Category: mount everest Page 1 of 2

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Mistä tunnistaa oikean unelman?

En ole aikoihin seurannut tv-sarjaa yhtä innostuneena kuin nyt Huippujengiä. Jokaisen jakson olen istunut naulittuna sohvalla ja iho kananlihalla myötäelänyt seikkailua.

Viimeisen jakson aikana kannustin Leena Harkimoa (tunnustan: välillä vähän myös ääneen) jokaisella askeleella. Lopputekstejä katsoessani minulle tuli hiukan haikea olo. Tunsin pettymystä, sillä olin odottanut huippumaisemia ja nyt ne jäivät näkemättä, koska kiipeilyryhmä joutui kääntymään takaisin. Mieleen juolahti ajatus, että mitäs minä nyt sitten katson, kun omaan kiipeilyreissuun elokuun lopussa on niin pitkä aika.

Innostus johdattaa seikkailuihin
(kuva: M. Laukkanen)

Olen itsekin vähän yllättynyt, kuinka innostuin vuoren huiputtamisesta myös television välityksellä. Jäin miettimään innostumista ja inspiraatiota.

Mikä saa ihmisen innostumaan? Muistelin, kuinka innostuin vuorikiipeilystä kuunnellessani vuorikiipeilijä Atte Miettistä. Viikko hänen puolen tunnin mittaisen puheenvuoronsa jälkeen olin jo varannut itselleni paikan kiipeilyryhmästä Mont Blancille.  (Koko stoori alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…)

Entä miten ja miksi innostus muuttuu toteuttamiseksi?

Timo sanoi minulle taannoin:
– Sinun kanssasi pitää olla hiukan harkitseva, kun ideoi ääneen. Sulla on niin kovin lyhyt matka ideasta toteutukseen.

Ehkä se on elämänasenne. Mutta luultavasti vielä enemmän se on luonteenpiirre. Minulla tuo piirre on sen verran vahva, etten saisi sitä vaimennettua, vaikka haluaisin. Onneksi en edes halua. Miksi odottaa, kun voi tehdä jo tänään? Huomenna ehtii sitten tehdä jotain muuta. Taas saan lainata suosikkiani, Suits-nimisen tv-sarjan Harvey Specteriä, jonka hienon lausahduksen olen ominut motokseni:
– I don’t have dreams. I have goals.

Jotkut ovat harkitsevampia ja hidastempoisempia. Se on hyvä, koska maailma tarvitsee erilaisia ihmisiä.  Kuitenkin kiistän, että kohdallani kyse olisi koheltamisesta (vaikka välillä syyllistyn siihenkin). Asian ydin on vision kirkkaus. Joissain asioissa käytän runsaasti harkintaa ja aikaa, kun odottelen kuvan hahmottumista. Kaikki kuvat eivät kirkastu, ja joskus pitää hyvältä tuntuneesta ajatuksesta luopua, koska aluksi selkeä näkymä tuhriintuu, kun sitä katsoo tarkemmin. Olen myös huomannut, että parhaiden ideoiden mielikuva kirkastuu nopeasti, kuin ajatus olisi ollut valmiina sisälläni, vain odottamassa ulospääsyä.

Pidän siis selkeää mielikuvaa hyvän idean mittarina. Se on myös kova ajuri. Kun ajatus on kirkas, tarve lähteä toteuttamaan on välillä jopa pakottava. Jos koen, että minun pitää tehdä jotain, saattaa tuottaa jopa fyysistä ahdistumisen tunnetta, jos jokin estää tekemisen.

Ideoin samalla tavalla kuin puhun. Aloittaessani virkkeen en aina edes tiedä, mitä olen aikeissa sanoa. Ajatukset tulevat ulos usein aika reaaliaikaisesti. Se on myös, jos ei nyt huono piirre, niin ainakin haaste. Välillä puhun rönsyilevästi ja koska en ehdi editoida ajatusvirtaani, joskus sanon harkitsemattomia asioita. Puhetta pitäisi kai oppia filtteröimään, mutta ideoita ei saisi kahlita. Siinäpä hommaa kerrakseen.

Visio vaatii seuraamaan
(kuva: M. Laukkanen)

Ideoinnissakin toimintamallini synnyttää joskus väärinkäsityksiä. Jos innostun, saatan lähteä toteuttamaan ideaa, kun muut vielä tutkivat ajatusta. Kokeilemallahan se selviää, oliko idea aidosti hyvä! Lähden matkaan ja hetken kuluttua vilkaisen taakseni huomatakseni, ettei kukaan seurannutkaan. Se saattaa tuntua minusta turhauttavalta, jopa loukkaavalta. Vaikka ehkä toiset halusivat tutkia erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Tai ehkä eivät alunperinkään edes aikoneet toteuttaa ideaa, kunhan leikkivät ajatuksella. Välillä on helppo unohtaa, että pakottava tarpeeni ajaa minua eteenpäin, mutta se ei ulotu muihin.

Olen aina tehnyt elämän suuret päätökset nopeasti, sisäiseen ääneen luottaen, välillä toimien ihan toisin kuin muut olettaisivat. Osa päätöksistä on ollut hyviä. Osa ei niin hyviä, mutta niistäkin on saanut oppia. Joskus on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Välillä on pelottanut ihan hirveästi. Mutta useimmiten huomaa, että selkeä visio on uskaltamisen arvoinen. Koen, että kun kuva on kirkas, minulla ei oikein ole mahdollisuutta toimia sitä vastaan.

Tapani innostua ja tehdä nopeita päätöksiä on välillä raskasta läheisille. Minulla on usein monta rautaa tulessa ja läheiset helposti joutuvat mukaan puuhiini, joskus tahtomattaankin.

Toinen, joka välillä on kovilla, on luottokortti.

Tyttäreni ollessa pienempi, olin luvannut viedä hänet palmuja katsomaan. Matka-ajankohdan lähestyessä puhuin isäni kanssa ja olin huolissani, koska halusin pitää lupaukseni, mutta minulla ei ollut rahaa säästössä. Kysyin isältä neuvoa, maksaisinko matkamme luottokortilla vai jättäisinkö sen väliin. En millään halunnut pettää lupausta tyttärelle tai edes siirtää sitä, mutta matkan maksaminen kokonaan luotolla tuntui arveluttavalta. Isä antoi neuvon, jonka tulen muistamaan lopun elämääni:
– Kaikessa neuvon sinua aina huolehtimaan, että käytät rahaa tulojesi mukaan. Mutta matkustamisesta saatu vastine on maksettua hintaa suurempi. Aina. Matkustamalla saa sellaista henkistä pääomaa, jota ei saa millään muulla tavalla kuin menemällä ja kokemalla itse. Minä halusin antaa sitä sinulle, kun olit lapsi ja uskon, että sinä haluat antaa sitä tyttärellesi. Edelleen sanon, että käytä järkeäsi, mutta menkää ja matkustakaa!

Innostuminen synnyttää tarinoita
(Aamulehti 11.8.2015)

Niin minä ja tytär matkustimme ja koimme melkoisen seikkailun. Vaikka reissu ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, ja seikkailu ei ollut ihan sellainen kuin toivoimme, oli se arvokas kokemus, jota edelleen muistelemme. Nyt jo nauraen.

Innostuminen on minulle suuri heikkous ja vahvuus. Se tekee elämästä jännää, sillä se saa tiedostamaan, kuinka jokainen päivä ja innostuksen hyökyaalto voi vaikuttaa niin paljon elämään.

Innostuminen inspiroi myös muita. Syksyllä 2014 vuorikiipeilijä Atte Miettinen asteli Tampere Talon lavalle ja alkoi silmät loistaen kertoa tarinaansa Mount Everestiltä. Kukapa olisi arvannut, että 20 minuutin kuluttua sen jälkeen, kun olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa, hän olisi jo ohjannut minut ihan uudenlaiseen seikkailuun.
Sitä innostuminen synnyttää parhaimmillaan. Toivottavasti voin jonain päivänä antaa saman tunteen jollekin toiselle.

Joko? Joko? Joko? – No, entä nyt?

Lentoliput odottavat sähköpostissani. Elokuun toisena päivänä, kello viisi minuuttia yli kahdeksan aamulla koneemme lähtee kohti Geneveä. Matka Geneven kentältä kohti Verbier-kylää alkaa luultavasti seitsemän maissa illalla. Seuraavana aamuna alkaa harjoittelu.

Minua jännittää. Sellaista hyvää jännitystä. Innostunutta, malttamatonta.
Olen välillä vähän huono odottamaan. Eräässä työpalaverissa kollega seurasi nauraen tuskastumistani, kun odotin neuvottelutekniikan käynnistymistä:
– Koeta kestää, tuossa menee vain noin puoli minuuttia!

Janiina Ojanen Vuorenvalloitus

Mutta Mont Blancia minä olen odottanut kohta kymmenen kuukautta. Olen nauttinut odottamisesta.

Aluksi kädet olivat täynnä valmisteluja, käytännön järjestelyjä ja varauksia sekä sellaista työtä, joka liittyy välillisesti projektiin: esimerkiksi sponsorikuvioiden pohtimista ja järjestelyä.

Kun matkan mahdollistavat raamit oli piirretty, alkoi hidas taivallus kohti huippua. Ensimmäisten kuukausien aikana kokonaisuus piirtyi mieleeni vahvasti fyysisen harjoittelun kautta. Kunnon kehittäminen oli lähestulkoon ainoa konkreettinen asia, johon saatoin tarttua. Valmentajani Tapio on ohjannut minua maltillisilla askelilla kohti huiputuskuntoa.  Mutta kropan treenaus on vain pieni osa kokonaisuutta. Välillä on tuntunut, että mitä enemmän selvitän asioita, sitä enemmän minulla oli kysymyksiä. Odotin tuloksia treenistä. Niin ja henkisestä valmistautumisesta myös: “Niin että missä ihmeessä se kärsivällisyys viipyy?” 😀

Kuitenkin kuukausien kuluessa asiat ovat pikkuhiljaa loksahdelleet kohdilleen. Varusteasia huoletti minua, ja sain erilaisia, osin ristiriitaisia neuvoja. Mutta sitten vietin hienon päivän itsekin vuorikiipeilyä harrastaneen Scandinavian Outdoorin asiantuntijan Niinan kanssa. Lopputuloksena oli runsaasti tietoa ja huiputusvarusteet. Olen keskustellut ja saanut opastusta lukuisilta mahtavilta ihmisiltä kuten hankalissa olosuhteissa Mont Blancilla kiivenneeltä Tonilta, Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena huiputtaneelta Carina Räihältä ja vammaiskiipeilijä Opa Salpakoskelta, unohtamatta opastani Petteä ja kaveriani Sakua, joka on vienyt minua seinäkiipeilemään ja neuvonut käytännön selvitystyössä.
Janiina OjanenVälillä asiat ovat edenneet hitaasti, liian hitaasti. Mutta kun vain olen malttanut mieleni, jokainen haaste on ratkennut.

Tyttäreni odottaa myös. Hän odottaa, että tämä olisi ohi. Vaikka kaikin mahdollisin tavoin olemme asiaa käsitelleet, huolestuu hän välillä. Se tuskastuttaa minua. En haluaisi kuormittaa häntä. Mutta edelleen olen varma, että myös hän oppii tästä. Pitkäjänteistä tekemistä, rohkeutta tarttua haasteisiin, kykyä odottaa maalin saavuttamista.

Kysymykseni ovat saaneet vastauksia. Kuntoni kohonnut tavoitteiden mukaisesti. Mieli tuntuu valmiilta. Aiemmin en ole kokenut tällaista virittäytyneisyyden tilaa. Kuin olisin kilpajuoksun lähtötelineissä. Se on jännittävä, suorastaan huumaava tunne.

Jostain selkäytimestä nousee mieleen se vanha mantramainen takapenkkijollotus, jolla lapsena minä ja siskoni veimme isän hermoromahduksen partaalle, kun  kiersimme Eurooppaa ilmastoimattomalla pikkuautolla, joka hädin tuskin pystyi ylittämään Saksan baanojen nopeuden alarajoitukset:
– Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka? Ollaanko jo kohta perillä? Onko vielä pitkä matka…

Mount Everest -nainen tsemppaa Vuorenvalloittajaa

– Vuorella tunnen itseni vapaaksi, ja arjesta poiketen voin keskittyä vain perusasioihin, vastaa suomalaisen vuorikiipeilyn the nainen (ainakin minun listallani) Carina Räihä, kun kysyn häneltä, mistä hän saa kiipeilyssä tyydytystä. Tavoiteorientoituneena ihmisenä tunnen sykähdyksen, kun hän kertoo tavoitteen saavuttamisen ja itsensä haastamisen ja voittamisen synnyttämästä tunteesta.

Carina inspiroi minua monellakin tavalla: Hän loi menestyksekkään uran liike-elämässä. Sitten hän muutti koko elämänsä. Lähti tavoittelemaan lähes mahdotonta unelmaa. Ja saavutti sen huiputtamalla Mount Everestin ensimmäisenä suomalaisena naisena 17.5.2010. Sitemmin hän on lähtenyt kohti seuraavaa unelmaa, legendaarista 7summits -kiipeilyhaastetta, jossa huiputetaan kaikkien mantereiden korkeimmat huiput. Noin kolmisenkymmentä naista on onnistunut suorittamaan haasteen. Onnistuessaan Carina olisi ensimmäinen suomalainen 7summits-nainen.

Pari viikkoa sitten hetken mielijohteesta laitoin sähköpostia Carinalle. En oikein itsekään tiedä, mistä ajatus syntyi. Halusin kiittää häntä inspiraatiosta, kertoa projektistani ja kysyä neuvoja. Kaikki kiipeilijät, joilta olen apua kysynyt, ovat auliisti kertoneet kokemuksiaan ja antaneet neuvoja. Silti yllätyin iloisesti, kun ympäri maailmaa reissaava kiireinen Carina vastasi jo parin päivän kuluttua. Hän oli keskellä Mount Everestin perusleiriin suuntautuvan matkan viime hetken valmisteluja (tämän blogin julkaisuhetkellä Carina on jo reissussa) mutta löysi kuitenkin aikaa kertoa minulle ajatuksiaan koskien kiipeilyä.

– Jokainen vuori opettaa jotain uutta. Mutta kiipeilyurani tärkein oppi on ollut se, että mahdottomaltakin tuntuvat vuoret on mahdollista saavuttaa, jos haluaa riittävästi ja on valmis tekemään paljon töitä sen eteen, Carina pohtii.
– Tämä konkretisoitui Mount Everestin huipun saavuttamisessa, mikä oli minulle alkujaan kaukainen, lähes mahdoton unelma.

Kysyn miten Carina neuvoisi ensimmäistä huiputustaan suunnittelevaa.
– Neuvoisin valmistautumaan hyvin, ei vain fyysisesti vaan myös henkisesti ja tutustumaan käytännössä varusteisiin, olosuhteisiin ja vuoristoelämän arkisiin askareisiin. Pienillä asioilla on vuorella iso merkitys, ja mitä paremmin tuntee ne pienetkin asiat, sitä paremmin kestää isompia vastoinkäymisiä sitten vuorella. Neuvoisin myös testaamaan omia rajoja harjoittelussa, ettei vuorella tule ensimmäinen kerta, kun joutuu puristamaan itsestään kaiken.

Tiedustelen, onko sukupuolten välillä kiipeilyn kannalta eroa ja onko naisella jotain erityistä, mitä pitäisi huomioida valmistautumisessa. Carina toteaa, että eroja toki on. Nainen on luontaisesti heikompi, ja miehillä monesti vuorilla vauhti ja voimat ovat kovemmat. Mutta Carina painottaa, ettei omaa kiipeilyä tule verrata muiden suorituksiin, vaan kuunnella omaa kehoaan. Hän toteaa myös, että henkisesti naiset saattavat pärjätä vuorella jopa miehiä paremmin, sillä he ovat sitkeitä ja suorituspaineita on vähemmän.

Kysyn vielä ajatuksia henkiseen valmistautumiseen.
– Vuorilla olosuhteet ovat aina jossain määrin rankat, joten siihen kannattaa varautua, myös pahimpiin tilanteisiin. Itse valmistaudun henkisesti niin, että tiedän tehneeni kaiken mahdollisen jo etukäteen, ja vuorella voin keskittyä itse kiipeämiseen. Varaudun siihen, että eteen tulee tilanteita, joissa henkistä ja fyysistä kestävyyttäni koetellaan, mutta kun on niihin varautunut ja tietää, että niistä voi päästä yli, on se helpompaa.

Carina kertoo olevansa ilahtunut innostani kiivetä vuorelle ja sanoo, että näytän selvästi ottaneen projektin omakseni. Hän muistuttaa, että Mont Blanc on ensikertalaiselle haastava, mutta mahdollinen vuori. Hän lupaa seurata edistystäni blogista.

Keskustelumme päätös on kuin elokuvasta: Carina toivottaa minulle onnea ja tsemppaa Mont Blancille, ja minä toivotan hänelle hyvää matkaa ja onnea Mount Everestille.

Vau. Sellaista keskustelua ei tule eteen ihan joka päivä.


Tämän blogitekstin yhteydessä julkaistut kuvat on poimittu Carinan luvalla hänen verkkosivuiltaan www.carinaraiha.com.

Kiusallinen juttu

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.

Lontoo 2013

Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen…

Amsterdam 2014

Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:

Moskova, 2013

Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).

New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013

Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista…jaadijaadi…kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.

Barcelona 2014

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén