Category: matkasuunnitelma

…ja mitä seuraavaksi tapahtuu? – paluu Elbrusilta

Herätin Heikin pari tuntia myöhemmin. Hän oli uupunut, mutta hänen vointinsa oli jo sen verran parempi, että haikea matka vuorelta alas saattoi alkaa. Matkustimme alas base campista toisen kiipeilyryhmän mukana tuolihisseillä; joka toisessa istuimessa oli iso varustesäkki, joka toisessa voipunut kiipeilijä. Katselin Kaukasuksen karua kauneutta ja annoin ajatusteni valua vapaana virtana. Olin pettynyt, helpottunut, surullinen – ja kiitollinen, sillä olin hyvässä kunnossa, ja kun vilkaisin olkani ylitse, seuraavassa tuolissa matkaava kiipeilyparini nosti kätensä tervehdykseen. Hymyilin ja heilutin takaisin, vaikka samaan aikaan sisällä pyörivät tunteet valuivat pisaroina silmäkulmistani.

Mieleen nousivat ensimmäisen kiipeilyreissuni oppaan Morganin lohdulliset sanat:
– Jos se olisi helppoa, se ei olisi seikkailu.
(Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus)

Jostain harmistuksen ja kolhitun ylpeyden alta nousi päättäväisyys. Enhän minä tästä lajista innostunut, koska vuoret aina hellivät. Päinvastoin. Jokaiseen kiipeilykokemukseeni liittyy jokin vastoinkäyminen ja aina vähintään yksi suunnitelmanmuutos. Emme me luovuttaisi. Palaisimme Elbrusille. Itse asiassa olimme jo haastatelleet oppaita ja tutkineet mahdollisuuksia kiivetä Elbrusille pohjoisen puolen vähemmän käytettyä reittiä pidemmällä kiipeilyohjelmalla, jolloin akklimatisoitumiselle jäisi tarvittava aika, ja voisimme yrittää toteuttaa toiveen laaksosta huipulle kiipeämisestä.

Vuorelta laskeutumisen jälkeen ennen kotiinpaluuta vietimme yhden lepopäivän Terskolin kylässä ympäristöä tutkien. Alueen kaunis luonto ja mineraalivesilähteet olivat kiinnostavia, mutta huomasin ajatusten olevan muualla. Kuin en olisi ihan vielä laskeutunut vuorelta.

Janiina Ojanen mineraalivesilähteellä Elbrusilla
Elbrusin alue on tunnettu myös mineraalivesilähteistään

Paluu arkeen oli vauhdikas; alle vuorokausi sen jälkeen, kun astelin kotiovesta sisään ja pudotin painavan varustesäkin lattialle, olin jälleen lentokentällä. Tällä kertaa laukussa oli jakkupuku ja kannettava tietokone, sillä edessä oli työmatka Intiaan.

Luultavasti johtui osittain nopeasta siirtymästä työkuvioihin ja täysin erilaiseen ympäristöön; Kaukasuksen erämaasta Mumbaihin, 20 miljoonan ihmisen suurkaupunkiin, että kesti tovin ennen kuin saatoin hahmottaa tapahtumat selkeämmin. Moni asia on alkanut aueta vasta jälkikäteen, kun olen tätä tarinaa muistiin kirjoittanut. Ajatustyö on siis yhä kesken.

Olemme onnekkaita, sillä kaikki päättyi parhain päin. Jatkoa varten tärkeintä on oppia. Virhearvioita tapahtui useita ja osassa tilanteista henkilöt, joiden käsiin olimme luottaneet tilanteen turvallisuuden arvioinnin, tekivät päätöksiä, joista voi olla montaa mieltä. Minullakin on asioista mielipiteeni, mutta koen, ettei minulla tässä kohtaa ole riittävää osaamista toisten työtä arvioida. Mutta yksi asia on varma: omaa vastuuta on turha pakoilla. Itse olemme vastuussa siitä, että seuraamme omaa tilaamme ja kommunikoimme siinä tapahtuvat muutokset henkilölle, joka osaa niiden seurauksien vaikutukset analysoida. Siinä tein virheen sekä oman kuntoni että kiipeilyparini tilan arvioinnissa.

Tavoite on oppia tunnistamaan riskit ja jatkossa tehdä oikeita valintoja itse. Olen nyt kohdannut ensimmäistä

Kotimatkalla bongattiin venäläistä poliittista
mainontaa tutussa viitekehyksessä

kertaa vuoristotaudin konkreettisesti. Aiemmin olen siitä lukenut ja nähnyt sen oireita toisilla, mutta rehellisesti sanottuna en ole ymmärtänyt alkuunkaan, mistä siinä on kyse. Nyt olen kokenut itse, miltä tuntuu menettää toimintakyky. Olen myös nähnyt saman tapahtuvan kiipeilyparilleni ja seurannut hyvin läheltä, mitä se tarkoittaa henkilölle, jonka kyvyt ja voimavarat tunnen varsin hyvin.

Asenne on tärkeä. En haluaisi ajatella suhtautuneeni missään vaiheessa Elbrusiin kevyesti. Mutta kyllä mielessä on käynyt sekin, että annoinko etukäteen kuulemieni väheksyvien kommenttien “sunnuntaikävelystä” vaikuttaa asenteeseeni. Oli miten oli, nöyryyttä ja kunnioitusta vuoria kohtaan olen oppinut runsaasti taas tälläkin reissulla.

Minulle henkilökohtaisesti erityisen suuri merkitys on sillä, mitä opin tiimityöstä. Tämä matka on osoittanut, kuinka tärkeää on uskallus paljastaa oma heikkous ja luottaa toisen pysyvän tiimissä silloinkin, kun olen se heikoin lenkki. Toinen puoli asiaa on tuon luottamuksen arvostus ja sitoutuminen tiimiin. Sillä on helppoa olla kumppani silloin, kun asiat ovat hyvin. Vasta vaikeudet osoittavat, kuka todella seisoo rinnallasi ja mistä elementeistä tiimi on koottu. Tässäkin suhteessa pidän itseäni hyvin onnekkaana.

Janiina ja Heikki Elbrusin rinteelläUudet seikkailut ovat jo lähempänä kuin voin uskoakaan. Syyskuussa lennämme Japaniin tavoitteena todistaa satumaiseksi kuvattu auringonnousu Japanin korkeimman vuoren Fujin (3776 m) huipulla. Joulun vietämme Tansaniassa vuorenrinteellä. Matkan tavoitteena on huiputtaa Mount Meru (4566 m) ja Afrikan mantereen korkein vuori Kilimanjaro (5895 m). Luultavasti sen jälkeen ensi vuonna edessä on paluu Elbrusille, ja olemme myös kiinnittäneet katseemme Kirgisiassa sijaitsevaan Peak Leniniin (7134 m).

Tulevat seikkailut tehdään uudella tavalla. Syyskuun omatoimimatkalla Japaniin ei tarvita vuorikiipeilyvarusteita, sillä Fujin reitti kulkee merkittyä trekkauspolkua. Fujissa meitä kiehtoo sen kauneus ja rooli japanilaisessa kulttuurissa (kerron tästä lisää matkan lähestyessä). Mount Merulle ja Kilimanjarolle meidät vie kansainvälinen palveluntarjoaja, jolla on mittavasti kokemusta suuremmista vuorista.

Lentoliput Japaniin ja Tansaniaan ovat sähköpostissa. On helpompi hengittää, kun tietää, että kohta mennään taas. Sitä ennen on vuorossa pieni hengähdystauko, ja valmistautuminen voi taas alkaa. On viisi kuukautta aikaa valmistaa keho ja mieli Kilimanjaro-seikkailuun.

Maailma on ihmeellinen, ja mahdollisuus tutkia sitä on suuri lahja. Ystävät ja tukijoukot, joiden kanssa nuo seikkailut voi jakaa, ovat valtava voimavara ja turva niinä hetkinä, kun omat voimat ovat vähissä. Olen onnellinen ja kiitollinen, sillä minulla on täydellinen tiimi. Todellinen kumppani kiipeilyparina. Perhe ja läheiset tukena. Ja sinä mukana seikkailussa. Kiitos.

Tulethan mukaan, kun kohta taas vuoret kutsuvat?

Viisi päivää Elbrusille lähtöön – ollaanko valmiina?

Janiina Ojanen vuorikiipeilee Elbrusille
Elbrusin olosuhteita varten kasvojen suojaukseen suositellaan
hankittavaksi muutakin kuin korkea kaulus

Tätini kysyi viikonloppuna perhejuhlissa, pääsenkö ensi viikon lauantaina serkkuni valmistujaisiin. Jäin miettimään kuumeisesti, mitä ensi lauantaina tapahtuisi. Tuntui, että jotain pitäisi muistaa. Hetken kuluttua tätini ilme muuttui hiukan kiusaantuneeksi, ja tajusin, että olin unohtunut tuijottamaan häntä mitäännäkemättömin silmin kaivellessani mieleni syövereitä.
Samalla hetkellä tajusin, että kyllä minulla todellakin on jotain erityistä ohjelmaa tulevana lauantaina: Elbrus-seikkailu alkaa!

Älä käsitä väärin, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta kevät on lentänyt ohitse niin nopeasti, että tuntuu itsestänikin uskomattomalta, että lähtöön on aikaa vain muutama päivä.

Tässä lyhyt yhteenveto matkaohjelmastamme:
Lauantaina ennämme Helsingistä Moskovan kautta Mineralnye Vodyyn ja jatkamme sieltä matkaa autoilla Baksan laakson halki Elbrusin alueelle Terskolin kylään. Seuraavana päivänä aloitamme akklimatisoitumisen kiipeämällä Cheget-vuorella noin 3000 metriin. Kolmantena päivänä nousemme Elbrusille perusleiriimme tynnyrimajoille 3800 metriin, mistä seuraavien päivien aikana teemme harjoitus- ja akklimatisoitumisnousuja Diesel-majalle ja Pastukhov-kiville. Pari päivää akklimatisoidutaan, valmistaudutaan ja harjoitellaan kiipeilytekniikoita. Kuudentena päivänä on ensimmäinen mahdollisuus yrittää Elbrusin huiputusta eli nousta Euroopan mantereen korkeimmalle huipulle 5642 metriin. Vuori on tunnettu nopeista olosuhdevaihteluista, joten meille on varattu pari vaihtoehtoista huiputusyrityspäivää.

Tällä kertaa en voi kertoa tarinaa samalla, parin päivän viiveen tahdilla kuin aiemmin olen tehnyt. Emme käy välillä alhaalla laaksossa, eli en pääse yhteyksien ääreen, vaan olemme lähes koko ajan “offlinessa”. Se on ihanaa hektisen kevään jälkeen ja antaa myös mahdollisuuden käyttää jokainen hetki nauttimiseen. Ja lupaan, että se pieni musta vihko, joka on aiemmillakin reissulla kulkenut mukana muistiinpanoja varten, tulee olemaan takkini rintataskussa nytkin.
Palattuamme vuorireissusta paluu arkeen on välitön, ja lähden suoraan työmatkalle toiselle puolelle maailmaa. Mutta lupaan tehdä parhaani, jotta saisin kuulumiset tänne mahdollisimman nopeasti. Halutessasi saada pientä ennakkotietoa voit käydä kurkistamassa Facebook-profiiliani: sinne laitan julkisina päivityksinä kuvia ja lyhyempiä päivityksiä matkan etenemisestä aina, kun se on mahdollista.

Mutta takaisin Elbrusille:
Teknisesti edessä oleva suoritus ei ole vaikea, sillä reittimme Elbrusin huipulle on vaelluskiipeämistä. Mutta aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että kun nousee yli 4000 metriin, mikään ei enää ole helppoa, ja vaikeusaste kasvaa nopeasti. Pahoinvointi, krampit ja päänsärky ovat erittäin tavallisia seuralaisia, ja nukkuminen voi olla hyvin hankalaa. Liikkuminen on hidasta ja uuvuttavaa. Varsinkin tämän reissusuunnitelman mukaisella, suhteellisen lyhyellä akklimatisoitumisajalla kiipeäminen voi olla erittäin raskasta. Korkealla ollessa leposyke pyörii helposti 90 iskun tienoilla ja pelkkä kävely nostaa sen nopeasti lähelle 120 iskua minuutissa.

Mont Blancin huippuharjanne 2016

Vaikka kiipeilyyn ei liity vaikeita teknisiä osuuksia, huippupäivän pituus on kunnioitettavat 1800 vertikaalimetriä ja huiputusyrityksen kesto saattaa olla 16 tuntia. Energiaa kuluu valtavalla tahdilla, mutta syöminen ei yleensä pahoinvoinnin vuoksi minua juuri houkuta. Nesteytys on äärimmäisen tärkeää. Se on yksi niistä harvoista asioista, joilla luultavasti voi vaikuttaa vuoristotaudin syntymiseen ehkäisevästi (täällä lisää vuoristotaudista: Miksi vuoristotautia ei voi ennaltaehkäistä). Samaan aikaan kaikki mukana oleva neste kannetaan itse, ja kuorman minimoimiseksi pitkään huippupäivään voi varautua noin kahdella litralla juotavaa.

Elbrus on tunnettu, paitsi jumalaisen kauniista auringonnousuista, myös hankalista olosuhteista. Vuorella on erittäin kylmää ja tuulista. Myrskyt nousevat nopeasti ja ovat vaarallisia. Jokainen kiipeilykokemus on yksilöllinen, mutta kaikki lähteet muistuttavat, että Elbrusilla olosuhteiden vaikutusta ei missään nimessä tule väheksyä.

Takkitestausta kotioloissa
– kyllä, huiputustuuletus onnistuu!

Olosuhteita ajatellen olemme kiipeilyparini Heikin kanssa päivittäneet varusteitamme Kaukasuksen ja muiden tulevien kiipeilysuunnitelmiemme vaatimustasoon. Tärkein yksittäinen varuste ovat tietenkin kiipeilykengät. Jykevillä (ja painavilla) Baruntseillani pitäisi pärjätä jopa 7000–8000 korkeusmetriin. The North Facen paksu toppatakki saapui Jenkeistä monen mutkan kautta ja myös kasvojen suojaus on nyt optimoitu, kuten tekstin alussa oleva kuvakin osoittaa.

Olen niin innoissani! Lähestyvä seikkailu saa sydämen sykkimään ja veren kuplimaan ilosta.

Rinnallani on paras kiipeilypari, mitä kuvitella saattaa, ja olemme yhdessä viettäneet lukemattoman määrän tunteja käyden läpi kiipeilyyn liittyviä asioita ja ajatuksia. Vaikka treenaus ei ole nyt kevään aikana onnistunut ihan toivotulla intensiteetillä, uskon olevani riittävässä kunnossa. Sanotaan, että vaikka kiipeily on fyysisesti erittäin vaativa laji, 70 % suorituksesta tehdään pään sisällä. Mieleni on valmis ja olo malttamaton.

Olen niin kaivannut vuorille; sitä yhtäaikaista suuruuden ja pienuuden tunnetta, hiljaisuutta ja syvää rauhaa, joka syntyy, kun kuulet vain jäärautojen ja hakun rouheen jäätikön pinnassa ja oman huohotuksesi. Sitä henkistä taistelua oman itsen kanssa, kun huippuharjanteella jokaisella askeleella teet uudelleen päätöksen jatkaa, vaikka keho anelee armoa ja ajatukset vaativat lopettamaan. Sitä uskomatonta hetkeä, kun saavut perille ja hetkeksi pysähdyt kaiken yläpuolelle tuntemaan syvää kiitollisuutta vuorta, maailmaa ja elämää kohtaan. Ja iloa, jonka koet, kun huomaat taas, että seikkailu ei lopu koskaan, jos niin itse valitsemme. Jokainen huippu on vain yksi askel, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Pian mennään taas, ystävät!

Janiina Ojanen Monte Rosalla
Monte Rosalla 2015

Kohtaaminen konekiväärin kanssa – huumekuriiriepäillyn muistelmat

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että “hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin”.

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain  “viivästynyt”.

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa…

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

Ensimmäiset päivät: akklimatisoitumista Mont Fortella

Matkapäivä

Sunnuntaina klo 04 aamulla paiskasin laukkuni lentokenttäbussin tavaratilaan  ajatuksenani nukkua matkalla. Aurinko nousi jossain Valkeakosken kohdalla. Keimolan Portin kohdalla luovuin nukkumisajatuksesta. Tapasin Lakun kentällä ja nousimme koneeseen ajatuksenamme nukkua matkalla. Luovuin ajatuksesta, kun bongasimme Mont Blancin huipun pilvien keskeltä.

Vuorenvalloitus Janiina Ojanen

Odotellessamme muuta porukkaa jätimme tavarat säilytykseen kentälle ja tutkiskelimme päivän ajan helteistä Geneveä. Kaupunki on todella mielenkiintoinen, mutta sen verran olin reissussa rähjääntynyt, että päivän parhaita hetkiä taisi olla torkut puistossa puun alla Genevenjärven rannalla.

Illansuussa tapasimme Petten ja lopun porukan lentokentällä. Tomi ja Mikko istahtivat kanssamme Petten autoon, ja matka kohti Verbieriä saattoi alkaa. Mikko on meistä kokenein, ja Tomillakin on entuudestaan kokemusta vuorikiipeilystä. Kiipeäminen Mont Blancille tehdään pareina siten, että kummallakin parilla on opas. Me neljä jaamme kämpän ja harjoittelemme yhdessä, joten aikaa kuluu yhdessä paljon. Oli oikein kiva huomata, että juttu lähti heti luontevasti luistamaan. Vaikka enpä kyllä muuta odottanutkaan.

Matkalla polttava puheenaihe oli tietysti edessä olevaa huiputusyritystämme uhkaavat sääolosuhteet. Päädyimme yksimielisesti tukemaan Petten ajatusta ohjelman muutoksesta. Tilanne kuitenkin elää jatkuvasti, joten kerron tässä vaiheessa vain sen, että luultavasti huiputuspäiväämme aikaistetaan ja viimeisimmän tiedon mukaan pyrimme kiipeämään Gouterin kautta. Mutta asiat elävät koko ajan eli todella tiedämme mitä tapahtuu vasta lähempänä.

Viimein illalla olimme perillä tukikohdassamme, idyllisen upeassa Verbieren kylässä. Hiukan raukkamaisesti iskin tyttökortin pöytään, kun pohdittiin kolmen makuuhuoneen jakoa neljän ihmisen kesken. Lupaan kuitenkin, että se oli ainoa kerta, kun tällä reissulla vetoan tyttöasiaan! Iltapalan jälkeen kaaduin sänkyyn ja nukuin unetonta unta aamuun asti. Matka on alkanut!

Päivä 1: akklimatisoitumista

– Ei voi olla totta, täällä me nyt ollaan!
Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun pomppasin pystyyn aamulla hiukan ennen herätyskelloa, jonka oli tarkoitus piristä seitsemältä.

Mikko Mont Fortella

Ensimmäisen varsinaisen päivän ohjelmassa oli ainoastaan tankkausta ja kehon totuttamista ohueen vuoristoilmaan. Tehostaaksemme akklimatisoitumista matkasimme hisseillä (yhteensä kolmella eri gondoli- ja tuolihissillä) läheisen Mont Forten huipulle. Tarkoituksemme oli viettää useampia tunteja huipulla noin 3330 metrin korkeudessa. Kuitenkaan sykettä nostavaa liikuntaa ei ole suotavaa harrastaa. Pakkasimme mukaan kamerat, evästä, lukemista ja musiikkia, jotta olisi jotain tekemistä, millä saisimme aikamme kulumaan.

Turha huoli. Häikäisevän kaunis, pilvetön päivä ja häkellyttävät maisemat pysäyttivät meidät täysin. Paikan viehätystä ei suinkaan vähentänyt se, että sieltä oli suora näköyhteys tavoitteeseemme eli Mont Blancin huipulle. Vietimme huipulla yli kolme tuntia ilman, että kukaan kaivoi esille lukemista tai musiikkia. Vaeltelimme ja kiipeilimme hissukseen edestakaisin huipun alueella, köllöttelimme lämpöisten kivien päällä ja jutustelimme laiskasti ja nautimme olostamme. Vasta iltapäivällä tunsimme hennon tuulenvireen, joka nosti hattaramaiset pilvet viereisten, matalampien vuorten huippujen yli.

– Elämän hienoja hetkiä ovat ne, joista ei puutu mitään tai joissa ei ole mitään liikaa. Ne pitäisi vaan tunnistaa, pohti Laku ja sai vastaukseksi varsin myötämielistä muminaa.

Paluumatkalla minä ja Tomi kävelimme yhden hissiosuuden 2200 metrin korkeudessa. Nautin rauhallisesta jalottelusta kauniilla vuoritiellä, sillä tuntuu hankalalta viettää kokonainen päivä vain laiskotellen, kun on niin kovin valmiina suureen seikkailuun.

Tomi, Laku, Mikko ja minä Mont Fortella

Iltapäivällä yhteisen lounaan jälkeen vuokrasimme kypärät, hakut, jääraudat ja valjaat ja ostimme evästä seuraavan päivän reissua varten. Huomenna eli tiistaina lähdemme aikaisin aamulla kohti Italiaa ja Vincent-Pyramidea, jonne on tarkoitus tehdä harjoituskiipeäminen.
Viivymme reissussa kaksi päivää. Ensimmäisenä päivänä harjoitellaan kiipeilyteknisiä asioita, jäätiköllä liikkumista, railopelastusta ja niin edelleen. Yön vietämme vuoristomajalla yli 3000 metrin korkeudessa. Seuraavana päivänä pyrimme kohti Vincent-Pyramiden huippua. Petten valitsema reitti on normaalia haastavammassa mutta silti kohtuullisessa kunnossa.

Tullaan tähän hetkeen. Istun kämpämme sohvalla jalat pöydällä ja kirjoitan tätä. Miehet pörräävät valjaiden ja hakkujen kanssa ympärillä, Laku testaa GoPron kiinnitystä kypärään. Ilmassa on rento mutta hiukan jännittynyt pöhinä. Taidan liittyä porukkaan…

Pitäkää peukkuja, että Vincent-Pyramidella kaikki menee suunnitelmien mukaan!

p.s. Olen näiden kahden päivän aikana kuullut erään lauseen miesten suusta useamman kerran kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä. Se menee näin: “Mitä sä aiot laittaa päälle?”

Mont Blanc Mont Forten näköalatasanteen kiikarin läpi (kiikari lisää näkymään alueen suurten vuorien nimet ja korkeuslukemat)

Vuorenvalloitus-matkaohjelma päivä päivältä

Tasan kuukauden kuluttua alkaa matka, jota on odotettu viime syksystä lähtien:

Toinen päivä elokuuta lennämme Sveitsiin, Geneveen, josta siirrymme illansuussa tukikohtaamme, 1500 metrin korkeudessa sijaitsevaan Verbieren kylään. Seuraavan päivän treenailemme kevyesti kylän lähialueilla noin 2000–3000 metrin korkeudessa ja totuttelemme uusiin korkeuksiin.

Kolmantena päivänä reissaamme Italian puolelle, Gressoneyn kylään. Päivä kuluu kiipeilyteknisiä taitoja harjoitellessa ja pääsemme ensimmäistä kertaa jäätikölle. Luvassa on köysistöharjoituksia, jääraudoilla kävelyä ja pelastustekniikoita.

Neljäntenä päivänä teemme aklimatisoitumisnousun kohti Pyramide Vincent -vuoren huippua. Vuori on 4200 metriä korkea, ja tavoitteemme on harjoitusnousussa kiivetä noin 3500 metriin. Oppaamme Petten mukaan tämä vuori on helppo kiivetä, maisemat ovat mahtavat ja samalla saamme arvokasta harjoitusta Mont Blancia varten. Harjoitusnousun jälkeen palaamme tukikohtaamme Verbiereen.

Seuraavana päivänä levätään harjoitusnousun jälkeen ja tankataan Mont Blancia varten. Aika kuluu luultavimmin kylän lähialueilla vaellellessa ja pyöräillessä. Voisin olettaa, että maisemat ovat kohdillaan. Tämä on varmasti myös hyvä päivä tehdä viimeisiä hankintoja ja valmistella kuvausteknisiä asioita.

Kuudentena päivänä siirrymme Ranskaan Chamonixiin laaksoon, ja sieltä edelleen Nid Aigle -vuoristomajalle noin 2400 metrin korkeuteen. Yövymme majalla ja hengittelemme entistä ohuempaa vuoristoilmaa.

Seitsemäntenä päivänä alkavat “tositoimet”, kun lähdemme kiipeämään kohti 3800 metrin korkeudessa olevaa kuuluisaa Gouterin vuoristomajaa. Tämä siirtymä on vaativa, kuulemma monien mielestä reissun raskain. Tältä pätkältä löytyy myös reissun vaarallisin paikka: kuru, jossa vaarana ovat putoilevat kivet. Lähdemme matkaan hyvissä ajoin ja teemme lumirännin ylityksen nopeasti riskien minimoimiseksi. Tein kuvahaun hakusanoilla: “Gouter hut” ja mykistyin näkymistä, joita on luvassa.

Illalla tankkaamme majalla ja menemme nukkumaan mahdollisimman aikaisin, sillä herätys huiputuspäivään on noin klo 01 yöllä. Tavoitteena on päästä matkaan ennen kolmea yöllä.

Huiputusmatkalla kiipeämme hitaasti ja mahdollisimman tasaista vauhtia. Pysähdymme vain

välttämättömissä tilanteissa. Pette kertoi, että kiivetessä pidämme vain muutamia 2–3 minuutin taukoja. Huipulle saapuessamme levähdämme noin 15–20 minuuttia ennen paluuta. Tuossa ajassa pitää ehtiä fiilistellä, juhlia, kuvata ja kerätä voimia.

Sitten edessä on haastavin osuus: paluumatka. Luin jostain, että 80 % vuorikiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla: ihmiset ovat väsyneitä, herpaantuneita ja alaspäin kulkeminen on itseasiassa vaikeampaa.

Paluu jatkuu Gouterilta levon jälkeen Verbieriin. Tukikohtaan palatessa on aika kohottaa malja, mässäillä, mennä nukkumaan tai kuinka sitten meistä kukakin haluaa juhlia onnistunutta reissua.

Seuraavana päivänä siirrymme Geneveen, jossa vietämme muutaman päivän tutkien kaupunkia. Pohdimme myös, että voisi olla hauskaa vuokrata auto ja tehdä päivän reissu johonkin lähiseuduille. Kauas ei ehdi, koska päiviä on vain muutama ja Genevessäkin on toki paljon nähtävää. Jos sinulla on suosituksia tai ideoita, otan niitä vastaan mieluusti.

Paluulento saapuu Helsinkiin 14.8. illalla.

Siinäpä se. Sitten ihmettelen, että mitä seuraavaksi.

Neljä viikkoa.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén