Category: pyöräily

Taistelu luonnonvoimia vastaan…tasapeli 6–0?

Viime lauantaina tuuli myrskyisästi, kun tein pitkää pyörälenkkiäni. Fillari ei tuntunut liikkuvan mihinkään, ja tuntinopeuteni oli huomattavasti normaalia alhaisempi. Välillä vauhti pysähtyi alamäissäkin täysin, vastatuuli oli niin kova. Kerran sivutuuli tempaisi pyörän altani. Ehdin juuri ja juuri saada jalat maahan, etten kaatunut.

Janiina Ojanen
Uupunut nukahti lattialle kesken venyttelyn

Lenkin oli määrä kestää neljä tuntia, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin aivan lopussa. Itku tuntui pallona kurkussa, etureidet hapottivat kuin viimeistä päivää, ja mieli oli täynnä suorastaan eläimellistä raivoa. Sillä hetkellä vihasin pyöräilyä noin yleensä, vanhaa huonoa pyörääni (joka ei todellakaan ole tarkoitettu treenikäyttöön), tuulta, Vuorenvalloitusta, valmentajaani Tapiota, vastaantulijoita ja aika lailla kaikkea mitä mieleen tuli.

Kävin henkisen kamppailun itseni kanssa. Mietin, että jospa nyt käännyn takaisin, ajan toisen tunnin kotiin ja menen sitten salille kuntopyörän päälle jatkamaan kahdeksi tunniksi. Leikin ajatuksella hetken ja suunnittelin valmiiksi napakan puolustuspuheen, jonka annan Tapiolle ja teille kaikille muille, jotka porukalla tulette vaatimaan selitystä keskeytyneeseen lenkkiin. Puhe oli loistavan mahtipontinen ja suorastaan herkisti minut. Samalla suunnittelin myös tulikivenkatkuisen puheenvuoron rakkaalle tädilleni, joka rakastaa pyöräilyä ja on aina välillä vuosien mittaan koettanut saada minua kokeilemaan sitä.

Sitten palautin itseni maanpinnalle. Muistutin, että itse olen suoritukseni valinnut. Tätä se sitten on vuorella. Taistelua olosuhteita ja omaa väsymystä vastaan. Muistin vammaiskiipeilijä Opan kertomuksen askelten laskemisesta. Tarinan kertomisen hetkellä se kuulosti hupaisalta, mutta vuorella se on ollut totisinta totta.

Mont Blancilla en voi palata takaisin ja tehdä loppusuoritusta helpommissa olosuhteissa. En siis tekisi niin nytkään. Purin hampaat yhteen ja päätin unohtaa lenkin kilometritavoitteet. Ihan sama, kuinka paljon matkaa kertyisi, minä polkisin neljä tuntia.

Kun päätös oli tehty, sain jostain lisäpuhtia. Tiesin, että jaksaisin kyllä, vaikka hauskaa se ei tulisi olemaan. Ja minä jaksoin. Muistutin itseäni säännöllisesti, että vuorella yhtäjaksoinen huiputusrutistus kestää  jopa 16 tuntia. Jos en täällä tasamaalla jaksa painaa tuulta vastaan neljää tuntia, kuinka voin olettaa jaksavani Mont Blancin rinteellä?

Lenkkini pituus oli lopulta vajaat 60 kilometriä 15km/h -nopeudella. Kahdesti jouduin ylämäessä

taluttamaan pyörää, koska tuuli oli niin kova, etten kertakaikkiaan päässyt polkemalla eteenpäin. Itkin kerran, useita kertoja nieleskelin polttelevia kiukunkyyneliä. Kotiin palatessa kaaduin rappukäytävässä, koska jalat olivat kuin puupölkyt. Kotona jaksoin hädin tuskin käydä suihkussa ja syödä. Sitten menin olohuoneen lattialle venytelläkseni, mutta nukahdin niille sijoilleni ja havahduin kaksi tuntia myöhemmin.

Pari päivää otti, että lihakset normalisoituivat. Mutta taas yksi henkinen kynnys tuli ylitettyä. Tämä tuli mieleeni, kun myöhemmin törmäsin pitkästä aikaa tuttuuni, joka on ammattiurheilija. Ilahduin hurjasti, kun hän kertoi lukevansa blogiani. Tietysti vonkasin heti neuvoja suoritustani varten. Jalkapallomaalivahtina hienoa uraa tekevä tuttuni kertoi, että hän uskoo itseluottamukseen. Kun menee kentälle varmana itsestään ja suorituksestaan, maali pysyy puhtaana. Jos keho on valmiudessa, suoritus tulee kuin itsestään, kunhan ajatus on kirkas ja mieli päättäväinen. Hän sanoi olevansa varma, että huiputukseni onnistuu.
– Olen varma, että fyysisesti pärjäät kyllä, blogistasi näkee, että treenaat tosissasi. Muistat vaan mennä vuorelle voittajana!

p.s. Tunnustus harjoitusvarustesponsorilleni Nikander.fi:lle: Kahdenkymmenen kilometrin kohdalla Nokianvaltatiellä on viime viime lauantaina nähty sponsorivarusteisiin pukeutunut Vuorenvalloittaja pyöräilemässä ylämäkeen tiukassa vastatuulessa ääneen kiroillen. Anteeksipyyntöni epäurheilijamaisesta käytöksestä. 🙂

Ja vielä: oletko nähnyt tämän? Kymmenen viikkoa ja olen tuolla: Mont Blanc on maailman suurimmassa valokuvassa.

Apinapeppuhousunöyryytys ja muita pyöräilykokemuksia

Vuorenvalloituksen kestävyysharjoittelua varten valmentajani Tapio pisti minut kaivamaan Nopsani pyörävaraston perukoilta.

Olen aktiivisesti fillaroinut viimeksi lapsena, jolloin poljin kerran viikossa kymmenisen kilometriä ratsastustunnille ja tunnin jälkeen takaisin. Myöhemmin olen joskus kesäretkeillyt pari kilometriä uimarannalle ja takaisin. Ei muuta.

Joskus kauan sitten kokeilin silloisella kuntosalillani spinningiä. Tunnilla haisi hiki ja oli niin ahdasta, että viereisen pyörän päällä voihkivan rouvan hiet roiskuivat päälleni. Satula tuntui pahalta, oli siinä mitenpäin tahansa ja jalkaterät puutuivat polkiessä. Spinning oli sen hetken trendijuttu, jota kaikki hehkuttivat. Kävin tunneilla useamman kuukauden ja odotin, että hohdokkuus tarttuisi minuunkin. Ei tarttunut. Lopulta luovutin ja vaihdoin Body Combatiin. SE oli kivaa!

Spinning-kokemusten jälkeen olen salilla viihtynyt kuntopyörän päällä tasan alkulämmittelyn verran (kunhan ensin opin, mitä salilla ylipäätään tehdään).

Pyöräilyhistoriastani johtuen tunsin pelonsekaista kunnioitusta, kun avasin pyöräkellarin oven ja sukelsin etsimään Nopsaani. Olin hetken mielijohteesta ostanut sen käytettynä joskus kymmenisen vuotta sitten. Se oli seurannut mukanani muutoissa, mutta aina se oli kannettu suoraan varastoon. Muistelin, että se on valkoinen.

Janiina Ojanen VuorenvalloittajaOli se valkoinen mutta harmaan pölykerroksen peitossa, renkaat tyhjinä ja ketjut kirskuivat, kun yritin varovasti vääntää poljinta. Satula ja tanko väärällä korkeudella. Tajusin, että luultavasti en ollut koskaan oikeasti ajanut sillä.  Talutin pyöräni suoraan lähimpään pyörähuoltoon ja kerroin toiveeni saada sen ajokuntoon. Minua katsottiin hiukan epäuskoisesti. Mutta ei auta, uutta ei ole rahaa nyt ostaa, Nopsan on kelvattava. Korjaamon kaverit osasivat asiansa, ja seuraavana päivänä kolmivaihteinen menopelini oli kuin uusi…tai no, ainakin se oli valkoinen.

Ei siis muuta kun matkaan. Ensimmäinen pyörälenkki kesti puolitoista tuntia. Ei tuntunut hassummalta, eikä väsyttänyt yhtään, vaikka ilman taukoja vetelin koko matkan. Aurinko paistoi ja maisemat vaihtuivat. Vähän takapuoli puutui ja sormia paleli. Positiivisuuden puuskassa ihmettelin, että mikä oikein pyöräilyssä on tökkinyt.

Viikkoa myöhemmin tunnelmat olivat toiset, kun takana oli parin tunnin lenkki jäisessä tihkussa. Silmät vuotivat vastatuulessa, sormet olivat aivan jäässä, jalkaterät nipistelivät ja takapuoli oli (osittain ehkä edellisen päivän salitreenin ansiosta) aivan jumissa. Kun lopulta nousin pyörän päältä, seurasi hetki puujalkakävelyä.
– Tämä on samalla sitä henkistä kasvua, koetin uskotella itselleni.

Seuraavalla viikolla keskustelin sisareni kanssa pyöräilystä sosiaalisessa mediassa ja valitin kokemuksiani. Hän vakuutti tilanteen paranevan ja kertoi omistavansa apinapeppuhousut. Se virkisti mieltä ja ilahdutti minua. Hetken kuluttua tätini osallistui keskusteluun ja tarjoutui lahjoittamaan omat, käyttämättä jääneet apinapeppuhousunsa minulle. Hänellä on kahdet. Kun vielä ex-anoppi yhtyi apinapeppuhousuylistykseen, hämmennyin todella: siis miten huumorikuosipöksyt liittyivät polkupyöräilyyn?

Pakkohan sitä oli rohkaista mielensä ja kysyä. Kävi ilmi, että apinapeppuhousut ovat takapuolesta topatut pyöräilyhousut (ja lempinimi tulee mielleyhtymästä tiettyyn paviaanilajiin). Siis ei mielikuvieni liehuvat haaremihousut, joissa on apinan takapuolen kuvia… Harmi sinällään, koska ajatus siskosta, tädistä ja ex-anopista yhteisellä pyörälenkillä oli erittäin viihdyttävä!

Takaisin asiaan. Seuraavalla viikolla sain tätini lupaamat apinapeppuhousut ja lähdin toiveikkaana uudelle, kahden ja puolen tunnin lenkille. Pakkasin mukaan palautusjuomaa ja paksummat hanskat.

Ihmettä ei tapahtunut, sormia paleli, takapuoli puutui (tosin ei ollenkaan yhtä pahasti kuin edellisellä kerralla) ja paluumatkalla kymmenen kilometriä ennen Tamperetta alkoi tuntua, että jalat eivät enää toimineet (taas oli takana edellisen päivän 1,5 tuntia kahvakuulan kanssa).  Mutta jaksoin kuitenkin. Eikä se niin paha ollut. Vaikka fillaroinnista ei taida koskaan tulla lempilajiani, ei seuraavan viikon kolmituntinen lenkki tuntunut enää niin pahalta ajatukselta.

Sitä vaan jäin vielä miettimään, että saisikohan niitä housuja sitten kuosilla? Se nimittäin auttaisi siinä viimeisessä ylämäessä, jos muuten alkaa huumori loppua…

Page 2 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén