Category: pope’s route

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix’iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla 

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Janiina Ojanen Teija Laukka Mont Blanc
Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope’s Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen
Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: “Arriving at one goal is the starting point of another.” Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina

p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso –
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla. 

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)


Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta. 
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta? 

Kaksikymmentä minuuttia. 
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen. 

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös. 
Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen. 
Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen. 

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:
– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui. 

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu. 
Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.
Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan. 
– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa! 
Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla  (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Päivä 7: Pope’s Route Mont Blancin huipulle

Kello 01 yöllä Gonella-majan pimeässä makuusalissa välähteli otsalamppujen valokeiloja, kun jännittyneet kiipeilijät valmistautuivat pitkään ja vaativaan huiputuspäivään. Aamiaisella tarjoiltiin kuivia keksejä ja hiukan laimeaa kahvia. Sairastumisen vuoksi majalle jäävä Jenni nousi aamiaiselle saattamaan meitä matkaan. Tuntui ihanalta saada häneltä lämmin halaus ja muutama rohkaiseva sana ennen kuin astuin ulos pimeään.

Lähdön hetki oli kello 02. Kiinnitimme köyden valjaisiimme. Edellisestä päivästä poiketen kiipeilyparini Arttu oli Alby-oppaan perässä ja minä viimeisenä.
– Jos putoan railoon, on parempi, että iso mies on pysäyttämässä pudotusta. Muuten helposti vedän sinut mukanani, Alby selitti järjestyksen vaihtoa.

Lähtökäsky tuli, ja köysistöt lähtivät sovitussa järjestyksessä liikkeelle. Me kaikki kiipeilijät huutelimme toisillemme onnea matkaan. Arttu pukkasi rukkasellaan minua olkapäähän. Koska laskeuduttaessa rinnettä opas tulee usein viimeisenä, astelin koko letkan ensimmäisenä pilkkopimeässä, otsalampun valossa kivistä rinnettä kohti Domen jäätikköä, jonka edellisen päivän tarkastelun perusteella tiesin railojen raidoittamaksi.

Domen jäätikön laidalla kiinnitimme jääraudat, kaivoimme hakut esiin. Alby siirtyi ensimmäiseksi. Jäätikön yli ja sen yläpäässä sijaitsevien serakkien ohi piti liikkua rivakasti. Oppaat olivat varoittaneet meitä, että railoalueen jälkeen voisimme pitää yhden lyhyen tauon ja sen jälkeen edettäisiin harjanteelle asti (500 vertikaalimetriä) rivakkaa vauhtia.

Jäätikön ylitys sujui hitaasti, koska railoja oli paljon. Osan yli saattoi astua, osa vaati hyppäämistä oppaan varmistamana. Pari ylitettiin laskeutumalla railon sisäseinämän ulkonemalle ja loikkaamalla siitä toiselle puolelle: jäähakku iskettiin kiinni railon toiseen reunaan ja jääraudat rouskautettiin vastapuolen ulkonemaan kiinni.

Onneksi Alby ja Sami olivat tarkistaneet jäätikköreitin alkupätkän edellisenä päivänä, sillä näimme toisen kiipeilyryhmän painelevan liian ylös ja joutuvan umpikujaan, josta heidän oli palattava takaisin. Oppaamme työskentelivät tehokkaasti yhdessä, ja me kiipeilijät yritimme tehdä heidän työnsä mahdollisimman helpoksi tottelemalla napakoita käskyjä. Jokainen askel oli tärkeä, ja menetin ajantajun keskittyessäni. Kuitenkin pysähtyessämme odottamaan, kun oppaat kiinnittivät jääruuveja railon ylityksen varmistusta varten, vilkaisin taakseni ja näin helminauhamaisen ketjun otsalamppuja takanani pimeällä rinteellä. Hymyilin, katsoin taivaalle ja tuntui, etten ole koskaan nähnyt niin kauas avaruuteen.

Railojen jäätyä taakse nousimme kohti Aiguilles Grisesin harjannetta. Oppaat pitivät yllä napakkaa tahtia, ja saatoin pimeässä nähdä vähän matkan päässä syyn rivakkaan etenemiseen. Serakkeja (eli kymmeniä metrejä korkeita jääpaasia tai ulkonemia jääseinämissä). Viimeinen kaksi vuotta on opettanut minut suhtautumaan serakkeihin äärimmäisen varovaisesti. Ne ovat valtavan kauniita, mutta myös eräs vaarallisimmista asioista, joita vuorilla on.

Jäätikkö jyrkkeni entisestään, ja etenemisemme muuttui “nelivedoksi”. Iskimme jäärautojen etupiikit ja jäähakun vuorotellen jään pintaan tasaisella tahdilla ja siten kiipesimme liukasta jäärinnettä ylös. Muutaman kerran tunsin kipua oikean jalan peukalovarpaassa, kun iskin jääraudat rinteeseen, mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä.

Harjanteelle päästyämme kasvoja suuteli hyytävä viima. Nyt oltiin korkealla. Vuorotellen kivikkoinen ja luminen harjanne oli nousukohdassamme arvioni mukaan kolmisen metriä leveä. Toisella puolella oli jäinen seinämä, jota olimme juuri kiivenneet, ja toisella puolella hurja pudotus. Koska railot ja serakit olivat jääneet taakse, oppaiden hartiat rentoutuivat ja saimme tauon. Puimme lisää vaatetta jäistä tuulta vastaan ja tankkasimme vettä ja suklaata.

Tauon jälkeen lähdimme mielestäni Pope’s Routen ehkä hienoimmalle osiolle. Harjanne oli kapeni kapenemistaan. Etenimme osan aikaa kiipeillen kivipiikkien ja -röykkiöiden yli, välillä harjanne oli vain noin puolen metrin levyinen lumipolku, jonka molemmilla puolilla oli suora pudotus. Ylitimme Piton des Italiensin (4002 m) ja jatkoimme kohti Dôme du Goûteria.

Jääraudat pureutuivat lumipolkuun tukevasti asettaessani jalan toisen eteen. Tunsin köyden napakasti kiinni valjaissani. Oloni oli vahva ja turvallinen. Tuuli vinkui, ja jossain kaukana alapuolella saattoi nähdä laaksoissa olevien kylien valot. Aamu alkoi kajastaa taivaanrannassa. Täydellistä.

Jossain kohtaa huomasin köyteni löystyvän, vauhtimme hidastuvan ja kiipeilyparini etuvartalon painuneen hiukan etukumaraan.
– Onko kaikki hyvin?
Arttu kääntyi ja näytti peukkua. Aamun kajossa oli vaikea erottaa hänen kasvojaan, mutta tiesin hänet vahvaksi ja periksiantamattomaksi, ja matka jatkui.

Auringon noustessa harjanne leveni lumiseksi rinteeksi. Pidimme lyhyen tauon. Alby tiedusteli vointiamme, kuten oli harjanteellakin pariin otteeseen tehnyt. Minulla oli kylmä ja päähän koski hiukan, mutta se oli pientä hienosäätöä vain. Pian pääsisimme notkelmaan pitämään kunnon tauon, jolloin voisin pukea lisää.
– Miten menee? Mennään huipulle, eikö vaan? Arttu kysyi minulta, ja vastasin melkein riehakkaasti, että ilman muuta mennään. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko minun pitänyt siinä kohtaa huomata jotain.

Matka jatkui, ja nyt muutos kiipeilyparissani oli selvä. Hän kulki hitaasti etukumarassa kädet sivuilla roikkuen. Olin huolissani. Näin myös Albyn katsovan Arttua huolestuneena.

Puoli tuntia myöhemmin saavuimme notkelmaan 4200 metriin, josta lähdettäisiin viimeiseen vaiheeseen ennen huippua. Alby kutsui terävällä äänellä kaikki köysistöt koolle. Reitti oli ollut vielä odotettuakin raskaampi, ja osa porukasta ei ollut enää vahvassa kunnossa. Tuskin kukaan jaksaisi huipulle ja sitten pitkän paluumatkan Gonellalle. Meillä oli varasuunnitelma: huiputuksesta voisimme laskeutua lähellä olevalle Gouterin majalle ja mennä sitä kautta alas (oppaiden mukaan reitille voisi mennä paluumatkalla, koska alasmeno on rivakampaa, jolloin vaarallinen Grand Couloir -alue ohitettaisiin nopeasti). Mutta Jenni oli Gonellalla odottamassa meitä eli vähintään osan porukasta piti palata sitä kautta. Gonellan suuntaan olisi hyvä palata useamman oppaan kanssa, sillä railoalueella ei ollut turvallista liikkua yhden oppaan voimin.

Akuutein tilanne oli Jukalla. Alby katsoi häntä ja totesi käskevällä äänellä:
– He needs to go down. Fast.

Olin nähnyt Jukan viimeksi pimeässä jäätiköllä ja pelästyin nyt näkemääni. Hän oli kasvoiltaan aivan harmaa ja posket kuopalla. Oppaat olivat yhtä mieltä siitä, että Jukalla oli vuoristotauti. Olin alusta asti pitänyt Jukan kiipeilyparista Heikistä, ja nyt arvostukseni miestä kohtaan nousi entisestään. Kun oppaat kysyivät, halusiko Heikki vaihtaa köysistöä ja jatkaa kohti huippua, hän oli ehdoton:
– Minä en jätä Jukkaa. Yhdessä tultiin, yhdessä lähdetään.

Niin Philippe-opas lähti luotsaamaan Jukkaa ja Heikkiä suorinta tietä alas vuorelta.

Matti ilmoitti, että hän oli valmis luopumaan huiputuksesta ja lähtemään Gonellalle. Hänen parinaan kiivennyt ryhmänjohtajamme Teija oli energinen. Teemulla oli vaikeuksia jalkojensa kanssa ja hän ilmoitti, ettei jatkaisi huiputusta. Hänen parinsa Juuso halusi yrittää huiputtaa. Minä olin voimissani ja halusin yrittää huipulle. Tunsin uupumusta lihaksissani, mutta olin varma, että pystyisin jatkamaan. Alby katsoi minua ja kuittasi:
– She can do it.

Alby oli sitä mieltä, että Artulla oli vuoristotaudin oireita ja ettei tämä pystyisi jatkamaan, mutta mies oli vankkumaton:
– Menen hitaasti, mutta pääsen sinne kyllä.

Oppaiden ja Teijan neuvotellessa tilanteesta ehdotin, että voisin kyllä luopua huiputusyrityksestä, jos se olisi tiimin etujen mukaista. Teija kuitenkin totesi, että koska meitä oli iso ryhmä, voisimme tehdä hiukan poikkeuksellisen järjestelyn niin, että Juuso, Arttu ja minä voisimme yrittää huiputtaa.

Niinpä jäljellä olevan kolmen köysistön kanssa päädyttiin toimimaan seuraavalla tavalla: Sami-opas, Matti ja kokenut vuorikiipeilijä Teija lähtisivät takaisin Gonellan majalle hakemaan Jenniä. Kaksi muuta köysistöä jatkaisi ylöspäin. Pari sataa metriä ylöspäin Mont Blancin rinteellä sijaitsee Vallet Hut -hätämaja, jossa Teemu voisi levätä sen aikaa, kun hänen parinsa Juuso ja opas Jobo sekä meidän köysistömme yrittäisi huiputusta.

Nousu Vallet Hutin pihaan oli vain 200 vertikaalimetriä mutta sen aikana kävi ilmeiseksi, että Artulla oli jotain vialla. Miehen vauhti hiipui entisestään. Majan pihassa Alby oli järkkymättömästi sitä mieltä, ettei miehen vauhti riittäisi huiputukseen ja oireet viittasivat vuoristotautiin. Huipulle olisi vielä 500 vertikaalimetriä eli noin kahden tunnin matka ja eteneminen tulisi koko ajan raskaammaksi. Arttu kävi valtaisan sisäisen kamppailun ennen kuin myöntyi jäämään Teemun kanssa majalle. Hän halasi minua ja kuiskasi:
– Sä pystyt siihen! Tee se!

Kulkiessaan Teemun perässä kohti majaa hän taputti Juusoa hartiaan, sitten kirosi raskaasti ja paiskasi hakkunsa lumihankeen. Tunsin yhtä aikaa pahaa mieltä hänen joutuessaan luovuttamaan ja kunnioitusta hänen valtavaa tahdonvoimaansa kohtaan.

Jäljellä olimme Juuso ja Jobo sekä minä ja Alby. Edessämme aamuauringossa kylpi suuri Bosses-harjanne, joka teki kolme nousua ja laskua ennen varsinaista huipulle johtavaa harjannetta. Lähdimme matkaan minä ja Alby edellä.

Jätimme vaellussauvat harjanteen juurelle. Polku kulki hidasta siksakkia ensimmäisen nousun yli. Korkeusmetrien lähestyessä 4700 metriä minulla alkoi olla vaikeuksia: päähän sattui ja jokainen askel oli tuskainen, koska tuntui, etten saanut ilmaa. Pohkeeni alkoivat krampata. Vauhtimme hidastui.

Saadakseni tilanteen hallintaan kehitin oman rytmin: viisikymmentä askelta, hengitystauko (kymmenen hengenvetoa), kaksikymmentä askelta ja pohkeiden lepuutustauko (kymmenen hengenvetoa). Alby kulki edelläni, ja pyysin tauot huohottamalla:
– Pause, please.

Kun olin tehnyt kymmenen hengenvetoa, henkäisin:
– Okey, we can go.

Hetken kuluttua Alby oppi rytmini, ja minun ei enää tarvinnut pyytää.

Lepotauko ennen seinämälle nousemista
Kuva: Alby

Toisen nousun kohdalla rytmi oli enää kaksikymmentä askelta, hengitystauko, kymmenen askelta ja pohkeiden lepuutustauko. Ennen kolmannelle nousulle pääsyä piti ylittää jäähalkeama ja heti sen perään nousta useita metrejä korkea seinämä köyden avulla. Tehtävä ei olisi alempana hankala, mutta nyt se vaikutti ylitsepääsemättömältä.

Lepäsimme hetken ja odotimme, että Juuso ja Jobo saavuttivat meidät. Kerroin heille hengitys- ja taukotekniikastani, ja Juuso nauroi:
– Meillä on semmoinen koiran ulkoilutustekniikka. Minä pysähtelen, ja Jobo nykii minua eteenpäin.

Päätimme jättää reput tähän ja jatkaa huipulle ilman niitä. Alby rohkaisi minua:
– Remember, that it is the altitude, that you feel now. We’ve had a long day, but you are strong.

Tyylipisteitä en siitä suorituksesta saisi, mutta pääsin kolmannelle nousulle, joka olisi viimeinen ennen huippuharjannetta. Harjanne oli nyt kapea, vain noin puolisen metriä leveä mutta kymmeniä metrejä pitkä luminen polku, jonka molemmilla puolilla oli uskomattoman pitkä pudotus tyhjyyteen. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, ja hyytävä tuuli raastoi kasvojani.

Keskellä kapeaa kohtaa pohkeeni alkoivat krampata niin pahasti, että minun oli pysähdyttävä. Alby antoi termoksensa pohjalta viimeisen tilkan teetä, ja kaivoin taskustani pari palaa suklaata. Oloni oli lohduton. Huippu oli ihan siinä, käteni ulottuvilla.

Loistava oppaani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi vakaalla äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. Let’s go.

Kesäloma-varvaskuva Mont Blancin huipulta

Ja me menimme. Askel kerrallaan, kunnes Alby kääntyi katsomaan minua:
– Can you see it? It’s flat! No more ascent to do!

Tuijotin häkeltyneenä alapuolelleni levittäytyvää maisemaa. Sitten riemu repesi sisälläni. Olin tehnyt sen, olin huipulla! Oppaani purskahti nauruun nähdessään, kuinka ilo levisi kasvoilleni:
– You look so happy, and that makes me happy. You did well.

Halasimme Albyn kanssa ja heitin ylävitoset toista reittiä huipulle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa. Pienen tovin seisoin itsekseni katsellen vuorten yli. Haluaisin sanoa, että tallensin hetken mieleeni ja sydämeeni ja lähetin ajatuksen rakkaille. Mutta rehellisesti sanottuna: minä vain tuijotin mieli autuaan tyhjänä.

Istahdin hangelle lepäämään, vaikka voitonriemu sai väsymyksen tuntemukset hetkeksi katoamaan. Samaan aikaan näin Juuson ja Jobon nousevan huipulle. Rautakangen notkeudella hypähdin ylös ja lähdin heitä vastaan. Halasimme ja juhlimme huiputusta sekä otimme tietenkin asiaankuuluvat valokuvat.

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Mont Blancin huiputtajat: Alby (vas.), Janiina, Juuso ja Jobo

Kiipeilyryhmämme kahdeksasta Pope’s Route -reittiä matkaan lähteneestä kiipeilijästä seitsemän pääsi 4200 metriin, Mont Blancin huipulle (4810 m) pääsi kaksi.

Nyt oli aika tehdä se vaikein osuus. Paluumatka.

Perääntyminen Gran Paradisolta ja Mont Blanc lähestyminen – kohti huippua!

Päivä 5: Pettymys Gran Paradisolla ja suunnitelma B

Seuraava yö oli tuskainen. Olin niin nuhainen, että sain tuskin hengitettyä. Havahduin vähän väliä, ja kun lopulta vaivuin uneen, näin hurjaa painajaista. Heräsin keskellä painajaisen pahinta kohtaa siihen, että Teemu ravisti kevyesti minua olkapäästä. Puhelimen herätys möykkäsi täysillä. Muut olivat jo pystyssä ja touhusivat lähtövalmisteluita.

Lähdössä toiselle yritykselle
Gran Paradisolle

Kello oli neljä aamuyöllä, uuteen Gran Paradison huiputusyritykseen lähtöön aikaa tunti, ja oloni oli surkea: väsytti, päätä särki, nenä oli tukossa ja kurkku karheana. Nähdessäni viereisen sängyn ympärillä hääräävän, edellisenä päivänä vuoristotaudin oireista kärsineen Jennin, en voinut omaa oloani valittaa. Hän oli valkoinen kuin lakana ja huonovointinen. Mutta päättäväisesti hän pakkasi reppuaan päivän koitokseen.

Ennuste oli luvannut aamuyön ja aamun sään olevan edellistä päivää parempi ja huonon kelin tulevan vasta iltapäivällä. Mutta totuus oli toinen: ulkona oli sumuista ja sateista. Oppaat vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Italialainen kokenut vuoristo-oppaamme Alby mutisi ohi mennessään:
– Never leave a hut in rain.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme tällä reissulla yrittää Gran Paradison huipulle. Edellistä aamua hiljaisempi porukka astui vuoristomajan pihasta pimeyteen ja suuntasi kohti kivikkoa. Tuskin olimme marssineet muutaman sata metriä sateisessa yössä, kun Jenni ilmoitti keskeyttävänsä. Keskusteltuaan tilanteesta oppaiden ja Teijan kanssa hän jättäytyi joukosta ja palasi Albyn saattelemana majalle lepäämään.

Me muut jatkoimme matkaa. Sää oli kertakaikkiaan kurja ja huononi jatkuvasti. Pian yksi ryhmästä ilmoitti, ettei halunnut jatkaa näissä olosuhteissa. Kysyimme oppaiden näkemystä asiaan, ja he vastasivat rehellisesti: emme tulisi pääsemään huipulle tai edes niin korkealle, että siitä olisi apua Mont Blanc -huiputukseen akklimatisoitumiselle. He suosittelivat huiputusyrityksen keskeyttämistä. Keskellä aamuyön pimeyttä ja sadetta kävimme ryhmän kesken keskustelun. Yhdessä totesimme, että Mont Blanc on pääkohteemme ja meidän pitäisi toimia siten, että saisimme parhaan mahdollisen akklimatisaation sitä varten. Päätimme palata Chabodin majalle pohtimaan vaihtoehtoja, mikäli sää ei parin tunnin sisään paranisi.

Paluumatkalla pettymys kirveli karvaana kurkussani mutta nielin sen alas. Taas kerran muistutin itseäni, että tämä on osa vuorikiipeilyä. Viimeisen sanan sanoo aina luonto.

Näkyvyys noin 2 m Gran Paradisolla

Pian oli selvää, ettei Gran Paradison ylärinteille pääsisi sinä päivänä. Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B: lähtisimme pois Gran Paradisolta ja menisimme gondolihissillä Mont Blancille, Italian puolelle Torino Hut -majan ympäristöön, jäätikölle 3500 metrin korkeuteen akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan lisää tekniikoita. Nimittäin uuden Mont Blancin huiputussuunnitelmamme Pope’s Route -reitti on ryhmämme kokemukseen ja taitotasoon nähden niin vaativa, että harjoitusta tarvittaisiin mahdollisimman paljon lisää. Alby totesi myös, että akklimatisoitumisemme taso oli riittämätön. Jos emme saisi tilannetta parannettua, meillä ei olisi asiaa Mont Blancille yli 4000 metriin.

Tuntui hienolta huomata, että ryhmämme oli näin pienessä ajassa rakentanut yhteisen näkemyksen. Se oli haastavassa tilanteessa tarpeen, sillä tarjolla olevat vaihtoehdot olivat täynnä riskejä. Jos olosuhteet Mont Blancilla huonontuisivat entisestään, menettäisimme molemmat huiputukset. Oppaat myös painottivat sitä, että Pope’s Route on pitkä ja haastava ja he arvioisivat tekniikkaharjoituksissa, olisiko meissä tarpeeksi osaamista ja kykyä reitille. Oli siis mahdollista, että osa tai kaikki menettäisimme mahdollisuuden yrittää Mont Blancille, vaikka olosuhteet olisivat hyvät. Teija toi myös esiin huolensa siitä, että harjoituspäivä venyisi ja lyhentäisi lepoaikaa. Olimme jo menettäneet lepopäivän ja nyt palautumisaika vähenisi entisestään.

Kaikesta huolimatta ryhmämme oli yhtä mieltä.

Paluumarssi autoille tehtiin nopealla tempolla. Kaikkia harmitti epäonnistuminen Gran Paradisolla ja mietitytti Mont Blancin haastava reitti sekä se, ettemme ehtisi akklimatisoitua optimaalisesti. Vaikka kunto muuten kestäisi, kehon tottumattomuus vähähappiseen ilmaan saattaisi silti estää onnistumisen.

Alemmalle rinteelle päästyämme alkoi rankkasade, joka Albyn mukaan vahvisti, ettemme olisi päässeet Gran Paradison ylärinteille, vaikka olisimme päättäneet jäädä majalle odottamaan sään paranemista. Torino Hutin treeni oli siis oikea valinta.

Treeniä
kuva: Teija

Tekniikkatreeni jäätiköllä 3500 metrin korkeudessa oli mahtavaa! Harjoittelimme muun muassa jäärautatekniikoita, jääseinäkiipeilyä hakun kanssa ja pelastautumista. Huumori alkoi taas kukkia, ja kaikki nauttivat silminnähden mahtavasta ympäristöstä. Tätä varten olimme tulleet!

Treenien jälkeen käytiin keskustelu seuraavana päivänä alkavasta matkan kohokohdasta. Kaikki saivat lähtöluvan lähestymiseen. Huiputukseen lähtijät katsottaisiin lähestymispäivän suorituksen perusteella. Jenni totesi, että hän tavoittelee Gonella-majaa, mutta ei lähde mukaan huiputukseen.

Viimeiset tiedot Pope’s Routen kunnosta olivat muutaman päivän vanhoja. Siksi kahden oppaan pitäisi käydä tarkistamassa reitin alkupäässä olevan haastavan railoalueen kunto ennen yritystä. Oppaat olivat päättäneet, että lähestymisen aloittaisi “kärkiryhmä”: jäätikön kunnon tarkistavat oppaat Alby ja Sami tekisivät heti aamulla lähestymismatkan neljän nopeasti liikkumaan pystyvän kiipeilijän kanssa. Kärkiryhmä olisi muita nopeammin Gonellan majalla. Näin oppaat ehtisivät tarkistaa jäätikön tilanteen ennen iltapäivän hellettä, joka muuttaisi railoalueen vaaralliseksi. Muu porukka voisi tulla myöhemmin perässä, sillä heillä ei olisi kiirettä majalle saapumisen kanssa. Minä lähtisin kärkiryhmässä Albyn köydessä kiipeilyparinani Arttu, jonka kanssa askeleeni rullasivat samaan tahtiin.

Koska Mont Blancilla tarvitaan opas per kaksi kiipeilijää, mukaan liittyi kaksi uutta opasta: italialainen Philippe sekä Chamonix’ssa asuva suomalainen Jobo. He toisivat kakkos- ja kolmosköysistön myöhemmin. 
Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Palasimme Chamonix’iin kiireellä, koska vielä pitäisi tehdä hankintoja ja nukkuakin muutama tunti. Lieneekö jännitystä, mutta illalla uni ei tullut, vaikka takana oli pari erittäin lyhyttä yötä. Lueskelin aikani kuluksi Pope’s Routen reittikuvauksia, joista yksi kuvia sisältävä löytyy Summitpost.org-sivustolta.

Kahden aikaan yöllä vielä muistan katsoneeni kelloa ja toivoneeni aamun tulevan pian.

Päivä 6: Mont Blancin lähestymispäivä

Parin tunnin unien jälkeen pomppasin pystyyn syke korkealla. Myöhemmin matkaan lähtevä Jenni nukkui viereisessä sängyssä. Koetin valmistautua ja hiipiä ulos huoneesta mahdollisimman hiljaa. Jännitys purkautui loputtomana tarpeena tarkistaa, että kaikki varusteet ovat mukana. Varmasti ainakin viisi kertaa kävin teknisen varustelistan läpi. Kärkiryhmän Teemu, Juuso, Arttu ja minä kokoonnuimme aulaan puoli viideltä nauttimaan hotellin meille ystävällisesti valmistaman varhaisen aamiaisen.

Edellisten päivien epäonni seurasi meitä tänäkin aamuna ja vaikka olimme hyvissä ajoin lähtövalmiina, kärkiryhmän lähtö viivästyi sen verran, että menetimme aikaa jonkin verran. Alby kuitenkin vakuutti, että ehtisimme kyllä, kunhan pitäisimme hyvää tahtia yllä.

Vaellus alkoi aurinkoisen Val Venyn halki. Kuumenevassa aamussa nousimme hiekkaiselle harjanteelle, josta näimme edessä olevan lähestymisreitin majalle asti. Se oli uskomattoman kaunis! Ensin kulkisimme halki pitkän kivikkoalueen. Miagen jäätikön yläpuolella, 3072 metrin korkeudessa kalliojyrkänteellä kimalteleva Gonella Hut -maja näytti yhtä aikaa tavoittamattomalta ja houkuttelevalta. Näky oli niin kaunis, että oppaatkin pysähtyvät hymyillen sitä ihastelemaan.

Matkalla Val Venysta

Siinä tuulisella harjanteella seistessäni tunsin valtavaa riemua: nyt saisin viimein nousta Mont Blancille, ja vieläpä ihan laaksosta asti! Ehkäpä kohtaamillamme haasteilla oli tarkoituksensa. Tapahtumaketjun seurauksena päädyimme tavoittelemaan tämän kauniin vuoren huippua Italian puolelta vähemmän käytetyn reitin kautta, jonne en ehkä olisi muuten koskaan päätynyt. Olisin menettänyt tämän näyn, joka sai sydämen jyskyttämään ja silmäkulmat kostumaan.

Harjanteelta laskeuduttiin vuorten väliseen kapeaan laaksoon. Laakson ylitys alkoi parin tunnin mittaisella kivikolla. Aurinko imeytyi kiviin, ja kuumuus hohkasi sekä ylä- että alapuolelta. Silloin tällöin laakson toisessa reunassa sijaitsevalta Miagen jäätiköltä puhalsi raikastava tuulenvire, joka sai aina jonkun meistä huokaisemaan ilahtuneena. Askel rullasi kevyesti, ja olo oli täydellinen.

Kivikkoa

Kerroin matkalla Albylle, että vien jokaiselta reissulta tyttärelleni kiven muistoksi. Koska Mont Blancin huippu on luminen, ajattelin valita kiven täältä lumoavasta laaksosta. Opas riemastui ajatuksesta ja alkoi poukkoilla pitkin kivikkoa palaten aina välillä esittelemään minulle toinen toistaan kauniimpia kiviä. Kaunein kivistä oli nyrkin kokoinen. Koska Albyn määräyksestä olin keventänyt huiputusreppuani vähentämällä jopa juomaveden määrää, suhtauduin epäilevästi ajatukseen noin suuren kiven kantamisesta huipulle ja takaisin. Asetin valossa läikehtivän kiven reitin varrella olevan suuren kiven viereen. Alby tallensi puhelimeensa paikan koordinaatit, jotta voisimme ottaa kiven mukaan paluumatkalla. Hetken kuluttua tunsin nykäisyn repussani, ja jälleen Alby seisoi takanani karhealla kämmenellään kaksi puhtaanvalkoista pientä kiveä. Päättäväisesti hän laittoi ne reppuni läppätaskuun ja ilmoitti:
– You have to take these rocks to the summit. For your daughter. They are not so heavy. On our way back, we will take the big one as well.

Ele tuntui todella kauniilta. Kerroin Albylle, että aion kertoa tyttärelle hänen valinneen nuo kivet. Alby hymyili leveästi, ja matka jatkui Teijan naljaillessa iloisesti, että Alby laittoi reppuuni painoja hidastaakseen tahtiani.

Mont Blanc Janiina Ojanen
Tämä on parasta!
kuva: Alby

Kivikon jälkeen ylitimme jäätikön ja siirryimme viimeiselle osuudelle, jossa kiipesimme lyhyessä köysistössä ylös jyrkkää seinää Gonellan majalle. Teija oli mukana Artun, minun ja Albyn köysistössä. Hetken kuluttua hän totesi ihmetellen, että oli kuin olisimme ennenkin kiivenneet yhdessä. Yhteinen rytmi löytyi helposti. Keskityimme jyrkän seinän kiipeämiseen täysillä Albyn varmistaessa meitä tarkasti, mutta kaikilla oli niin hyvä mieli, että emme malttaneet välillä olla vitsailematta. Aluksi Alby komensi meidät hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua hän tuntui oivaltavan, että toimintamme oli melkoisen varmaa ja keskittynyttä ja yhteispeli sujuvaa.

Seinämän kiipeäminen oli riemukasta! Ympärillä seisoivat jylhät vuoret, ja meillä oli suora näkymä jäätikölle, kivikkoon ja jopa reitin alkupään hiekkaharjanteelle asti. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja kivi tuntui lujalta mutta lempeältä käsieni alla. En malttanut pitää iloa sisälläni. Hymyilin niin, että kasvot tuntuivat repeävän, ja monta kertaa nousun aikana iloitsin suomeksi ja englanniksi:
– Tämä on ihan parasta!

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Tauko seinällä
kuva: Alby

Kun laaksosta lähdöstä oli kulunut 6,5 tuntia, köysistömme nousi Gonellan majalle (3072 m). Takana oli 1386 metrin vertikaalinousu, joka tarkoitti noin 11 matkakilometriä. Se ei tunnu äkkiä ajateltuna pitkältä matkalta. Mutta 3000 metrin korkeudessa siinä on melkoisesti tekemistä.

Hetken kuluttua saapui Teemun, Juuson ja Sami-oppaan köysistö, ja perässä lähteneet köysistöt saapuivat pitkin iltapäivää pienelle majalle. Osa porukasta oli melkoisen uupunutta, koska kaikessa elämyksellisyydessään Pope’s Routen lähestyminen ei ole kevyt.

Näkymä Gonella Hutin terassilta

Ilta kului nopeasti. Tankkasimme ja lepäsimme parhaan kykymme mukaan. Oppaat kävivät tarkastamassa reittiä ja totesivat, että railoalueella tapahtunut liikehdintä aiheutti kulkureittiimme muutoksen. Kaikilla oli kiire nukkumaan, koska lähtö tapahtuisi 02 yöllä.

Huiputusreitin aloittava Dome-jäätikkö,
jonne suuntaisimme ensimmäisenä yöllä

Ennen levolle siirtymistä oppaat kokosivat meidät ruokasaliin ja käytiin keskustelu tulevasta haasteesta. Jenni jäisi majalle odottamaan paluutamme, ja Teija ottaisi hänen paikkansa Matin ja Jobon köysistössä. Albyn, Artun ja minun köysistö lähtisi ensimmäisenä, muut heti perässä. Tapaamisen päätteeksi Alby ja Sami puhuttelivat meitä vielä kerran vakavasti. He korostivat edessä olevan reitin pituutta ja haastavuutta ja sitä, että kaikki tuskin pääsisivät huipulle. Alby totesi, että akklimatisaatiomme ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla. Teija korosti oman voinnin täsmällistä ja rehellistä kommunikoimista oppaalle. Oppaat olivat rauhallisia, mutta ilmassa oli aistittavissa pieni virittyneisyys.

Mennessäni iltapesulle olin sekavissa tunnelmissa, hiukan huolissani. Sami-opas oli pesutiloissa samaan aikaan, ja kerroin hänelle huolestuneeni hiukan äskeisen keskustelun jälkeen omasta kunnostani. Jaksaisinko sittenkään? Sami rohkaisi minua ja sanoi uskovansa, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle. Hänen sanojensa kannustamana sain taas kiinni iloisesta jännityksestä ja vielä ennen nukkumaan menoa vitsailin ja hihittelin Teijan kanssa säätäessämme huiputusvarusteita.

Troppasin vielä flunssaani ja laastaroin jaloista kohdat, jotka punoittivat rakkoja ennakoivasti. Kello oli kymmenen illalla, kun suljin silmäni. Kolme tuntia myöhemmin poukkosin pystyyn herätyskellon ehtimättä edes pirahtaa. Olin täynnä virtaa. Oli hetki, jota olin odottanut kaksi vuotta. Nyt mennään!

Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso

Päivä 3: Gran Paradison lähestyminen ja Mont Blancista Monte Biancoksi

Kun heräsin maanantaiaamuna, sain todeta edellisen päivän pienen tukkoisuuden muuttuneen flunssaksi. Nenä vuoti kuin seula, mutta onneksi olo oli muuten siedettävä. Jo edellisenä päivänä olin aloittanut ennakoivan lääkitsemisen, joten olin toiveikas, että ehkäpä selviäisin tästä pienellä nuhalla.

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus Gran Paradiso
Onnellinen vuorilla

Pian sain muuta ajateltavaa. Kiipeilyryhmämme pakkautui kahteen autoon ja aloitti matkan kohti Italiaa ja Gran Paradisoa (4061 m), josta oli määrä tulla harjoitusnousu, joka auttaisi meitä myös akklimatisoitumisessa (eli kehon sopeutumisessa ylävuoriston ohueen ilmaan). Puolessavälissä matkaa edellämme kulkeva ryhmän toinen auto kurvasi tien sivuun. Pysähdyimme auton perään, ja  italialainen opas Alby pyysi ryhmänjohtajaamme Teijaa neuvonpitoon. Kuulin keskustelusta pätkiä ja ne saivat minut masentumaan. Olin aavistanut tämän.

Teija palasi autoon ja vahvisti, että Mont Blancilla Gouterin reitti on suljettu. Alkuperäinen suunnitelmamme Kolmen huipun reitistä kariutui serakkien aiheuttamaan vaaraan ja noin puoli vuorokautta myöhemmin suunnitelma B kariutui.

Pettymyksen aaltojen vyöryessä ylitseni istuin hiljaa ja yritin nollata tilannetta muiden aloittaessa keskustelun vaihtoehdoista. Teija näki tunteet kasvoiltani ja rutisti olkapäätäni lohduttavasti. Hetken aikaa sallin itselleni pahan mielen, mutta sitten aloin kääntää ajatuksiani. Jotkut yrittävät lukuisia kertoja päästäkseen tavoittelemalleen vuorelle. Loppu automatka punnittiinkin sitten vaihtoehtoja: haluammeko kiivetä jollekin toiselle vuorelle vai tehdä toisenlaisen vaelluksen Mont Blancin rinteillä, vaikka huippureitit vaikuttivat osaltamme olevan poissa pelistä?

Kun saavuimme Gran Paradison reitin lähtöpaikalle, Albylla oli ajatus: Italian puolella on Pope’s Route -niminen reitti Mont Blancin huipulle. Se on pidempi ja teknisesti vaikeampi kuin Kolmen huipun reitti tai Gouterin reitti. Oppaat Alby ja Sami sekä Teija kävivät pitkän keskustelun ja kartoittivat verkostoiltaan tietoa reitin kunnosta. He selittivät meille mahdollisimman tarkasti, mitä haastavan reitin valinta tarkoittaa. Voi olla, ettei meistä kukaan pääse huipulle, tai edes yrittämään huiputusta. Lähestyminen on pitkä ja raskas. Huippupäivä mittava ja teknisesti aiempia vaihtoehtoja vaativampi. He korostivat, että voimme valita jonkun muunkin vuoren ja tehdä huiputuksen. Teija painotti, että oppaat arvioivat, onko meistä huiputusta yrittämään. Päätöksen Pope’s Routen yrittämisestä pitää olla yhteinen, koska jokainen ottaa riskin, että omalle kohdalle tulee ilmoitus, ettei huiputuspäivänä ole rinteelle asiaa. Päätös voi tulla koska tahansa ja se on hyväksyttävä ilman mutinoita. Oppaat vastaavat turvallisuudestamme ja heidän sanansa on laki.

Teemu tiivisti kiipeilyryhmän yhteisen ajatuksen:
– Mieluummin peräännyn Mont Blancilla, jos kunto tai taito ei riitä tai olosuhteet tulevat vastaan, kuin huiputan muualla.

Italian puolelta, Gonellan majalta (3071 m), josta Pope’s Routen lähestyminen tehdään, löytyi vielä tilaakin. Niin tehtiin päätös Pope’s Routesta. Harjoittelisimme tekniikoita Gran Paradisolla. Torstaina tekisimme lähestymisen Gonellan majalle, perjantaina huiputusyritys ja lauantaina paluu Chamonix’iin.
Teija päätti keskustelun muistuttamalla, että nyt olemme matkalla Gran Paradisolle ja keskittyisimme siihen. Mont Blancista ja Pope’s Routesta keskusteltaisiin lähipäivinä lisää.

Niin aloitimme Gran Paradison lähestymisvaelluksen Gran Paradison kansallispuiston läpi. Ensimmäinen tunti noustiin jyrkkää metsäistä rinnettä pitkin alueelle tyypillisen liuskekiven ja neulasten peittämää polkua. Metsärajan jälkeen jatkettiin halki rinneniittyjen. Maisema alkoi muuttua karummaksi.

Lähestyminen oli yllättävän lyhyt ja leppoisa. Jo reilun parin tunnin kulkemisen jälkeen Chapodin maja (2710 m) ilmestyi eteemme kuin varkain. Se sijaitsee kauniilla harjanteella, jonka vierestä kohisee villi pieni vuoristojoki. Taustaa täydentävät lumipeitteiset terävät huiput, joista yhtenä kohteemme Gran Paradiso, joka oli nyt sukeltanut pilven sisään, vaikka aurinko paistoikin kauniisti.

Ilta sujui iloisissa merkeissä. Kaikki olivat hiukan jännittyneitä edessä olevasta huippupäivästä. Hiukan huolta aiheutti huono sääennuste, jonka vuoksi Alby ja Sami aikaistivat lähtöämme. Jos ehtisimme ajoissa aamuyöllä matkaan, ehtisimme iltapäivällä uhkaavan ukkosen alta karkuun.

Pakkasin huiputusreppuni hyvillä mielin. Kiipeilyporukan kesken oli todella hauskaa, ja kaikki olivat innoissaan yhteisestä tavoitteesta. Muutenkin oloni oli yltyvää nuhaa lukuunottamatta mainio. Nilkka, jonka kestävyyttä olin pohtinut, tuntui vahvalta. Chapodin maja vaikutti olevan oikein hyvä akklimatisoitumisen kannalta. Sopiva korkeus mahdollistaisi rauhallisemman unen, eikä muitakaan oireita ainakaan vielä ilmennyt. Naureskelimme myös, että huomaa kahvin olevan italialaisille kunnia-asia: vuorimajalta nimittäin sai erikoiskahveja, ja cappuccino oli todella herkullista.

Kesken iltateemme Chabodin majan emäntä juoksi saliin ja huusi:
– Tulkaa kaikki katsomaan, kuinka kaunis auringonlasku!
Niin päivämme kruunasi mailleen painuva aurinko, joka maalasi vuortenhuippuja halaavat pilvet vaaleanpunaiseksi tavalla, jota en osaa edes kuvailla. Tässäpä kuva, joka ei tee oikeutta todellisuudelle, mutta antaa ehkä käsityksen siitä, millainen luonnon taideteos toivotti meille kauniita unia.

Gran Paradiso on niin kaunis, että pilvetkin punastuvat.

Päivä 4: We are going down

Herätyskello soi kello 04. Olin nukkunut kohtuullisen hyvin, mutta flunssa tuntui vain pahenevan. Onneksi kiipeilyryhmän ensiapupaketeista löytyi omaa suppeaa lääkevarastoani täydentäviä troppeja. Päätin, että minä pistän tälle taudille kampoihin oikein tosissani. Tämä on huippupäivä ja nyt mennään!

Pikaisen aamiaisen jälkeen seisoimme pimeässä pihalla. Nautin ihanasta tunnelmasta, joka edeltää liikkeelle lähtöä. Otsalamppujen valokeilat halkovat yön pimeyttä, ihmiset hyörivät energisinä, varusteet kilahtelevat, pimeä yö tuoksuu lupaavasti jäätiköltä, ja veri kohisee suonissa.

Reitti alkoi kivikkoista polkua kohti harjannetta, jolta sukeltaisimme jäätikölle. Asetuin jonon alkupään tietämille ja annoin ajatusten karata omille teilleen, kun askel lähti rullaamaan. Ilma oli yölläkin lämmin, liike ja innostus lämmittivät kehoa. Pian kuljin aamuyössä paitasillani. Jutustelin muutaman sanan silloin tällöin edessä ja takana kulkevien kanssa, mutta enimmäkseen vain nautin askelten rytmistä ja hetkestä, jota olin odottanut. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään.

Äkkiä takaa kuului pysähdyspyyntö. Yksi ryhmästä voi huonosti. Hetken kuluttua hän saattoi jatkaa matkaa. Mutta pitkälle emme päässeet, kun tuli uusi stoppi, ja hän antoi ylen. Sinnikäs kiipeilijä ei antanut periksi, vaan halusi vielä koettaa jatkaa matkaa. Hänen kuntonsa tarkistettiin perusteellisesti ja hän sai hiukan lääkettä. Teija siirtyi kulkemaan hänen läheisyydessään tarkkaillakseen tilannetta jatkuvasti.

Oppaat olivat enenevässä määrin huolissaan myös säästä. Huono ennuste näytti toteutuvan, ja valitettavasti huomattavasti ennustettua kiivaammalla tahdilla. Tiesimme jo lähtiessämme huiputuksen olevan epävarma, mutta halusimme kuitenkin yrittää mahdollisimman pitkälle. Aina oli toivoa, ettei ennuste pitäisi. Sitä paitsi tarvitsimme runsaasti lisää korkeusmetrejä, jotta kehomme akklimatisoituisi lisää Mont Blancia varten.

Paluumatkan näkyvyys: kehno

Jäätikön reunasta jatkoimme kuivan jään yli usvan hiipiessä meitä kohti. Vuoren huippua ympäröivät pilvet valuivat meitä kohti, ja ilma kylmeni nopeasti. Olin juuri kumartunut kiinnittämään jäärautoja vuorikenkiini, kun raekuuro vyöryi niskaamme. Samalla hetkellä kuului Albyn tiukka komento:

– We are going down! Now.

Päästin ilman keuhkoistani pettyneenä huokauksena, riisuin jo kiinnittämäni jääraudat ja kiskoin
nopeasti kuoripuvun päälleni ja sadesuojan varusteideni ylitse. Rivakalla marssilla vaelsimme takaisin sumussa ja sateessa. Pääsemättä lähellekään huippua.

Majalla pettynyt kiipeilytiimi purki varusteensa kuivumaan ja kömpi suoraan nukkumaan. Puolen päivän aikaan portaissa poukkoili pörröpäisiä kiipeilijöitä toivottelemassa toisilleen huomenta tietämättä tarkalleen vuorokaudenaikaa, tai edes mikä päivä nyt oli.

Kaikkien herättyä keskustelimme tilanteesta. Sää oli surkea ja tämä päivä menetetty. Tarvitsimme kuitenkin lisää korkeusmetrejä ja harjoitusta. Ja tietysti myös toivoimme pääsevämme näkemään Gran Paradison huipulla olevan kuuluisan madonnapatsaan.

Ilta-auringosta nauttimassa

Tekisimme uuden huiputusyrityksen seuraavana päivänä. Sääennuste ei ollut toivotunlainen sillekään päivälle, mutta kukaan ei halunnut jättää käyttämättä toista mahdollisuutta. Päätös uudesta yrityksestä tekisi loppuviikosta aika raskaan, koska tarkoitus oli huiputtaa Gran Paradiso tiistaina ja levätä keskiviikko Chamonix’ssa. Torstaina nimittäin alkaisi raskas matka Mont Blancille. Nyt menettäisimme lepopäivän.

Iltapäivällä sään hetkellisesti parantuessa Sami ja Alby vetivät meille tekniikkatreeniä majan lähimaastossa. Muu aika käytettiin lepoon ja syömiseen, sillä loppuviikkoa ajatellen tankkaus oli todella tarpeen.

Voisi kuvitella, että tunnelma ei olisi paras mahdollinen. Mutta itse asiassa meillä oli oikein hauskaa! Käytimme aikaa treenin ohella tutustumalla toisiimme, ja huumori kukki. Kirjoitin jopa ylös muutaman erityisen hauskan jutun. Mutta ehkäpä on parempi, että jätän vuoristomajahuumorin sinne ylös. Nimittäin juttujen hauskuuteen taitaa liittyä aika paljon henkilöiden persoonia ja tilannekomiikkaa… ja ehkäpä lyhyillä yöunilla ja ohuella ilmallakin on oma osuutensa.

Illan lähestyessä päätimme, että seuraava aamu olisi sääennusteiden vastaisesti yhtä kaunis saapumispäivämme ilta. Tunnelma oli edellistä iltaa rauhallisempi, kun pakkasimme taas huiputusreput ja kömmimme peiton alle odottamaan ennen aamua pirahtavaa herätyskelloa, joka ilmoittaisi uuden mahdollisuuden aikaikkunan alkamisesta.

Chapodin maja ja maisemaa “hyvän sään aikana”

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén