Category: Matterhorn Page 2 of 5

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Kolme viikkoa Matterhornille lähtöön – Vuorenvalloitus 2020 lähestyy

“99 % varmuudella pääsemme kiipeämään Matterhornille heinäkuun lopulla (– miten asioiden varmistaminen voikin olla täällä Italiassa näin hankalaa?!)”

Fabrizio-oppaamme viesti sai minut pomppaamaan ylös ja innostuksissani tepastelemaan ympyrää, kunnes muistin taas, etteivät aikuiset kai tee niin.

Italian rajat avautuivat kesäkuun alussa, mutta edelleen olemme lähes henkeä pidätellen seuranneet covid-tilanteen kehitystä. Alppien ja Cervinia-alueen kiipeilyaktiviteetit ovat jo asteittain käynnistyneet ankarien turvallisuusmääräyksien puitteissa. Kiipeilyreittiimme tulee muutoksia, sillä osa vuorimajoista ei vielä ota vastaan yöpyjiä. Onneksi varauksemme Matterhornin Lion Ridge -reitin Carrel Hut -majalle on ollut listan kärkipäässä, sillä kiipeilyreiteille pääsee vain rajoitettu määrä kiipeilijöitä. Matkustus edellyttää turvallisuustoimenpiteitä ja näillä näkymin karanteenia palatessa. Kaikkeen tähän varustaudumme ja suhtaudumme vakavasti.

Carrel Hutin näkymä kiipeilyreitille 2019, täällä ei pitänyt olla ollenkaan lunta.

Kaksi vuotta olen valmistautunut tähän. Viime vuoden 3977 metriin päättynyt ensimmäinen huiputusyritys tuotti tulokseksi kaksi murtunutta kylkiluuta, tulehtuneen jalkaterän – ja entistä suuremman palon päästä huipulle. Epävarmuudesta huolimatta Matterhorn-vahvistusta odotellessa treenikausi onkin nyt jatkunut mahdollisimman täysipainoisena, tosin aiempaa lempeämmällä otteella, viime vuoden loukkaantumisista ja rasitusvammoista oppineena.

Olen keskittynyt nimenomaan kestävyyteen lihasmassan kasvattamisen sijaan, ja nyt punttisali on jäänyt hiukan vähemmälle. Sen sijaan monet kevään ja kesän viikonlopuista ovatkin kuluneet maantien laidassa pitkillä pyöräreissuilla, jotka ovat suuntautuneet muun muassa Espoosta Porvooseen, Turkuun, Lappeenrantaan ja Hankoon.

Kehoa on palauteltu joogan avulla, mikä on ollut loistavaa liikkuvuuden näkökulmasta sekä myös erinomaista kuntoutusta vanhoille vammoille.

Uutta ulottuvuutta on tullut harjoitteluun itsenäisestä lead-kiipeilystä ulkona. Olemme toki liidanneet ennenkin, mutta tähän asti ulkona mukana on aina ollut opas, ja itsenäinen liidausharjoittelu on tehty sisällä.

Liidaus on yksinkertaisesti kuvattuna kiipeilytekniikka, jossa kiipeilijä kuljettaa itse köyttä mukanaan ja edetessään kiinnittää sen ankkureihin rakentaen näin itselleen varmistuksen. Liidauksen perusmenetelmiä on tullut mukaan kiipeämiseemme vuosien mittaan luonnostaan vuorireissuilla Fabrizion kanssa.

Olen ennenkin intoillut, kuinka kivaa on työskennellä vakio-oppaamme kanssa: hän tuntee taitoni ja rajani sekä on aina innokas opettamaan! Kiipeilyparini Heikki ja minä olemme esittäneet hänelle toiveen “valmentajamaisesta lähestymistavasta” ja hän on todella vastannut huutoon: joka kerta hän johdattelee meidät reiteille, jotka ovat osaamisemme ylärajoilla ja väsymättä puskee meitä oppimaan lisää.

Ensikokemukset liidauksesta olen saanut Alpeilla ja Italian Dolomiiteilla. Tähän asti kuitenkin useimmat kiipeämistämme vuorista ovat olleet lähinnä korkean ilmanalan vaelluskiipeämistä, ja tekniset osuudet ovat olleet helpohkoja. Sitten tavoiteltavien huippujen listalle liittyivät Matterhorn ja Mount Kenyan Batian-niminen huippu. Enemmän teknistä kiipeilyosaamista edellyttävien Matterhorn ja Mount Kenya -tavoitteiden myötä Heikki ja minä päätimme, että oli aika alkaa lähestyä liidausharjoittelua systemaattisemmin.

Viime vuonna kävimme sisäkiipeilyn liidauskurssin Salmisaaren kiipeilykeskuksessa ja aloitimme harjoittelun sisäseinillä. Tänä keväänä kiipeilykeskusten ollessa kiinni, aurinko vei katseemme vaneriseinistä ulkokallioille. Toimeliaita kun olemme, vain muutama päivä ajatuksen heräämisestä olimme Vuoristoretket.fi:n Tiinan kanssa Käärmekalliolla treenaamassa erilaisia ulkoliidauksen taitoja kuten erilaisten ankkureiden (eli siis köyden kiinnitystapojen) rakentamista. Heti seuraavana päivänä olimme kallioilla kahdestaan vahvistamassa taitoja.

Kaikenlaista muutakin on ehditty kokeilla. Tuulitunnelilentämisen toinen oppituntini päättyi siihen, että putosin yli 3 metrin korkeudesta tunnelin pohjalle. Ihan luonnonlahjakkuus en siis ole 🙂

Nyt aletaan olla taas siinä hytisyttävässä vaiheessa, jossa voi vain todeta, että työ on tehty. Lähtöön on aikaa reilu kolme viikkoa, joista kaksi vietän perheen kanssa Islannissa lomaillen. Eli suurempia treenirutistuksia ei enää ole luvassa. Vatsanpohjassa kutittelee hiukan normaalia enemmän, sillä tämä treenikausi on aiemmista poikkeava. Riittääkö kunto, se nähdään muutaman viikon päästä. Pää ja sydän eivät voisi olla valmiimpia!

Viluinen mutta onnellinen Carrel Hutilla 2019: “Jotkut poloiset istuvat nyt rannalla juoden sateenvarjodrinkkejä!”

Kova kevät ja 8 viikkoa Matterhornille

Onpahan ollut tiukka alkuvuosi: turbulenssia ja kolauksia yhdellä jos toisellakin rintamalla. Välillä on jopa tuntunut kuin matka olisi jatkunut eteenpäin lähinnä siksi, että eihän sitä oikein muuhunkaan suuntaan kannata pyrkiä. Paljon hyvää on tapahtunut myös, mutta joskus korkeiden laineiden keskellä helmien bongaaminen pohjamudasta on hankalaa. Jälkikäteen oppisaalista tutkiessa on kuitenkin helpompi ymmärtää, miten paljon arvokasta on haaviin tarttunut.

Eittämättä tärkein havainto on ollut, että tiukoissa paikoissa läheisten verkko on kiertynyt ympärilleni kuin köysi, jonka jykevän karabiinin varassa on tuntunut turvalliselta jatkaa silloinkin, kun seinämän yläpää on ollut katseen tavoittamattomissa. Esimerkiksi isän menetyksen jälkeen läheiset ovat muistuttaneet periksiantamattomasti läsnäolostaan ja tuestaan silloinkin, kun surun sanoittaminen on ollut liian vaikeaa. Jälleen on sanamaakari hämmennyksen edessä, sillä ei taida olla tarpeeksi hienoja sanoja kuvaamaan arvostusta, jota tämän oppiminen on saanut tuntemaan. Mutta kokeilenpa yhtä kauneimmista: “Kiitos.”

Chilessä, Atacaman autiomaan suolakenttiä ihmettelemässä Heikin kanssa 12/2019
Kuvan otti muistaakseni Khai

Kaiken keskellä on ollut aika opetella hengittämään. Voi montakohan kertaa tästä pitää puhua, että sen itse oppii:
Kiipeän, koska rakastan sitä. Jokaisesta askeleesta lähtöpäätöksestä kotisohvalta treenikauden halki rinteelle saa ja pitää nauttia. Vahvan kilpailuvietin omaavan suorituskeskeisen kovapään on välillä vaikea muistaa, etten ole Reinhold Messner – eikä se ole tavoitekaan.

Viime kauden kovan treenauksen ja heikon palautumisen jäljet näkyvät yhä. Kiireen keskellä on ollut liian helppoa keskittyä maksimisuoritusten läpipuskemiseen, ja vasta rikkoutuva keho on muistuttanut palauttavan treenin ja levon merkityksestä.

Jokaisella kolikolla on kääntöpuoli. Jos olenkin tehnyt liikaa ja liian kovaa suhteessa elämäni kokonaiskuvaan, samalla rakkaus tätä hullua lajia kohtaan ja seuraavan reilun vuoden horisontissa siintävät Matterhornin, Mount Kenyan ja Denalin huiput ovat vieneet lenkkipoluille ja punttisalille silloinkin, kun olisi ollut helpompi jäädä sohvalle murjottamaan – eikä kevään aikana hankitun suklaayliannostuksen seurauksetkaan ole dramaattiset. Oikea kysymys lienee kuitenkin: “Paljonko on tarpeeksi?”

Matka siis jatkuu.

Reilu viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä lähetimme viestin Italiaan, hiljattain pitkästä karanteenista vapautuneelle vuorioppaallemme Fabriziolle ja tiedustelimme kiipeilylupien tilannetta Matterhornille heinäkuun lopulla. Seuraava vuorokausi kului korventavissa tunnelmissa, kun odotimme vastausta. Vaikka olimme silmä kovana seuranneet Italian tilannetta, haparoiva usko Matterhorn-reissun onnistumiseen rakentui tuossa vaiheessa vielä lähinnä oman optimismin varaan.

Vuorokautta myöhemmin Fabrizio vastasi toiveikkaana:
“Varauksemme Carrel Hut -majalle on nyt vahvistettu! Se tietysti riippuu alueen yleisestä kiipeilysäännöstöstä tälle kesälle. Olen kuitenkin optimistinen Matterhornin suhteen. Jos he rajoittavat kiipeilijöiden määrää, varauksemme on ensimmäisten joukossa. Enemmän mietin sitä, kuinka pääsette Italiaan.”

Muutamaa päivää myöhemmin Italia ilmoitti rajojen avautumisesta kesäkuussa. Heinäkuun lopun tilannetta on tottakai täysin mahdotonta ennustaa, mutta juuri nyt näyttää lupaavalta.

Matterhorn
(kuva netin lähteet)

Chilestä paluun jälkeen Matterhornille valmistautuminen on poikennut suuresti aiemmista harjoituskausista. Heikki oli koko alkuvuoden Arabiemiraateissa työkomennuksella, ja minäkin pompin edestakaisin kahden maan välillä eli työmatkustustiheys oli huomattavasti normaalia korkeampi. Yhdessä treenaaminen ei onnistunut kuin satunnaisesti samassa maassa ollessamme, joten palasin yksin back to basics -harjoittelun pariin. Sitten maaliskuussa pöpötsunami sulki paitsi maiden rajat, myös kuntosalit ja kiipeilykeskukset. Kuitenkin pieni kuntosali kodin lähellä piti ovensa auki jäsenilleen, joten erilaisten juoksutreenien lisäksi olen voinut jatkaa lihastreeniä punttien voimin – käsidesillä ja puhdistusainesumuttimilla varustettuna tietenkin.

Yksi kevään ilon aiheista on ollut uusi upea gravel-pyöräni, joka tuo aivan uusia ulottuvuuksia kestävyystreeniin. Samalla työn alla on aivan uudenlaisen pyöräilytekniikan opettelu: selkärankaan syvälle juurtunut, isältä aikanaan saatu vanhan kansan hiukan hupsu “vaihteita kannattaa säästää vaihtamalla niitä mahdollisimman harvoin” -oppi nimittäin sopii kovin nihkeästi yhteen tasaiseen kadenssiin perustuvan pyöräilytekniikan kanssa. Taas on siis maanteillä liikkuvilla lystiä, kun pontevasti sotken eteenpäin – välillä matkanteon ilon ja välillä puhtaan ärsytyksen voimalla – joskus ääneen laulaen, toisinaan kirota päristellen.
Meni miten meni, jos muistelen ensimmäisiä vastentahtoisia pyörätreenikokemuksia viitisen vuotta sitten, kehityskaari on jo nyt ollut valtava. Paitsi että tekniikka ja varusteet ovat asteittain vuosien saatossa parantuneet, olen todella alkanut nauttia pyöräilystä muutenkin kuin kestävyysharjoittelumuotona vuoria varten.

Malttamattomana aloitimme pitkät pyöräreissut heti Heikin päästyä Suomeen huolimatta siitä, että ensimmäisillä retkillä saimme melkoisia loskaryöppyjä niskaan, ja välillä hyisen lenkin jälkeen kehon sulattelu saunan lauteilla on kestänyt hyvän tovin. Toistaiseksi kevään pisin reissu on ollut Helsinki–Turku (kaksi päivää, noin 100 km/päivä). Kesäkuun alkuun suunnitteilla on kolmen päivän polkurutistus Helsingistä itärajalle ja juhannukseksi poljetaan taas Hankoon!

Salmisaaren kiipeilykeskuksen avatessa jälleen ovensa, säntäsimme heti myös seinille rimpuilemaan. Pitkän tauon jälkeen rentous tuntui olevan hiukan hakusessa, ja tiukemmissa kohdissa tunsinkin sormieni rutistuvan otteisiin aivan liian tiukasti. Liidaus eli alaköysikiipeilyn tekniikkaharjoittelu jäi jo tovi ennen koronaa tauolle yläselän ja hartiaongelmien takia, ja nyt seinälle palatessa olisi tärkeää muistaa aloittaa varovasti. Note to self: VAROVASTI.

Matterhorn
(kuva: netin yleiset lähteet)

Nyt kun olen viimein saanut oikean koipeni jotakuinkin toimivaksi, vaatii yläselkä vuorostaan huomiota. Tähän astihan olen tyytynyt elämään yläselkää ja olkapäitä kiusaavien kestojumitusten kanssa ja hakenut apua lähinnä oireisiin. Viimein kuukausitokulla olkapään kiertäjäkalvon tulehduksesta toipuneen Heikin puoliksi painostamana, varasin ajan yläselkään ja hartioihin erikoistuneelle fysioterapeutille. Kivun kanssa elämään oppiminen on liian helppoa.

Matka jatkuu. Mutta eri tavalla kuin ennen.

Muutos on käynnissä. Jo nyt tämä treenikausi on rakennettu eri tavalla kuin aiemmat – eikä se ole koronan syy tai seuraus. Tiukan harjoitusohjelman sijaan asioita tehdään kehon pyyntöjä kuunnellen ja vihjeitä seuraten. Vähemmän, jos se tarkoittaa, että paremmin. Lopetan, kun sattuu (vaikka kesken suorituksen). Pysähdyn juoksulenkillä ottamaan valokuvan joutsenesta. Syön vähän liikaa jätskiä, jos mieli tekee.
– Lupaan. Ainakin tuon viimeisen.

Matterhornille lähtöön on alle kahdeksan viikkoa.

Chile, Atacaman autiomaa, 12/2019

103 yötä huomiseen

Ihminen on luonnostaan odottavaa sorttia. Ajatuksissamme siintää valoisampi päivä – kutsumme sitä huomiseksi. Tuo huominen ei koskaan ole yhden yön päässä tästä hetkestä. Syy siihen on se, että jos ajattelisimme niin, yhden yön päästä edessä olisi pettymys.

Ai mistäkö höpisen? Otetaan esimerkki: Muina Scarlett O’Haroina huokaiset, että “Huomenna on paremmin” ja menet nukkumaan. Koittaa aamu ja huominen alkaa. Tämän huomisen iltaan päästyäsi huomaat, että se olikin vain uusi tämä päivä ja siis ihan tavallinen. Työkalenterin, kiukuttelevien muksujen ja yrmyilmeisen puolison perusteella vaikuttaa siltä, että täksi päiväksi muuttuneen huomisen huominenkin saattaa olla jopa hiukan tätä päivää huonompi. Eilen oli itse asiassa aika kivasti, vaikka silloin sekin tuntuikin ihan tavalliselta tältä päivältä.

Tuo odotusten ja toteuman toistuva törmäyskurssi ei yleensä saa meitä luopumaan toivosta, sillä me kaikkihan tiedämme, ettei se parempi huominen mitenkään voi tapahtua pian. Ollaanpa nyt realisteja: maanantaihin mennessä kaikki tarvittavat ihmeet eivät mitenkään ehtisi tapahtua! Paremman huomisen on siis oltava vähän kauempana. Tarkempi määrittely on tarpeetonta ja oikeastaan toiveikkuus itsessään riittää lupaukseksi paremmasta, joka tulee sitten joskus.

Odotus ja toiveikkuus ovat jännittäviä kumppaneita; annamme tietoisesti niiden kumittaa mielemme realismin rajoja, tai ainakin venyttää niitä. Odotamme siis hyvin erilaisia asioita samankaltaisia toimintamalleja seuraten. Monien mielestä lottovoitto onkin vain siitä kiinni, että jaksaa odottaa. Kukaanhan ei tuota tietenkään myönnä, mutta jokin saa meidät silti hakemaan lappusen viikko toisensa jälkeen – ja salaa uskomaan, että sinnikkyys lopulta väsyttää todennäköisyyden.

Odottaminen on hyvin henkilökohtainen kokemus ja ennen kaikkea tunneasia. Harvoin yksilö pääsee – tai tässä tapauksessa joutuu – kokemaan tilannetta, jossa koko maailma odottaa yhdessä. Kuitenkin samaa asiaa odottavillekin toivottu lopputulos on hyvin erinäköinen ja siihen kytketyt tuntemukset erilaisia. Yhteinen odotus paljastaa, kuinka vaikeaa odottaminen itse asiassa on: se on järjen, toivon, pelkojen ja haaveiden välinen hallitsematon käsirysy, jossa kaikki osallistujat paiskovat toisiaan summamutikassa. Me ihmiset reagoimme tuohon mielen ja sydämen taistelun hallitsemattomuuteen kukin omalla tavallamme.

Tämänhetkinen maailmanlaajuinen hätä huomisesta on koko globaalin tunneskaalan kirjon värjäämä. Mahtaako mikään jyrsiä toivon ja määrätietoisuuden rakenteita kuten tietämättömyyden turvaton hernerokkasumu? Varsinkin, kun kaikki kanavat tulvivat erilaisilla (usein kyseenalaisilla) meriiteillä varustettujen Nostredamuksien näkemyksiä – ei ihme, että tunteet kärjistyvät! Nyt kuitenkin puhumme melkein kahdeksasta miljardista yksilöllisestä tavasta odottaa ja kahdeksasta miljardista mielikuvasta siitä, miltä parempi huominen näyttää.

Minulla on hyvät oltavat odottaa. Ehdin palata työmatkalta Suomeen viimeisillä lennoilla ennen kuin lentoyhtiöt pysäyttivät liikenteen ja monet lentokentät sulkeutuivat.
Olen siis kotona. Silti odottavan aika on pitkä. Sellaiselle, joka on syntynyt vaellusvimma veressä ja tottunut kulkemaan, sulkeutuneet rajat, eristäytyminen ja tiukat rajoitteet ovat kuin kuristava panta.

Matkalta paluuta seurasi tietenkin karanteeni. Karanteenipäivieni kuluessa kieltäydyin vajoamasta sohvan selkänojan takana (ja välillä netin syövereissä) piilottelevan mökkihöperyyspeikon korvaani kuiskuttelemien dystopiakuvien valtaan. Laitoin siistin paidan ja huulipunaa jokaiseen etäkonferenssityöpuheluun. Viestittelin ystävien kanssa ja osallistuinpa johonkin hupsuun some-haasteeseenkin.
Kun kaksiviikkoisen karanteenini päätteeksi viimein pääsin rappusjuoksemaan kaverin kanssa, puheripuli yllätti itsenikin. Kun tunnin lenkin jälkeen seisoimme kadulla kylmänä mutta aurinkoisena kevätlauantaina hikisinä ja puuskuttavina juoksusta, en olisi malttanut millään lähteä kotiin ja enemmän ja vähemmän tärkeää asiaani olisi riittänyt loputtomiin. Lopulta lenkkikaverini sanoi tutisevalla äänellä: “Täällä alkaa tulla vähän kylmä.”
Kotimatkalla mietin, että vasta nyt ymmärsin, kuinka eristyksissä oleminen oli minuun vaikuttanut. Kuinka yksinäiseltä olo oli tuntunut, kuinka olin kaivannut jonkun fyysistä läsnäoloa.

Kiipeilyparini Heikki ei ole ollut yhtä onnekas kotiutuksen suhteen. Parhaillaan hän odottaa kotiutuslentoaan eristyksenomaisissa olosuhteissa kuuden tuhannen kilometrin päässä täältä. Siellä hän ulkonaliikkumiskiellon aikaan tekee juoksulenkit 34-kerroksisen talonsa rappukäytävässä.

Alppien luotto-oppaallamme Fabriziolla on vieläkin haastavammat olot, sillä Pohjois-Italiassa asuva vuoriopas on ollut lukittuna kotiinsa jo viikkojen ajan. Hänen kokemustaan en osaa edes kuvitella. Aina positiivisena ja nauravaisena kohtaamani miehen Whatsapp-viestit tihkuvat häkkiin suljetun villieläimen ahdistusta.

Verrattuna Heikkiin ja erityisesti Fabrizioon, minulla on siis kaikki erinomaisen hyvin. Jos saisin järjestää tulevat tapahtumat, ehdottomasti heidän rappusjuoksunsa ystävien kanssa olisi omien seuraavien toiveideni edellä.

Mutta mitä minulla on lupa odottaa?

Tänään minä odotan samaa kuin sinä. Että maailma taas palautetaan raiteilleen. Että arkemme sijoiltaan väännetyt raamit suoristetaan. Selvää on, että se mitä aiemmin on pitänyt tavallisena maanantaina, on nyt tätä päivää huomattavasti parempi huominen. Välillä on hyvä kalibroida odotuksiaan.

Mutta maailma ei muutu paremmaksi, jos haaveilemme eilisestä. Toivo saa virtansa tulevaisuudesta. Unelmista, joista tehdään suunnitelmia, jotka tehdään todeksi. Siksi muistutan, että odottaessasi unelmoi taas siitä kauempana olevasta paremmasta huomisesta. Sinulla on lupa siihen. Se ei ole muilta pois. Sillä on tehtävänsä.

Minun unelmassani näkyy maailman kaunein huippupyramidi. Sen tunnistaminen kirkasti kuvan ja antoi paremmalle huomiselle selkeän aikarajan, mikä taas helpottaa odottamista ja antaa reunaehdot toiminnalle. Lähtöpäivään mennessä maailman pitää olla taas raiteillaan – ainakin sen verran, että unelma saa toteutua. Rokotetta en osaa valmistaa, mutta voin tehdä oman osuuteni ja kieltäytyä musertumasta epävarmuuden alla. Unelmille pitää olla valmiina, ja niin Matterhorn saa minut raapimaan lenkkarit jalkaan ja painelemaan lenkille.

Laskurissa on 103 päivää. Sen verran aikaa on minun parempaan huomiseeni, ja siihen mennessä kaikki tarvittavat ihmeet ehtivät kyllä tapahtua.

p.s. Myös lottolappu löytyy lompakostani – eihän sitä koskaan tiedä. 😉

Elämässä on muutakin – tähänkö se loppuu?

– Elämässä on muutakin kuin vuoret ja kiipeäminen. Haluaisin myös ehtiä sukeltamaan ja laskuvarjohyppykurssi on jo pitkään pyörinyt toteutettavien listalla. Tehdään välillä muita asioita ja mietitään sitten, haluammeko jatkaa kiipeilyä.

Sanat putoilivat suustani kuin kivilattialle ropisevat marmorikuulat, joiden synnyttämä kakofonia hetkeksi tukahduttaa kaiken alleen. Tarkoitin sanoista jokaista. Ja se pelotti minua enemmän kuin uskalsin myöntää. Kuka oli tämä ihminen, joka sanoi noin ja kuka minä olisin, jos en kiipeäisi?

Minä ja pankkirosvo(?) Atacaman autiomaassa

Oli kulunut seitsemän päivää siitä, kun olimme aavikon piekseminä laskeutuneet Ojos del Saladon basecampistä takaisin aavikkokylä Copiapoon. Kiipeilyparini Heikin terveydentila koheni nopeasti laskeuduttuamme merenpinnan tasolle, ja jo pari päivää myöhemmin olimme valmiita pakkaamaan varusteet vuokra-autoon ja aloittamaan roadtripin Santiagoon. Atacaman jälkeen Chile oli meitä kohtaan suopea ja tarjoili toinen toistaan upeampia kokemuksia pienten rantakylien valaiden ja pingviinien kohtaamisista aina poliittisesta rauhattomuudesta kärsivien suurempien kaupunkien varovaiseen mutta sydämelliseen vieraanvaraisuuteen.

Kehomme voimistuivat ja toipuivat. Minun elimistöni oli kestänyt kuumuutta ja kuivuutta paremmin. Se ei liene suuri yllätys, kun miettii herkkyyttäni kylmyydelle ja luontaista rakkauttani lämpöön. Nestehukan tasaus otti tovin, lihakset kramppailivat joitakin päiviä ja vatsa oli solmussa parisen viikkoa vuorilta laskeuduttuamme. Lisäksi menetin pari varpaankynttä, mutta muuten palauduin nopeasti.

Lämminverinen, kovinkin kylmiin olosuhteisiin helposti sopeutuva Heikki sen sijaan oli kärsinyt minua enemmän. Yhtenä käytännön esimerkkinä erostamme tulee mieleeni lepopäivät Laguna Verden tuulisen kuumassa hiekkapätsissä yli 4000 metrin korkeudessa: kun ulkona oleminen kylmän, hiekan ja suolan täyttämän tuulen vuoksi oli mahdotonta, minä saatoin käpertyä kuin kissa päiväunille telttaan, jonka kuuma aurinko oli tuulen läpikin lämmittänyt saunamaiseksi. Kuumuus ei suuremmin vaivannut minua, vaan jopa rauhoitti ja rentoutti.
Heikki sen sijaan ei pystynyt asettumaan kuumaan telttaan, vaan rauhattomana etsi helpotusta vuoroin ulkona viheltävästä viimasta ja teltan hautovasta kuumuudesta. Niinpä hän lepäämisen sijaan vietti aikansa ravaten edestakaisin sisään ja ulos. Päivä toisensa jälkeen. Yö toisensa jälkeen. Jatkuva kropan epätasapaino ja alentunut kyky sopeutua olosuhteisiin alkaa nopeasti vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti, että edelleen minun on vaikea ymmärtää, kuinka vaikeaa parillani on oikeastaan ollut.

Atacaman vuoristomaisemaa

Kehot kuitenkin palautuivat pian. Henkiset rasitusvammat sen sijaan olivat syvemmät, ja osittain asioiden käsittely taitaa olla vielä nyt parin kuukauden kuluttuakin kesken. Humoristinen todiste tästä lienee, että jos pyydät kiipeilypariani kuvailemaan kokemuksiaan, termi “paskahiekkakakku” toistuu puheissa varsin usein.

Vaikka minun kokemukseni ei yhtä raadollinen ollutkaan, myös minusta tuntui, että nyt oli aika tehdä muita asioita. Rakastan lunta ja jäätä, ja vaikka elimistöni pärjäsikin Atacamassa, oli kuin jokin keskeinen elementti puuttuisi. Päivästä toiseen jatkuva valuttavassa hiekassa kahlaaminen hitaasti (jos ollenkaan) vaihtuvassa maisemassa ja maastossa oli todella erilaista kuin monipuolisuudellaan haastavat sääolot ja ympäristöt, joissa olemme aiemmin saaneet kiivetä. Tottakai kumppanini kärsimyksen seuraaminen avuttamana vierestä vaikutti myös. Lopulta en osaa sanoa, miten lopputulokseeni päädyin. Mutta yksinkertaistaen voisi kai sanoa, ettei kärsimys tuntunut vaivan arvoiselta, kun onnentunne, jonka yleensä kiipeämisestä saan, ei tullutkaan. Kiipeilyparini kokemus oli vielä huomattavasti negatiivisempi. Tuntui kuin olisimme tien päässä.

Pienen tiimimme vahvuus on puhuminen. Niin nytkin. Roadtrip-päivien kuluessa ja kuuman maantien kiitäessä Seijaksi nimeämämme vuokra-auton renkaiden alla, kävimme läpi tapahtumia ja puntaroimme ajatuksia. Kyseenalaistimme kiipeilyn merkitystä ja uskaltauduimme katsomaan myös toisenlaista tulevaisuutta. Puhuimme paljon suunnitelmista, jotka ovat aina jääneet kiipeilyn varjoon tai siirtyneet kauemmas kalenterissa.
Keskusteluiden polveillessa harmituksen purkamisesta haaveiluun, tutkiskelimme myös omaa arvo- ja ajatusmaailmaamme. Noina päivinä Chilen kuumalla moottoritiellä muotoutui muutama tästä matkasta löydetty opetus. Ne ehkä saivat alkunsa Atacaman autiomaasta, mutta sopivat ohjenuoriksi myös muille elämäni osa-alueille – sillä varsin samalla tavalla kohtaan yleensä aina kaikki elämäni vuoret.

Nämä ajatukset ovat vielä kesken, mutta jaan ne kanssasi silti. Ehkä osaat auttaa niiden eteenpäin jalostamisessa:

  1. Uudelleenmäärittele epäonnistuminen. Onnistumisen ja epäonnistumisen ero on välillä hiuksenhieno, ja silti niiden väliin mahtuu kokonainen harmaa ei-kenenkään-universumi. Tavoitteen saavuttamatta jääminen ei välttämättä ole sama asia kuin epäonnistuminen. Mutta silti suorituskeskeiselle ihmiselle maaliviiva on tärkeä – muuten palkinto onnistumisesta jää saamatta.

    Hiukan epäselvää minulle vielä on, miten tuo uudelleenmäärittely tehdään. Tästä olen puhunut ennenkin: minä tarvitsen maaliviivan, jonka ylitän tai en ylitä.
    Uskon vahvasti, että kaikkensa antaminen ja sinnikkyys vuorella syntyvät juuri siitä, että on vahvasti päättänyt saavuttaa huipun. Jos hengailu riittää, miksi lähtisi leiristä?

    On myönnettävä, etten kuulu ihmisiin, joille onnistumiseksi riittää, että melkein pääsi huipulle. Jotain jää aina vajaaksi. Uskon, että palkinnon saa se, joka eniten haluaa ylittää maaliviivan. Minun logiikallani se, jolle riittää, että on viiden parhaan joukossa, todennäköisesti antaa periksi ja luovuttaa helpommin, eikä lopulta ole valmis antamaan kaikkeaan. Siinä ei ole mitään väärää. Mutta minä haluan ylittää maaliviivan – mieluusti tietysti ensimmäisenä. Jos vähempikin olisi tarpeeksi, kysymys kuuluu: miten hopeamitali voitetaan?
  2. Aseta realistiset vaatimukset. Varsinkin vaativammille vuorille suuntautuvilla kiipeilyreissuilla tapaa paljon ihmisiä, joille vuoret ovat elämäntapa. Heidän kanssaan keskustelu inspiroi. Yritän aina oppia heiltä – ja samalla tunnen tarvetta samaistua heihin. Sama maailma tulee vastaan kiipeilyyn liittyvissä kirjoissa, dokumenteissa ja elokuvissa. Yksi keskeinen ominaisuus näissä ihmisissä on, että he yleensä keskittävät kaiken aikansa ja voimavaransa kiipeilyyn ja siihen liittyvien tavoitteiden saavuttamiseen, muiden elämän osa-alueiden ollessa kiipeilyä tukevia tai sen vaatimuksiin sopeutuvia.

    Meillä ei ole niin. Olen erittäin kunnianhimoinen työssäni ja teen paljon töitä. Heikillä ja minulla on yhteinen yritys, jota olemme rakentaneet intensiivisesti ja voimia säästämättä. Välillä työ on kuluttavaa ja uuvuttavaa. Meillä on myös kolme lasta, joita rakastamme syvästi ja joiden kanssa haluamme seikkailla ja kokea tätä maailmaa.
    Pariskuntana meillä on suuri onni jakaa rakkaus vuoria kohtaan sekä nämä hienot kokemukset. Mitalin kääntöpuoli on, että meidän pitää sopeuttaa kiipeily ja treeni siihen tosiasiaan, että kiivetessä olemme aina molemmat yhtä aikaa poissa töiden ja perheen saatavilta. Lienee epärealistista odottaa, että kolmen lapsen vanhemmat ja kunnianhimoiset yrittäjät voisivat verrata itseään vuorikiipeilylle elämänsä omistaneisiin. Onko siis itsellemme reilua asettaa tavoitteitammekaan samalla tavalla?

    Mutta samaan aikaan: osa vuorikiipeilyn paloa on halu koskettaa taivasta, saavuttaa tavoittamaton, ylittää itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Kumpi on tyydyttävämpää: asettaa rima varmalle tasolle ja leiskauttaa tyylillä yli, vai nostaa tavoite maksimikorkeutta ylemmäs ja pudota sitten pehmusteille tanko kainaloissa, mutta hiukan korkeammalle hypänneenä kuin ajatteli pystyvänsä?
    – Ja miten tämä vastaus sopii yhteen ykköskohdan vastauksen kanssa?
  3. Tee omalla tavalla ja omilla ehdoilla. Tämä on edellisen kohdan johdannainen. Olen taitava kehittämään erilaisia sääntöjä siihen, mikä on onnistunut suoritus: Juoksulenkillä ei saa pysähtyä. Salilla pitää aina olla isommat painot tai pidempi sarja. Huiputus ei ole huiputus, ellei sitä tehdä laaksosta laaksoon kiiveten… ja niin edelleen.
    Kuitenkaan kukaan muu kuin me itse, ei sanele noita sääntöjä. Itse olemme tärkein taho, joka luo, hyväksyy tai hylkää nämä säännöstöt. Kaikesta tekemisestä ei tarvitse tykätä, kaikkia vuoria ei tarvitse rakastaa. Ei kai se tee minusta vähemmän kiipeilijää? Eikö juuri valinnanvapaus tee maailman mahdollisuuksien loputtomasta merestä niin kauniin?
    (Viimeiseen viisauteemme tosin Heikki tietenkin sarkastisesti virnistellen totesi:
    – Totta, mutta olisihan se uskottavampaa todeta huiputuksen jälkeen: “paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” sen sijaan, että pieleen menneen huiputusyrityksen jälkeen perääntyy perusteenaan, ettei tykkää kiivetä aavikolla.)

Pohdintojen jälkeenkin tuntui, että olimme käännekohdassa. Niin me päätimme, että on hyvä hetki katsella ympärille ja tehdä vähän muitakin asioita.

Kaksi viikkoa myöhemmin löysin meidät keskustelemasta intohimoisesti tulevan kesän uudesta yrityksestä Matterhornilla. Tovi viestittelyä Alppien luotto-oppaamme Fabrizion kanssa, ja suunnitelma oli valmis.

Reilun viikon kuluttua edellä mainitusta tilanteesta dokumenttielokuvan katselu päättyi niin innostuneeseen googletukseen, että melkein saatoin kuulla, kuinka internetin sivunkulmat suhisivat kiitäessämme sivustolta toiselle.

Lopulta istuimme rinnakkain sohvalla tuijottamassa näytöllä olevaa kuvaa. Tunsin, kuinka päätöksen tuoma ilo ja odotus pulpahtivat rintaani kuin ilmakuplat noustessaan vedenpintaan. Nuo kuplat toivat muassaan myös riemukkaan oivalluksen, että vaikka minulla ja kiipeilyparillani on jälleen suuri läksy opittavana, vielä emme ole valmiita luopumaan vuorista. Tai ehkäpä vuoret eivät ole valmiita luopumaan meistä.

Ei ole luvassa hiekkaa tai suolaa tai kuumuutta. Vaan todellakin jotain ihan muuta vuodelle 2021.

Denali. Alaskan pahamaineisen jäinen jättiläinen.

Eteenpäin

p.s. Tässä kohtaa en malta olla lähettämättä terveisiä isälleni, sillä tiedän, että luettuaan nuo viimeiset rivit, hän pyörittelee päätään ja pidättelee “mä arvasin” -naurua: “Joojoo, järki päässä mennään!” <3

Page 2 of 5

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén