Category: Matterhorn Page 1 of 2

Mene reippaasti ja turvallisesti! – Matka Elbrusille ja Matterhornille alkaa

Lähtöä edeltävät päivät ovat innostuksen, jännityksen ja tuskastuksen kitkeränsuloinen juomasekoitus, joka vihloo hampaita ja poreilee kurkussa. Viimeisen viikon ajan olen hiljalleen ratkonut arjen saumoja lanka kerrallaan, jotta voisin kolmeksi viikoksi ravistaa rutiinien viitan harteiltani. Iltaisin olen meditoinut, hiljentänyt mieltä ja valmistanut sitä nauttimaan jokaisesta sekunnista, mutta myös kuunnellakseni kehoani. Se kertoo minun olevan valmis.

Näkymä Elbrusin rinteeltä auringon noustessa

Voi kuinka lujasti halasin – ja silläkin uhalla, että kaverit näkisivät – tytärtä tänä aamuna, kun saatoin hänet koululle, josta isänsä noutaisi hänet koulupäivän päätyttyä.

Olenko kertonut, että hän on enää vain muutaman sentin minua lyhyempi? Ensimmäisen vuorireissuni alkaessa lähtiäisiksi halatessamme hän painoi kasvonsa vatsaani vasten.
Nyt vaaleansiniset silmät katsoivat omiini melkein samalta korkeudelta. Ennakkoikävän keskellä myös toisenlainen haikeus kouraisi vatsaa.

Tytöt vauhdissa viime kevään Sri Lankan matkallamme

Kiipeilyparini, puolisoni Heikki osaa suhtautua lasten kasvamiseen ja itsenäistymiseen hienolla tavalla; innostuneesti ja sen sijaan, että kokisi menettävänsä taakse jäävät asiat, hän onnistuu aina iloitsemaan uusista muodoista, joita suhteet hoivattaviimme saavat.

Olen minäkin valtavan ylpeä tavasta, jolla lapset ottavat koko ajan vahvemmin oman paikkansa tässä maailmassa. Vaikka pieni käsi ei enää yhtä usein tartu sormiini ohjausta kaivaten, onneksi saan yhä olla opas ja turvapaikka.

Pieni tyttöni kauan sitten, eli ihan eilen


Mutta. Lieneekö se sitten enemmän “äidin luopumisen tuskaa” -juttu, ajan kultaamat muistot vai omaa kasvukipuiluani, mutta aina välillä niin kovin kaipaan hetkiä, jolloin pieni pellavapää kietoi pehmeät käsivartensa säärieni ympärille ja silmät tuikkien kohotti harvahampaisen hymynsä kohti omaa supersankariaan – äitiä.

Siinä kadulla seistessämme vatsanpohjassani kouri jo valmiiksi tulevien viikkojen ikävä. Pyyhkäisin vaalean suortuvan korvan taakse, rutistin lujaa ja suukotin poskea kaverinolostuksen vaaraa uhmaten. Yritin nielaista kurkussa puristavan möhkäleen ja sanoa reippaalla äänellä samat sanat, jotka sanon joka aamu hänen lähtiessään kouluun:

– Rakastan sinua. Mene reippaasti ja turvallisesti!

Siniset silmät katsoivat minuun, huulille nousi lempeä, hiukan ilkikurinen hymy:

– Jos säkin meet!

Sitten tyttöni kääntyi ja esiteinin arvokkuudella käveli kohti koulun pihalla odottavia kavereita, – mutta kääntyi vielä kerran, kahdesti ja vielä kolmannenkin kerran heiluttamaan. Sitten hän kohtasi ystävänsä, ja kikattaen he katosivat pihassa vellovaan lapsimassaan. Matkalla takaisin kotiin laukkuani hakemaan tuttuun tapaan itkin silmäni turvoksiin. Kotirapun ovella pysähdyin, vedin syvään henkeä ja annoin seikkailun laskeutua minuun.

Elbrusin huipulle yritin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 eteläistä reittiä, mutta vuoristotauti katkaisi tien. Päätimme “kostoksi epäonnistumisesta” palata vaativampaa pohjoisreittiä ja kiivetä vuoren kuten se on tarkoitettu: laaksosta laaksoon, ilman lumikissoja ja moottorikelkkoja. Uutta mahdollisuutta olemme saaneet odottaa pari vuotta.
Matterhornin taas olin uskonut siintävän vielä pidemmän matkan päässä. Kunnes luotto-oppaamme Fabrizio yllättäen sanoikin meidän olevan valmiita – kunhan tekisimme lujasti töitä.

Nyt ollaan tässä. Odotus on takana, ja työ on tehty. Yleensä vuorelle lähtiessä minua on riivannut pieni epävarmuuden tunne siitä, olenko tehnyt tarpeeksi, ja olisinko voinut valmistautua paremmin. Tällä kertaa se tunne on poissa. On ilahduttavaa huomata, ettei kyse ole loputtomasta perfektionismin spiraalista, vaan aidosti tavoitetasoon kytketystä odotusarvosta, jonka tunnen nyt saavuttaneeni. Se tekee poreilevan odotuksen pohjavirtauksesta vakaamman.

Jännityksen ja innostuksen keskellä yksi tunne nousee ylitse kaiken. Saan olla kiitollinen paljosta.

Mahdollisuuksista tavoitella näitä unelmia. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen rakentaa oman onnensa ja mahdollistaa omat unelmansa. Olen tehnyt paljon töitä rakentaakseni polkuni sellaiseksi kuin se on, ja tehnyt – ja edelleen teen – valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Samalla olen erittäin tietoinen siitä, kuinka moni asia vaikuttaa mahdollisuuksiini kokea tällaisia asioita.

Merkityksellisyyden ulottuvuudesta, jonka rakkaus vuoriin on tuonut elämääni. Se on muuttanut minua perusteellisesti ja lopullisesti – parempaan suuntaan. Olen aina kuin ensilennolleen lähtevä astronautti, joka astuessaan avaruussukkulaan pysähtyy oviaukkoon ja katsoo vielä kerran ympärilleen. Vaikka astronautti tietää palaavansa pian, ei hän oikein osaa ajatella aikaa matkan jälkeen. Kuinka voisi etukäteen tietääkään, miltä maapallo näyttää läheltä sen jälkeen, kun on katsonut sitä avaruudesta?

– Okei, ehkä hiukan dramaattinen vertaus, mutta halusin välittää sinulle ajatukseni siitä, kuinka jokainen matkamme on minulle seikkailu suureen tuntemattomaan, ja kuinka jokainen vuori opettaa minulle uutta, sekä itsestäni että tästä maailmasta.

Perheen ja ystävien – ja tietenkin blogijoukkueeni – tukiverkosta, joka jaksaa kannustaa meitä arjen harjoitusrutistuksissa, rohkaista tarttumaan haasteisiin ja myötäelää matkalla. Kotijoukot ovat ihan valtava voimavara. Esimerkiksi rakkaat appivanhempani Eeva ja Markku ovat väsymättömät kannustajamme: aina tavatessamme he muistavat kysyä, miten harjoittelu etenee, ja tämän kesän pitkillä pyöräreissuilla he olivat välillä kesämökiltä käsin seuranneet etenemistämme WhatsAppin jaetun paikkatiedon kautta!

Lasten toiset vanhemmatkin osallistuvat ja sumplivat sujuvasti kiipeilyreissujen aiheuttamat aikataulumuutokset kalentereihinsa. Kaikki jaksavat kysellä kuulumisia, seurata vointia ja kuunnella suuria suunnitelmiamme. Se saa tuntemaan olon arvokkaaksi ja pistää mielen nöyräksi. Kiitos teille jokaiselle!

Nyt nielen kyyneleeni, painan julkaisupainiketta ja suljen läppärin kannen. Valtava, kolhuinen, keltainen varustesäkki notkauttaa polvia, kun heitän sen olkapäälle.

Nyt mennään – tule mukaan!


p.s. Tuttuun tapaan pyrin päivittämään reissukuulumisia Facebookiin ja Instagramiin silloin, kun verkkoon pääsen. Koko tarinan kerron sitten täällä blogissa palatessani.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusilla

15 päivää, 22 tuntia ja 40 minuuttia

..tämän tekstin kirjoitushetkestä ja saan astella kiipeilyparini Heikin kanssa Moskovan koneeseen. Vietettyämme yön Moskovassa huristelemme junalla halki Venäjän, Kaukasuksen alueelle, Mineralnye Vodyyn. Jo junamatkan varaaminen itsessään oli melkoinen seikkailu ja prosessiin tarvittiin Google Translator, kyrillinen kirjaimisto ja enemmän kuin pisara luovuutta. Luullakseni ennakkotilasimme vahingossa tupla-ateriat matkalle, mutta parempi niin kuin ettei ruokaa olisi ollenkaan – onpahan oiva tilaisuus tankata!

Junamatka myös sopivasti pakottaa vuorokauden ajaksi suhteellisen toimettomaan tilaan, mikä antaa mahdollisuuden sulkea muu maailma ulos ja keskittyä edessä olevaan tehtävään. Joka kerta vuorille lähtöä suunnitellessani teen mahtipontisia päätöksiä: “Pidän pari vapaapäivää ennen lähtöä, rauhassa pakkailen ja asennoidun reissuun.”

Kaukasuksen maisemia 2016
Kaukasuksen maisemia 2016

Totuus on kuitenkin aina – ainakin toistaiseksi – ollut toisenlainen: pari viimeistä vuorokautta on mennyt ajatusten hernerokkasumussa raivokkaasti töitä kilpaa kellon kanssa paiskiessa, kunnes aamuyön sinisinä tunteina, vain hetkiä ennen kentälle lähtöä olen räiminyt kiipeilykamoja laukkuun rukoillen mielessäni, ettei mitään ole unohtunut ostaa. Korvamattomuuskuvitelmat ovat siis vieneet voiton viisaudesta: maailma on pitänyt saada valmiiksi juuri ennen lähtöä – ja reissun jälkeen olen aina saanut huomata, että taaskaan sota ei yhtä miestä kaivannut.

Mutta takaisin Venäjälle: Mineralnye Vodyssa tapaamme paikallisoppaamme, jonka kanssa siirrymme autolla Pyatigorskiin. Siellä viimeistään tapaamme muun kiipeilytiimin. Palveluntarjoaja Adventure Alternative on toistaiseksi ollut tiedonjaossaan hiukan niukkasanainen, mutta ilmeisesti tiimissämme on seitsemän kiipeilijää, kaksi paikallisopasta ja matkanjohtaja. Kiipeilytiimin kohtaaminen on aina todella jännittävää, ja joka kerta toivon, että mahdollisimman moni olisi minua kokeneempia, jotta saisin tilaisuuden imeä heistä oppia.

Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan
Elbrusin huippupyramidin varjo auringonnousun aikaan

Jo Pyatigorskiin saapumista seuraavana päivänä nousemme yli 2000 metriin, ja edessämme on pitkä vaellus kohti Euroopan mantereen korkeinta huippua Elbrusia (5642 m) pitkin syrjäistä, harvemmin käytettyä pohjoisreittiä. Pohjoisreitin vaativuudesta näkee varoituksia, toisaalta samaan aikaan sen autenttisuutta ja luonnon rauhaa ylistetään. Olen valtavan innoissani, sillä juuri tämänkaltaista expedition-henkeä isoilta vuorilta toivon! Eteläisen reitin laskettelurinteet, lumikissa- ja moottorikelkkaruuhkat sekä basecampin teknobileet eivät ihan vastanneet mielikuvaani Kaukasuksen kuningattaren huipulle johtavasta polusta. Onneksi viime reissu meni mönkään, ja saimme syyn palata uudelleen!

 Reilun viikon kuluttua toivottavasti Mount Elbrus on viimein huiputettu, ja matka jatkuu takaisin Moskovaan, sieltä Milanoon ja edelleen Cerviniaan, valmistautumaan Matterhornin (4478 m) huiputukseen. Melkoisen lenkin joudumme taas tekemään, sillä Mineralnye Vodysta ei pontevista yrityksistämme huolimatta löytynyt suorempia lentoyhteyksiä Italiaan. Pääosin kaikki lentoyhteydet Venäjältä ulkomaille kulkevat Moskovan kautta. Hetkellisesti vaikutti siltä, että suorempi yhteys onnistuisi tuntemattomamman venäläisen lentoyhtiön Istanbul-reitin kautta, mutta tovin venäjänkielisillä, kaatuilevilla verkkosivuilla seikkailtuamme totesimme, että vuorien välisen siirtymän kanssa emme halua ottaa turhia riskejä.

Syy suoraan siirtymään Venäjältä Matterhornille on pyrkimys hyödyntää Elbrusilla saavutettua kehon sopeutumista ylävuoriston ohueen ilmaan (akklimatisaatio) Alppien ikonisimman huipun tavoittelussa. Samalla syntyy kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste: samalla reissulla kaksi hyvin erilaisilla tavoilla suurta vuorta! Pelkkä ajatuskin saa perhosparven lehahtamaan vatsassani, ja veren virtaus tuntuu kääntävän suuntaa.

Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta :D
Kyllä kiipeily Kaukasuksella on raskasta 😀

Tunnen olevani valmiimpi kuin koskaan aiemmin. Toki kasvanut kiipeilykokemus ehkä tuo hiukan varmemman olon, mutta kyllä tavoitteen saavuttamiseksi on tehty töitä lujasti koko vuoden.

Kovalla treenillä on ollut myös lieveilmiöitä: keväällä kyynärvarret tulehtuivat pahasti, ja viimeiset kuukaudet olen kamppaillut jalkavaivojen kanssa.

Jos olet ollut pidempään matkassani mukana, muistanet, että jalan loukkaamisesta Monte Rosalla (2015) on ollut minulle jatkuvasti hankaluuksia. Viimein tänä keväänä magneettikuvat ja hermoratatutkimus paljastivat hermovaurion, joka lääkärin mukaan oli pysyvä. Ortopedi totesi, ettei hän voinut minua auttaa ja tarjosi hermolääkitystä reissuille mukaan. Lääkityksen ongelma on, että se lähes poikkeuksetta aiheuttaa voimakasta pahoinvointia, väsymystä ja sekavuutta – ja niitä ei tarvita vuorten seinämillä yhtään enempää kuin ohuen ilman ympäristö itsessään aiheuttaa.

Länsimainen lääketiede jäi siis avuttomaksi. Mutta olin jo useampaan kertaan saanut helpotusta jalan oireiluun akupunktiosta. Niinpä lähetin lääkäriltä saamani vammaani koskevat aineistot akupunktiohoitajalleni Ossi Airaksiselle. Ossi tutki ne tarkkaan ja konsultoi omaa akupunktion oppi-isäänsä. Molemmat olivat yhtä mieltä, ettei toivo suinkaan ollut menetetty.
Hoidot aloitettiin välittömästi, sillä aikaa lähtöön oli tässä vaiheessa enää kolmisen kuukautta. Ensimmäinen hoitokerta synnytti kovia kipuja. Huolehtivainen Ossi seurasi tilannetta tarkasti, otsa huolestuneilla uurteilla ja mietti jo hoidon lieventämistä. Mutta toisella kerralla tilanne alkoi muuttua nopeasti. Hoito ei enää tuottanut kovaa kipua, vaikka varsin voimakkaita tuntemuksia kyllä.

Nyt, kaksi viikkoa ennen lähtöä, hermovaurio on oireeton. Jos vamman kohdasta painaa, saan kyllä aiemmin voimakkaana kipuna ja sähkötyksenä tuntuneet oireet tuntumaan vielä kevyinä tuntemuksina. Lopulta Elbrus ja Matterhorn tulevat näyttämään, onko oireiden katoaminen pysyvää, mutta näin merenpinnan tasolla jalka on parempi kuin uskalsin edes toivoa!

Lohjalle lähdössä

Toisen jalkavammani (siitä enemmän täällä) kanssa tilanne ei ole yhtä hyvä. Nivelpussin tulehduksen laannuttua lääkekuurilla ja levolla, jalkaterä on ollut edelleen kipeä. Lääkärin epäilys jalkaterässä olevasta pienen luun murtumasta leijuu ilmoilla. Toinen vaihtoehto on, että jalan alue on edelleen ärtynyt johtuen tulehduksen voimakkuudesta ja pitkäkestoisuudesta, ja asettuu ajan kuluessa. Jos jälkimmäistä, hyvä niin ja eteenpäin vaan! Jos taas kyseessä on murtuma, hoito on nyt myöhäistä, aikaa on liian vähän. Niinpä tämän osalta päädyttiin siihen, että nyt jäljellä olevat viikot rasitan jalkaterää vain mahdollisimman vähän, ja reissuun otan mukaan kipulääkityksen siltä varalta, että tilanne pahenee.

Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa
Janiina Kauppinen seinäkiipeilee Salmisaaressa

Osittain edellä kuvatuista syistä, viimeisten viikkojen treeni on ollut hiukan taiteilua. Juoksua olen jalan säästämiseksi välttänyt, mutta salitreeni sujuu, kunhan jalkaa varoo. Kiipeilyseinilläkin olen taas päässyt viettämään aikaa, sitä on todella ollut ikävä!
Ja onneksi on pyöräily! Se on jalkaterille kevyempää ja samalla ihan loistavaa kestävyystreeniä. Siksi olen viime viikkoina korvannut juoksemisen lähes kokonaan pyöräilyllä. Olemme kiipeilyparini Heikin kanssa pyöräilleet Espoosta edestakaisin Hankoon, Lohjalle ja Porvooseen. Ennen kuin siirrymme kevennettyyn treeniin ja lepovaiheeseen, painelemme vielä ensi viikonloppuna Espoosta Tampereelle polkien.

Fillarointi tekee myös mielelle hyvää, sillä pitkät matkat antavat aikaa omien ajatusten kanssa. Viime viikonloppuna hyvä pyöräily-flow vei minut mukanaan, ja vasta taajama-alueelle palattaessa huomasin jalankulkijoiden ja bussipysäkeillä seisovien kummeksuvat katseet. Kesti hetken oivaltaa, että lauloin ääneen. Ilmeisesti hengästyneet tulkintani erilaisista indie rock -klassikoista eivät auenneet suurelle yleisölle.

Kun sattuu olemaan vähän “karmit kaulassa”-tyyppiä, pyöräillessäkin sattuu ja tapahtuu.

Mutta nyt työ on tehty. Pian on aika keskittyä alkaa ajaa kovaa treeniä alas. Vielä ensi viikonloppuna poljetaan. Sitten ohjelmassa on enää kevyitä, palauttavia harjoituksia ja kehonhuoltoa.

Odotuksen muurahaiset vilistävät villisti ihoni alla.
Yhä useammin löydän itseni tuijottamasta tyhjyyteen, ajatukset jo jossain kaukana edelläni tuhansien metrien korkeudessa merenpinnasta. Minä olen valmis. Olen jo ehkä pikkuisen matkalla.

Janiina Kauppinen Mount Elbrusin satulassa
Tänne, satulaan 5350 metriin, pääsimme viimeksi Elbrusilla

p.s. Jotkut ovat muuten sitä mieltä, että Matterhorn on teknisesti ottaen afrikkalainen huippu? Osaatko arvata miksi?

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Neljä viikkoa. Kolme raajaa.

Neljä viikkoa. Sen verran on lähtöön aikaa. Täysin toimintakuntoisiksi laskettavia raajoja minulla on kolme kappaletta, ja valitettavasti niistä vain yksi on jalka.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola

Seitsemän liikuntakiellon päivää valuivat ohitseni vaihtelevissa tunnelmissa: Ensimmäiset kaksi soljuivat mukavasti laiskottelusta nautiskellen. Kolmantena iltana alkoi omatunto nykiä ajatusten liepeitä. Neljäntenä iltapäivänä lepoaika kului yhtä vauhdikkaasti kuin ruohon kasvamista tai maalin kuivumista seuratessa. Viidentenä päivänä koetin mielenrauhalla perustellen tingata kiipeilypariltani Heikiltä siunausta kevyelle treenille, vaikkapa joogalle tai yläkropan punttitreenille. Mutta hän pysyi lujana meidän molempien puolesta.

Oikeassahan hän on. Olemme tainneet treenata vähän liiankin lujaa, nimittäin Heikkikin on lepoon komennettu; hän puolestaan olkapään rasitusvamman vuoksi. Olemmekin miettineet, että harjoittelu- ja valmennuskuvioita pitänee hiukan uudistaa, kun palaamme Matterhornilta. Seuraava Vuorenvalloitus-suunnitelma nostaa rimaa taas melkoisesti (kerron siitä myöhemmin), joten harjoittelukaan ei ole kevenemässä. Tähän asti meillä on ollut eri osa-alueiden ammattilaisia apuna, mutta harjoittelun kokonaiskuvaa olemme ohjanneet itse. Tänä keväänä on sen verran tullut loukkaantumisia ja rasitusvammoja, että on ehkä aika miettiä toisenlaista lähestymistapaa.

Levottomuudestani huolimatta lepotauossa on kuitenkin ollut myös paljon hyvää. Se on antanut aikaa ajatella ja tutkiskella tuntemuksiani, kun kaikkien aikojen Vuorenvalloitus-haaste on enää henkäyksen päässä:

Minua jännittää. Paljon. Tämä ei ole ensimmäinen kertani Elbrusin rinteillä, ja edellinen reissu ei mennyt ihan toivotulla tavalla (se tarina alkaa täältä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Epäonnistumisen jälkeen tarkoituksemme oli ottaa revanssi Elbrusilla jo viime vuonna, mutta sitten tapahtuikin (yrittäjän) elämä, ja pitkin hampain jouduimme lykkäämään reissua. Ja nyt, loputtoman odotuksen jälkeen, aikaa lähtöpäivään voi laskea päivissä!

Janiina Kauppinen Elbrusilla
Heikki ja minä paluumatkalla Elbrusin basecampiin 2017, kuva Max Edin

Haasteen toinen osuus on meille uusi, moninkin eri tavoin. Pelkkä ajatus Matterhornista saa veren virtauksen kiihtymään muutaman sykäyksen. Koska se on Matterhorn, yksi maailman tunnetuimmista vuorista, majesteettinen pyramidi, monien kiipeilijöiden päiväuni.

Usein haaveet hiipivät ihomme alle kuin varkain ja leviävät hiljalleen verenkierron mukana, täyttävät salamyhkäisesti mielemme ja sydämemme, kunnes emme enää voi niiden kutsua vastustaa. Mutta minä tiedän melkein minuutin tarkkuudella, koska minun Matterhorn-unelmani alkoi kyteä:
8.8.2015 kello 10.00 seisoin vain muutamien kilometrien päässä Matterhornista, Alppien toiseksi korkeimman vuoren Monte Rosan (4634 m) punaisella huipulla. Olin juuri saavuttanut ensimmäisen kiipeilytavoitteeni. Oloni oli onnellisen seesteinen ja täydellisen tyytyväinen. Hengitin syvään raikasta vuoristoilmaa ja annoin silmieni pyyhkiä maisemaa ahnaasti kuin lapsi taikinakulhon pintaa etusormellaan. Onnellisen, hiukan sumuisen tunteen keskellä säpsähdin, kun katseeni pysähtyi taivasta halkovaan pyramidiin. Olin sitä vilkuilut jo matkalla ylös, auringonnousun ensisäteiden sivellessä sen jyrkkiä seinämiä arasti kuin lupaa pyytäen.

Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): meillä on vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä tapahtui, vastaukseni oli aina sama.
Viesti tyttärelle Monte Rosan huipulta (2015): Meillä on jo vuosien ajan ollut tapana päivän päätteeksi keskustella siitä, mikä kummankin päivässä on ollut parasta. Tyttärestä oli epäreilua, kun riippumatta siitä, mitä minulletapahtui, vastaukseni oli aina sama.

Vaikka Monte Rosan huippu on Matterhornia korkeammalla, ei ollut mitään epäselvyyttä siitä, mikä vuori alueen maisemaa hallitsee. Tuijotin itsevarmaa Matterhornia sydän poukkoillen kuin ujon peuranvasan häntä. Paluumatkalla sitten muina naisina kysäisin oppaaltamme Petteltä, mitä Matterhornin kiipeäminen vaatisi. Vastauksensa oppaamme muotoili hienotunteisesti, mutta rivien väleistä kuulsi vahva suositus kerätä ensin kokemusta, tekniikkaa ja kestävyyttä. Minä tottelin. Nyt, neljä vuotta myöhemmin odotus on päättymässä. Hei Pette, jos luet tämän: pidäthän peukkuja?!

Jännityksen ohella toinen hallitseva tunne on toisenlainen odotus; eräänlainen rannattomuuden kaipuu.
Kun karabiinisolki naksahtaa valjaisiini,  kaikki muu katoaa. On vain tuulen kuiskaus, jään rohina ja kiven tuoksu. Suljen hetkeksi muut tehtäväni tässä maailmassa pieneen, hellästi pehmustettuun lippaaseen, jonka piilotan hyvään talteen, sinne jonnekin sydämeni tietämille. Siellä turvassa ja tallessa, ovat roolini tyttärenä, äitinä, siskona, vaimona, ystävänä, yrittäjänä ja niin edelleen. Ne kiipeävät kanssani, osana minua, mutta niiden äänet pysyvät vaiti tai korkeintaan kunnioittavina kuiskauksina.
On vapauttavaa hetken ajatella vain yhtä asiaa ja pyrkiä täyttämään vain yhtä tehtävää. Luopua arjen rooleista, jotka – niin rakkaita kuin ovatkin – täyttävät päivät ja ajatukset valtavalla määrällä tehtäviä ja odotuksia, osa toisten toiveita ja vaateita mutta vielä isompi osa itse asetettuja. 

Pienen tovin saan olla itsekkäästi vain minä – tai ehkä vieläkin vähemmän: Joskus vuorella tulee taianomainen hetki, jolloin saan olla itsellenikin kuin se kaukana jäätikön toisella laidalla pienenä muurahaisena näkyvä kiipeilijä turkoosissa takissaan. Etäinen, utuinen hahmo, joka on niin kaukana, ettei sen kokoa, muotoa tai kasvoja voi erottaa, ja joka näköpiiristä kadotessaan häviää mielestä kuin veteen putoava lumihiutale jääden tarinattomaksi ja määrittelemättömäksi.

Voi kuinka rakastankaan sitä merkityksettömyyden hetkeä! Vuoret osoittavat minulle pienuuteni ja mitättömyyteni – ja se on rauhoittavaa. Se ei vapauta minua vastuista ja velvollisuuksista tätä maailmaa ja rakkaitani kohtaan. Se ei tarkoita, että voin tehdä tai olla tekemättä, mitä haluan. Se ei tee minusta vähemmän tärkeää rakkailleni.
Mutta ainakin minun kohdallani se keventää hiukan maailmantuskaa ja toviksi vaimentaa alati eteenpäin piiskaavan vastuuntuntoni. Vuoret antavat minulle luvan hellittää ja hengähtää hetken.

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzola
Hahmo turkoosissa takissa Cima d’Ambrizzolalla

Rooleista luopumisessa on toinenkin ulottuvuus, joka liittyy siihen hienouteen, että kiipeilyparini on puolisoni. Olemme toisillemme myös muun muassa yhtiökumppaneita, vanhempia sekä mies ja nainen. Edustan siis lukuisia rooleja kiipeilyparini suuntaan. Kun irrotan niistä itse, tulee hänenkin tehdä sama hetkellinen luopuminen – muutoin emme näe samaa turkoositakkista kiipeilijää, ja se voisi aiheuttaa vaikeuksia. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta voin vakuuttaa, että välillä se on monimutkaisempaa kuin äkkiseltään ajattelisi: sama nainen, joka Suomessa hymyillen hyväksyy tarjouksen kauppakassien kantamisesta, raahaa reppuaan ylämäkeen niska jääräpäisessä kumarassa ja kieltäytyy avusta, vaikka askel horjuisi väsymyksestä.

Neljä viikkoa siihen, kun heitän polvet notkahtaen valtavan keltaisen, nyt jo reissuissa katu-uskottavan rähjäiseksi nuhjaantuneen kiipeilykassin olalleni. Kassissa odottaa turkoosi kiipeilytakki.

Janiina Kauppinen Cima Grandella

Pari päivää sitten tein ensimmäisen varovaisen kestävyystreenin. Eilen juoksin ensimmäisen lenkin. Lopetin tunnin kohdalla, kun jalkapohjan holvikaaressa alkoi tuntua oudolta. Itse en olisi ollut tarpeeksi viisas lopettaakseni juoksemista ajoissa, mutta rinnallani askeltanut kiipeilyparini, joka aina näkee enemmän kuin vain utuisen hahmon turkoosissa kiipeilytakissa, muistutti, kuinka tärkeää on, että käytämme jäljellä olevat viikot viisaasti, jotta vuorikelpoisia raajoja lähtiessä olisi neljä.

p.s. Tiina Lundberg haastatteli minua Yle Puheella vuorikiipeilystä. Tarinoita ja ajatuksia vuorilta löytyy myös podcastin muodossa täältä Yle Areenasta.

Janiina Kauppinen
Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla

Tervetuloa uudennäköiseen Vuorenvalloitus-blogiin!

Ulkoasu on uusi, mutta matka jatkuu tuttuun tapaan, tutussa sakissa! Myös aikaisemmatkin tarinat löytyvät täältä Vuorenvalloitus.fi -osoitteesta. Siirrossa varmasti karmit ovat taas kolisseet, ja vanhoissa teksteissä asetukset ovat nyt hiukan vinkuroillaan, mutta pääasia, että sanat säilyvät. Ainakin saimme vaihdossa tarinalle uuden raikkaan ilmeen, ja ehkäpä jatkossa kuvatkin pysyvät tallessa. Mieluusti otan palautetta Vuorenvalloituksen uudesta ilmeestä eli jos jotain mieleen juolahtaa, laita ihmeessä kommenttia!

Janiina Kauppinen Cima d'Ambrizzolan huipulla
Hauska nähdä täällä uudet ja vanhat ystävät!

Sitten itse asiaan:

Kuusi viikkoa Elbrusille ja Matterhornille lähtöön!

Innostus on huipussaan ja välillä kuin varkain kesken työpäivienkin selaimen välilehdille eksyy kaikenlaista kiipeilyyn liittyvää. Mutta taas on tunnustusten aika: Viimeisen parin viikon aikana treenaamaan lähteminen on ollut hiukan nihkeää. En ole asiaa kummemmin pohtinyt, painellut vain eteenpäin. Kunnes toissapäivänä palasin juoksulenkiltä vatsahappojen maku suussa ja kantaen toista kenkää kädessäni. Eilen sitten soitin lääkärille heti aamusta. Onneksi aika järjestyi iltapäivälle.

– Siis tämä on tapahtunut toukokuussa? Miksi et ole tullut aiemmin? Ja olet varmaan kivusta huolimatta jatkanut treenaamista kuin mitään ei olisi tapahtunut? Ortopedin ilme oli moittiva.

Yritin selittää. Toukokuussa seinäkiipeillessäni iskin oikean jalkaterän niin kivuliaasti kiipeilyseinän otteeseen, että hetken näin tähtiä ja retkahdin varmistusköyden varaan. Olen kuitenkin sitä ihmistyyppiä, joiden polut tuntuvat aina hipovan pöydänkulmia ja ovenkarmeja. En muista koskaan nähneeni sääriäni ilman mustelmia ja kätenikin tuppaavat aina olemaan hiukan jostain kohtaa kolhiintuneet. En siis ajatellut asiaa enempää, vaan oletin säkenöivän kivun hiipuvan jalastani päivien kuluessa.

Kiipeilytossujen käyttö on kesän aikana ollut melko kivuliasta

Päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, mutta jalkaterä muistutti jatkuvasti itsestään. Kolhun jälkeen korkokenkien käyttö ei tullut kyseeseen, mutta tovin kuluttua myös tennarit alkoivat aiheuttaa kovaa kipua. Sopivasti kesä osui kohdille, ja “ratkaisin” asian sujauttamalla jalat sandaaleihin. Niin arki meni rattoisasti, vaikkakin treenatessa kipu aina palasi.

Miksi siltikään en reagoinut asiaan? Kuten Vuorenvalloitusta seuranneet tietävät, oikeassa jalassani on tuntohermon vaurio, jota on jo hyvän tovin yritetty hoitaa. Kerron sen osalta kuulumisia myöhemmin. Mutta tähän tarinaan se liittyy siten, että olen aikojen kuluessa tottunut siihen, että oikeassa jalassani on jotain vialla. Samaan aikaan huomioni oli hermovaurion hoitamisessa, ja tuntui hassulta edes miettiä vaivasenluun tietämiltä peukalovarpaaseen ja jalkapohjaan aaltoilevaa vihlontaa. Muistan myös ajatelleeni, että jos siellä joku pikkuinen hiusmurtuma onkin, kyllä se itsekseen paranee. Niinhän murtuneet varpaankin vain teipataan.

Pikkuhiljaa muuttui normaaliksi, että riippumatta ajasta ja paikasta, otin aina kengän pois jalasta heti istuutuessani. Iltaisin sivelin jalkaterään särkygeeliä tai Ruotsin tippoja – kokeilin myös akupunktiota. En usko Heikinkään huomanneen tai ymmärtäneen, kuinka kipeä jalka oli. Miten hän olisi voinutkaan, kun sujuvasti, puolisalaa itseltänikin sitä peittelin.

Kivunlievitystä kotimenetelmin eli Ruotsin tipoilla

Kunnes toissapäivänä 1,5 tunnin juoksulenkin jälkeen itkua nieleskellen revin juoksutossun jalasta heti juoksun päätyttyä ja onnuin paljain jaloin kotiin. Ymmärsin, etten voisi lähteä muutaman viikon kuluttua vuorille jalalla, joka ei kestä yhtä juoksulenkkiä. Ja samalla mieleen hiipi alistunut hyväksyntä, ettei jalka taida parantua itsellään.

– Kuvataan nyt kuitenkin, vaikka oireiden, turvotuksen ja värin perusteella olen aika varma, että tiedän, mistä kyse, ortopedi totesi jalan tutkittuaan. Röntgen-kuvien saavuttua murtuma suljettiin ulos, ja lääkäri vahvisti:

– Ärhäkkä nivelpussin tulehdus täällä on. Jos olisit malttanut lepuuttaa sitä kunnolla keväällä kolhun saatuasi, olisi se varmaan parantunut itsellään. Mutta nyt jatkuva kova rasitus on ärsyttänyt sitä entisestään.

Taas isäni usein toistama kansanviisaus, “tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”, toteutui. Hammasta purren pidättelin parkua, kun ortopedi työnsi neulan kipeän nivelen pintaan, ja paranemista nopeuttava kortisoni valui ihoni alle. Jalkaterä tulessa onnuin apteekkiin noutamaan tulehduslääkekuurin. Edessä olisi nyt viikon täyslepo. Sen jälkeen, jos jalka olisi täysin kivuton, saisin pikkuhiljaa palailla harjoittelun pariin: ensin vain kevyesti, ja seuraavan noin viikon ajan intensiteettiä asteittain nostaen.

Niin puolet jäljellä olevasta treeniajasta katosi juuri taivaan tuuliin. Päätin silti olla vain tyytyväinen, että viimein ymmärsin mennä lääkäriin. Kun nyt malttaisin parannella jalkani, ehtisin vielä viimeisten viikkojen aikana palauttaa kuntoa taukoa edeltäneeseen tilaan. Kiipeilyparini Heikin lähtiessä Malminkartanon rappusia tallaamaan, katselin hänen etääntyvää selkäänsä ja mietin, että minun osaltani Matterhorn-treenin huippukunto on nyt saavutettu, enää en ehdi suorituskykyä parantaa. Toivottavasti tämä riittää!

Kun sitten istuin sohvalla ja tuijotin kortisonipiikin aiheuttamasta kivusta tykyttävää jalkaterääni, tuli mieleeni eräs tapahtumasarja, jota olen viime aikoina läheltä seurannut:

Läheisten piiriini kuuluu ala-asteikäinen tyttö, joka on vuosia harrastanut urheilua suurella intohimolla. Noin vuosi sitten tytön toinen jalka alkoi pahasti kipuilla. Kaikenlaista kokeiltiin, ja välillä jokin keino hetkellisesti auttoikin. Silti aina tovin kuluttua kipu palasi.

Puolen vuoden kuluttua tyttö yllätti koko perheen, ja alkoi puhua lajin vaihtamisesta. Kaikki olivat ajatelleet lajin olevan niin syvällä tytön sydämessä, ettei tällaista keskustelua osattu odottaa. Keskustelun jälkeen tyttö vähän kokeilikin toista lajia, mutta liekki ei täysin tuntunut roihahtavan. Samaan aikaan hän kuitenkin jatkoi alkuperäisen lajin harrastamista. Vaikka nuori nainen silminnähden nautti urheilusta kavereiden kanssa, jokin ei ollut kohdillaan, ja motivaation väheneminen alkoi heijastua tytön suorituksiin.

Useiden keskusteluiden jälkeen vanhemmat tekivät päätöksen: kaikki lajit laitettiin tauolle. Jalka kuntoutettaisiin ensin levossa ja sitten palattaisiin lajipäätösten äärelle. Asiasta keskustellessamme tytön isä totesi viisaasti:

– Mieti, miten se vaikuttaa ihmisen mieleen, jos aina urheillessa sattuu. Kun sitä aikansa jatkuu, alkaa lapsi herkästi mielessään yhdistää kivun urheiluun. Ei silloin ole ihme, jos ilo tekemisestä alkaa hiipua!

Niinpä.

Heikin videotiivistelmä Cima Grande -huiputuksesta

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén