Category: mount elbrus Page 1 of 5

Janiina Kauppinen Mount Elbrusilla

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!

Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”

Kaukasuksen maisemia 2016
Kaukasuksen maisemia 2016

Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.

Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan

Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!

 Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.

Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.

Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta :D
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀

Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.

Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.

Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.

Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty.
Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.

Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!

Lohjalle lähdössä

Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.

Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa

Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä!
Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.

Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.

Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.

Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.

Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusin satulassa
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla

p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Neljä viikkoa. Kolme raajaa.

Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.

Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.

Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:

Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!

Janiina Kauppinen Elbrusilla
Heikki ja minä paluumatkalla Elbrusin basecampiin 2017, kuva Max Edin

Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.

Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.

Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): meillä on vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä tapahtui, vastaukseni oli aina sama.
Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): Meillä on jo vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä minulletapahtui, vastaukseni oli aina sama.

Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!

Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini,  kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja. 

Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.

Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola
Hahmo turkoosissa takissa Cima d’Ambrizzolalla

Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.

Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.

Janiina Kauppinen Cima Grandella

Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.

p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.

Janiina Kauppinen
Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla

Tervetuloa uudennäköiseen Vuorenvalloitus-blogiin!

Ulkoasu on uusi, mutta matka jatkuu tuttuun tapaan, tutussa sakissa! Myös aikaisemmatkin tarinat löytyvät täältä Vuorenvalloitus.fi -osoitteesta. Siirrossa varmasti karmit ovat taas kolisseet, ja vanhoissa teksteissä asetukset ovat nyt hiukan vinkuroillaan, mutta pääasia, että sanat säilyvät. Ainakin saimme vaihdossa tarinalle uuden raikkaan ilmeen, ja ehkäpä jatkossa kuvatkin pysyvät tallessa. Mieluusti otan palautetta Vuorenvalloituksen uudesta ilmeestä eli jos jotain mieleen juolahtaa, laita ihmeessä kommenttia!

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla
Hauska nähdä täällä uudet ja vanhat ystävät!

Sitten itse asiaan:

Kuusi viikkoa Elbrusille ja Matterhornille lähtöön!

Innostus on huipussaan ja välillä kuin varkain kesken työpäivienkin selaimen välilehdille eksyy kaikenlaista kiipeilyyn liittyvää. Mutta taas on tunnustusten aika: Viimeisen parin viikon aikana treenaamaan lähteminen on ollut hiukan nihkeää. En ole asiaa kummemmin pohtinyt, painellut vain eteenpäin. Kunnes toissapäivänä palasin juoksulenkiltä vatsahappojen maku suussa ja kantaen toista kenkää kädessäni. Eilen sitten soitin lääkärille heti aamusta. Onneksi aika järjestyi iltapäivälle.

– Siis tämä on tapahtunut toukokuussa? Miksi et ole tullut aiemmin? Ja olet varmaan kivusta huolimatta jatkanut treenaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ortopedin ilme oli moittiva.

Yritin selittää. Toukokuussa seinäkiipeillessäni iskin oikean jalkaterän niin kivuliaasti kiipeilyseinän otteeseen, että hetken näin tähtiä ja retkahdin varmistusköyden varaan. Olen kuitenkin sitä ihmistyyppiä, joiden polut tuntuvat aina hipovan pöydänkulmia ja ovenkarmeja. En muista koskaan nähneeni sääriäni ilman mustelmia ja kätenikin tuppaavat aina olemaan hiukan jostain kohtaa kolhiintuneet. En siis ajatellut asiaa enempää, vaan oletin säkenöivän kivun hiipuvan jalastani päivien kuluessa.

Kiipeilytossujen käyttö on kesän aikana ollut melko kivuliasta

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, mutta jalkaterä muistutti jatkuvasti itsestään. Kolhun jälkeen korkokenkien käyttö ei tullut kyseeseen, mutta tovin kuluttua myös tennarit alkoivat aiheuttaa kovaa kipua. Sopivasti kesä osui kohdille, ja “ratkaisin” asian sujauttamalla jalat sandaaleihin. Niin arki meni rattoisasti, vaikkakin treenatessa kipu aina palasi.

Miksi siltikään en reagoinut asiaan? Kuten Vuorenvalloitusta seuranneet tietävät, oikeassa jalassani on tuntohermon vaurio, jota on jo hyvän tovin yritetty hoitaa. Kerron sen osalta kuulumisia myöhemmin. Mutta tähän tarinaan se liittyy siten, että olen aikojen kuluessa tottunut siihen, että oikeassa jalassani on jotain vialla. Samaan aikaan huomioni oli hermovaurion hoitamisessa, ja tuntui hassulta edes miettiä vaivasenluun tietämiltä peukalovarpaaseen ja jalkapohjaan aaltoilevaa vihlontaa. Muistan myös ajatelleeni, että jos siellä joku pikkuinen hiusmurtuma onkin, kyllä se itsekseen paranee. Niinhän murtuneet varpaankin vain teipataan.

Pikkuhiljaa muuttui normaaliksi, että riippumatta ajasta ja paikasta, otin aina kengän pois jalasta heti istuutuessani. Iltaisin sivelin jalkaterään särkygeeliä tai Ruotsin tippoja – kokeilin myös akupunktiota. En usko Heikinkään huomanneen tai ymmärtäneen, kuinka kipeä jalka oli. Miten hän olisi voinutkaan, kun sujuvasti, puolisalaa itseltänikin sitä peittelin.

Kivunlievitystä kotimenetelmin eli Ruotsin tipoilla

Kunnes toissapäivänä 1,5 tunnin juoksulenkin jälkeen itkua nieleskellen revin juoksutossun jalasta heti juoksun päätyttyä ja onnuin paljain jaloin kotiin. Ymmärsin, etten voisi lähteä muutaman viikon kuluttua vuorille jalalla, joka ei kestä yhtä juoksulenkkiä. Ja samalla mieleen hiipi alistunut hyväksyntä, ettei jalka taida parantua itsellään.

– Kuvataan nyt kuitenkin, vaikka oireiden, turvotuksen ja värin perusteella olen aika varma, että tiedän, mistä kyse, ortopedi totesi jalan tutkittuaan. Röntgen-kuvien saavuttua murtuma suljettiin ulos, ja lääkäri vahvisti:

– Ärhäkkä nivelpussin tulehdus täällä on. Jos olisit malttanut lepuuttaa sitä kunnolla keväällä kolhun saatuasi, olisi se varmaan parantunut itsellään. Mutta nyt jatkuva kova rasitus on ärsyttänyt sitä entisestään.

Taas isäni usein toistama kansanviisaus, “tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”, toteutui. Hammasta purren pidättelin parkua, kun ortopedi työnsi neulan kipeän nivelen pintaan, ja paranemista nopeuttava kortisoni valui ihoni alle. Jalkaterä tulessa onnuin apteekkiin noutamaan tulehduslääkekuurin. Edessä olisi nyt viikon täyslepo. Sen jälkeen, jos jalka olisi täysin kivuton, saisin pikkuhiljaa palailla harjoittelun pariin: ensin vain kevyesti, ja seuraavan noin viikon ajan intensiteettiä asteittain nostaen.

Niin puolet jäljellä olevasta treeniajasta katosi juuri taivaan tuuliin. Päätin silti olla vain tyytyväinen, että viimein ymmärsin mennä lääkäriin. Kun nyt malttaisin parannella jalkani, ehtisin vielä viimeisten viikkojen aikana palauttaa kuntoa taukoa edeltäneeseen tilaan. Kiipeilyparini Heikin lähtiessä Malminkartanon rappusia tallaamaan, katselin hänen etääntyvää selkäänsä ja mietin, että minun osaltani Matterhorn-treenin huippukunto on nyt saavutettu, enää en ehdi suorituskykyä parantaa. Toivottavasti tämä riittää!

Kun sitten istuin sohvalla ja tuijotin kortisonipiikin aiheuttamasta kivusta tykyttävää jalkaterääni, tuli mieleeni eräs tapahtumasarja, jota olen viime aikoina läheltä seurannut:

Läheisten piiriini kuuluu ala-asteikäinen tyttö, joka on vuosia harrastanut urheilua suurella intohimolla. Noin vuosi sitten tytön toinen jalka alkoi pahasti kipuilla. Kaikenlaista kokeiltiin, ja välillä jokin keino hetkellisesti auttoikin. Silti aina tovin kuluttua kipu palasi.

Puolen vuoden kuluttua tyttö yllätti koko perheen, ja alkoi puhua lajin vaihtamisesta. Kaikki olivat ajatelleet lajin olevan niin syvällä tytön sydämessä, ettei tällaista keskustelua osattu odottaa. Keskustelun jälkeen tyttö vähän kokeilikin toista lajia, mutta liekki ei täysin tuntunut roihahtavan. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi alkuperäisen lajin harrastamista. Vaikka nuori nainen silminnähden nautti urheilusta kavereiden kanssa, jokin ei ollut kohdillaan, ja motivaation väheneminen alkoi heijastua tytön suorituksiin.

Useiden keskusteluiden jälkeen vanhemmat tekivät päätöksen: kaikki lajit laitettiin tauolle. Jalka kuntoutettaisiin ensin levossa ja sitten palattaisiin lajipäätösten äärelle. Asiasta keskustellessamme tytön isä totesi viisaasti:

– Mieti, miten se vaikuttaa ihmisen mieleen, jos aina urheillessa sattuu. Kun sitä aikansa jatkuu, alkaa lapsi herkästi mielessään yhdistää kivun urheiluun. Ei silloin ole ihme, jos ilo tekemisestä alkaa hiipua!

Niinpä.

Heikin videotiivistelmä Cima Grande -huiputuksesta

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 


Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). 


Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 
Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 


Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Näkeekö Kilimanjaron juurelta tulevaisuuteen?

Lumisateessa Kilimanjarolla
kuva: Heikki

Kesken jättäminen koettelee, kun on luonteeltaan sellainen, joka palkitsee itseään tavoitteilla. Matka on yhtä tärkeä – joskus ehkä tärkeämpikin – kuin perille pääseminen, mutta tavoite antaa matkalle merkityksen. Jos ei aseta tavoitetta, jota vasten asioita mitata, miten tietää saavuttaneensa mitään? Kun taas asettaa tavoitteen ja jää siitä, on taitolaji löytää ilo siitä osasta matkaa, jonka sai kokea.

Palattuamme Kilimanjarolta Moshiin vietimme safarilla upeat kolme päivää, joiden päätteeksi Afrikan suuresta viidestä (eläimestä) näkemättä oli enää se haaveiltu leopardi. Safarin aikana tukikohtanamme toimi syrjäisellä kahvitilalla sijaitseva kaunis lodge, josta teimme päiväretkiä lähialueiden kansallispuistoihin. Noina päivinä norsut, kirahvit, kissapedot, apinat, hyeenat,  kauriit ja jopa sarvikuono avasivat eteemme Afrikan kauneuden ja ainutlaatuisuuden. Kohtasimme puuhun kiipeäviä leijonia, massiivisten seepralaumojen virtoja, villisikojen perhe-elämää ja virtahepojen kylpykestejä.
Edelleen sormeni lepäävät neuvottomina näppäimillä, kun koetan tavoitella sanoja kuvailemaan tunteita, jotka kulkivat lävitseni, kun katselin gepardikolmikon metsästyskiihdytystä, kuukauden ikäisen norsunpoikasen leikkiä vanhemman sisaruksen kanssa ja raukean urosleijonan majasteetillista haukotusta savannin helteessä.

Mama Simba ja Mama Chui
kuva: Heikki

Erityisen häkellyttävä oli Ngoronngoron 259 neliökilometrin kokoinen kraateri, joka syntyi, kun jättimäinen tulivuori romahti kaksi miljoonaa vuotta sitten. Massiivinen kraateri vuoren seinämien suojassa, 600 metriä ympäristöään alempana, on ainutlaatuinen suojattu ympäristö, jossa elää yli 30 000 villieläintä. Alue itsessään on silmänkantamattomiin jatkuva ruohikkokenttä, jolla valtava eläinkanta elää salametsästykseltä turvassa.
Alueen tuntumassa asuu myös perinteikäs Maasai-paimentolaiskansa. Kasvonsa miehuusriitin merkkinä pelottavan mustavalkoisiksi  maalanneet pojat, vuohia teiden varsilla paimentavat lapset ja värikkäissä perinnevaatteissa savimajojen pihoilla viljelytöitä tekevät naiset edustavat ikiaikaista kulttuuria, joka hämmentää ja sykähdyttää. Kuinka he löytävät tavat kehittyä ja rakentaa itselleen parempaa tulevaisuutta, menettämättä pyrkimystään elää sopusoinnussa ympäristön kanssa?

Olen aiemmilla kiipeilymatkoilla oppinut, että lentokoneeseen nouseminen heti vuorelta laskeutumisen jälkeen on raastava kokemus. Safaripäivät olivatkin täydellinen keino irtautua kiipeilytunnelmasta. Mutta ympärillä pursuavasta kauneudesta huolimatta mieleni etsi tasapainoa.
Vatsakipuja lukuunottamatta keho tuntui palautuneen kiipeilyn rasituksista täysin. Vatsa oli arka ja kivulias; se kramppaili jokaisen aterian jälkeen, ja keho tyhjeni edelleen pari kertaa päivässä. Olin kai jo tottunut siihen, sillä se tuntui – jos ei nyt ihan tavalliselta olotilalta – ainakin merkittävästi paremmalta kuin vuorella ollessa, ja myös ruokahalu oli palannut. Lihakset tuntuivat levänneiltä. Melkein kuin en olisi vuorella ollutkaan.

Tuntien ja päivien kasautuessa Kilimanjaron kokemuksien ja minun väliin, aika kultasi muistoja salakavalan nopeasti. Se sai kytevän epäilyksen hiilloksen leimahtamaan liekkeihin. Jatkuva kesken jäämisen tunnelma seurasi minua. Heräilin aamuöisin kelaamaan läpi tapahtumia ja analysoimaan yhä uudelleen, olisinko voinut toimia paremmin ja luovutinko liian aikaisin.

Paluumatkalla Kilimanjarolta olin esittänyt kiipeilyparilleni Heikille epävarmuutta tihkuvan monologin siitä, etten halua menettää kiipeilyn iloa suorituspaineen vuoksi. Uupuneena epäröin, olivatko suuremmat vuoret minua varten. Aloin epäillä myös omaa aiempaa suoritustani Elbrusilla. Itsevarmuuteni järkkyi, ja kuva vuoriunelmista tuntui särisevän.
Entä jos minulla ei ollutkaan epämukavuuden sietokykyä, mitä laji vaatii? Halusinko edes sitä? Ja jos halusin, miksi?


Sisäiset kriisit tekevät meistä helposti itsekeskeisiä, ja polku hyväksyntään on polveileva. Taas sain huomata, kuinka merkityksellisiä asioita kiipeilyparin vertaistuki ja läsnäolo ovat. Heikki antoi minun työstää ajatuksiani ja muistutti läpikäyneensä itse samankaltaisen prosessin, kun Elbrusilla olimme joutuneet kääntymään takaisin hänen vuoristotautioireidensa vuoksi, ja minun tukeneen häntä silloin vastaavalla tavalla.

Viimeisenä safaripäivänä ihaillessamme Ngorongoronin reunamien jyrkänteitä, Heikki puolihuolimattomasti tipautti aiemman pohdintomme Elbrusille paluusta keskusteluun. Ilmeisesti hän kuitenkin näki varjot kasvoillani ennen kuin ehdin sanoa mitään, sillä samaan hengenvetoon hän päätti lauseensa:
– … mutta siitä puhuminen taitaa olla vielä liian aikaista.


Mutta kotimatkan koittaessa lohduttomuus oli poissa, ja tunsin vain haikeutta astuessani Amsterdamin koneeseen.

Vain reilua vuorokautta myöhemmin, kaksi tuntia kotiovesta astumisen jälkeen, ennen kuin yhtään laukkua oli purettu, olimme varanneet paikat ensi elokuussa Elbrusin huippua pohjoisen reitin kautta tavoittelevasta ryhmästä.
Elbrusin pohjoinen reitti on vähemmän käytetty ja haastavampi kuin ruuhkaisempi eteläinen reitti, jolla viime kesänä kävimme ottamassa ensi kosketuksen Kaukasuksen vuoriin. Innostukseni pohjoisreittiä kohtaan oli ottanut iskua, kun Kilimanjaron epäonnistuminen rouhi loven itseluottamukseeni. 5350 metrin korkeus oli nyt toistamiseen koitunut yrityksellemme kohtalokkaaksi. Oliko järkeä lähteä vielä haastavampaan yritykseen?

Mutta olin luvannut itselleni, että palaan Elbrusille. Halusin kokea vuoren toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Ja päästä huipulle, alhaalta asti kiiveten. Oli valittava oikea strategia. Löysimme ryhmän, jolla järkevältä tuntuva  ja akklimatisoitumisen huomioiva huiputussuunnitelma. Ei lumikissoja, ei ruuhkia, ei teknomusiikkia. Vain Kaukasuksen tuuli ja viiltävähuippuiset, maagisen kauniit vuoret. Olimme valmiita tarttumaan haasteeseen.

Aamu Elbrusilla 2017

Kesti vielä pari viikkoa ennen kuin olin terve ja kivut vatsasta olivat kadonneet. Läpikäymäni itsetutkiskeluprosessi tuntui lopulta vahvistaneen haluani saavuttaa asettamamme tavoitteet. Nimittäin ennen kuin olin täysin kunnossa, olimme myös varanneet lennot kesäkuuksi Geneveen.
Edellisellä Alppien reissulla, jolloin kiipesimme Heikin kanssa samassa ryhmässä ensimmäistä kertaa, minulta jäi kokematta Gran Paradison huippu, sillä huono sää esti molemmat huiputusyritykset. Heikki palasi tuon matkan jälkeen huiputtamaan Gran Paradison, mutta häneltä puolestaan puuttuu yhä Mont Blancin huiputuskokemus.

Hauskaa on, meitä opastamaan lähtee italialainen Alby, joka oli oppaanani, kun huiputin Mont Blancin viime reissulla! Kesäkuun alussa olosuhteet ovat Mont Blancilla vielä talviset ja kesäkauden vuoristomajat suljettu. Kiipeämme siis eri reittiä ja majoitumme talvimajoissa. Eli aidan matalaa kohtaa ei etsitä tälläkään reissulla.

Mitä tapahtui? Mitä tästä taas opittiin?

Pohtiessani Kilimanjaron kesken jäänyttä huiputusta, olin oivaltanut jotain itsestäni: yllättävän suuri osa surutyöstä johtui siitä, ettei tämä ollut ensimmäinen keskeytys (tai epäonnistuminen, tai viisas päätös palata – tai miksi sitä nyt sitten kutsuukin). Sydämessäni tiesin meidän toimineen oikein Kilimanjarolla. Usko itseeni horjui, sillä olin Elbrusin jälkeen niin kovin halunnut meidän onnistuvan. Todistavan, ettei 5350 metriä ole meille ylittämätön kynnys. Mutta kyse ei ollut vain kiipeilytiimin onnistumisesta.
Olin halunnut todistaa vahvalle kiipeilyparilleni – ja ehkä ennemminkin itselleni – että pärjään siellä missä hänkin. Valitsemalla minut kiipeilyparikseen, hän tekee tietoisen valinnan ottaa kumppanikseen fyysisesti heikomman. Eikä kyse ole itsetunnostani (tai no, ehkä vähän siitäkin), vaan ihan fysiologisesta faktasta. Älä ymmärrä väärin, missä tapauksessa tämä ei ole kilpailua. Vaan halua olla luottamuksen arvoinen ja vastata odotuksiin.

Kun tämän oivallettuani näin peilistä loukkaantuneen katseeni, olin niin helpottunut, että nauratti. Tiesin, että olisi vain yksi keino poistaa kitkerä maku kieleltäni. Luovuttaminen oli poissuljettu. Sillä se olisi ainoa tapa, jolla pettäisin kumppanini. Voisin käyttää sitä vahvuutta, joka minulle on annettu ja jolla minä pärjään silloin, kun lihasmassani ei ole tarpeeksi: kovapäisyyttä.

Niinpä me pakkaamme kiipeilyreppumme ja aloitamme sieltä, minne on jotain jäänyt kesken. Ja yritämme uudelleen. Niin monta kertaa kuin on tarpeen.

Aamunkoi Mont Blancilla 2016

Page 1 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén