Category: mount elbrus Page 1 of 5

Elbrusin jälkipyykki

Olen jättänyt jotain kertomatta siitä, mitä tapahtui Elbrusilla. Tein sen tarkoituksella, sillä halusin ensisijaisesti puhua kiipeämisestä ja kirjata muistiin tarinan matkastamme Elbrusin pohjoisreittiä sen huipulle. Olen myös pohtinut, ovatko kaikki asiat kertomisen arvoisia: mikä tuottaa tarinalle lisäarvoa ja mikä vain vahingoittaa.
Mutta jälleen palaan siihen, että olen luvannut olla rehellinen. Se ei koske pelkästään itseäni, vaan kaikkea, mitä tapahtuu. Uskon myös, että hankalampien asioiden jakaminen auttaa valmistautumisessa muita, joilla on samansuuntaisia suunnitelmia tai haaveita.

Palataan siis Venäjälle, Kaukasukselle ja Elbrusin pohjoiselle puolelle:

Meille oli ilmoitettu noin viikkoa ennen matkaan lähtöä, että varsinainen ryhmänjohtaja ja palveluntarjoajan edustaja joutuisi jättäytymään pois matkalta äkillisen sairastumisen vuoksi. Meille kuitenkin vakuutettiin, että palveluntarjoajan käyttämät paikalliset oppaat olivat luotettavia ja kokeneita, ja tiesivät yrityksen laatuvaatimukset.

Heti ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi tapahtua asioita. Ensin ne tuntuivat oudoilta sattumilta tai vähäpätöisiltä ja ohimeneviltä tilanteilta. Mutta Elbrusin pohjoinen puoli on kaukana kaikesta, keskellä karua vuoristoa, reissu on raskas, olosuhteet vaativat ja tukea tarjolla vain vähän. Kaupallisen ryhmän jäsenet eivät olleet toisilleen entuudestaan tuttuja, ja kiipeilijöiden osaaminen vaihteli, vaikkakin ryhmään pääsyn edellytyksenä oli tietty kokemustaso. Ryhmänjohtajan ja pääoppaan roolit olivat siis erittäin merkityksellisiä monessakin mielessä.

En halua lähteä tapahtumia yksityiskohtaisesti selostamaan, mutta muutamia asioita kertoakseni:

– Kävi ilmi, että ryhmänjohtajaksi nimetty Dima ei ollut koulutettu opas, eikä koskaan kiivennyt pohjoisreittiä Elbrusin huipulle. Diman kokemattomuus kävi ilmi monissa asioissa, ja se vaikutti suuresti matkan tapahtumiin. Todellisuudessa Diman rooli hänelle annetusta ryhmänjohtaja-nimikkeestä huolimatta oli olla isänsä tulkki. Tämän ymmärsimme myöhemmin.
– Pääoppaana toiminut Sasha (Diman isä) sen sijaan oli kokenut Elbrusin pohjoisreitin kävijä. Hän ei kuitenkaan puhunut juurikaan englantia ja oli erittäin äkkipikainen. Ryhmän jäsenet saivat tuntea hänen kiukunpuuskansa nahoissaan välillä odottamattomissakin tilanteissa, esimerkiksi pyytäessään neuvoa.
– Opaskaksikko pyrki ensimmäisestä päivästä lähtien estämään alkuperäisen kiipeilysuunnitelman toteutumisen. Tämä ei ole oma päätelmäni: sitä ei mitenkään salailtu, vaan se myönnettiin avoimesti. Ryhmän jäseniä yritettiin käännyttää ensin koko ryhmänä, myöhemmin jopa salaa selän takana muista ryhmän jäsenistä pahaa puhuen. Meille valehdeltiin sääolosuhteista ja muista huiputusreittiin vaikuttavista tekijöistä. Jokainen ryhmän jäsenistä oli kuitenkin tietoisesti valinnut juuri tämän ohjelman, eikä meistä kukaan halunnut sitä muuttaa ilman perusteltua syytä. Kun ryhmä pysyi yhtenäisenä ja vaati alkuperäisen suunnitelman toteuttamista, mikäli olosuhteet eivät sitä estäisi, oppaat suuttuivat, haukkuivat ja jopa uhkailivat ryhmän jäseniä.
– Oppaat eivät auttaneet kohdattujen ongelmien ratkomisessa. Esimerkkejä on lukuisia, mutta esimerkiksi Heikin kiipeilykenkien katoamisen käydessä paljastuessa oppaat ilmoittivat, ettei ollut mitään keinoa kommunikoida asiaa kengät vieneille norjalaisille, ja ettei mitään ratkaisua ollut. Ryhmän yhteistyön avulla onneksi saimme asian ratkaistua, eikä Heikin ja minun matka katkennut toisten karkeaan huolimattomuuteen.
– Oppaat myöhästelivät, riitelivät ja suhtautuivat aggressiivisesti asiakkaisiin, eräs kiipeilytiimin jäsenistä oli jopa joutua käsirysyyn pääoppaan kanssa.
– Itse huiputuksen aikana vuorella tapahtui useita, sekä koko ryhmän että yksittäisten kiipeilijöiden, turvallisuuteen liittyviä laiminlyöntejä. Esimerkiksi huiputuksesta palattaessa apuopas jätti huonokuntoisen kiipeilijän yksin ilman köysiä rinteeseen perustelunaan, että tämä liikkui liian hitaasti ja opas halusi tulla purkamaan leiriä.
– Myös palveluntarjoajan toimesta ryhmälle toimitetuissa varusteissa oli paljon puutteita ja osa niistä oli rikki. Myöhemmin kävi ilmi, että esimerkiksi ne teltat, joita oli tarkoitus käyttää, olivat Moskovassa alkuperäisen, matkansa peruuttaneen ryhmänjohtajan huomassa. Mukana vuorella oli vanhoja varatelttoja.

… ja paljon muuta.
Yksi keskeinen syy moniin omituisuuksiin oli koko ajan edessämme, mutta kesti hyvän tovin tajuta se, niin uskomatonta se minusta oli:
Olin huomannut pääoppaamme Sashan kovan kiireen basecampiin ja haluttomuuden olla missään muualla. Sasha oli myös aamuisin pahantuulinen ja vaikutti rinteessä huonovointiselta: hän liikkui hitaasti, huohotti ja hikoili runsaasti. Tilanne parani aina iltaa kohden, ja päivällisellä mies oli yleensä jo varsin hyväntuulinen ja kovaääninen.

Hassu pieni huomaamani asia oli, että kun muut täytimme vesilasimme pöydillä olevista kannuista, katosi Sasha aina viereiseen huoneeseen omaa lasiaan täyttämään. Pari kertaa kiinnitin huomiota tapaan, jolla hän palatessaan vesilasiaan täyttämästä aina nuolaisi sormistaan kävellessä loiskuneet pisarat.
Reissun lopulla päivällisellä Sashan vieressä istunut Michael kiinnitti huomiota samaan ja vitsaili, että Sashan piripintaan täytetyssä lasissa oli varmaan vodkaa. Pöytään laskeutui hiljaisuus, ja Sasha jäi pistävästi tuijottamaan Michaelia, joka hetken kuluttua otti oppaan lasin, haistoi sitä ja totesi:
– Kyllä, se alkoholia.

Se selitti paljon ja melkein saatoin kuulla palasten loksahtelevan kohdilleen. Pääoppaamme, ainoa ryhmästä, joka oli aiemmin kiivennyt vuoren, oli joka päivä vahvassa humalassa ja aamuisin krapulassa.

Siinä missä pääopas Sasha ei saa minulta ymmärrystä, nuorta matkanjohtaja/tulkkia kohtaan tunnen kuitenkin hiukan sympatiaa. Hän oli todella vaikeassa välikädessä koettaessaan kokemattoman resurssein tarjota palvelua haastavassa ympäristössä ja samalla hillitä isäänsä, joka heti alusta alkaen vahvasti osoitti kaikille, kuka ryhmän todellinen johtaja oli.

Palattuamme matkalta jokainen ryhmän jäsenistä teki palveluntarjoajalle reklamaation. Useimmat (Heikki ja minä mukaan luettuina) joihin ei kohdistunut suurempia henkilökohtaisia hyökkäyksiä, tyydyimme palveluntarjoajan anteeksipyyntööön ja ehdotettuun pieneen hyvitykseen. Mutta osalla ryhmän jäsenistä on palveluntarjoajan kanssa edelleen käynnissä laajamittaisempi prosessi erilaisten tapahtumien ja niistä vastuullisten selvittämiseksi.

Mutta. Kaikesta huolimatta me huiputimme Euroopan mantereen korkeimman vuoren pohjoisreittiä! Meillä oli mahtava tiimi, ja saimme heidän kanssaan upeita kokemuksia Kaukasukselta. Näitä muistoja en halua tahrata.

Vuorikiipeily on laji, jossa turvallisuus on äärimmäisen tärkeää. Kokemusta ja taitoja kerätessäni pyrin varmistamaan tarvittavan turvallisuustason valitsemalla palveluntarjoajia, jotka uskoakseni pystyvät puutteitani täydentämään. Kerron edellä kuvaamani asiat, koska varsinkin kokemattoman on välillä vaikea hahmottaa, mikä on olosuhteen aiheuttamaa, mikä kulttuurieroa ja milloin on kyse laiminlyönneistä ja huonosta palvelusta.

Mutta tästäkin opitaan, ja matka jatkuu
– arvaatko jo minne?

Me huiputimme Elbrusin pohjoisreittiä – laaksosta laaksoon!

Elbrusin ja Matterhornin iskut ja opit

– Ei ihme, että urheillessa kylkeen sattuu ja on vaikea hengittää. Sinulla on kaksi murtunutta kylkiluuta, lääkäri totesi kuivasti ja jatkoi:
– Jalkaterän arkuus ja mustuma taas ovat todennäköisimmin aiemmin saamasi kortisonipiikin ja vuorireissulla syntyneiden rasituksen ja hiertymien yhdistelmä.

Tiimikuva Matterhornin seinältä

Suomeen saapuessamme olin ollut hiukan kolhiintunut näiden ressujen tavallisten matkamuistojen, eli raapaleiden, rakkojen ja mustelmien, lisäksi. Auringonpolttamien palorakkulat suun ja sierainten sisäpinnoilla olivat kuitenkin nyt pääosin parantuneet ja niiden aiheuttama turvotus laskenut, tosin nenän sisäpuoli oli edelleen täynnä rupea. Ylävuoristokengät olivat tehneet tuhojaan, ja sääriluideni kohdalla iholla oli edelleen toistakymmentä senttiä pitkät veriset, auki hiertyneet rakot, jotka olin kiipeilyn aikana paikannut hassulla Compeed-jonoilla (note to self, ensi kerralla keinoihoa mukaan). Oikea jalkaterä oli aiemmin keväällä ja kesällä tulehtuneen nivelen alueelta musta ja iho halkeili ikävännäköisesti. Mutta hankalin vaurio oli kylkeni, jonka olin loukannut pudotessani ja iskeytyessäni vuoren seinämään Matterhornilla (tarina täällä: Matterhorn – huippupäivä). Kyljen arkuus tuntui jopa pahentuneen vuorelta paluun jälkeen.

Rakot ja haavat paranisivat itsellään, mutta jalka ja kylki veivät minut lopulta lääkäriin.

Ihan sanatarkasti en selitystä jalan huolestuttavaan ulkonäköön muista, mutta lääkäri selitti tilanteen maallikolle suurinpiirtein näin: kun kortisonia ruiskutetaan kohtaan, jossa luu tulee nopeasti vastaan, kortisoni saattaa levitä myös alueelle jonne se ei kuulu, ja se voi alkaa tuhota ihonalaisia kerroksia. Tämän kudosvaurion seurauksena saattaa syntyä mustuma, ja tässä tapauksessa olin vielä pontevasti hiertänyt jalkaa lähes kolme viikkoa erilaisissa kiipeilykengissä. Kortisoni oli myös syypää ihon ulkoiseen muutokseen. Osittain ihonalainen tuho oli lääkärin mukaan pysyvä, mutta arkuus, väri- ja ihomuutos paranisivat todennäköisesti muutamassa kuukaudessa.

Paluumatkalla Matterhornilta

Kylkiluidenkin kanssa lääke oli aika. Hyvä uutinen kuitenkin oli, että murtumat olivat siistit, joten toimenpiteitä ei tarvittu, ja lääkäri antoi luvan liikkua ja treenata kivun sallimissa rajoissa.
Vastaanotolta lähtiessäni viestitin Fabriziolle ja viimein tunnustin tapahtuneen. Vastaus oli mitä sydämellisin:
” Oh nooo! So sorry! I would have never thought that the fall had such consequences. One more reason why you did really well on the Matterhorn. I wish you a super fast recovery!

Ainahan vuorilla sattuu kaikenlaista, ja palatessa muistona on pientä mustelmaa ja ruhjetta. Mutta isommista osumista on hyvä ottaa oppia. Onnettomuuksia sattuu eikä niitä kaikkia voi välttää, mutta olemme kiipeilyparini Heikin kanssa ottaneet tavaksi käydä läpi saadut kolhut ja miettiä, voisiko toimimalla jatkossa toisin vähentää saman ongelman uusiutumista.

Ylävuoristokenkien hiertämisongelmaan etsin ratkaisua pitkävartisemmista sukista ja lisäkielistä. Heikillä nimittäin oli aiemmin sama haaste omien G2-kenkiensä kanssa, ja hän sattumalta huomasi toisista La Sportivan kengistä siirretyn irrotettavan lisäkielen suojaavan ihoa rakkoja aiheuttavien saumojen kohdilta.
Aikamoisen metsästyksen jälkeen sain lopulta La Sportivalta Italiasta Suomen maahantuojan yhteystiedot. Maahantuoja tilasi lisäkielet, jotka sitten toimitetaan jälleenmyyjän kautta minulle.

Auringonpolttamiin en äkkiseltään ole täydellistä ratkaisua keksinyt – aurinkorasvan käyttö suun ja nenän sisäpinnoilla kun on hiukan haastavaa! Hankin balaclava-hupun, joka suojaa pään aluetta paremmin ja jossa on hengitysaukko. Nimittäin tavallisen buffin käyttö kasvojen edessä kestää aina juuri sen verran, että materiaali kostuu hengityksestä ja sitten alkaa jäätyä. Luulen kuitenkin, että voimakkaan auringonpaisteen alueilla auringonpolttamien kanssa saadaan vielä kamppailla, eli otan mielelläni kokeneempien vinkkejä vastaan!

Muitakin opetuksia reissulla saatiin:

Elbrusin huippupäivää miettiessäni herää jälleen kysymys tankkauksesta. Minulla on useimmiten nälkä suuren osan huippupäivää.
Tällä kertaa aamuyön ensimmäinen useamman tunnin nousurutistus vei minulta paljon voimia, ja saapuessamme satulaan olin niin uupunut, että horjahtelin. Kuitenkin parinkymmenen minuutin tauko ja runsas sokeritankkaus palauttivat suorituskykyni siinä määrin, että loppupäivän ajan etenin hyvällä tahdilla ja ilman ongelmia. Nopea palautuminen vaikuttaisi siltä, ettei kyse ollut fyysisen kunnon riittämättömyydestä. Samantyyppinen “energiaromahdus” minulla oli ollut kiivetessämme Mont Blancilla talviolosuhteissa (tarina huippupäivästä löytyy täältä: Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas). Se herättää kysymyksiä: enkö osaa tankata kunnolla? Vai onko kyse nousunaikaisesta liian vähäisestä energian saannista?
Seven Summitsin kiivennyt Mike korosti nesteytystä ja sanoi, että ruoan suhteen ennakkotankkaus on tärkeintä, mutta huippupäivänä syöminen on toissijaista juomiseen nähden. Se tuntuisi olevan ristiriidassa kehoni signaalien kanssa. Toisaalta myönnän, että olen huippupäivän aikana aina huolissani vessahädästä ja sen hoitamisen hankaluudesta – nimittäin jos valjaiden irrotus on kielletty tai on hyytävän kylmä, perinteinen tapa hoitaa asia voi olla vaarallinen ja jopa mahdoton (tai jälkimmäisessä tapauksessa ainakin erittäin epämiellyttävä). Edellä mainitusta saattaa seurata se, etten huippupäivinä nesteytä tarpeeksi. Ainakin yhdenlainen ratkaisu tähän löytyi internetin ihmeellisestä maailmasta: naisille on tehty erilaisia apuvälineitä, joilla pissaaminen onnistuu tilanteissa, joissa ei voi irrottautua valjaista ja/tai vaatekerroksien määrä vaikeuttaa vessa-asian hoitamista. Kokeiluun siis tämäkin.

Iltailottelua Elbrusin ylä-basecampissä

Nopeudesta ja kuormituksesta löytyy edelleen paljon opittavaa. Elbrusilla huippupäivän nousu tehtiin liian nopealla tahdilla. Mike niinikään totesi, että huiputtaessa pidempiä taukoja ei tarvita, jos eteneminen on riittävän rauhallista. Jo noustessamme Lenz Rocksilta satulaan johtavaa rinnettä tahti tuntui todella nopealta. Mutta aikataulupaineen vuoksi yritimme silti parhaamme mukaan vastata oppaiden vauhtivaatimuksiin. Jälkikäteen katsoessani esimerkiksi muutamaa Heikin kuvaamaa videota, näkemykseni liian nopeasta noususta on vahvistunut.

Matterhornillakin nousutempo oli kova. Mutta Matterhorn on kiipeilytavan näkökulmasta ihan erilainen kuin Elbrus: Nousu on teknisempi, ja taukoja syntyy luontaisesti köydenmittojen välissä uusien varmistuksien rakentamisen aikana. Kalliokiipeilyn voimankäyttö on erilaista, ja Elbrusin loputtomaan tasaiseen puurtamiseen verrattuna Matterhorn-suoritus on “lyhyemmistä spurteista koostuva”. Strategiamme Matterhorn-huiputukseen olikin ns. “fast and light”, jonka mukaisesti matkaan otetaan niin vähän varusteita kuin mahdollista ja eteneminen tehdään niin nopeasti kuin mahdollista. Lopulta kuitenkin molempien huippupäivien kesto oli yhtä pitkä – eli riippumatta teknisestä erilaisuudesta, pitkästä kestävyysrutistuksesta oli kyse.
Lentäessämme Venäjältä Italiaan, jalkalihakseni kramppailivat lentojen aikana aika lailla ja muutenkin tuntui, että olin vielä hiukan palautumaton, kun lähdimme toiseen suoritukseen.

Lisäksi Matterhornilla oli ihan puhdasta tyhmyyttä kantaa tuplakuorma vettä majalle. Ihmettelin mukaan otettavan veden suurta määrää – mutta miksi ihmeessä en kysynyt mitään? Taisin pelätä kasvojen menetystä; että Fabrizio pitäisi minua heikkona, jos kysyisin, kuuluuko minun todella kantaa 5,5 litraa vettä ylös. Näin jälkikäteen ajateltuna se tuntuu naurettavalta. Mutta ehkäpä asiaa selittää osittain tarve lunastaa odotukset – ja toisaalta olin juuri ollut kaksi viikkoa kiipeilyryhmässä, jossa pienikin kyseenalaistus aiheutti pääoppaan suuttumuksen myräkän.
Oli miten oli, tämä oli tärkeä läksy kommunikaation tärkeydestä. Ja siitä, että matka ei tapa vaan vauhti.

Jokaisella vuorella oppii jotain uutta itsestään ja vuoresta. Samaan aikaan joskus tuntuu kuin aina matkan jälkeen listaisi samoja asioita opittavien listalle. Toistanko samoja erheitä yhä uudelleen ja uudelleen? Hidasta on välillä tämä oppiminen, mutta haluan kuitenkin uskoa, että hiljalleen kasvan ohi vaiheesta, jossa kovapäisenä kuin “minä itse” -vaiheinen lapsi uhmakas katse silmissäni ojennan pieniä palorakkulaisia sormiani kohti hellan levyä.

Aamumaisema Matterhornin seinältä

p.s. Vielä on yksi asia, josta haluan sinulle kertoa. Olen nimittäin jättänyt kertomatta jotain, mitä tapahtui Elbrusilla. Lupaan palata tähän ihan lähipäivinä, ja sen jälkeen käännetään katseet tulevaan.

Kaukasukselta Alpeille

Nojasin taaksepäin terassituolillani, käänsin kasvoni aurinkoon ja unohduin tuijottamaan Aosta Valleyn kaunista vuorimaisemaa. Edessäni tuoksui kupillinen herkullista cappuccinoa, ja sormenpäissäni pyörittelin läpinäkyvää muovilusikkaa, jonka upottaisin kohta kuohkeaan italialaiseen jäätelöön. Pienen Saint-Vincent-vuoristokylän raukea tunnelma oli mitä parhain ympäristö rentoutua kahden vuorihaasteen välissä.

Lähdössä ylä-basecampistä alas

Oli vaikea uskoa, että vain muutamia päiviä sitten olin herännyt Elbrusin ylä-basecampissä huiputuspäivän jälkeiseen aamuun:

Viimeinen laskeutuminen ala-basecampiin kului mukavasti Eddien, Heikin ja Miken kanssa jutustellen. Oloni oli juuri sellainen kuin huippupäivän jälkeen kuuluukin: väsynyt ja onnellinen. Vaikka huiputuksen rasitus jomotti lihaksissa ja auringon suun sisälle ja sieraimien sisäpinnoille tekemien polttamien vuoksi syöminen oli hankalaa ja niistin nenänriekaleita, tunsin itseni vahvaksi ja energiseksi. Pidin sitä hyvänä enteenä edessä muutaman päivän kuluttua olevaa Matterhornia ajatellen!

Ala-basecampin suihkun lämpötilavaihtoehdot olivat tuttuun tapaan jääkylmä tai tulikuuma, eikä mitään siltä väliltä, mutta parkkiintunut nahkani kesti hämmästyttävän hyvin kahden edellä mainitun vuorottelua. Kun kääntelin hanaa laidasta laitaan, keskivaiheilla oli aina sekunnin hetki lähes mukavan lämpöistä vettä. Se sai minut huokaisemaan nautinnosta, kunnes aina puolikasta silmänräpäystä myöhemmin vesi vaihtui jälleen höyryävän kuumaksi tai ratisevan kylmäksi.

En kasvaneesta kylmänsietokyvystä huolimatta kuitenkaan uskaltanut Heikin ja Eddien kanssa uimaan läheiseen vuorijokeen, joka oli lämpötilaltaan sellaista, että melkein saatoin kuvitella sen joukkoon jääpaloja.

Paluumatkan vaelluksen maisemia

Uimapaikka oli pieni, tyyni poukama vuorenrinteeltä syöksyvän joen mutkassa. Saapuessamme poukamalle oli rantaan peruutettu auto, jonka takapenkki ja peräkontti olivat täynnä tyhjiä pulloja –täsmälleen samanlaisia kuin joista olin basecampin keittiössä täyttänyt vesipulloani. Ympärillä parveili joukko paikallisia miehiä, jotka pienellä sähköpumpulla täyttivät pulloja varoen niiden kylkiin liimattujen etikettien kastumista.

Koska vesipullot oli ilmiselvästi tarkoitettu myyntiin, jäimme odottelemaan rannalle projektin päättymistä naureskellen, mitä ”pullotettu vesi” eri paikoissa tarkoittaa: jossain se on puhdistettua ja moneen kertaan käsiteltyä ja huolella vaalitun brändin valovoimalla kirkastettua taikajuomaa. Toisissa paikoissa se on todellakin vain vettä pullossa.

Kun tovin odottelun jälkeen auto oli täynnä täysiä vesipulloja ja miehet kaasuttivat sen takarenkaat rantavettä porskuttaen vesirajasta sivummalle, ajattelimme Heikin ja Eddien uimahetken koittaneen. Rannalle oli saapunut myös muita uimareita, muun muassa pikkuruinen leikki-ikäinen poika isänsä kanssa. Auton siirryttyä rannasta uimarit alkoivat riisuutua mennäkseen veteen. Mutta samantien edellisen auton tilalle peruutti toinen, joka oli odottanut vähän matkan päässä ensimmäisen täyttöoperaation ajan. Voi ei, myös toinen auto oli täynnä tyhjiä pulloja – tässä menisi ikuisuus!

Uimaan menossa olleet Heikki ja Eddie pysähtyivät rantakiville, kun vesiprojektia puuhaavat miehet työnsivät sähköpumpun takaisin veteen ja alkoivat täyttää uusia pulloja. Poukama oli niin pieni, ettei uimaan mitenkään voinut mennä muualta kuin juuri pumpun vierestä. Mutta pumppua hoidellut mies virnisti leveästi ja huitaisi kädellään kylmässä säässä hytiseville uimareille luvan mennä veteen. Samalla näin, kuinka hänen suupielessään olleesta tupakasta putosi veden pinnalle pitkä tuhkatorni, joka imeytyi suoraan pumpun sisäänottoletkun suuhun.

Niin katselin, kuinka kylmyydestä sinertävät vuorikiipeilijät ähisten pesivät huiputustahmat poukamaan sähköpumpun imaistessa varmasti suurimman osan aromeista kaupan hyllyille vietäviin pulloihin. Myös muut uimarit seurasivat perässä, pikkuruinen poika tosin pissasi ensin komean kaaren poukamaan rantakiviltä veteen. Maassa maan tavalla!

Huiputusjuhlien herkkuja

Viimeisellä illallisella ala-basecampissa messikeittiön henkilökunta yllätti meidät perusteellisesti. Ruokailun päätyttyä yhtäkkiä messin kauittimista jyrähti täydellä volyymilla Queenin “We are the champions”. Laulua Freddie Mercuryn johdolla laulava messihenkilökunta kantoi keittiöstä pöytäämme tarjottimellisen tuoreita hedelmiä (jotka ovat vuorilla harvinaista herkkua) ja kappaleen loputtua he halasivat meitä kaikkia onnitellen huiputuksesta muiden messissä olleiden kiipeilijöiden taputtaessa ja hurratessa ympärillä.
Tuskin lienee yllätys, että sain pyyhkiä silmäkulmasta karkailevia kyyneliä. Ehkä osasyy kauniiseen eleeseen se, että ryhmämme oli koko ala-basecampissa asumisemme ajan pyrkinyt auttamaan keittiötä siivoamisessa ja kattamisessa, ja olivatpa Maya ja Angela valmistaneet yhden ateriankin tiimillemme, kun saavuimme leiriin liian myöhään ja nälkäisinä, ja keittiö oli jo sulkeutunut. Niin tai näin, noin kultaista huomionosoitusta ei ole osakseni vuorien majoilla tai leireillä aiemmin tullut!

Italian ilta-auringossa viileä jäätelö suli makoisaksi kookoksen ja suklaan yhdistelmäksi, ja olin vielä siinä autuaassa olotilassa, jolloin muistaa venäläisen vuorimajakahvin karvaan maun, kun hörppää pehmeää italiaisella rakkaudella valmistettua maitokahvia. Kohta tapaisimme Matterhorn-oppaamme Fabrizion ja Carlon. Jännittävää!
Tunsin itseni kovin onnekkaaksi, kun minulla on mahdollisuus tehdä ja kokea tällaisia asioita. Toki Heikki ja minä olemme valinneet tehdä arkena kovasti – ja usein kelloon katsomatta – töitä, jotta voimme sitten välillä kadota vuorille. Mikään ei ole tullut eteen kannettuna. Mutta hetket, jolloin istuu Alppien ilta-auringon sylissä takanaan Elbrus-huiputus ja ajatuksissa seuraavan aamun lähtö kohti Matterhornia, muistuttavat siitä, että en mistään hinnasta valitsisi toisin. Hymyilin itsekseni ja annoin itseni hetkeksi palata edellisiin päiviin.

Siirtymä Venäjän Kaukasukselta Italian Alpeille oli sujunut yhdessä hujauksessa. Basecampistä lähtö tosin tapahtui jo tutuksi tulleeseen tyyliin: monta tuntia myöhässä. Apuopas Diman hankkimista kantajista, joiden tehtävä oli auttaa meitä saamaan osa kahdessa erässä ylös kannetuista varusteista alas, yksi oli kadonnut muassaan Michaelin ja Mayan ylävuoristokengät. Itse asiassa tämä kantaja oli lähtenyt liikkeelle jo heti meidän saavuttua huipulta ylä-basecampiin. Siinä kohtaa, kun seisoimme laukut valmiina odottamassa noutamaan saapuvia autoja, kantaja oli viipynyt muutaman tunnin vaelluksella kaksi vuorokautta – eikä vastannut Diman epätoivoisiin puheluihin.
Minun kävi sääliksi Dimaa; nuorta, kokematonta miestä, joka oli koko reissun ajan ollut hankalassa tilanteessa ja välikädessä. Hänellä selvästi ei ollut tarpeeksi auktoriteettia, kokemusta tai taitoja tämänkaltaisen matkan johtamiseen, eikä äkkipikainen ja epävakaa pääoppaana toiminut isä tai epäluotettavat opaskollegat tehneet asioita ollenkaan helpommiksi.

Joudimme tosin vielä odottelemaan, sillä autotkin olivat paikalliseen tapaan kolmisen tuntia myöhässä. Lopulta, lähes samalla hetkellä, kun näimme kaukana rinteellä serpentiinitien mutkasta ilmestyvän auton keulan, kantaja pöllähti leiriin muina miehinä ja häkeltyneenä siitä, että hänen yli puolitoista vuorokautta liian pitkään kestänyt kenkätoimituksensa synnytti tiukkaa palautetta. Miehen saapuessa leiriin oivalsin vaatteiden perusteella, että kyseessähän oli sama henkilö, joka oli toiminut mystisenä kolmantena oppaanamme huiputuspäivänä.

Ensimmäinen tekstiviesti perheelle kymmeneen päivään suostui lähtemään kolmen tunnin ajomatkan jälkeen. Kaikki muut autossa istuvat torkkuivat ajomatkan, mutta minä olin kuin tulisilla hiilillä. Ikävä lapsia oli korventanut sydäntä päiväkausia, ja nyt kun viestin lähteminen saattoi olla minkä tahansa mutkan takana, en kertakaikkiaan pystynyt sulkemaan silmiäni.

Huippuhetkimuistoja

Viimeinen illallinen Pyatigorskin keskustan pizzeriassa sujui haikeissa tunnelmissa. Saimme kiipeilykavereiltamme kutsut sekä Tasmaniaan että Skotlantiin. Vaihdoimme tarinoita ja suunnittelimme tulevaa: Angela oli muuttamassa poikaystävänsä kanssa New Yorkiin, Miken seuraavat haasteet liittyisivät purjehdukseen, Maya aikoi tehdä paluun Australian MasterChefiin, jonka karsinnoissa hän oli edellisenä vuonna edennyt lähes kalkkiviivoille. Suurimman vaikutuksen jälleen minuun teki 73-vuotias Michael:
– Seuraavaksi teemme vaimoni kanssa parin viikon vaelluksen Japanissa. Vuorista aion vielä kiivetä ainakin Denalin. Isoisäni kiipesi sen 95-vuotiaana, ja kyllä minussakin vielä sen verran on virtaa!

Varhain seuraavana aamuna nousimme Mineralnye Vodyn lentokentällä koneeseen ja Moskova-pompun kautta päädyimme Milanoon. Heikki vietti lentotunnit untenmailla. Lieneekö johtunut korkeusvaihtelusta, monista vähäunisista öistä, nestehukasta vai kaikkien edellä mainittujen yhdistelmästä, reisilihakseni kramppailivat voimakkaasti molempien lentojen ajan, joten minun kohdallani nukkumisesta ei tullut mitään.

Milanosta vuokrasimme auton, ja parisenkymmentä tuntia sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtosivat Kaukasuksen kentästä, Alppien huiput piirtyivät taivaanrantaan.

Kaunis Saint-Vincent

Nyt, kaksi päivää myöhemmin hypähdin säikähdyksestä, kun ohitse ajava auto tööttäsi kohdallamme ja heilutin sitten ilahtuneena, kun näin jo useammalta vuoriseikkailulta tutun oppaamme Fabrizion hiuspörrön etupenkillä.

Kaksi lepopäivää oli tullut tarpeeseen. Olimme lopen uupuneita saapuessamme Saint-Vincentin hotelliimme. Lihakset tuntuivat koppuroilta. Unenpuute painoi raskaana kehossa, ja siitä huolimatta sekaisin oleva sisäinen kello herätti minut joka aamu kello 04. Auringonpolttamat olivat äityneet melkoiseksi riesaksi ja vuorotellen niistimme verisiä nenänriekaleita. Vaikka molempien ajatukset olivat jo Matterhornissa ja olimme innoissamme, tunsimme pientä helpotusta, kun Fabrizio viestitti, että sää oli kääntynyt ja olisi turvallisempaa lähteä yrittämään huiputusta päivää aiottua myöhemmin. Lisäpäivä lepoa teki hyvää.

Edelleen keho totteli käskyjä hiukan viiveellä noustessani halaamaan kahvilaan säntäävää opastamme:
– Congratulations on summiting Elbrus! Are you ready for Matterhorn? Tomorrow morning we go!

Valmistautumassa uuteen seikkailuun

Mount Elbrus: saapuminen alaleiriin ja Mushroom Rocks

Aamulla hotellin pihaan kerääntyi malttamattomasti, tosin edelleen hiukan ujosti, soriseva kiipeilyporukka varusteineen. Parin päivän matkustamisen taakse piilotettu odottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja olin kuin lentoon lähdössä; melkein valmis juoksemaan neljän tunnin ajomatkan Pyatigorskista Elbrus-vuoren juurella sijaitsevaan ala-basecampiin (korkeus 2250 metriä), josta vaellus kohti läntistä huippua alkaisi pitkin pohjoista reittiä.
Kaikki kiipeilyryhmän jäsenet tuntuivat jakavan saman innostuksen, mutta samalla kurkistelimme toisiamme puoliksi salaa ja koetimme selvittää, millaisista aineksista tiimi oli kasattu. Olin ajatellut kiipeilyparini Heikin ja minun olevan ryhmän kokemattomimpia, mutta itse asiassa tilanne ei ollutkaan sellainen:

Kiipeilytiimi alaleirissä: Heikki (vas.), minä, Mike, Marielle, Kristin, Maja, Michael, Eddie ja Angela

Edellisen päivän tutustumisillallisella olimme saaneet hiukan parempaa käsitystä toisistamme. Valokeilan oli pääosin täyttänyt puhelias Eddie, skotlantilainen viittäkymmentä lähestyvä entinen sotilas ja nykyinen turvallisuusalan yrittäjä, jonka suoltama vitsien sekä tasapuolisesti kaikkiin kohdistuva, usein hyvän maun rajoilla vieraileva naljailuvirta rikkoi jään. Silloinkin kun miehen puhetta oli mahdotonta ymmärtää – mikä itse asiassa erityisesti alkuun oli tilanne suurimman osan ajasta – paksu skottimurre nauratti jo itsessään. Se on kyllä hassua, kuinka jopa natiivienglantia puhuvat tuijottivat Eddietä hämillään ja myönsivät, että yli puolet miehen puheesta meni heiltäkin täysin yli hilseen, vaikka samaa äidinkieltä puhuivatkin (ainakin teoriassa). Eddie itse ei kuitenkaan ollut muiden hämmennyksestä moksiskaan – tai ainakaan antanut sen häiritä.

Moninaisista seikkailuistaan huolimatta Eddie ei ollut aiemmin kiivennyt isoja vuoria. Ainoa aiempi kokemus oli Mont Blancilta, jossa matka oli tyssännyt Gouterin majalle huonon sään estettyä huiputusyrityksen.

Norjalaiset Kristen ja Marielle olivat niinikään ensimmäisen suuren vuorensa äärellä, tosin he olivat jo käyneet kaksihuippuisen tulivuori Elbrusin läntisellä (5642 m) huipulla kiiveten sinne eteläistä reittiä (eli siis sama reitti, jolla Heikki ja minä olimme pari vuotta sitten). Mutta tällä reissulla he tavoittelisivat tulivuoren itäistä, matalampaa huippua (5621 m). Vaikka itäinen huippu on vain 21 metriä läntistä matalampi, pohjoista reittiä itäiselle huipulle nousu kestää huiputuspäivänä jopa viisi tuntia läntistä huippua vähemmin. Ja ehkä merkittävin asia on suuri ero pohjois- ja eteläreittien välillä: nyt apuna ei olisi hiihtohissejä 3800 metriin ja siitä lumikissakyytiä 5000 metriin. Kristen ja Marielle kiipeäisivät kanssamme ylä-basecampiin (3800 m), mistä tiemme eroaisivat kohti eri huippuja.

Unkarilainen Angela oli aiemmin huiputtanut Kilimanjaron, ja tasmanialainen 33-vuotias Maja Kilimanjaron ja Aconcaguan.

Olen matkan varrella oppinut, että ensivaikutelma voi pettää, ja että parhaat kiipeilijät ovat usein sitkeitä “kuivan kesän oravia”. Mutta rehellisyyden nimissä myönnän, että ensin katselin hiukan huolestuneena Majan isää, Michaelia. Harmaahapsinen, uurteinen herrasmies vaikutti hiljaiselta ja hiukan poissaolevalta, ja ruumiinrakenteelta jopa hiukan hauraalta. Miten 73-vuotias mies jaksaisi haastavalla ja raskaalla reitillä?
Mietteeni olivat turhia, sillä tuohon pitkänhuiskeaan ja pajunvitsamaisen sitkeään kehoon mahtuikin ihan valtava määrä voimaa ja kestävyyttä! Päivien kuluessa tulisimme huomaamaan, että tämä teräsherra on elämässään kiivennyt yhden jos toisenkin vuoren, ja on aivan huikeassa kunnossa. Totesipa hän vielä reissun loppupuolella:

Michael ja Sasha-opas neuvottelevat

– Kyllä minussa edelleen sen verran virtaa on, että aion vielä Denalin (Pohjois-Amerikan korkein, 6190-metrinen, ja hyytävien olosuhteiden vuoksikin pahamaineinen vuori, kirj. huom.) ja pari muuta vuorta kiivetä!

Viiden tunnin ajomatkan aikana Pyatigorskista Elbrusin juurella sijaitsevaan ala-basecampiin selvisi kuitenkin ryhmän suurin yllätys, kun uusi-seelantilainen 61-vuotias Mike istuutui Heikin ja minun kanssa samaan autoon. Tovin keskustelun jälkeen kävi ilmi, että mies oli tavoittelemassa viimeistä Seven Summits -huippuaan (Seven Summitshan on vuorikiipeilyn suurista haasteista ehkä se kuuluisin, eli kaikkien mantereiden korkeimmat huiput)!
Tunsin kiihtymyksen tulvahtavan suoniini: tämä kaveri oli siis huiputtanut Denalin, kiivennyt Etelämantereella Vinson massiivin, ja seissyt maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin huipulla! Kysymykset pursuilivat mieleeni sellaisella voimalla, että ennen kuin ehdin järjestää niitä järkeviin jonoihin, ne ruuhkautuivat ja muuttuivat ajatuspuuroksi. Onneksi meillä oli aikaa, ja matkan ratoksi Mike kertoili kokemuksistaan nimeten vaikuttavimmaksi kokemukseksi Antarktiksen:

– Sellaisen koskemattomuuden kohtaaminen on pysäyttävää! Ajattele: jos pudotat siellä hankeen esineen,  ja tulet sadan vuoden päästä takaisin, on esineesi siellä odottamassa sinua. – Toki tämähän on vain teoreettinen ajatus – käytännössä kirjaimellisesti noudatettava sääntö on, että kaiken minkä viet Antarktikselle, tuot myös takaisin. Etelämantereelle ei saa jättää mitään.

Keskustelimme myös vuorikiipeilytaitojen luontaisuudesta ja niiden kehittämisestä. Tämä aihe pyörii usein Heikin ja minun keskusteluissa, sillä autenttinen lajiharjoittelu Suomen kaltaisessa vuorettomassa maassa on haastavaa. Mike vertasi varsin osuvasti:

– Olin kerran työreissulla Suomessa keskellä kylmintä ja pimeintä talvea. Joka puolella oli valtavasti lunta, tiet olivat jäässä ja kaikkialla oli pilkkopimeää. Kuitenkin minua kuljettanut taksikuski paineli rennosti ja vauhdikkaasti jäisillä teillä jopa 100 km/h nopeudella. Kun kerroin tämän tutuilleni Uusi-Seelannissa, kukaan ei uskonut minua! Heille oli aivan käsittämätön ajatus, että joku voisi ajaa tuolla tavalla lumella ja jäällä.
Mutta asia on varsin yksinkertainen: suomalaiset ovat syntyneet tuohon ympäristöön ja oppineet toimimaan kylmyyden, lumen ja jään kanssa. Samalla tavalla vuoristoisilla alueilla ihmisille helpommin syntyy tietynlainen syvempi osaaminen. Tottakai harjoittelua tarvitaan, sekä vuorikiipeilyssä että autolla ajamisessa, mutta kun olet koko elämäsi asunut vuorien lähellä, on paljon asioita, joiden kohdalla sinulle on voinut kehittyä tottumus ja osaaminen toimia vaistomaisesti oikein – etkä edes itse huomaa sitä.

Matkan edetessä tie muuttui yhä kuoppaisemmaksi, ja vähän väliä jouduimme varomaan tielle pontevasti pyrkiviä, vapaina kulkevia lehmiä. Yhtäkkiä kuljettajamme, joka oli koko matkan ollut hiljaa, osoitti taivaanrantaan ja totesi:

– Elbrus.

Kyllä, siellä se oli! Tuttu tuplahuippu piilotteli kaukana pilvien takana etäisenä valkoisena varjona ja sai sydämeni läpättämään kuin rakastuneen lampaan saparo. En ollut käsittänytkään, kuinka paljon olin tätä hetkeä odottanut!
Kukaan meistä ei voinut oikein mieltään malttaa, vaikka tulevina päivinä saisimme ihailla tuota profiilia mielin määrin (ja paljon lähempää). Tungeksimme vain vaivoin kohteliaisuussäännöistä kiinni pitäen auton ikkunoihin (joista vain yksi suostui avautumaan) ja zoomaten kännykkäkameroilla maiseman pikselöityneeksi mössöksi, yritimme vangita ensimmäiset vilahdukset tavoitteestamme.

Ensi huuman laannuttua tutkiskelin maisemaa hiukan tarkemmin ja hämmästyksekseni huomasin, kuinka erilaiselta vuoren tämä puoli vaikutti suhteessa viime reissumme maisemiin. Etelässä näkymää hallitsivat aggressiiviset ja karut kivisärmät. Täällä taas pyöreäkylkisten kukkuloiden rehevillä niityillä säntäili lehmiä ja lampaita kuin Alppien pikku-Heidin kotimaisemissa.

Alaleirin ohi virtaava joki

Kääntyessämme ala-basecampiin johtavalle tielle väylä kapeni hädintuskin yhden ajoneuvon levyiseksi uraksi ja muuttui niin huonokuntoiseksi, että seuraavan tunnin aikana useaan otteeseen mietin, mahtaisimmeko päästä perille asti. Monesta kohtaa jyrkillä seinämillä kiemurteleva tie oli romahtanut täysin, ja ehjätkin kohdat olivat täynnä niin syviä kuoppia, että autot olivat välillä lähes kaatumispisteessä kuljettajien kiemurrellessa kuopasta toiseen. Kertaalleen koko autoletkamme joutui vastaantulevan auton vuoksi peruuttamaan toista sataa metriä murtunutta tietä jyrkänteen reunalla edelliseen ohituksen mahdollistaneeseen kohtaan. Vaikka kuljettajamme oli selvästi niin tottunut reittiin, että hädin tuskin malttoi tarttua toisellakin kädellä rattiin peruutuksen ajaksi, sydämeni tykytti tovin useamman pykälän normaalia korkeammalla temmolla.

Messitupa

Ala-basecampiin johtava tie kulkee joen poikki. Siltaa ei siis ole, vaan leiriin pyrkivät maasturit ajavat suoraan pyörteilevään vuoristojokeen. Jos on satanut paljon, joki on niin voimakas, etteivät autot pärjää sen virtaukselle. Tällöin autot vievät matkaajat vähän matkan päähän kävelysillalle, ja loppumatka taitetaan jalan. Nyt kuitenkin joki oli varsin maltillinen, ja ylitys onnistui autoilta. Huomasin kuitenkin, että letkamme autot pysyttelivät lähekkäin, ja vuorotellen tapahtuvan ylityksen aikana muutoin niin huolettomat kuljettajat vahtivat peilien kautta toisiaan tiukasti valmiina säntäämään apuun, mikäli tilanne sitä vaatisi. Minua hiukan hymyilytti, kun huomasin, että kuin yhteisestä sopimuksesta me kaikki kolme maasturimme matkustajaa vedimme yhtä aikaa syvään henkeä auton etupyörien sukeltaessa virtaan – ja pidätimme hengitystä, kunnes menopelimme nousi vaahtoavan joen vastarannan penkereelle.

Ensimmäinen vaikutelma ala-basecampistä oli ruuhkainen: purkautuessamme ulos maastureista meitä vastassa suuren vihreän messiparakin edessä oli toistakymmentä malttamatonta ihmistä. Kyseessä oli huiputusyritykseltä palannut, ryytynyt ryhmä, joka tuskin malttoi odottaa pääsyä autoon, joka veisi heidät kohti hotellin pehmeitä sänkyjä ja lämmintä suihkua. Porukan kommenteista kävi ilmi, että osa ryhmästä oli onnistunut huiputuksessa, mutta tunnelma oli varsin uupunut, ja kaikki vastasivat innostuneisiin “Millaista se oli?” -kysymyksiimme yksiselitteisesti: “Todella raskasta.”

Maastureiden kääntyessä takaisin kohti sivistystä väsynyt tiimi muassaan, leiri tuntui paljon tyhjemmältä ja saimme aikaa katsella ympärillemme. Ala-basecamp oli kuin pikkuruinen, vaatimaton kaupunki: ryhmämajoituksina oli telttoja ja pieniä kylmiä tupia, ruokailuun suurehko, peltikattoinen messitupa, jonka yhteydessä jopa pieni baari. Käytettävissä olivat myös asiaankuuluvan karmea ja löyhkäävä wc ja jopa likaiset suihkut, joista tosin tuli vain välillä polttavan kuumaa ja yleensä hyytävän kylmää vettä.

Maisema ala-basecampista

Leiri sijaitsi vuorien välissä, pienen matkan päässä kuohuvasta joesta, suuren rehevän niityn laidassa. Leiriä ympäröivät kevyet aidat, mutta niistä huolimatta leirin poluilla välillä vastaan tuli lehmiä, joita laidunsi vapaina runsain määrin alueen rinneniityillä. Hauska uusi tuttavuus oli marsun kokoinen jyrsijä, ehkä jonkinlainen maaorava; varsin isokokoinen ja töpöhäntäinen otus, jonka kimeä ääni kuulostaa hiukan linnun varoitushuudolta. Alue oli aivan pullollaan noita otuksia, ja vain yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä niitä sadoittain kurkkimassa maanalaisista koloistaan ja kirmailemassa keskenään – väistämättä mieleeni nousi vanha Whack a Mole -klassikkopeli. Nämä otukset olivat tottuneita ihmisiin, eivätkä meitä juurikaan väistäneet. Vaikka osa oli jopa niin kesyjä, että ne tulivat hakemaan pähkinöitä kädestä, uskomattoman suuresta määrästään huolimatta karvapallerot kuitenkin pysyivät pois majoituksilta ja leiristä, joten rinnakkaiselo kiipeilijöiden kanssa oli rauhaisaa ja sopuisaa.

Karvainen kaverimme

Tämä olisi kotimme seuraavien päivien ajan, kun kehon sopeutuminen ohueen vuoristoilmaan (akklimatisoituminen) alkaisi, ja samalla valmistautuisimme nousuun ylempään basecampiin (Advanced Basecamp, 3800 m).

Jakauduimme telttakuntiin. Mike, Heikki ja minä olimme jo automatkalla ristineet ryhmämme Team Antipodiksi (johtuen maidemme sijainnista maapallon vastakkaisilla puolilla). Alaleirin teltat olivat suurehkoja oransseja huvilatelttoja, joissa nukkuisimme makuupusseissa telttavuoteilla. Ruokailu tapahtuisi tietenkin messirakennuksessa, jota lämmitettiin osan aikaa vuorokaudesta. Olot olivat siis varsin edistykselliset ja mukavat.

Heti ensimmäisenä alaleiripäivänä sain todeta, että on yksi asia, josta Elbrusilla ei pääse eroon, riippumatta siitä, kummalla puolella vuorta majailet: myös tässä leirissä messirakennuksen eteen oli raahattu kaksi valtavan suurta kaiutinta, joista iltapäivästä iltaan tykitettiin teknoa kovalla volyymilla Kaukasuksen erämaan taivaalle. Tälle venäläisen vuorileirikulttuurin ominaisuudelle alistuneina virnistelimme Heikin kanssa ja huvittuneina hyvästelimme haaveet täydellisestä luonnonrauhasta alaleirissä. Ylempänä sitten.

Leiriksi asettumisen ja lounaan jälkeen oli ensimmäisen akklimatisaatiovaelluksen aika: kiipeäisimme 3500 metriin Mushroom Rocks -nimiselle paikalle. Vaellus alkoi harmaassa säässä joen vartta ylös. Kivikkoinen polku nousi jyrkästi ja nopeasti kallioiselle rinteelle virtauksen jäädessä kanjonimaiseen uomaansa alapuolellemme. Vaaleanruskea kivi vuorotteli heinämättäiden ja pensaikkojen kanssa ja ilmassa tuoksui kosteus. Itse asiassa näkymä toi mieleeni Suomen Lapin maisemat muutaman vuoden takaiselta Halti-vaellukseltani.

Ylöspäin rinnettä pyrkivä kiipeilijöiden helminauhamme eteni hitaasti jutustellen ja tiukemmissa kohdissa rytmikkäästi puuskuttaen – Eddie ja Heikki intoutuivat lauleskelemaankin. Minä vajosin ajatuksiini, minulle vaeltaminen on aina myös matka omaan mieleeni. Siksi usein kiivetessä vaivun hiljaisuuteen, ja pyrin jopa välttämään keskusteluita. Haluan löytää askelten ja hengityksen oikean rytmin, haistaa vuoristosateen pisarat ilmassa, sekä antaa ajatusten virrata vapaasti, kunnes ne asettuvat, ja olla kadottamatta sisälläni syntyvää hiljaisuutta keskustelun pöhinään. Jutella ehdin myöhemminkin, vaellus on minun meditaatiotani.

Ensimmäinen akklimatisaatiovaellus

Reilun puolen tunnin vaelluksen jälkeen nousimme harjanteelle, ja eteemme yllättäen aukeni valtava laakea hiekan ja heinikon peittämä kenttä, jota jykevät, harmaat vuoriseinämät reunustivat. Oppaamme Dima kertoi, että sotien aikana tasannetta oli käytetty lentokenttänä. Uskomatonta! Hetkeksi ajatukset karkasivat vuosien taakse, jolloin tämä syrjäinen seutu oli sotastrategian näkökulmasta varsin kriittinen lähellä sijaitsevan Georgian rajan vuoksi. Vain ihan hetki sitten sotilaat olivat taistelleet raadollisen kovissa olosuhteissa näistä kivistä verisesti! Onneksi tänään maailma on hiukan parempi paikka, ja kaikista maapallon kolkista kokoontunut monikansallinen ryhmämme sai nyt yhdessä nauttia tästä maisemasta!

‘Lentokentäksi’ jatkossa kutsumamme alueen poikki kulkiessamme yllämme raskaina roikkuvat harmaat pilvet alkoivat vuotaa pisaroita niskaamme. Reitin jatkuessa jyrkkää kiviseinämää ylös, maisema harmaantui entisestään. Samalla aloin havaita ei-toivottuja tuntemuksia oikeassa jalkaterässäni, joka viime kuukausina on ollut melkoinen murheenkryyni niveltulehduksineen. Enemmän pehmustusta vaan kenkään ja tarvittaessa kipulääkitystä, sillä strategialla mentäisiin. Turha nyt oli asiasta enempää huolestua.

Mushroom Rocks, 3500 m

Reilun parin tunnin vaelluksen jälkeen, viimeisen jyrkän rinteen yläpäässä nousimme puuskuttaen ensimmäistä kertaa 3500 metriin. Minulta pääsi hengästynyt ilon kiljahdus: Mushroom Rocks oli todellakin joukko valtavia, sienien muotoisia kiviä! Kuin parijonosta vapautetut tarharetkeläiset kiipeilytiimi säntäsi innostuneina kiipeilemään kivien päälle ja valokuvaamaan noita hassuja luonnonmuodostelmia.

Piilosta-leikkiä kivisienien joukossa?

– Sun hiukset ovat ihan pystyssä! huudahti Heikki hämmästyneenä hetken kirmailtuamme kivisienten hattujen päällä.

Totta. Ilmeisesti sateisessa ilmassa oli niin paljon ukkosta ja sähköä, hiukseni olivat kirjaimellisesti nousseet pystyyn. Huomasin saman ilmiön muillakin ryhmän pitkähiuksisilla naisilla. Ukkonen jyrisi jatkuvasti voimakkaammin, ja oppaat Dima ja Sasha alkoivat hätistellä meitä rinnettä alas.
Paluumatkalla runsaana niskaamme ryöppyävästä vesisateesta huolimatta koko tiimi oli hyvällä tuulella: ensimmäinen harjoitusnousu oli onnistuneesti takana!

Heikki ja iltasatu

Illalla ryömin kosteassa ja vilpoisassa teltassa makuupussiini sateen rytmikkään ropinan säestäessä. Asumuksemme oli kuin kylmä sauna, sillä kaikkialla roikkui Heikin, Miken ja minun vettyneitä kuoripukuja sekä varusteita kuivumassa.
Yöllä heräsin useaan otteeseen kylmyyteen. Lisäsin vaatteita, siirsin telttasänkyä kauemmas vettä valuvasta seinästä ja torjuin vilua miettimällä, että kunhan pääsisimme ylemmäs, vesisade muuttuisi lumeksi, mikä on kuivana ja lämpimänä pysymisen näkökulmasta paljon helpompi elementti. Niin Kaukasuksen sateen kohina tuuditti minut takaisin katkonaiseen, mutta onnelliseen uneen, ja viimeinen ajatukseni taisi olla, että tuntuipas hyvältä olla liikkeessä!

Mushroom Rockin valloittajat

Janiina Kauppinen Mount Elbrusilla

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!

Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”

Kaukasuksen maisemia 2016
Kaukasuksen maisemia 2016

Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.

Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan

Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!

 Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.

Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.

Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta :D
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀

Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.

Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.

Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.

Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty.
Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.

Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!

Lohjalle lähdössä

Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.

Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa

Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä!
Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.

Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.

Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.

Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.

Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusin satulassa
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla

p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén