Category: pyöräily Page 1 of 2

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

Hei, oletko valmis?

Vitsit, että olen ollut hyvällä fiiliksellä viime päivät! On niin lähtövalmis olo, ettei millään malttaisi enää tarttua arkiseen tekemiseen tai edes treeniin, vaikka juuri harjoittelusta taitaa vahva oloni syntyä.

Perjantaina tein 75 kilometrin lenkin pyörällä: Tampere–Ylöjärvi–Nokia–Pirkkala–Lempäälä–Tampere.

Janiina Ojanen harjoittelee
Jaksaa jaksaa!

Palatessa polkuvälineistöni eli reidet, pakarat ja pohkeet eivät tuntuneet juurikaan väsyneiltä. Tai siis tottakai ne olivat väsyneet, mutta eivät sellaisella tavalla, etteivätkö ne siitä nopeasti palautuisi.
Ainoastaan polvia kolotti. Myönnettäköön, että aika paljonkin. Minun kohdallani kolotus ei viestitä, että itse polvissa olisi vikaa. Olen oppinut sen tarkoittavan, että reisien ja säärien lihasten kiinnityskohdat ovat kireällä, uupuneet ja/tai hapoilla. Eli ei mitään vaarallista, mutta kivuliasta kyllä ja usein vaatii palautumisaikaa, palauttavaa liikuntaa ja venyttelyä, välillä hierontaa. Hierojalla käynnistä on vierähtänyt aikaa, ja venyttelyintoni… noh, se on aina vaan kehityskohde.

Nyt kolotus oli sen verran ärhäkkää, että kerrankin panostin venyttelyyn ja otin iltasella nukkumaan mennessäni särkylääkkeen.

Lauantaiaamuna kävin kannustamassa Timon koripallojoukkuetta viikonlopputurnauksen aamumatsissa ja ajattelin juosta hallilta kotiin kymmenisen kilometriä. Otin varmuuden vuoksi bussirahan mukaan, koska tunne polvien seutuvilla ei ollut normalisoitunut. En ollut varma, kuinka jalat olivat palautuneet alle vuorokausi fillarilenkin jälkeen. Lisäksi paluumatkan palloiluhallilta joutuu juoksemaan asfaltilla. Olisi tylsää, jos joutuisin kivun takia keskeyttämään lenkin. Mutta tässä vaiheessa en enää halua riskeerata ja hankkia rasituksesta ja huonosta palautumisesta johtuvia vammoja. Aristavat polvet siis saivat minut varovaiseksi ja jo etukäteen muistuttelin itseäni oman kropan kuuntelusta.

Mutta vielä mitä! Askel kulki ihanan kevyesti, ja huomasin lauleskelevani aamuauringossa. Liikunta poisti polvista lopunkin kolotuksen. Edes parin kilometrin asteittain jyrkkenevä nousu Pispalanharjulle ei hidastanut tahtia.

On muuten hupaisa tunne, kun ensin jännittää edessä olevaa pitkää nousua ja henkisesti valmistautuu siihen: “Ihan kohta sattuu ja väsyttää ja harmittaa ja ärsyttää ja vaikka mitä. Mutta sitten vaan juoksuvauhtia alas ja sinnikkyydellä rinne ylös.”

Näin pieneen kuivuu 2,5 kg jauhelihaa

Hetken kuluttua huomaat, että toistellessasi itsellesi, että “kohta on paha paikka, ihan kohta”, oletkin juossut koko nousun ihan huomaamattasi!
Niinpä Pispalan rinteen “yllättäen” kääntyessä laskuun, yltäpäältä hikiset kasvoni halkesivat niin leveään hymyyn, että vastaantulijat eivät voineet olla vastaamatta virnuiluuni.

Kymppi meni kuin siivillä, päinvastaisista odotuksista huolimatta ja yrittämättä juoksin nopeammin kuin yleensä. Taustalla oli vielä ilo Timon joukkueen voitosta, joten päivä alkoi onnellisessa endorfiinipöllyssä. Ja sain vahvistusta ajatukselleni, että kestävyysharjoittelu on mennyt toivotulla tavalla.

Ihan hyvä niin, koska treeniaika alkaa olla lopuillaan. Mont Blanc -reissun alkuun on vielä neljä viikkoa, mutta ensi viikolla tähän aikaan ollaan jo tunturissa vaeltamassa kohti Haltia!

Vaikka innostuksesta huolimatta olemme vältelleet hössöttämistä (tai siis minä hössöttäisin kyllä, mutta Timo pitelee suitsista), matkavalmistelut näkyvät jo kotona. Nurkkiin on kasautunut varusteita. Keittiön sivupöydällä on keko kuivamuonapusseja. Pari päivää sitten koko asunto haisi vuorokauden ajan jauhelihalta, kun kuivatimme 2,5 kg jauhelihaa.

Ja se kirjoittajan tärkein varustekin on hankittu. Ostin muistikirjan, johon teen tunturissa muistiinpanoja, jotta ajatukset pysyvät tallessa siihen asti, kun pääsen kirjoittamaan niitä tänne. Tuon vihon ostaminen oli hämmentävän haastava prosessi: kiersin lukuisia kirjakauppoja, kunnes löysin vihon, joka tuntui juuri oikealta. Siinä ei ole mitään erikoista, se on ihan tavallinen kovakantinen musta vihko, joka löytyi alennuskorista. Mutta jostain syystä sen piti olla juuri se, eikä mikään aiemmista muistikirjoista tai vihkoista tuntunut hyvältä. Mistä lie johtuu, mutta onneksi muut varusteet ovat löytyneet helpommin!

Hei, oletko valmis? Kohta mennään Lappiin!

Vuorenvalloittajan tiukkaakin tiukemmat lomasäännöt

Janiina Ojanen treenaa
Lepotauko Lempäälän ja Pirkkalan puolimatkassa

Treeniohjelmaan kuuluvat tässä kohtaa viikottaiset pidemmät lenkit, ja eilen tein 70 kilometrin pyöräilyn. Nautin pitkistä reissuista kovasti: siinä on tekemisen meininkiä ja samalla saa aikaa omien ajatusten kanssa.

Viikko viikolta huomaan, että matkat menevät sutjakammin, väsyn vähemmän ja lihakset alkavat hapottaa myöhemmin. Silti on myönnettävä, että eiliseltäkin lenkiltä palattuani kävelin hetken aikaa kuin puujaloilla, ja kroppa tiesi tehneensä töitä.

Positiivista on myös se, että palautuminen on kerta kerralta nopeampaa. Kunnon ruokatankkaus ja venyttely (kyllä, minä todella venyttelin), ja tänä aamuna ensimmäinen ajatus oli, että onpas ihana auringonpaiste, ja lähdenkin päivän lenkille jo heti aamutuimaan. Nyt, kun lomalla ehtii oikein kunnolla nauttia auringosta ja ulkoilusta.

Niin tosiaan: olen kesälomalla, viimein! Tänä vuonna pidän loman lyhyemmissä pätkissä. Toisaalta se tuntuu vähän mälsältä, kun ei voi fiilistellä pitkää yhtenäistä lomaa. Mutta toisaalta taas lomakautta jatkuu pitkään, kun aina välillä käy muutaman päivän töissä. Ensimmäinen lomapätkä alkoi nyt ja viimeisen päättyessä ollaan jo syyskuun puolella!

Janiina Ojanen venyttelee
Suihkunraikkaan puujalkaisen
venyttelytuokioselfie

Tänään, kesäloman ensimmäisenä aamuna istun keittiössä kahvikupin kanssa ja nautin kiireettömyydestä. Tai siis yritän nauttia. Todellisuudessa väännän kättä suorittaja-minäni kanssa.

Viikkojen ajan olen siirtänyt erilaisia kotitöitä “sitten lomalla”-aikataulutukseen. Kuitenkin tärkein lomasuunnitelmani on viettää mahdollisimman paljon rentoa aikaa ihanan tyttäreni kanssa. Haluan myös ehtiä nauttimaan treenin loppurutistuksesta. Arjen kiireiden keskellä tekeminen väkisinkin menee vähän kellotetuksi. Ajatukset ovat jatkuvasti seuraavassa asiassa, ja tekemisestä nauttiminen jää vähemmälle.

Niinpä juuri nyt tässä kahvimukini kanssa teen lomasäännöt itselleni:

  • Lepo ja tytär sekä muut läheiset ovat nyt tärkeimmät. 
  • Yksi rästikotityö per päivä riittää. Villakoirat eivät ole tähänkään asti nurkista karanneet.
  • Yksi treeni per päivä, 4–5 treeniä viikossa. Tiukalla ohjelmalla, mutta laatu korvaa määrän.

Näistä ei lipsuta. Muistuttakaa, jos alan sinkoilla!

Viime vuonna treenasin tässä kohtaa kuutena päivänä viikossa, mutta nyt vähempi saa riittää. Minulla on valmis olo, on ollut jo jonkin aikaa. Nyt myös jo tiedän hiukan, mitä odottaa. Olen siis viime vuotta itsevarmempi fyysisen kunnon suhteen…ainakin melkein…

Tottakai silti mielessä pyörii pieni epäilys. Olisi kamalaa hyytyä Mont Blancin rinteelle, koska on lepsuillut valmistautumisessa.

Onneksi sain lisävahvistusta ajatuksilleni, kun törmäsin taannoin salilla pitkästä aikaa viime vuoden valmentajaani Tapioon. Olen kaivannut välillä hänen neuvojaan ja kannustustaan aika paljonkin, sillä yksin treenatessa olet… no, yksin. Useimmiten pidän itsenäisestä tekemisestä, mutta itseltä saatuna palaute on vähintäänkin subjektiivista eikä aina kovin vaikuttavaa. Tapiossa pidän erityisesti hänen jämäkkyydestään, suorapuheisuudestaan ja aidosta innostuksesta tavoitettani kohtaan. Siksi hänen vaikutuksensa onnistumiseeni viime vuonna oli suuri.

Vaihdoimme pikaisesti kuulumisia. Minua hiukan jännitti olla Tapion arvioivan katseen alla, sillä tottakai tiesin hänen arvioivan mielessään, näyttääkö olemukseni siltä, että olen Vuorenvalloitus-kunnossa. Ja kyllähän keskustelumme päätteeksi asiaa sivuttiinkin, kun Tapio kyseli, koska olen lähdössä. Vastatessani, että loppusuoralla ollaan, Tapsa totesi:
– Ainakin näin silmämääräisesti arvioituna, näytät olevan vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin viime vuonna. Hyvin se menee!

Oi, millaista hunajaa tuollainen palaute on! Sisäinen Pavlovin koirani heilutti häntäänsä ikionnellisena koko loppupäivän.

Suorituspaineet siis pois. Taidanpa ottaa vielä toisen (tai neljännen) kupin kahvia ennen lenkille lähtemistä…

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

Ihmiskoe: ruokavaliotesti

Eräs ratkaistava asia on huiputuksen aikainen nesteytys ja ravitsemus. Mont Blancin huiputus kestää 12–16 tuntia ja kuluttaa tuhansia kaloreita. Löytämissäni nesteytysohjeissa sanotaan, että vuorella tulisi juoda yksi litra vettä tuhatta korkeusmetriä kohti. Tarvitaan siis melkoisesti nestettä ja energiaa. Jaksamisen kannalta on tärkeää, että huiputukseen otetaan mukaan vain minimimäärä kannettavaa. Jokainen gramma tuntuu vuorella painavan moninkertaisesti.

Käännyin taas oppaani Petten puoleen. Hän sanoi, että hyvä tankkaus etukäteen on tärkeää, sillä kantamukset kannattaa minimoida. Mukaan minun kannattaa ottaa vain noin 1,5 litraa vettä. Monet käyttävät ravitsemiseen tankkaukseen tarkoitettuja geelejä tai proteiinipatukoita.

Janiina Ojanen VuorenvalloitusSeuraavaksi halusin keskustella aiheesta valmentajani Tapion kanssa, sillä hän tietää temppuilevan vatsani ja on suunnitellut myös harjoituskauteni ruokavalion.

Tapsa totesi, että meidän on hyvä testailla erilaisia vaihtoehtoja. Huiputusta edeltävän huolellisen tankkauksen lisäksi Tapsa korosti, että energiavarastoja tulee alkaa täydentää varsin varhaisessa vaiheessa suoritusta. Hän selitti syyn selkeästi. En varmaan osaa selittää sitä yhtä perinpohjaisesti ja hyvin, mutta yritän kiteyttää pääkohdat (toivottavasti menee oikein, mahdolliset asiavirheet ovat minun, eivät Tapsan):
Kehoon varastoituu hiilihydraattia glykogeenin muodossa. Syödyn energian käydessä vähiin alkaa keho käyttää tuota varastoa. Jos kropan omat energiavarastot tyhjenevät liian aikaisin, ei “vauhdissa syömällä” saa tarpeeksi korvaavaa energiaa. Seurauksena ihminen uupuu nopeasti pystymättä kunnolla palautumaan. Tästä johtuu esimerkiksi tarpeeni nukkua pitkien pyörälenkkien jälkeen.

Summa summarum: pitkäkestoisessa suorituksessa pitäisi pötkiä niin pitkälle kuin mahdollista ulkoisilla energialähteillä ja vasta lopuksi käyttää kehon omat varastot. Kuulostaa järkevältä.
Nesteen suhteen voi toimia niin, että nostaa suolan määrää ennakkotankkauksen aikana. Tällöin kehon soluihin kertyy nestettä. Eli kannan lisänestettä kropan sisällä.

Tehokas tapa saada kroppaan ravintoa ja nestettä ovat esimerkiksi maratoonarien suosimat geelit. Ikävä kyllä vatsani ei suostu yhteistyöhön niiden osalta. Kaikki testaamani geelit tulevat kehon läpi vauhdilla suostumatta imeytymään. Ja tuovat mukanaan myös aimo määrän nestettä. Sellainen reaktio on tietenkin kaikkea muuta kuin toivottu vuorella.

Proteiinipatukat näyttäisivät olevan seuraava vaihtoehto, koska niitä kroppani sietää kohtuullisen hyvin. Tosin toistaiseksi olen syönyt maksimissaan kaksi patukkaa päivässä, joten meillä ei ole tietoa, mitä tapahtuu, jos teen koko huiputuksen tankkauksen niillä. Sitä pitää siis kokeilla:

Ihmiskokeen aika. Toteutus tapahtui reilu viikko sitten, Köpis-matkaani edeltävänä viikonloppuna.

Tehtävä:

Perjantain ja lauantain tankkaisin kevyesti Tapsan ohjeiden mukaan: hiukan normaalia enemmän hiilihydraattia ja ylimääräistä suolaa. Runsaasti nestettä. Sunnuntaina söisin reippaan aamupalan ja sen jälkeen loppupäivän aikana saisin juoda 1,5 litraa vettä ja syödä ainoastaan proteiinipatukoita. Ohjelmassa 4 tunnin pyörälenkki.

Toteutus:

Perjantain ja lauantain toimin ohjeiden mukaan. Sunnuntaiaamu alkoi normaalisti aamupalalla. Söin ylimääräisen leipäpalan ja lisäsin puuroon enemmän suolaa kuin tavallisesti. Kahvia kului runsaasti, koska minua kauhistutti ajatus koko päivästä ilman kahvia. Virhe. Kahvihan on nesteenpoistaja. Niinpä sain laukata heti aamupäivällä vessassa pariin otteeseen, mikä on tietysti huono juttu.

Päivä eteni kuitenkin ihan mukavasti. Patukat alkoivat nopeasti ällöttää, mutta pitivät nälkää hyvin. Huomasin kyllä, ettei niillä pidempiä aikoja voisi elää. Nestettä ei kulunut ensimmäisien tuntien aikana kovinkaan paljon.

Lenkin aika. Lähtiessä huomasin hukanneeni pyöränavaimeni, joten ulkolenkki vaihtui lennossa kuntopyörään salilla. Avaimen metsästyksen härdellissä aikaa tuhraantui niin paljon, että saapuessani salille sen sulkeutumiseen oli aikaa alle neljä tuntia. Ehtisin kuitenkin polkea 3,5 tuntia ja kompensoisin puuttumaan jäävän ajan kovemmalla tempolla.

Salilla oli aika lämmin, ilma ei liikkunut pyörän päällä jyystäessä, ja maisemat eivät vaihtuneet. Kuntopyörän satula oli kaikkea muuta kuin hyvä useamman tunnin suoritukseen. Kuitenkin lenkin puoleen väliin mennessä olin päivän aikana juonut vain puolet koko päivän vesimäärästä eli reilut 7 desiä vettä. Lenkin aikana sallin itselleni huikan (alle puoli desiä) vettä puolen tunnin välein.

Kolmannen lenkkitunnin alkaessa alkoivat myös hankaluudet. Olin tarkasti koko polkemisen ajan huolehtinut, että polkimet olivat lähempänä jalkaterien keskiosaa (ei päkiöiden alla). Tällä ajoasennon muutoksella yritän välttää penikoiden kipeytymisen (ne ovat vähän vaivanneet viime aikoina). Penikat olivatkin nyt oireettomat, mutta parin tunnin polkemisen jälkeen vasemmassa polvessa alkoi tuntua ikävä paine, jonka tiesin edeltävän rasituskipua.

Olin syönyt yhden pienen proteiinipatukan ensimmäisen tunnin jälkeen, koska Tapsa neuvoi aloittamaan maltillisen ravintotankkauksen heti lenkin alusta asti. Kahden tunnin jälkeen nälkä alkoi tuntua, ja kolmannen tunnin puolessa välissä söin toisen patukan. Kuuma sisäilma, tahmea patukka ja hien pintaan nostattava polkuvauhti saivat aikaan janon, joka yltyi nopeasti. Puolen tunnin välein otettu vesipisara ei riittänyt viemään janoa.
Hankalan leveä satula hiersi sisäreisiä kivuliaasti, ja vaihtelin istuma-asentoa pakaralta toiselle. Polven paine yltyi kivuksi. Hidastin vauhtia huomattavasti ja aina välillä nostin takapuolta satulasta.

Treenin jälkeen sallin itselleni yhden isomman huikan. Join sen erissä ja purskuttelin vettä suussa aina pitkään ennen nielaisua. Jäljellä oli enää pari desiä koko illaksi. Päätä särki ja polveen sattui. Pelkkä ajatuskin proteiinipatukasta tuntui ällöttävältä, mutta kaivoin isoimman patukan ja söin sen yrittäen olla ajattelematta asiaa. Polttoainetta.

Olo parani nopeasti, mutta jano jäi. Jääspray rauhoitti polvea, kotona rullailin lihaksia pilatesrullalla auki ja venyttelin oikein huolella. Nukkumaanmenon aikaan päätin ihmiskokeen 12 tunnin jälkeen. Olo oli janoinen mutta ihan ok. Palkitsin itseni omenalla ja valtavalla lasillisella vettä.

Johtopäätöksiä

Tiedän pärjääväni kyllä. Vaikka lenkkini oli vain murto-osa huiputuksen rasituksesta, ei kokonaisuuksia voi verrata. Huiputukseen olen paremmin tankannut ja erittäin motivoitunut. Suorituksen olosuhteet ovat täysin erilaiset. Energiamääristä en oikeastaan testini jälkeen ole huolissani. Neste vähän mietityttää.

Aion ottaa tavoitteeksi kantaa kaksi litraa vettä mukaan huiputukseen. Harkitsen myös vaihtavani osan paluumatkan proteiinipatukoista geeleiksi. Voin koettaa pitää geeliä suussa ja saada imeytettyä siitä energiaa ja nestettä limakalvojen kautta. Ja jos vatsaongelmia tulee, olemme jo melkein perillä.

Epilogi:
Testattavaa ei vahingoitettu testauksessa. Tosin hän sai suuret mustelmat ja vereslihalle hiertyneet haavaumat sisäreisiinsä kuntopyörän satulasta.
Muistiin merkittäköön, että testiä seuraavana aamuna testattavan keskittymiskyky ei ollut huipussaan: tehtävinä oli laittaa tukka kuntoon ja lääkitä polvi. Lopputulemana oli havainto, että jääspray antaa vahvasti raikkaan tunteen koko aamupäiväksi, mutta sen kampauksen kiinnitysominaisuuksia voisi hiukan parantaa.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén