Category: palautuminen

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

Salainen ase – nopea palautuminen

Monte Rosalla huomasin kouriintuntuvasti, kuinka keho ja mieli väsyvät eri tahtiin.

Laskeutuessamme huipulta olin onnellinen ja virkeä. Kiipeämisen ponnistelu oli rauhoittanut mieleni, ja normaalin katkeamattoman ajatusryöpyn sijaan olo tuntui seesteiseltä ja nautinnollisen tyhjältä. Annoin ajatusten soljua rauhassa ohitseni kuin poutapilven hattaroiden. Keveinä ja raikkaina. Tunsin, kuinka mieleni lepäsi ja virkistyi. Hymyilin aamuauringolle.
Ja kompastuin.

Rauhallisen hiljaisuuden vallitessa askelsimme rivakkaan tahtiin rinnettä alas. Satunnaisesti keskustelimme muutaman lauseen, mutta muuten kaikki olivat vajonneet omiin ajatuksiinsa.

Monte Rosa / Dufourspitze Janiina Ojanen
Lepotauko 2 min Monte Rosan rinteellä

Kello ehti yli puolenpäivän. Lumi muuttui jäärautoihin tarttuvaksi tahmaksi. Menomatkan narskuvan ja kantavan lumen pinnalla astelun sijaan kahlasimme nyt sohjossa.

En tuntenut väsymystä lihaksissani, mutta etenemisen sujuvuuden muutoksista huomasin kehon uupuvan. Pääni sisällä hypähtelin edelleen kuin nuori varsa, mutta kroppa vaan vastasi komentoihin vähenevällä teholla. Koska on erittäin tärkeää ymmärtää omat rajansa, tarkkailin väsyvää kehoani kuin ulkopuolelta. Se oli mielenkiintoista ja opettavaista.

Olo oli kuin pikkulapsella, jolla asiat lakkaavat sujumasta. Jäärautojen kärki tuntui tarttuvan yhä useammin kiinni lumi- ja jääkokkareisiin ja pari kertaa omaan housunpunttiinikin. Railojen yli hypätessä ponnistus lähti kerta toisensa jälkeen kankeammin, ja hyppyjen suuntauksessa alkoi olla heittoja. Kerran kaaduin oikein kunnolla vatsalleni alastulossa. Kaatumisen jälkeen ajatukseni oli loikata salamannopeasti pystyyn, mutta todellisuudessa könysin kömpelösti ensin polvilleni ja sitten seisaalleni. Mutta väsyneeksi en oloani tuntenut.

Kun pääsimme majalle, ihmettelin vielä varustehuoneessa, mitä oikein teen koko iltapäivän. Tarkoituksemme oli levätä yön yli majalla ja jatkaa lähestymismatkan paluu seuraavana aamuna. Huiputuksesta palatessamme kello oli vasta kolme iltapäivällä, eli edessä olisi pitkä toimeton päivä. Makuutilaan päästyäni kaaduin sänkyyn ja nukuin iltaan asti. Kävin syömässä ja nukuin taas seuraavaan aamuun. Eli aika poikki taisin kuitenkin olla.

Eräs kiipeilijän tärkeitä ominaisuuksia on palautumiskyky. Nopeasti ja suorituksen aikana. Ylhäällä vuoristossa keho on koko ajan kovan rasituksen alaisena, silloinkin kun se lepää. Elimistö tekee jatkuvasti töitä sopeutuakseen ohueen ilmaan, ja happea on ilmassa vähän. Se pitää sykkeen korkeana, mikä taas vaatii energiaa.

Jotta jaksaa huiputuspäivän matkan huipulle ja takaisin vain pienillä lepohetkillä, kiipeilijän lihaksiston pitää olla hyvässä kunnossa. Pelkät lihakset ja voima eivät kuitenkaan riitä. Kestävyyteen kuuluu muun muassa korkea haponsietokyky, sillä hapotus on kiivetessä alituinen seuralainen, joka on vaan siedettävä. Sitkeyttä siis tarvitaan.

Huiputuksen aikana lepohetket ovat lyhyitä. Koska kiipeäminen huipulle ja takaisin pitää tapahtua tietyssä aikaikkunassa, tauot ovat lyhyitä, vain pari minuuttia kerrallaan. Huipulla levätäänkin sitten ruhtinaallinen vartti ennen kuin aloitetaan ylös tuloakin haastavampi osuus, paluumatka. Energiaa ja nestettä on saatavilla juuri sen verran kuin niitä on itse jaksanut mukanaan kantaa. Minut yllättikin se, kuinka paljon ihminen voi virkistyä kahden minuutin istuskelusta, suullisesta vettä ja muutamasta pähkinästä.

Sanomattakin on selvää, että motivoituneena jaksaa paljon, kun tietää, ettei rasitus jatku loputtomiin. Eli kestävyydessä on kyse aika paljon ihan vaan henkisestä kantista. Päätöksestä, että jaksaa.

Palautuminen on myös osa valmistautumista. Minulla on muutaman viikon välein lepoviikko, jolloin teen kevennetyn treeniin. Vain kevyttä liikuntaa, jotta lihakset pysyvät vetreinä. Lepoviikon tarpeen tunnistaa siitä, että juuri ennen sitä treeni sujuu huikean hyvin. Ollaan tavallaan fyysisen kunnon huippulukemissa. Jos sen jälkeen vaan treeniä jatkaa viikosta toiseen samalla intensiteetillä, alkaa aika pian suorituskyky laskea. Salitreeni on puisevaa ja juoksu ei rullaa. Oma asenne muuttuu vastentahtoiseksi. Keho ja mieli pyytävät lepoa.

Viime viikolla sain loistavan irtioton ja tauon. Lähdimme perheen kesken pitkäksi viikonlopuksi Riikaan. Reissun suurin itseni ylittäminen tapahtui, kun “vesijännityksestäni” huolimatta painelin tyttären kanssa mereen uimaan. Hän ei tainnut aavistaa, että minua oikeasti vähän jännitti, kun reisien syvyisessä vedessä tartuimme toisiamme käsistä kiinni ja aloitimme lapsuudestani tutun kastamislorun: “Yks, kaks, kolme, istu isän polvelle. Äiti sanoi: älä istu. Isä sanoi: istu vaan. Näin sitä istutaan!”

Pienikin reissu teki tehtävänsä. Kun muutaman päivän herkuttelin jäätelöä ja pällistelin nähtävyyksiä, huomasin lähtöpäivän aamuna katsovani ikkunasta kateellisena puistossa juoksevan lenkkeilijän perään.

Ja kylläpä juoksu taas rullasikin, kun eilen pistin taas lenkkarit jalkaan. Lepo tekee ihmeitä!

Toisenlainen palautuminen Jurmalassa

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén