“Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?” Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.
Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä…) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.
Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.
Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?
Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.
Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.
Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.
Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.
Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.
“…ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot,” naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).
Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?
Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.
Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?
P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245
