppaan ravintoa ja nestettä ovat esimerkiksi maratoonarien suosimat geelit. Ikävä kyllä vatsani ei suostu yhteistyöhön niiden osalta. Kaikki testaamani geelit tulevat kehon läpi vauhdilla suostumatta imeytymään. Ja tuovat mukanaan myös aimo määrän nestettä. Sellainen reaktio on tietenkin kaikkea muuta kuin toivottu vuorella.

Proteiinipatukat näyttäisivät olevan seuraava vaihtoehto, koska niitä kroppani sietää kohtuullisen hyvin. Tosin toistaiseksi olen syönyt maksimissaan kaksi patukkaa päivässä, joten meillä ei ole tietoa, mitä tapahtuu, jos teen koko huiputuksen tankkauksen niillä. Sitä pitää siis kokeilla:

Ihmiskokeen aika. Toteutus tapahtui reilu viikko sitten, Köpis-matkaani edeltävänä viikonloppuna.

Tehtävä:

Perjantain ja lauantain tankkaisin kevyesti Tapsan ohjeiden mukaan: hiukan normaalia enemmän hiilihydraattia ja ylimääräistä suolaa. Runsaasti nestettä. Sunnuntaina söisin reippaan aamupalan ja sen jälkeen loppupäivän aikana saisin juoda 1,5 litraa vettä ja syödä ainoastaan proteiinipatukoita. Ohjelmassa 4 tunnin pyörälenkki.

Toteutus:

Perjantain ja lauantain toimin ohjeiden mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi normaalisti aamupalalla. Söin ylimääräisen leipäpalan ja lisäsin puuroon enemmän suolaa kuin tavallisesti. Kahvia kului runsaasti, koska minua kauhistutti ajatus koko päivästä ilman kahvia. Virhe. Kahvihan on nesteenpoistaja. Niinpä sain laukata heti aamupäivällä vessassa pariin otteeseen, mikä on tietysti huono juttu.

Päivä eteni kuitenkin ihan mukavasti. Patukat alkoivat nopeasti ällöttää, mutta pitivät nälkää hyvin. Huomasin kyllä, ettei niillä pidempiä aikoja voisi elää. Nestettä ei kulunut ensimmäisien tuntien aikana kovinkaan paljon.

Lenkin aika. Lähtiessä huomasin hukanneeni pyöränavaimeni, joten ulkolenkki vaihtui lennossa kuntopyörään salilla. Avaimen metsästyksen härdellissä aikaa tuhraantui niin paljon, että saapuessani salille sen sulkeutumiseen oli aikaa alle neljä tuntia. Ehtisin kuitenkin polkea 3,5 tuntia ja kompensoisin puuttumaan jäävän ajan kovemmalla tempolla.

Salilla oli aika lämmin, ilma ei liikkunut pyörän päällä jyystäessä, ja maisemat eivät vaihtuneet. Kuntopyörän satula oli kaikkea muuta kuin hyvä useamman tunnin suoritukseen. Kuitenkin lenkin puoleen väliin mennessä olin päivän aikana juonut vain puolet koko päivän vesimäärästä eli reilut 7 desiä vettä. Lenkin aikana sallin itselleni huikan (alle puoli desiä) vettä puolen tunnin välein.

Kolmannen lenkkitunnin alkaessa alkoivat myös hankaluudet. Olin tarkasti koko polkemisen ajan huolehtinut, että polkimet olivat lähempänä jalkaterien keskiosaa (ei päkiöiden alla). Tällä ajoasennon muutoksella yritän välttää penikoiden kipeytymisen (ne ovat vähän vaivanneet viime aikoina). Penikat olivatkin nyt oireettomat, mutta parin tunnin polkemisen jälkeen vasemmassa polvessa alkoi tuntua ikävä paine, jonka tiesin edeltävän rasituskipua.

Olin syönyt yhden pienen proteiinipatukan ensimmäisen tunnin jälkeen, koska Tapsa neuvoi aloittamaan maltillisen ravintotankkauksen heti lenkin alusta asti. Kahden tunnin jälkeen nälkä alkoi tuntua, ja kolmannen tunnin puolessa välissä söin toisen patukan. Kuuma sisäilma, tahmea patukka ja hien pintaan nostattava polkuvauhti saivat aikaan janon, joka yltyi nopeasti. Puolen tunnin välein otettu vesipisara ei riittänyt viemään janoa.
Hankalan leveä satula hiersi sisäreisiä kivuliaasti, ja vaihtelin istuma-asentoa pakaralta toiselle. Polven paine yltyi kivuksi. Hidastin vauhtia huomattavasti ja aina välillä nostin takapuolta satulasta.

Treenin jälkeen sallin itselleni yhden isomman huikan. Join sen erissä ja purskuttelin vettä suussa aina pitkään ennen nielaisua. Jäljellä oli enää pari desiä koko illaksi. Päätä särki ja polveen sattui. Pelkkä ajatuskin proteiinipatukasta tuntui ällöttävältä, mutta kaivoin isoimman patukan ja söin sen yrittäen olla ajattelematta asiaa. Polttoainetta.

Olo parani nopeasti, mutta jano jäi. Jääspray rauhoitti polvea, kotona rullailin lihaksia pilatesrullalla auki ja venyttelin oikein huolella. Nukkumaanmenon aikaan päätin ihmiskokeen 12 tunnin jälkeen. Olo oli janoinen mutta ihan ok. Palkitsin itseni omenalla ja valtavalla lasillisella vettä.

Johtopäätöksiä

Tiedän pärjääväni kyllä. Vaikka lenkkini oli vain murto-osa huiputuksen rasituksesta, ei kokonaisuuksia voi verrata. Huiputukseen olen paremmin tankannut ja erittäin motivoitunut. Suorituksen olosuhteet ovat täysin erilaiset. Energiamääristä en oikeastaan testini jälkeen ole huolissani. Neste vähän mietityttää.

Aion ottaa tavoitteeksi kantaa kaksi litraa vettä mukaan huiputukseen. Harkitsen myös vaihtavani osan paluumatkan proteiinipatukoista geeleiksi. Voin koettaa pitää geeliä suussa ja saada imeytettyä siitä energiaa ja nestettä limakalvojen kautta. Ja jos vatsaongelmia tulee, olemme jo melkein perillä.

Epilogi:
Testattavaa ei vahingoitettu testauksessa. Tosin hän sai suuret mustelmat ja vereslihalle hiertyneet haavaumat sisäreisiinsä kuntopyörän satulasta.
Muistiin merkittäköön, että testiä seuraavana aamuna testattavan keskittymiskyky ei ollut huipussaan: tehtävinä oli laittaa tukka kuntoon ja lääkitä polvi. Lopputulemana oli havainto, että jääspray antaa vahvasti raikkaan tunteen koko aamupäiväksi, mutta sen kampauksen kiinnitysominaisuuksia voisi hiukan parantaa.

Valmentajan puheenvuoro!

Kirjoitin Googleen “valmentaja” ja “vuorikiipeily” heti projektini alkumetreillä. Tiesin, etten osaisi yksin valmistautua edessä olevaan ponnistukseen. Haku noilla sanoilla ei tuottanut toivottua tulosta. Mittavan kartoitustyön jälkeen päädyin istumaan Tapion toimistohuoneeseen ja selittämään ideaani. Olin vähän huolissani, että mahtaako hän ottaa minua tosissaan. Mutta kun näin Tapsan heti innostuvan projektistani, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan.
Janiina Ojanen Tapio Kamppi
Viime marraskuusta asti Tapsa onkin sitten määrännyt, mitä, kuinka ja koska syön, liikun ja lepään. En ole aiemmin ollut näin mittavassa valmennuksessa. Luottamuksen merkitys on valtava. Minun on oltava rehellinen ja avoin, silloinkin, kun hommat eivät ole menneet ihan putkeen. Tapsan pitää olla koko ajan kartalla henkisestä ja fyysisestä voinnistani, ei vain suorituskyvystä. Minun pitää myös uskoa valmentajan ammattitaitoon varauksetta ja hyväksyä hänen auktoriteettinsa.

Samalla valmennussuhde on vapauttava kokemus: teen niinkuin käsketään ja raportoin omia kokemuksiani ja tuntemuksiani. Voin luottaa siihen, että Tapsa valvoo kaiken sujuvan kuten on tarkoitus. Toinen asia on palaute ja kannustus. Niiden merkitys on ihan mielettömän suuri jaksamisen kannalta. Olenkin todennut olevani välillä kuin Pavlovin koira, teen suorituksen niin hyvin kuin taidan ja käännyn sitten katsomaan Tapsaa “no, kehu nyt” -ilmeellä.

Olen täällä jatkuvasti puhunut valmentajastani, mutta nyt on aika antaa hänelle puheenvuoro. Esitin hänelle muutamia kysymyksiä, joihin hän vastaili seuraavalla tavalla:

Mitä Vuorenvalloituksen kaltainen projekti vaatii fyysiseltä kunnolta?

“Vuorenvalloitus vaatii fyysiseltä kunnolta monen osa-alueen vahvuutta, mikä tekee projektista

haastavan. Tarvitaan kestävyyttä, voimaa ja ketteryyttä, vain muutamia mainitakseni.

Yhden ominaisuuden treenaaminen on melko helppoa, mutta kun koko paletti pitää olla kasassa, harjoittelun on pakko olla suunnitelmallista ja melko tarkkaa.
Valmentajan näkökulmasta tämä on erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Se vaatii hyvän suunnitelman ja herkkää korvaa treenattavan kuuntelemisessa.
Valmennusohjelmamme tärkein perusta on treenattavan, eli sinun, fyysisen kunnon lähtötilanne. Sen mukaan tehdään kaikki suunnitelmat nousujohteisesti rasitusta kasvattaen. Oma mottoni kuitenkin on “mieluummin pikkuisen liian vähän, kuin pikkuisen liikaa treeniä”. Näin säästyy vammoilta ja motivaatio säilyy loppuun saakka.”

Miten minun huiputuskuntoani on rakennettu?

“Aluksi rakennettiin pohja peruskunnolle: nostettiin lihasvoimaa ja  peruskestävyyttä: keskipitkiä sarjoja isoilla liikkeillä kuntosalilla ja  vajaan tunnin lenkkejä matalalla sykkeellä.
Toinen periodi keskittyi edelleen voimatasojen nostoon, nyt hieman kovemmalla treenillä ja isommilla painoilla. Kestävyyteen ei vieläkään uhrattu paljoa aikaa, koska sinun kestävyystasosi oli jo valmiiksi melko hyvällä pohjalla.
Treenien kokonaismäärää nostettiin jonkin verran. Jakson loppupuolella alettiin tehdä enemmän kestävyyspainoitteista treeniä kuntosalilla ja lenkit ja muu aerobinen liikunta lisääntyi. Mukaan otettiin myös kovasykkeisiä vauhtiharjoituksia sekä ylipitkiä pyörälenkkejä (4–5 tuntia kerrallaan)
Nyt viimeisellä kolmanneksella painotus on kasvavassa määrin kestävyyskunnon ja hapenottokyvyn parantamisessa. Voimaharjoittelu on silti edelleen tärkeä osa treeniä. Harjoitusmäärät ovat kohta korkeimmillaan. Yksi kokonainen lepopäivä kuitenkin on joka viikko. 
Viimeinen 3–4 viikkoa on vielä oma kokonaisuutensa, johon vaikuttaa senhetkinen tilanne. Lihaskuntotreeniä vähennetään ja keskitytään huolella lihashuoltoon ja tehdään viimeiset kovat kestävyysharjoitukset. Hyvään palautumiseen ja lopulta tankkaukseen jätetään riittävästi aikaa, jotta kaikki voimavarat ovat varmasti käytössä itse suorituksessa.”

Vaikuttaako harjoitteluun se, että olen nainen?

“Haaste on fyysisesti kovempi naiselle kuin miehelle. Harjoittelu ei juuri eroa miehen ja naisen välillä, vaan määräävä tekijä on lähtökunto. Henkiseltä puolelta on sanottava, että harjoittelun toteutumisen perusteella homma ei jää ainakaan päästä kiinni. Fysiikkasikin on saatu todella hyvälle tasolle, joten uskon että homma menee varmasti maaliin.
Marraskuussa 2014 aloittaessamme valmistautumisen koitokseen kuntotasosi oli keskiluokkaa, ei siis huono, mutta et ollut “vuorenvalloituskunnossa”. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin kuntotaso on todella erinomainen, joten olen hyvin tyytyväinen saavuttamiimme tuloksiin!”

Kuinka ruokavalio tukee treeniäni?

“Ruokavaliolla on pyrittiin alkuvaiheessa maltillisesti kiinteyttämään kehoa, mikä onnistui hyvin. Loppuvaiheessa on etsitty lähinnä oikeaa energiatasapainoa eli pyritty syömään monipuolista ruokaa kulutuksen mukaan ja optimoitu hyvä palautuminen.
Haasteitakin on matkalla toki ollut. Mutta hyvä valmennussuhde ja suora palaute molemmin puolin ovat auttaneet ratkaisemaan kaikki eteen tulleet tilanteet. Arjen haasteet ovat välillä venyttäneet harjoittelurunkoa, mutta ne on otettu aina seuraavalla viikolla takaisin vähintään samalla mitalla.
Kaiken kaikkiaan uskon vakaasti Vuorenvalloituksen onnistuvan vallan mallikkaasti!”

Ensi viikolla toteutan tyttäreni unelman ja vien hänet Legolandiin. Aion siis hetkeksi unohtaa Vuorenvalloituksen, treenin sekä bloggaamisen ja keskittyä vain syömään jäätelöä ja ajamaan vuoristoradoissa maailman parhaassa seurassa. Palaan siis linjoille noin viikon kuluttua. Siihen asti toivotan sinulle aurinkoisia kesäpäiviä!

Elämän suola ja sokeri

Jos vaihtoehtona on syödä elääkseen tai elää syödäkseen, kuulun ehdottomasti jälkimmäiseen kategoriaan. Monille ahkerasti treenaaville ruoka on polttoainetta. Ei minulle. Minulta on usein kysytty ruokavalion kehittymisestä projektin mittaan. Yritän nyt vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti.

Syöminen on yllättävän iso osa Vuorenvalloitus-projektiani. Kun treenaa paljon, ruokavalio on ihan ykkösjuttu treenin vaikuttavuuden ja jaksamisen kannalta.

Toki olin aiemminkin yrittänyt hiukan seurailla, mitä suuhun meni, mutta kyllä viime marraskuussa muuttui kaapin sisältö, kun valmentajani Tapio pisti ruokavalioni uusiksi. Kolme päivittäistä ruokailua muuttui seitsemäksi säännöllisessä rytmissä syödyksi ateriaksi. Epäterveelliset, lähinnä työpaikan palaveritarjottavista koostuvat välipalat jäivät pois. Vaa’an kautta käytettynä annoskoot vakiintuivat.

Janiina Ojanen
Juustotaivas Amsterdamissa

Nyt ruokavalioni koostuu mahdollisimman puhtaista raaka-aineista (ihan avoimesti myönnän, että kyllä tästäkin välillä tulee lintsattua ja sorruttua esivalmisteltuihin eineksiin). Syön joka päivä lisäksi vitamiinilisää, magnesiumsitraattia, rautalisää ja omegaa. Vettä olen juonut aina paljon, joten sen määrä sentään oli kohdillaan 2–3 litraa päivässä.

Lisäravinteista en oikein pidä mutta niiden kohdalla monesti helppous menee elämyksen edelle. Palautusjuomat ovat kertakaikkiaan karmaisevia. Toinen helppo vaihtoehto treenin jälkeiseen palautukseen olisi banaani, josta pidän vielä vähemmän (se on ällöttävän limainen), joten valitsen palautusjuoman. Vatsani ei kestä yhtään tankkausjuomia tai -geelejä, joten niistä olen luopunut vallan. Välipalat usein korvautuvat proteiinipatukoilla kahdesta syystä: niiden kanssa on helppo toimia ja usein välipala-aikaan olen palaverireissuilla. Toinen syy valitettavasti on makeanhimoni, jota sokeriset patukat helpottavat. Olen maistanut lukemattoman määrän erilaisia patukoita ja todennut, että pähkinäpohjaiset ovat lähestulkoon ainoita ihmisravinnoksi kelpaavia.

Uusi ruokavalio tarkoitti myös luopumista. Juuston siirtyminen arkiruoasta erikoisherkuksi oli katkeransuloista. Kahvinkulutustani en ole saanut ihan toivotulla tavalla aisoihin. Mutta silti muutos on ihan merkittävä, ja kahvia kuluu nykyään huomattavasti aiempaa vähemmän. Vanhojen paheiden tilalle on tullut uusi: olen alkanut syödä karkkia herkuttelupäivinä. Aiemmin en ole ollut makeasta kiinnostunut, mutta nykyään tilanne on aivan päinvastainen.

Vaihtelua tuo viikottainen vapaasyöntipäivä, jonka tarkoitus on pitää aineenvaihdunta hereillä. Herkuttelupäivän ruokien ostaminen on usein isompi juttu kuin niiden syöminen. Saatan jo monta päivää etukäteen ostaa jotain odottamaan herkkupäivää, sitten fiilistelen ajatuksella kaapissa odottavasta aarteesta. Kyse taitaa kuitenkin olla enemmänkin vapaasta tahdosta. Kielläpä minulta mitä tahansa ja sen jälkeen en pysty muuta ajattelemaankaan!

Alkuun vapaasyöntipäivät olivat välillä vähän holtittomia ja söin vatsani ihan kipeäksi. Nyt olen huomannut, että olen niin tottunut ruokavaliooni, etten oikeastaan osta kaappiin säännöllisesti muuta erikoisherkkua kuin juusto ja karkit. Herkuttelupäivänä niiden kulutusmäärä on välillä aika jäätävä. Ravintolassa syöminen onkin sitten asia erikseen, mutta se on enemmänkin kokonaiselämys.

Niin ja olut. Aiemmin alkoholia nauttiessani join yleensä viiniä. Nyt herkuttelupäivinä useammin juon olutta. Olen miettinyt, voiko se johtua oluen raaka-aineesta. Toisaalta syy voi olla hyvinkin yksinkertainen: alkoholi humahtaa nykyään päähän helpommin ja jo pari lasia viiniä saattaa aiheuttaa hiprakkaisen tunteen. Se ei tunnu mukavalta, ainakaan jos ei ole bilehiletunnelmissa, joten mieluummin nautiskelen miedompia tuotteita.

Kuulostaa ehkä vähän tylsältä ja myönnettäköön, että välillä se sitä onkin. Mutta olen myös huomannut, että noudattaessani ruokavaliotani voin hyvin. Maha ei ole kipeä ja sekaisin, enkä tunne nälkää. Välillä vaivannut huimaus saatiin aisoihin suolaa lisäämällä.

Sen sijaan poikkeamat ruokavaliossa aiheuttavat hyvin nopeasti muutoksen kehossa. Esimerkiksi pari päivää sitten olin asiakastapaamisessa, jossa syötiin lounasta. Noissa tilanteissa pyrin pysyttelemään mahdollisimman lähellä ruokavaliotani, mutta en halua tehdä asiasta numeroa, joten yritän tehdä sen hienovaraisesti. Niinpä päädyin syömään salaattia ja lihaa, jonka päälle oli valeltu kermaista kastiketta. Tuntui, ettei kermainen soosi ollut ehtinyt kunnolla nielusta alas, kun vatsa alkoi reagoida. Koko loppupäivä menikin sitten vatsakipujen kanssa kamppaillessa.

Ruokavalio elää tietysti treenin mukaan. Laskennallinen peruskulutukseni on 1740 kaloria (eli kulutus silloin, kun en tee mitään). Treenikauden ensimmäinen kolmannes mentiin miinuskaloreilla. Vähähiilihydraattinen ruokavalio sopi minulle hyvin ja voin erinomaisesti. Tosin kauden loppuvaiheilla alkoi vähäkalorisuus jo tuntua  heikotuksena ja edes muutaman päivän vapaasyöntitankkauksista ei ollut apua. 

Onneksi on Sashimi!

Kun siirryttiin kestävyystreeniin, kalorien määrää lisättiin reilusti yli kahteen tuhanteen. Proteiinia lisättiin reilusti ja hiilihydraatteja myös jonkin verran. Alkuun keho oli aivan sekaisin, mutta noin kuukauden kuluessa tasapaino alkoi löytyä. Paino nousi kolmisen kiloa, mikä oli odotettavissakin, ja asettui sitten. Edelleen syön tarkasti mutta nyt olen jo oppinut säätämään itse annoksia kulutuksen mukaan: esimerkiksi lepopäivänä kananmunista menee pannulle vain valkuaiset, treenipäivänä koko setti.

Vain yhdestä asiasta olen vähän katkera: minulta on pilattu sushi. Rakastan sushia. Kun nyt pitkän tauon jälkeen menin ystävän kanssa sushille, liimautui ennen rakastamani sushiriisi kitalakeen ja turvotti olon ilmapalloksi. Mihin tästä voi reklamoida, kysyn vaan?

Entten tentten -kokkaus ja muut Vuorenvalloitus-ruokavalion kivijalat

Ai että minä rakastan ruokaa! Sekä sen syömistä että valmistamista.

Sokkona kokkaaminen on ollut minun ja tyttäreni yhteinen harrastus pitkään. Sitä harrastetaan silloin tällöin viikonloppuisin: Tytär valitsee aterian raaka-aineet ja yhdessä ideoimme valmistustavat. Kaupassa minä kannan koria (ja lompakkoa), tytär etsii tarvittavat ainekset. Joskus se ottaa aikaa ja hermoja: kerran seisoimme jäätelötiskin äärellä hyvän tovin, kun hän valitsi jälkiruokaamme soveltuvaa jäätelöä rajaten ulos vaihtoehtoja koko S-marketin valikoimasta “entten tentten” -tekniikalla.

Keittiössä minä huolehdin isoilla veitsillä leikkaamisesta sekä lieden ja uunin kanssa tapahtuvat työstövaiheet. Muutoin tyttö hoitaa homman, avustuksellani toki.

Tulokset ovat olleet vaihtelevia ja joskus varsin eksoottisia. Sotku on usein melkoinen, mutta hauskaa on ollut aina. Lapsen ennakkoluulottoman mielen avulla olemme löytäneet uusia tapoja yhdistellä ja valmistaa raaka-aineita. Esimerkiksi vuodenaikojen värien mukaan teemoitetut pikkuannokset synnyttivät odottamattomia yhdistelmiä ja toivat ruokapöytään hauskan väriloiston.

Lapsi väitti salaattia tylsäksi ruoaksi. Todistin ettei se ole.

Syyskuun alussa oma ruokavalioni näytti aika erilaiselta kuin nyt. Jo aiemmin syömäni ruoka oli sisällöllisesti kohtuullisen terveellistä. Vihreää lautasella oli suurin osa. Pastaa, riisiä, perunaa tai vaaleita jauhoja en juurikaan syönyt. Vettä join runsaasti. Herkuttelua hallitusti mutta sallien.
Mutta. Tarkkailin pääasiassa kaloreita, ravintoarvojen jäädessä seuraamatta. Totta puhuakseni ruokarytmi oli minulle hankala asia.  Tyttären ollessa kotona pyrin säännölliseen ateriarytmiin ja yritin syödä hänen kanssaan, hänelle valmistamaani ruokaa. Itsekseni ollessa saattoi aterioiden määrä saattoi kutistua kolmeen. Aamu alkoi kahvilla, jota kului muutenkin päivän mittaan holtiton määrä. Päivään mahtui yksi lämmin ateria, lounas, joskus ei sitäkään. Iltapäivän mittaan nälkää selätettiin lähinnä napsimalla palaveritarjottavia. Työpäivän jälkeiset ateriat koostuivat lähinnä ruisleivästä, leikkeleistä, juustosta ja omenoista. Koska leipä korvasi aterioita, saattoi ruisleipäsiivuja mennä esimerkiksi 6–8 päivässä.
Tähän tuli stoppi marraskuussa.
“Sinä syöt nykyään koko ajan,” totesi työkaveri, kun matkalla asiakastapaamiseen kaivelin nykyään lähes kaikkialle mukana kulkevasta eväspussistani salaattirasian ja aloitin etupenkkipiknikin.

Seitsemän ateriaa päivässä, 2–3 tunnin välein. Pieniä annoksia tasaisesti. Kun vaan pysyn rytmissä, nälän tunne ei ole päässyt yllättämään. Ei edes treenikauden alussa, jolloin olin miinuskaloreilla.

Ruokavaliossa pysyminen reissun päällä vaatii
viitseliäisyyttä mutta onnistuu.

Minusta ei ole reilua olettaa muiden kokkaavan ja punnitsevan minulle ruokaa erikoistarpeideni mukaan. Siksi yleensä kylään mennessäni vien eväät mukanani. Valmentajani Tapio on sanonut, että tarpeen vaatiessa voin kyllä soveltaa ruokavaliota. Mutta minulle on helpompaa toimia tarkasti sääntöjen mukaan kuin vähän sinnepäin. Niinpä olen aika kurinalainen.

Tällä hetkellä ruokapäiväni menee suurinpiirtein näin:

  • Aamupalalla puuroa, siivu ruisleipää leikkeleillä, kananmuna ja marjoja
  • Välipalana omena ja pähkinöitä
  • Lounaaksi salaattia ja lihaa/kalaa/kanaa, siivu ruisleipää
  • Välipalaksi maustamatonta jogurttia, omenaa ja hunajaa
  • Välipalaksi proteiinipatukka kahvin kera
  • Päivälliseksi lämpimiä kasviksia, lihaa/kalaa/kanaa ja omena
  • Iltapalaksi leikkeleitä, RAEjuustoa, pari kananmunaa ja tomaatti

Lisäksi hiukan lisäravinteita. Kaikki ruoka menee vaa’an kautta. Vaihtelua saa kikkailemalla mausteilla ja sekoittelemalla aterioiden järjestystä. Edelleen välillä huomaan kellon olevan illalla kuusi ja neljä ateriaa on syömättä. Siitä tulee Tapiolta sapiskaa, koska kaikki ateriat pitäisi syödä joka päivä. Sitä paitsi liian isot kerta-annokset tekevät huonon olon.

Vettä kuluu päivän aikana lähes kolme litraa. Kahvia menee edelleen liikaa, mutta nyt jo selkeästi aiempaa vähemmän.

Tankkaus on vaatinut säätämistä. Herkuttelupäivän mässäilyt ovat tehneet minut hiukan huonovointiseksi. Niinpä Tapio ohjeisti minut kokeilemaan neljän vapaasti sijoiteltavan aterian viikkotankkausta. Parin testiviikon jälkeen minusta alkoi tuntua, että minulle sopii sittenkin paremmin herkuttelupäivä. Napsimista ja “pikkuruokaa” rakastavana minun käsitykseni herkuttelusta ei ole lautasellinen pastaa ja jälkkäriksi litra jäätelöä yhdellä istumalla. Nautin siitä, että saan napsia vaikka tapaksia tai istahtaa elokuvan äärelle lämppärileipien kera. Yhden aterian lopun ja seuraavan alun välinen raja voi siis olla hyvin vaikea hahmottaa. Niinpä tämän perustelun vuodatettuani tiedustelin Tapiolta, kauanko yksi ateria saa ajallisesti kestää. Sain taas sellaisen hiukan pitkän katseen. Sitten tuli lupa palata yhteen herkuttelupäivään, “jos vatsa kestää”.

Minulta on pyydetty suosimiani reseptejä. Minulle tyypillistä on, etten kertakaikkiaan malta noudattaa ruokaohjeita, ja usein lopputulos on jotain aivan muuta kuin mitä aloitettiin tekemään. Joten harvoin saan aikaiseksi samaa tulosta kahdesti. Tästä johtuen erityisesti leipominen on minulle haastavaa. Mutta jos oikein tarkkaan mietin, onnistun kaivamaan muistini syövereistä pari bravuuriani, joille tytär on antanut niiden ominaisuuksia kuvaavat nimet: esimerkiksi golfpallopullat ja vaaleanpunainen kakkutaikinakeitto…

Repsahdus ja rangaistus

“Pst. Hei, pst! Laku, tuutko vähän auttamaan? Aika äkkiä, jos vaan pystyt…” suhisin kuntosalin toisessa päässä treenaavan Lakun suuntaan.

Pyhien jälkeen aloitin ensimmäisen treenin ensimmäisen kyykkysarjan kokeilemalla, paljonko nousee. Se oli virhe. Kunnianhimo kasvoi kai liian suureksi, ja lastasin tangolle kymmenen kiloa enemmän painoa kuin yleensä. Sarja meni juuri ja juuri vähän yli puolivälin. Sitten tuli stoppi, ja enkä saanut edes nostettua tankoa pois olkapäiltä. Siinähän sitten tärisin ja mietin, että kummalle kyljelle olisi pehmoisempi kaatua. Onneksi Laku tajusi tilanteen nopeasti ja ehti sännätä nappaamaan tangon tutisevilta harteiltani juuri ennenkuin voimat loppuvat kokonaan.

Mikä ihme se oli? No, joulu ja uusi vuosi tankkauksineen pistivät treenivaihteen kevyelle. Herkuttelu ja laiskottelu olivat sallittuja mutta pidempikestoisina harrasteina ne aiheuttivat sen, että olo tuntui tunkkaiselta ja oudolta. Tankkaukset tuntuivat rikkovan rytmin, ja treenimotivaatiokin hiukan vavahteli. Salille lähteminen oli vaivalloista, vaikka sinne päästyäni nautin tekemisestä. Alkoi ärsyttää ja ehkä vähän pelottaa, että saavutetut tulokset valuvat hiekkaan. Ensimmäisten normaalilla treenillä ja ruokavaliolla etenevien päivien aikana sain itseni kiinni syyllisyyttä muistuttavasta tunteesta, joka pisti tekemään asioita hiukan liikaa, kuin katumusharjoituksena.

Mittanauhan mukaan kropassa ei näkynyt muutosta huonompaan. Mutta vaa’an viisari nousi, ja olo oli turpea ja tukkoinen. Laku sanoi sen osin johtuvan tankkauksen tuomasta hiilihydraatista ja siihen varastoituvasta nesteestä. Lähes samoilla sanoilla kuin valmentajani Tapio hän muistutti myös tankkauksen ja levon tärkeydestä. Lopuksi hän kehotti minua heittämään vaa’alla vesilintua.

Tässä taas näkee tiimin tärkeyden tällaisessa projektissa: silloin kun itse hölmöilee, pitävät muut järjen päässä. Niinpä keskustelu Lakun kanssa laski hartiat alas, ja uskoin taas arjen palauttavan olon ja motivaation uomiinsa.

Pari päivää myöhemmin tapahtui repsahdus. Jutellessani ystäväni kanssa totesin olleeni tanssimassa viimeksi kesällä. Tilanne vaati nopeaa toimintaa, ja noin vuorokautta myöhemmin biletyskorkkareista oli pyyhitty pölyt, ja skumppapullon korkki sanoi poks, vaikka viikon herkutteluateriat oli jo käytetty. Virallinen repsahdus siis.

Olen ollut tunnollinen sekä treenissä että ruokavaliossa (lukuunottamatta sitä kertaa, kun siivoilin tyttären herkkupäivän ylijäämiä niin ajatuksiini vaipuneena, että vasta purkin ollessa melkein tyhjä tajusin, että en A) pidä Jacky-makupaloista B) saa syödä niitä). Joten ilman syvällisempää pohdintoa annoin itselleni luvan retkahtaa ex-tempore bileillan rientoihin.

Kolme tuntia rock-klubin tanssilattialla kävisi treenistä varmasti Tapionkin mittapuulla. Ja se taisi tehdä pääkopallekin hyvää, sillä aamulla aiemmin tuntemani ärtymys on poissa. Ilmeisesti kuitenkin iltapalaksi nautittu mozzarellalla ja tomaatilla kuorrutettu polenta on pilaantunutta; nimittäin aamulla ohimoissa jyskytti ja mielen täytti kertakaikkiaan vastustamaton homejuuston himo. Päätin siis kruunata kärsimyksen virallisella dagen efter -hiilaripöhöllä.

Seuraavana päivänä alkoi taas arki. Tällä kertaa oikeasti. Ja kas. Lounassalaatti maistui ihanan raikkaalta. Iltapäivällä treenatessa puntti nousi siihen tahtiin, että kasvatin painoja, tällä kertaa oikean määrän.

Horisontissani näkyvä Mont Blancin silhuetti nostaa ihokarvat pystyyn ja synnyttää innostuneen tärinän vatsanpohjaan. Malttamattomana lasken kuukausia ja viikkoja elokuuhun. Vuorenvalloitus-treeni on toistaiseksi kiintein side, joka minulla on tavoitteeseeni. Siksi heittäydyn siihen koko vartalon voimin. Mutta kuten aiemminkin todettu, tavoite ei ole ainoa asia, joka ruokkii suorittajaluonnettani: harjoittelu on mahtavaa. Se synnyttää hyvää oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Kehoni voi paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Treeni on vastapainoa työlle ja aikaa itselle. Näkyvät tulokset ilahduttavat, olipa sitten kyse mittanauhalla näkyvästä tuloksesta tai onnistuneesta painista punaisen painajaisen kanssa.

Vielä kun aina pitäisi mielessä sen, mitä legendaarinen tamperelainen(?) Kummeli-sananlaskukin toteaa: “Ei karhutkaan koko ajan paini. Nekin syö välillä puolukoita.”

Page 1 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén