Category: päiväkirja Page 1 of 2

Vain tahroja paperilla?

Minulta kysytään aina välillä, miksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Tarinoita etsimässä Elbrusilla 2016
kuva: Max Edin

Kirjoitin ensimmäisen kirjani kahdeksanvuotiaana. Se on kirjoitettu lyijykynällä, valtavalla, horjuvalla kaunokirjoituksella vihkoon, jonka kannessa on valokuva valkoisesta laukkaavasta hevosesta. Vihon sivut ovat hiukan ryppyiset ja harmaantuneet kumittamisesta, osassa sanoja on tavuviivoja, monet väärien kirjainten välissä. Niissä kohdissa, joissa sanat ovat loppuneet kesken, tarinaa on täydennetty piirroksin. Mutta suuri tunne tarinan takana välittyy.

Esikoisteokseni on ristiriitaisia tunteita herättävä sikäli, että jos se koskaan näkisi päivänvalon, saattaisin saada plagiointisyytteen. Tarina nimittäin muistuttaa häiritsevän paljon Merja Jalon Nummelan Ponitalli -sarjan erästä kirjaa (jonka nimeä en enää muista), jossa tyttö vuosien unelmoinnin jälkeen saa oman hevosen. Hevonen on ongelmatapaus, mutta monen mutkan kautta pitkäjänteisellä työllä ja runsaalla rakkaudella tyttö voittaa hevosen luottamuksen, ja heistä tulee voittamaton ratsukko.
Oman teokseni tarinan kaari on täsmälleen sama, erittäin paljon lyhyempänä vain. Jopa hevosen nimi taitaa olla sama. Päähenkilön etunimen olen vaihtanut, ja se muistuttaa epäilyttävästi omaa nimeäni.

Kammottavasta tarinavarkaudesta huolimatta luulen kuitenkin, että Merja Jalo antaisi minulle anteeksi, jos teokseni jollain kumman tavalla päätyisi hänen käsiinsä. Varmasti hän ymmärtäisi, että hänen alkuperäistarinansa oli kuin unelmien eliksiiriä raastavan hevoskuumeen kanssa kamppailevalle 8-vuotiaalle heppatytölle. Merja varmasti aavistaisi, että tarinan uudelleenkertominen oli tapani käsitellä mahdotonta toivettani ja elää hetki ulottumatonta unelmaa.

Jo lapsena sanat paperilla olivat minun tapani jäsentää tätä maailmaa.

Erilaisten ryppyisten vihkojen sivuille tallennettiin koko elämäni ja tunneskaalani ikävuosina 13–19. Tunnollisesti kirjasin ylös kaiken kokemani, ihan joka ainoa päivä. Vuosia kestävä jatkokertomukseni dokumentoi kasvuni lapsesta teiniksi ja haparoivat askeleeni kohti aikuisuutta pikkutarkkoina tilannekuvauksina, sanoilla maalattuina maisemina teini-ikäisen maailmasta ja mielestä sekä harkitsemattomina ilon- ja kiukunpurkauksina. Yhtä aikaa kammottavia ja sympaattisia olivat esimerkiksi sanasta sanaan tallennetut ensi opit rakkauden saralta: punakantisen vihon aukeamilta löytyi jokainen dialogi, jonka olin yläasteaikaisen ihastukseni kanssa koulun käytävillä käynyt. Toki keskusteluita oli vain kolme ja ne kaikki liittyivät tupakan pummaamiseen. Mutta olin myös tuskallisen pedantisti kuvaillut kyseisen nuoren miehen äänen säröilyn ja likaiset vaatteet, niin harittavat viiksikarvojen alut kuin korvakorun riipuksen yksityiskohdatkin.

Olen joskus miettinyt, kuinka ehdin muuta tehdäkään kuin kirjoittaa (– ja kyllä todellakin ehdin, kysy vaikka isältäni, jolle olen aiheuttanut aimo tukun harmaita hiuksia). Nimittäin pikkutarkkojen päiväkirjojen lisäksi kätköistäni löytyi sadoittain runoja, novelleja, kolumneja ja niin edelleen. Välillä en ollut malttanut odottaa kotiin pääsyä, vaan ajatuksia oli tallennettu käytettyjen kirjekuorien taustoihin, servetteihin, julisteiden reunoihin ja jopa kertakäyttöasioiden pohjiin.

On kuin noina vuosina maailma olisi vain virrannut lävitseni lyijykynätahroiksi paperille.

Vuosiksi eteenpäin piilotin tuon valtavan sanamassan vintille suuriin laatikoihin, joita sitten raahasin mukanani muutosta toiseen uskaltamatta juurikaan katsoa laatikoiden sisälle. Pidin niitä valtavana aarreaittana ja mahdollisuutena kurkistaa nuoren Janiinan pään ja sydämen sisään.

Kunnes eräänä päivänä tyttäreni oppi lukemaan.

Mieleeni hiipi kammottava ajatus siitä, että hän löytäisi päiväkirjani. Entäpä kun kuolen? Haluaisinko silloin jonkun avaavan nuo pölyiset laatikot ja lukevan teini-ikäisen Janiinan maailmantuskaa?

Niinpä yhtenä sateisena iltapäivänä kiipesin vintille taskulampun kanssa, vedin laatikot ulos häkkivarastosta, levitin vihkokasat vintin betonilattialle ja aloin lukea.

Tuntia myöhemmin olin nähnyt tarpeeksi: kasasin vihot lempeästi mutta päättäväisesti takaisin laatikoihin. Seuraavalla viikolla tuhosin koko kasan, enkä ole sitä päätöstä kertaakaan katunut. Kaikkia tarinoita ei ole tarkoitettu ikuisiksi.

Mutta sanat eivät ole minua jättäneet. Vielä nykyäänkin tuntemukseni vuotavat parhaiten ulos sormenpäistäni, ja muistot tatuoituvat sydämeeni kirjainten muodossa.

Päädyin kirjoittamaan työkseni. Markkinoinnin ja viestinnän maailmassa olen harrastanut sanallista luovuutta kaupalliset suitset suussa, ja saanut kokeilla mitä erilaisimpia kirjoittamisen muotoja teknisestä kirjoittamisesta strategiamuotoiluun sekä nettipelien ja tv-mainosten käsikirjoittamiseen. Olen haamukirjoittanut isojen yritysten johtajien sanomia, tasapainoillut kriisiviestinnän kapealla ilmaisunuoralla ja nysvännyt merkkimääriä hakukoneoptimoinnin tekstituotannoissa.

Tarinat auttavat meitä liittämään itsemme historiaan. Tyttärelleni kirjoitin viikottain vuoden ajan muistiin hänen lapsuusmuistojaan, jotta pienet vauva-arjen tapahtumat ja tarinat eivät unohtuisi. Jokaiselle kolmesta kummitytöstäni olen kirjoittanut “Näin me tutustuimme – ensimmäinen vuosi kanssasi” -otsakkeella muistiin jokaisen kohtaamisemme heidän elämänsä ensimmäisen vuoden ajalta. Sidotin ne kirjasiksi ja annoin heille 1-vuotislahjaksi.

Tärkeä viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta 2015
kuva: M. Laukkanen

Tarinat elävät minussa. Minuun on sisäänrakennettu unelma kirjan kirjoittamisesta – siis myös sellaisen, joka ei suututa Merja Jaloa. Muutaman kerran olen ollut lähellä ryhtyä toteuttamaan tätä haavetta.

Satumaisin idea oli ehkä salaa lasten huoneita sotkevan Peikkopoikan, sen sisko Ärripurrin ja etanaprinsessa Esmeraldan (joka rakastaa hidasta tangoa) tarina: Tyttäreni ollessa pieni, kerroin hänelle iltaisin spontaaneja “pääsatuja”. Nämä sadut saivat sen verran suosiota tyttären kaveripiirissä, että välillä meillä oli isompikin lapsilauma kuulemassa loputtoman Peikkopoika-jatkokertomuksen käänteitä. Päädyin niistä muutaman kirjaamaan ylös. Silloinen työkaverini, joka on taitava kuvittaja, sattumalta sai näitä satuja luettavakseen, ja innostui kuvittamaan Peikkopojan. Hetken leikittelimme ajatuksella satukirjasta. Mutta sitten tapahtui elämä; kollega sai työtarjouksen toisesta kaupungista, minä aloitin opiskelun, ja projekti jäi.

Muutamaa kirjaprojektia fiktiosta faktaan olen harkinnut. Paria omaa ideaa ja paria on minulle tarjottu. Mutta tarina valitsee kertojansa, ja vielä kirjani ei ole löytänyt minua. Vielä.

Koko elämäni olen ollut tarinankertoja. Siinä lienee vastaus kysymykseen, miksi aloin kirjoittaa blogia, kun päätin kiivetä vuorelle.

Kun vuonna 2014 sain päähänpiston kiivetä Mont Blancille (se tarina täällä: Kuinka se alkoikaan…, pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä), lienee kertomani valossa aika luonnollista, että halusin kirjata muistiin matkan lähtöpäätöksestä vuoren huipulle. Silloisen yhtiökumppanini ehdotuksesta pöytälaatikon sijaan päädyin julkaisemaan päiväkirjamaisen tarinani blogina.

Ensimmäisenä Vuorenvalloitus-vuonna vuorikiipeilyhankkeeni kasvoi kaupallisten yhteistyökuvioiden kautta aika paljon päiväkirjaa laajemmaksi kokonaisuudeksi. Se oli upeaa ja hauskaa!

Samalla se oli valtavan opettavaista: se sai minut ensimmäistä kertaa epäilemään itseäni kirjoittajana. Vaikka olin vuosikausia kirjoittanut julkisesti, nyt yhtäkkiä huomasin kokevani painetta kertomani kiinnostavuudesta ja esimerkiksi lukijamääristä: tarinankerronta on raastava laji sensaatiohakuisessa klikkioptimoinnin maailmassa. Varsinkin, kun tarinasi päähenkilönä olet sinä itse. Siihen en ollutkaan tottunut sitten teini-iän päiväkirjojen dramaattisen kerronnan jäätyä taakse.

Onneksi vuoret veivät minut mukanaan ja muistuttivat, että tarina kertoo itsensä. Kirjoittaja on vain sen väline. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö lukijat olisi tärkeitä! Päinvastoin, osa teistä on kulkenut mukanani koko pitkän matkan vuorelta toiselle. Vuoripoluilla usein mielessä häivähtää malttamattomuus päästä kirjaamaan tapahtumia ylös. Silloin en mieti blogin kirjoittamista, vaan kokemusten jakamista ystävien kanssa.

Siksi Vuorenvalloitus-blogi on olemassa.

Aamunkajo Monte Rosalla
kuva: M. Laukkanen

Huono häviäjä vai vahva kakkonen?

– Minä en vaan halua olla hitaampi, vähemmän vahva ja heikoin lenkki! Äläkä sano, että ei tämä ole kilpailu! Niin on tosi helppo sanoa silloin, kun itse on aina se parempi!

Sanat eivät tule ulos suustani, mutta kaikuvat ajatuksissani niin lujaa, että ihan varmasti kiipeilyparini Heikki kuulee ne. Ja vaikka ei kuulisikaan, hän näkee salamat silmissäni ja arvaa kyllä, mistä on kysymys.

Seuraavaksi Salmisaaren kiipeilykeskuksen naisten pukuhuoneen ovi paukahtaa takanani kiinni, ja vain sekuntia myöhemmin – ehdin juuri ja juuri varmistaa, että pukuhuone on tyhjä – kiipeilykengät iskeytyvät seinään.
Aivoni koettavat piipittää kiukuttelun lapsellisuudesta, mutta olen kuin punaista näkevä härkä. Sisuskaluni kiehuvat kilpailuvietin sytyttämässä laavassa. Valkoisen magnesium-jauheen peittämät ruhjeiset käteni tärisevät, ja kiukun teräväreunainen kaulus kuristaa kurkkua. Romahdan penkille istumaan, suljen silmäni, yritän saada hengityksen tasaantumaan ja kiihtyneen sykkeen laskemaan. Häpeän musta tahmainen öljy sekoittuu vihani laavaan, ja kuumuus sisälläni vain kasvaa. Lopeta, komennan itseäni. Mutta tunne on liian vahva.

Puolisen tuntia aiemmin katselin niska kenossa, kuinka kiipeilyparini ponnisteli ärähtäen viimeiset otteet kiipeilyseinän reitistä. Reitti oli meidän tasoomme nähden haastava, ja päästyään ylös Heikki vilkaisi olkansa yli leveästi virnistäen ja ulvahti voiton merkiksi. Hymyilin takaisin ja huikkasin onnittelut. Heikki laskeutui köyden varaan, ja laskin hänet alas. Hän tuli yhä ponnistuksen jäljiltä hiukan tärisevänä luokseni siirtyäkseen vuorostaan varmistamaan minua. Ilo kaikui hänen äänessään:
– Voi kun olenkin tyytyväinen!

Heikki oli kiivennyt koko treenin ajan hyvin, ja päässyt loppuun asti myös edellisellä reitillä, jolla puolestani minä olin jäänyt kamppailemaan ongelmallisessa kohdassa, jossa ulottuvuuteni ei tahtonut millään riittää.

Nyt olisi taas minun vuoroni.  Ennen liikkeelle lähtöä seisoin seinän edessä ja kävin mielessäni läpi tapaa, jolla Heikki oli sen haasteet ratkaissut. Saatoin ennakoida pari kohtaa, joissa pituuteni ei riittäisi venymään seuraavaan otteeseen, vaan minun pitäisi ratkaista reitti toisin. Alla minulla oli siis jo yksi päätökseen saattamatta jäänyt reitti ja tunsin suorituspaineen vatsanpohjassani, mutta kieltäydyin huomioimasta sitä. Kukapa niitä nyt laskee… paitsi että minä lasken.

Kyynärvarsien tulehduksesta johtuen olin palannut kiipeilyseinälle vasta edellisellä viikolla, kuuden viikon tauon jälkeen. Ensimmäinen kerta oli ollut ankea; kiipeilyhalli oli minulle uusi, ja jokin seinissä tuntui vieraalta. Kädet hikosivat ja lipsuivat – omat varusteet olivat jääneet kotiin ja luistoa estävää magnesium-jauhetta ei ollut saatavilla. Tunnin olin tempoillut seinällä, kunnes lopulta olin hyväksynyt, ettei vain ollut minun päiväni.

Muutamaa päivää myöhemmin olin palannut seinälle, ja tällä kertaa kaikki oli mennyt loistavasti! Ehkäpä mieleni oli tauon aikana työstänyt kiipeilyvalmentajamme Axelin oppeja! Oli kuin olisin oppinut luottamaan jalkoihini ja hyödyntämään kehon painopisteen siirtämistä uudella tavalla. Viimein myös käsivarteni olivat saaneet pitonsa takaisin, ja kiipeäminen ei ollut tuottanut kipua. Mahtava tunne!

…ja vain pari päivää myöhemmin löydän itseni kiehumasta pukuhuoneen penkiltä. Itsesäälin aallokko imaisee minut syövereihinsä:

Sen ymmärrän ja hyväksyn, että punttisalilla Heikin tangossa on aina enemmän – usein kymmeniä kiloja – rautaa. Olen työskennellyt lujasti erityisesti keskikehon kanssa, sillä uskon voivani kompensoida vähäisempää voimaa kehonhallinnalla ja vahvalla corella. Ottaen huomioon, että olen kymmenen senttiä lyhyempi ja melkein kolmekymmentä kiloa kevyempi kuin parini, ovat erot ihan luonnollisia – onhan minulla huomattavasti vähemmän ylös kuljetettavaa vuorella!
Silti jos tutkin syvimpiä tuntojani, on myönnettävä, että aina joskus salaa pikkuisen kutittelee ärsytysnappulaa, kun toinen joka kerta tekee kaksi toistoa enemmän tai lisää painoa viisi kiloa enemmän.

Lenkkipolulla Heikki on nopeampi, olipa kyseessä juoksu tai pyöräily. Intervallilenkit eivät onnistu yhdessä, sillä hänen vauhtinsa on selkeästi minua kovempi. Pitkillä lenkeillä menemme yhteistä tahtia, mutta silloinkin hän on aina puolitoista askelta edellä. Tavallisesti en siihen kiinnitä huomiota, mutta huonona päivänä se tuntuu kuin hän vain juuri ja juuri malttaisi pysytellä tahdissani.

Olen kerta toisensa jälkeen muistuttanut itseäni fyysisten eroavaisuuksien lisäksi hiukan erilaisesta juoksufilosofiastamme: siinä missä Heikki rakastaa vauhtia, minä keskityn sykkeen alhaalla pitämiseen ja vaivattomuuden tunteeseen. Omilla mittareillani mitattuna olen tehnyt hyvää kehitystä.
“Mutta silti…” kuiskaa pieni ääni korvaani: “…oletko treenannut huonommin? Tarkoittaako tämä sitä, että jäät jälkeen rinteelläkin?”

Kiipeilyseinä on paikka, jossa olen välillä onnistunut olemaan se, joka kiipeää ensin haastavan reitin. Olipa kyse tekniikasta tai kehon taipuisuudesta, aina joskus olen saanut olla se, joka viitoittaa tien.

Myönnän, että ensimmäisenä ylös saapumiseen liittyy häivähdys alkukantaista voitonriemua. Väitän myös, että jokainen kilpailuvietillä varustettu ihminen tuntee saman. Voiko tavoitteellista urheilua olla ilman kilpailuviettiä? Eikö juuri kilpailuvietti tuo muassaan sen, että “tarpeeksi hyvä” ei riitä, vaan haluaa olla aina parempi?

Lopulta kuitenkaan kyse ei ole tiimin sisällä voittamisesta. Kaiken edellä sanomani jälkeen olen yhä valmis vänkäämään, etten aktiivisesti kilpaile kiipeilyparini kanssa. Enkä sellaista haluaisi tuoda osaksi suhdettamme. Ensisijainen haluni on aina olla ‘parempi kuin minä eilen’.

Mutta supersankarien tiimeissäkin eri sankareilla on omat vahvuutensa. Yleensä väkivahva Captain America johtaa joukot voittoon, mutta joskus myös muurahaisen kokoinen Ant-Man on se, joka pelastaa päivän. Joukkueen yhteiseksi hyödyksihän voitto aina tulee, mutta on vain inhimillistä haluta olla välillä se, jonka supervoima kantaa koko joukkuetta. Se tekee tiiminjäsenestä tarpeellisen ja perustellun osan omaa jengiään.

Havahdun Salmisaaren pukuhuoneessa ajatuksistani. Kiukkuni ei ota laantuakseen, ja itsesäälin aallot loiskivat mielessäni niin korkeina, että pisaroita roiskuu poskille asti. Nousen penkiltä ja yritän siistiä kasvoni peilin edessä: minä en ole niitä elokuvien eteerisiä tyttöjä, joiden itkeskely tarkoittaa yksinäistä kyyneltä, joka helmen lailla vierähtää silmäkulmasta. Olen enemmän sitä “puukonviilloiksi turvonneet silmät, pää täynnä räkää, joka valuu turvonneesta nenästä holtittomasti” -tyyppiä. Nolostuttavan mulkoilun ja paiskomisen lisäksi joudun siis paljastamaan vielä lapsellisen tapani käsitellä näitä negatiivisia tunteita.

Taas tiimi kantaa. Ulko-ovella odottava kiipeilyparini ei katso kasvojani yhtään liian kauaa. Hän halaa rautakangenjäykkää kumppaniaan lohduttavasti, mutta ei sano mitään. Kävelemme autolle, ja hän antaa huomaavaisesti minun ottaa aikani, kunnes saan asiani muotoiltua:

– Minä haluan olla hyvä. Yhtä hyvä kuin sinä. Ilman pilkkuja, sivulauseita tai muttia. Noin yksitoista kuukautta vuodesta treenitulokset ovat ainoa mittari, joka meillä on käytettävissä. Käytämme toisiamme ajokoirien jäniksinä; säntäämme toistemme perään, jotta saavutamme parhaan mahdollisen tuloksen. Sillä tavalla me parannamme suorituksiamme jatkuvasti, emmekä jää mukavuusalueelle. Se on vahvuus ja ilo, mutta miten sen voi tehdä ilman että vertailee? Varsinkin, kun on aina se, joka maaliviivalla näkee toisen kantapäät!

Hetken kuuluu vain auton hurina kiitäessämme kevätillassa. Mailleen painuva aurinko heijastuu meren pinnasta. Kiipeilyparini on pitkään hiljaa ennen kuin vastaa:

– Ensinnäkin, minä en koskaan koe olevani heikomman tai hitaamman kanssa. Minusta me täydennämme toisiamme. Ja rehellisesti sanottuna, mielestäni näkemyksesi on tällä hetkellä hiukan itsesäälin värjäämä. Olet usein päässyt reitin ensin, tai vaikkapa tehnyt enemmän vatsalihasharjoituksia. Fyysiset ominaisuudet ovat mitä ovat. Jos minulla on isommat lihakset ja voimalla saatan kompensoida välillä vaikkapa puuttuvaa tekniikkaa, on sinullakin oma salainen aseesi: taistelutahto. Kun minä putoan seinältä vaikealla reitillä, yritän pari kolme kertaa uudelleen, ja luovutan. Mutta sinä jatkat yrittämistä vielä kauan sen jälkeen, kun minä olen tullut jo alas. Katso nytkin itseäsi: olet ihan mustelmilla, koska taistelit loppuun asti. Itse asiassa en ole viitsinyt tätä kysyä, mutta mitä oikein teit siellä ylhäällä, että sait käsiisi tuollaiset ruhjeet?

Katselen sylissäni lepääviä, kieltämättä aika lailla osumia saaneita kouriani. Minua alkaa nolottaa – ja vähän naurattaa. Katkenneet kynnet, rakot ja hiertymät kämmenissä ymmärrän, mutta miten tosiaan olen onnistunut saamaan haavoja myös kämmenselkiin?

Pienen tempoilun jälkeen tsunami sisälläni alkaa asettua. Auringon sukeltaessa taivaanrannan reunan taakse, sisälläni kiehuva laava on asettunut tummaksi mereksi. Se lainehtii jo hiljaa, mutta aalloissa on yhä ripaus tyytymättömyyden hehkua: vaikka kaiken tämän ymmärrän, ikuisen kakkosen paradoksi ei ratkea.

Kun kiipeää yksin, täyttää, ylittää tai alittaa vain omia, itseen kohdistuvia odotuksiaan. Kun kiipeää tiimissä, kohdistaa itseensä odotuksia, paitsi yksilönä, myös tiimin jäsenenä. Nuo odotukset ja haavekuvat paremmasta itsestä ovat juuri se polttoaine, joka saa minut pyrkimään aina ylemmäs, enemmän ja lujemmin.
Vaikka olisimme paras mahdollinen tiimi, jonka näistä nykyisistä yksilöllisistä ominaisuuksistamme saa muodostettua, silti haluaisin olla ja antaa enemmän. Absurdi ajatus, mutta ehkä se on tämän maailman Ant-Manien taakka; ylläpitää uskoa, että maailman pelastamisessa muurahaisellakin on roolinsa.

Olisikohan helpompaa, jos olisin silloin aikanaan innostunut vaikkapa virkkaamisesta? – Tosin tuskin kunnianhimo on lajista kiinni, eli siinä tapauksessa olohuoneen seinä olisi luultavasti täynnä reikiä virkkuukoukun paiskomisesta!

Pitääkö pitsa pelikaanin ilmassa? – kestävyysharjoittelun arkea

Onko hyvä hetki pysähtyä vasta, kun ei pääse enää yhtään ylöspäin?
Minä Monte Rosan huipulla 2016, kuva: M. Laukkanen

Istun junassa matkalla Tampereelta Helsinkiin. Tuttuakin tutumpi reitti kahden kotini välillä. Puhelimen akku on vähissä ja junan netti poikki. Laukun vakiovarustepokkarista viimeinen sivu, kirjailijan kiitokset ja takakansi luettu. Olen lukenut myös lattialle pudonneen Barbie-lehden mainoksen ja vakoillut penkkien välistä edessä istuvan matkustajan sylissä auki olevan iltapäivälehden otsikoita. Ne toitottavat Roope Salmisen olevan lurjus.

Hetken aikaa kaivelen laukkuani, järjestelen touhukkaana tavaroitani. Vilkaisen kelloa: puolitoista tuntia perille.

Listaan mielessäni perille päästyäni tehtävät asiat.
Järjestän lompakon kuitit.
Pyöritän tietokoneen virtajohdon lenkit samanmittaisiksi – kaksi kertaa, sillä en ole tyytyväinen ensimmäisen kerran tulokseen.
Tutkin taskusta löytyneen proteiinipatukan ravintoarvoja.
Penkin reunassa on vanha tahra, jota yritän huomaamattomasti vähän hinkata nenäliinalla.
Katson kelloa; se on kymmenen minuuttia enemmän kuin edellisellä kerralla.

Huokaisen ja katson ikkunasta. Tekisi mieli puhaltaa ja katsoa huurtuuko lasi.

Lapsena matkustaessani autolla tai junalla painoin usein posken vasten viileää ikkunalasia ja kuvittelin lentäväni maiseman yli. Matalalla liidellen, ilmavirtauksilla surffaten kuin pelikaani.

Nyt viime päivien lumipyry on muuttanut maiseman uhkean pumpuliseksi, ja matalalla horisontin yläpuolella roikkuu appelsiininvärinen aurinko, joka sivelee valon raitoja lumipeitteen pintaan.

Toisenlainen pysäyttävä maisema Mount Merun huipulta Tansaniassa (2017).
Vasemmassa laidassa Kilimanjaron huippu

Vapauttava, levollinen ajatustyhjiö nielaisee minut odottamatta, kun katson puiden sinisten varjojen ja auringon kimaraa hangella, junan kiitäessä valkoiseen pukeutuneen maaseudun halki. Päästän irti ja nautiskellen heittäydyn mattapintaisten ajatusten poukkoilevaan virtaan, joka ei ole matkalla minnekään. Hetken olen kuin vuorilla ja etäisesti mielen virtaus esittelee minulle lukuisia hetkiä, jolloin olen saanut nauttia tästä ajatusten päämäärättömyydestä.
… kunnes samettisen ajatuspuuron keskeltä vapaaksi tempautuu yksi ajatus: “Katsos vaan, minä osaan pysähtyä ja nauttia tekemättömyydestä – ihan keskellä arkeakin! Pitääkin kirjoittaa tästä ihanasta hetkestä blogiin. Ollaankohan jo kohta perillä, että pääsen nettiin kirjaamaan ajatuksen ylös? Jos en sitä pian kirjoita johonkin, ehkä se unohtuu.”
Vilkaisen kelloa: tunti ja kymmenen minuuttia perille.

Vuoristo ympäristönä ja kiipeily lajina saavat minut vaipumaan suorastaan meditatiiviseen tilaan. Se on minulle iso osa kiipeämisen nautintoa ja minulle tuollaisen mielen pehmeä tyhjyyden saavuttaminen muualla kuin rinteellä on vaikeaa – tai ainakin harvinaista.

Täällä alhaalla mieli kohisee kuin koski tekemättömiä tehtäviä, työasioita, lasten harrastuksia, treeniaikatauluja ja vaikka mitä.  Totta puhuakseni, olen aika ylpeä siitä, että pystyn hallitsemaan varsin monimutkaisia ja laajoja kokonaisuuksia. Oman elämäni projektijohtajana saankin aina välillä itseltäni kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ihan vaan siitä riemusta, että mission impossible nimeltä ‘perus keskiviikko’ tuli suoritettua.

Mutta vuorilla arki tehtävälistoineen on kaukana, ja kaikki muu paitsi kiipeäminen tuntuu merkityksettömältä. Vain seuraavalla askeleella on väliä.

Mutta on tässä muutakin.
Vuorimajan katon ilmestyminen horisonttiin vapauttaa uupumuksen. Yhtäkkiä majan pihan lähestyessä tuntuu, ettei jaksa enää askeltakaan. Siltikin vaikka äsken oli vielä ihan kohtuullisen hyvä olo, eikä se, että jaloissa painoi, jääraudat takertuivat normaalia useammin toisiinsa ja hiki kirveli silmiä, ollut kovinkaan merkityksellistä. Mutta kun voit jo melkein haistaa majan ovesta löyhähtävän kosteuden, hien ja mausteisen ruoan tuoksujen sekoituksen, loppuu puhti kerta kaikkiaan.
Kiipeilysuorituksessa se onkin ymmärrettävää; jos takana on toistakymmentä tuntia raskasta kiipeämistä, viimeisien tuntien polttoaine on lähinnä tahdonvoima.

Mutta mikä siinäkin on, että myös juoksulenkin viimeiset viisisataa metriä ovat usein ne raskaimmat, välillä riippumatta siitä, paljonko on juostu. Miten tässä muka kehtaa puhua harrastavansa kestävyyslajia, kun kymmenen kilometrin viimeisen korttelin aikana etureidet tuntuvat suorastaan turpoavan maitohapoista? Kuinka paljon pitäisi pystyä tekemään “tuosta vaan ihan huomaamatta”, jotta täyttäisi kriteerit?

Kiipeilyparini Heikki sanoo usein hyvin rullanneen juoksulenkin jälkeen: “Aivan mahtava tunne, olisin voinut juosta loputtomiin!”
Olen siitä vähän kateellinen. Minä tunnen noin aika harvoin, ehkä silloin, kun lenkin pituus on normaalia lyhyempi ja kaikki menee nappiin. Mutta pääsääntöisesti asetan itselleni lenkin alussa matka- tai aikatavoitteen. Kun se on saavutettu, ei kovinkaan usein mielessä käy ajatus: “tästähän voisi vielä hypähdellä toisen kympin perään.”

Taannoin tehtyäni raskaan lenkin kovassa pakkasessa, paluumatkalla pohdiskelin, paljonko psyykausta vaatisi, jos vaan päättäisi viimeisen lyhtypylvään kohdalla, että jatkankin vielä viisi tai kymmenen kilometriä lisää. Motivaatiosta siinä on kyse, eikö vaan?

Nimittäin viime keväänä teimme Mont Blancin huiputuksen talviolosuhteissa laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa. Saapuessamme laskeutumisen ensimmäiselle etapille, Gouterin majalle 3815 metriin, olin valtavan väsynyt. Söin suuren kasan lounaspastaa – ja nukahdin istualleni majan ruokalaan, Heikin olkapäähän nojaten. Puoli tuntia myöhemmin Heikki herätti minut ja matka jatkui. Tuon majalla vietetyn tunnin aikana voimani olivat palautuneet niin, että seuraava saattoi tapahtua:

Paluumatkalla Mont Blancin huipulta, keväällä 2018 (vasemmalla Gouterin maja)

Olimme aikoneet jäädä huiputuspäivän jälkeiseksi yöksi Tete Rousse majalle 3167 metriin, mutta laskeutuessamme jäätikköä pitkin nahkeassa upottavassa lumessa, aloimme Heikin kanssa puhua siitä, millaisen pitsan kumpikin söisi, kunhan seuraavana päivänä pääsisimme laaksoon. Hetken kuluttua mielikuva pitsasta alkoi tuntua todella houkuttelevalta. Niin houkuttelevalta, että päädyimme ohittamaan majan ja jatkamaan vaellusta alas laaksoon asti.

Eli kroppa jaksoi, kun motivaatio oli kunnossa: pitsan voima on kyllä uskomaton!

Jos palaan siihen pohdintooni ylimääräisen viiden kilometrin lisäämisestä lenkin loppuun ex-tempore: totta puhuakseni tiedän kyllä, ettei se olisi muuta kuin päätös.
Olenko opettanut itseni väsymään, kun maaliviiva lähestyy? Miten siitä voi oppia pois? Jos joku ajaisi edelläni autolla pitsalaatikko avoimessa peräkontissa, kuinkahan pitkälle mahtaisin jaksaa painella ilman ennalta asetettua maaliviivaa?

Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat luontaisesti kykeneviä nauttimaan matkasta ja yrittänyt kovasti imeä heistä oppia itseeni. Mutta tuntuu, että minä tarvitsen motivoituakseni maaliviivan, jonka ylittää. Ja niin lenkilläkin lataan ajatukset senhetkisen tavoitteen täyttämiseen. Mutta onnistuisiko maaliviivan siirtäminen vauhdissa ilman pitsapalkintoa – eli houkuttelevampaa maalia?

Jos junassa minulla ei olisi niin kiire perille, malttaisinko nauttia matkasta ja leijua taas peltojen yllä ajatusten siivillä? Kuka opettaisi minut olemaan matkalla perillä?

Lempikuvani Mount Fujilta, (2017). Matkalla perillä.

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

Kohti tuttua tuntematonta – paluu Mont Blancille

Äitienpäivälahjaksi saatu kiipeilyhakku on pakattu. Viimeisten päivien odotus virtaa lämpimästi suonissa. Tällä kertaa en ole samalla tavalla jännittynyt kuin aiemmin – malttamaton kyllä, mutta tyynemmällä tavalla.

Istun aurinkoisessa alkukesän illassa ja suunnittelen edessä olevaa. Kerrankin vuorille lähdettäessä on valmiiksi jonkinlainen aavistus siitä, mikä perillä odottaa. Kohta lentokone laskeutuu tutuksi tulleelle Geneven kentälle. Chamonix’iin johtavan vuoristotien maisemat tällä kertaa jo hiukan kilisyttävät muistojen kelloja. Tiedän, miltä kylä vuorten sylissä näyttää, kun se ilmestyy esiin tien mutkan takaa. Kuin kotiin palaisi – melkein ainakin.

Vastassa myös paljon uutta, aloittaen uudesta tuttavuudesta, oppaastamme Marcosta, jonka kanssa olemme keskustelleet vain WhatsAppin kautta viestien. Edessä uusi jännittävä seikkailu, uusi näkökulma vuoriin, joilla olen ennenkin saanut vaeltaa.

Rinnallani kulkee kiipeilypari Heikki. Tänä keväänä olemme tampaneet yhdessä tuhansia askelmia Malminkartanon rapuissa – ylös ja alas, yhä uudelleen ja uudelleen. Satoina tunteina punttisalilla olemme kannustaneet toisiamme jaksamaan vielä viimeisen sarjan. Kuvakaappaus toisen älykellon lenkkidatasta on saanut repimään lenkkarit jalkaan silloinkin, kun motivaatio on piileksinyt sohvatyynyjen välissä. Tunnen kiipeilyparini kasvojen jokaisen notkelman ja nousun, olen nähnyt hänet voimiensa tunnossa ja polvilleen romahtaneena.

Olemme yhdessä onnistuneet ja seisseet huipulla katsomassa aamuaurinkoa. Mutta hassua kyllä, ehkä vieläkin merkityksellisempinä koen yhteiset epäonnistumisen hetket: kuinka vaikeaa onkaan luovuttaa, kun tietää sen liuttavan tavoitteen myös kiipeilyparin käsien ulottuvilta… ja kuinka yllättävän kivutonta on luopua omasta tavoitteesta romahtaneen parin vuoksi. Vuoripolut ovat opettaneet minulle valtavan merkityksellisiä asioita kumppanuudesta – ja iloitsen oppiessani jokaisella matkallamme lisää.

Aamuvarhaisen selfie Mont Blancin rinteellä (2016)
– takana harjanne, jota pitkin yön pimeydessä vaellettiin

Näyttääköhän Gran Paradison kivetty polku samalta kuin muistikuvissani? Tarkistin säätilanteen Mountain Weather Forecast -palvelusta, ja maallikon silmään sääolosuhteet kummallakin vuorella vaikuttaisivat tällä hetkellä olevan hyvät. Oppaamme Marco viestittikin hetki sitten, että Chabodin maja Gran Paradisolla on avannut tänään ovensa, ja kauden ensimmäiset kiipeilytiimit ovat lähteneet yrittämään huiputusta.
Toki tutuksi on tullut sekin, että vuorilla tilanne voi muuttua hetkessä.

Huomenna tähän aikaan olemme jo melkein Chamonix’ssa. Lähtö on siis kovin lähellä, mutta vielä edessä on yksi mutka ennen koneeseen nousua. Tyttären koulun joulujuhlan aikaan olin Tansaniassa. Silloin päätin, että kevätjuhlassa olen paikalla.
Niinpä, vaikka nyt olen jo pääkaupunkiseudulla matkaan valmistautumassa, teen huomenna nopean syöksyn aikaisella aamujunalla Tampereelle. Siten olen pyyhkimässä salaa silmäkulmia Suvivirren soidessa ja niistämässä liian kovaäänisesti opettajan kesälomapuheen aikana. Halaan ja suukotan tyttöäni ja onnittelen todistuksesta ja lomasta. Kun hän sitten jatkaa matkaa isänsä kanssa ensimmäisen lomapäivän iloihin, minä annan itselleni luvan tuhertaa muutaman ennakkoikävän kyyneleen.
Kun itkun kuristava kaulus hellittää otettaan kaulani ympärillä, sprinttaan junaan, joka (toivottavasti aikataulussa pysyen) kurvaa Helsinki-Vantaalle juuri parahiksi. Heikki seisoo aulassa molempien varustesäkkien kanssa odottamassa minua aurinko kasvoillaan.

Saanko viimein nähdä Gran Paradison huipun Madonna-patsaan? Riittävätkö voimat ja kestääkö kantti Mont Blancin haastavalla reitillä? Voi kun minä niin rakastan tätä hullua lajia!

Tule, mennään – tuttu tuntematon kutsuu!

p.s. Läppäri jää kotiin, ja kiipeilytarinaa päivitän tänne mahdollisimman nopeasti palattuani. Jos haluat seurata reissua “reaaliaikaisemmin”, se onnistuu Instagramissa (käyttäjänimi janskuo) tai Facebookissa.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén