Category: matkailu Page 1 of 2

Satu jouluyön vaeltajasta

On December 24, 2023

In afrikan korkein vuori, Afrikka, auringonnousu, kiipeilymatka, Kilimanjaro, kilimanjaro, machame, matka, matka afrikkaan, matkablogi, matkailu, matkakertomus, matkapäiväkirja, Moshi, mount kilimanjaro, tansania

Ulkona sinertää, vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olohuoneen nurkassa hohtaa kuusi koristeineen, ja keittiöstä kantautuu kanelin ja riisipuuron samettinen tuoksusinfonia. Radiossa pehmeä-ääninen George Michael muistelee edellistä joulua, ja keittiössä häärivä äiti yhtyy kertosäkeeseen aavistuksen nuotin vierestä. Kiireet ovat viimein asettuneet, ja hiippalakkien tiu’ut helisevät, kun perhe kokoontuu pöydän ympärille odottamaan, kuinka äiti lastaa kermaista riisipuuroa kulhoihin. Kuka mahtaa saada mantelin?

Noustessaan vastaanottamaan puurokulhoaan isä katsahtaa ikkunasta ja ei voi salata äimistystä äänessään:

– Mitä tuo naapurin nainen nyt oikein puuhaa?

Muu perhe kääntyy katsomaan. Vastapäisen talon pihalla vaaleatukkainen nainen vaaleansinisessä toppatakissaan raahaa parhaillaan kirkkaankeltaista, satalitraista North Facen varustesäkkiä sekä turkoosia, parhaat päivänsä nähnyt reppua loskaksi sulaneessa lumessa kohti portilla odottavaa taksia. Naisen asennosta ja liikehdinnästä näkee, että laukut ovat raskaita ja vaellussaappaat uppoavat syvälle loskaan. Mutta nainen liikkuu rivakasti eikä koko hymy katoa kasvoilta hetkeksikään.

Isä pudistaa päätään ja katsoo kauniiksi laitettua asuntoa ja nauravaisia ihmisiä ympärillään miettien, miksi kukaan lähtisi kotoaan jouluna. Sitten hän huomaa jotain kellertävää kädessään olevan puurokulhon sisäreunalla, ja mantelin mahdollisuus ankkuroi harhailleet ajatukset takaisin aattoillan tunnelmaan.

***

Taksikuskin päivän viimeinen kyyti on Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Kotona odottaa jo puolison lämmittämä joulusauna ja viime yönä paistettu kinkku. Mies ei malttaisi millään odottaa hetkeä, jolloin savuisen jouluoluen maku kipristää kielen lauteiden kuumuudessa. Viimeinen asia miehen ja joulurauhan välissä on takapenkin nuhjuisine reppuineen vallannut nainen.

– Perheen luoko olet matkalla? mies koettaa saada matkan kulumaan nopeammin avaamalla keskustelun. Ensin vaikuttaa, ettei nainen kuullut kysymystä, mutta hetken kuluttua tämä kääntää katseensa vastentahtoisesti ikkunan takana ohikiitävästä harmaasta maisemasta.

– Oikeastaan vähän päinvastoin. Olen kuitenkin tavallaan menossa kotiin. Tai siltä se tuntuu.

Omituinen vastaus saa taksikuskin vilkaisemaan olkapäänsä yli takapenkillä takaisin ajatuksiinsa vajonnutta naista. Tämän katse on kääntynyt takaisin tien pientareiden lumisiin valleihin, eikä taksikuski arvaa kysyä enempää.

Lentokentän terminaalin edessä on runsaasti tilaa. Harva valitsee viettää aattoillan koneen kapeassa penkissä.

Mies pysäyttää taksin suoraan ovien eteen, jotta naisen ei tarvitsisi teutaroida kurassa valtavien pakaasiensa kanssa. Se on vähintä, mitä hän voi tehdä naisen hyväksi. Mutta ajoneuvo on tuskin ehtinyt pysähtyä, kun nainen jo pomppaa autosta ja säntää hakemaan matkatavarakärryjään.

Yhdessä taksikuski ja nainen lastaavat laukut kärryyn. Mies ojentaa kätensä kääntääkseen kärryn keulan kohti terminaalin ovia, mutta nainen on nopeampi ja puskee lastinsa nilkkaan asti ulottuvasta loskasta piittamaatta kohti terminaalin ovia. Juuri ennen ovia hän vielä kääntyy huikkaamaan leveästi hymyillen:

– Kiitos ja kaunista joulua sinulle!

Taksikuski heilauttaa kättään ja istuu takaisin autoonsa, muttei heti käynnistä moottoria. Hän jää katsomaan terminaalin ovesta kadonneen sinitakkisen hahmon perään ja miettii, mikä saa jonkun valitsemaan autiot lentokentät sekä pahvilaatikkoon pakatun aterian, vanhat elokuvat ja epämukavan istuimen juuri tänään. Jokin tuon tuntemattoman kulkijan olemuksessa saa taksikuskin kuitenkin aavistamaan, että tämä on juuri siellä missä haluaa olla.

Mies hymähtää itsekseen käynnistäessään auton ja kääntäessään nokan kohti kotia ja joulusaunaa. Ajatus kinkkusinapin makeasta mausta saa miehen lipaisemaan hymyyn kaartuvia huuliaan eikä hän koko kotimatkalla ajattele enää muuta.

***

Maailma on asettunut aattoyöhön. Kynttilöiden pehmeä valo on sulattanut kasvoilta kuluneen vuoden uurteet, ja ilma on yhä sakeana kuusen tuoksua ja jouluruokien aromeita. Ihmiset kömpineet unilleen illan naurujen kaiku sydämissään.

Ulkona tuuli koskettaa ohikulkumatkallaan puiden oksia verhoavaa lumipeitettä ja puhaltaa sen pinnasta hennon pitsihunnun vasten taivaan tummaansinistä samettia. Kirkkaat tähdet ja hopeisena myhäilevä kuu valaisevat taivaan halki sukeltavan lentokoneen reittiä.

Valkoisen koneen kyljessä, yhdessä pienessä pyöreässä ikkunassa näkyvät kasvot. Koneen sisällä on hiljaista ja pimeää. Harvat joulutaivaan matkalaiset ovat käpertyneet vilttien alle etsimään lepoa.

Yhden ikkunan peittävä luukku on kuitenkin auki. Nainen on nojannut poskensa vasten muovista karmia ja tähyilee pimeään. Ajatuksissaan hän vaeltaa tähtien lomassa, kuristaa linnunradan maitomaisen vanan taa ja nappaa kiinni tähdenlennon pyrstöstä. Kutsu oli ollut voimakas ja väistämätön. Vaikka rinnassa huokailee pieni haikeus, silmät ovat kirkkaat ja suu hymyssä. Hän on yksin muttei yksinäinen, sillä rakkaat seuraavat askelissa mukana. Sydän täynnä ja ajatukset auki nainen on valmiina ottamaan vastaan, mitä maailmalla on annettavana.

Uni löytyy vasta taivaankannen laitamilta, missä suuri valkoinen huippu maanittelee jo jouluaamun ensimmäisiä auringonsäteitä esiin. Uusi päivä ja seikkailu voivat alkaa!

Janiina Kauppinen Vuorikiipeilee — Kilimanjarolla 2018

Vuorenvalloitus 2023 kohti Kilimanjaron uuden vuoden valloitusta Machame-reittiä pitkin on alkanut. Kiitos lukijani, että olet mukana matkassa!

Viimeisimmät kuulumiset tuttuun tapaan Instagramistani ja Facebookistani. Ja niin pian kuin palaan kotiin, alkaa tarina myös täällä blogissani. Siihen asti:

Hyvää joulua ja ihanaa uutta vuotta rakkaat ystävät!

Kohtaaminen konekiväärin kanssa – huumekuriiriepäillyn muistelmat

By Janiina

On July 25, 2016

In dominikaaninen tasavalta, eurooppa, janiina ojanen, loma, matka, matkablogi, matkailu, matkapäiväkirja, matkasuunnitelma, matkustaminen, matkustus, minsk, pariisi

Kun on sen luontoinen, että aivot lepäävät liikkeessä, kaipaa aina uutta nähtävää ja koettavaa. Kun on varma, että jokaisen nurkan takana on uusi seikkailu, tuskin malttaa odottaa seuraavaa kadunkulmaa.

Ihon alla on muurahaisia, ja rintakehässä tuntuu hiljainen hytinä. Tuttuja merkkejä. Kahden viikon päästä tähän aikaan olemme jo (toivottavasti) pitkällä käsivarren erämaassa. Kuukauden kuluttua kasailen tavaroitani ja lasken tunteja Geneven koneen lähtöön.

Hytinä ei johdu vain edessä olevasta kiipeämishaasteesta, vaikka se toki riemastuttaa ja jännittää.

Matkustaminen tekee minut onnelliseksi. Tenava-aikojen reissut isän ja siskon kanssa autolla ympäri Eurooppaa ovat ehkä lapsuuteni tärkeimpiä muistoja. (Näitä matkamuisteluita täällä: Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.)

Rakastan asemia; juna- ja bussiasemia myös, mutta erityisesti lentokenttiä. Yritän ehtiä aina lentokentälle hyvissä ajoin, jotta saisin myös nauttia siellä olemisesta: kiireisistä ja kaikuvista askelista, hohtavasta lattiasta, sekoittuvista tuoksuista, ikkunoiden takana taivaalle nousevista koneista. Lähtemisen tunnelmasta ja matkustajan tietynlaisesta anonymiteetista ja joukkoon katoamisesta.

Lentokentät ovat myös seikkailu itsessään:

Ei miellyttävin, mutta taatusti mieleenpainuvin lentokenttäkokemukseni oli 2000-luvun alussa, kun

Dominikaanisessa tasavallassa Punta Canan pienen lentokentän ruokoseinäisessä matkustajahallissa 16 tunnin lennon jälkeen tullivirkailijat repivät matkalaukkuni levälleen lattialle huumekoirien haisteltavaksi. Itse seisoin sotilaiden ympäröimänä konekiväärien piippujen edessä X-asennossa virkailijoiden tehdessä ruumiintarkastusta. Aseiden piiput heiluivat, ja minua päätä lyhyemmät, vihaisen kuuloiset tummatukkaiset ja -silmäiset sotilaat karjuivat minulle espanjaksi ja pakottivat matkaseurana olleen silloisen poikaystäväni ulos hallista.

Laukustani löytynyt Imodium-paketti aiheutti ison haloon. Jännityksen hiki valui selkääni pitkin, kun arvuuttelin mielessäni, mitä seuraa, jos he löytävät alusvaatteiden joukkoon nakkaamani pienen pussin pyykinpesuainetta. Montako päivää saisin odottaa sellissä, että paikallinen laboratorio saisi vahvistettua jauheen Omo Colouriksi?

Punta Cana International Airport -kuva löytyi pölyisestä albumista jo hiukan kellastuneena – mutta muisto kirkas

Onneksi matkalaukkua aseella tökkinyt sotilas perääntyi ja jätti alusvaatepinon rauhaan pitsipikkuhousujeni takerruttua pyssynpiippuun.

Kentältä löytyi yksi kielitaitoinen virkailija, jonka ontuvalla englannilla ja minun tankero-espanjallani saimme selvitettyä asian. Käsivarressani olevaa tatuointia oli luultu jengisymboliksi, ja siksi minua epäiltiin huumekuriiriksi. Dominikaanisessa oli juuri pari vuotta aiemmin astunut voimaan ankara lakiuudistus, jonka tarkoituksena oli kitkeä maasta rikollisuutta, ja maahan tulevien osalta haluttiin varmistaa, etteivät he vaikeuta tilannetta.

Esitettyäni värikkäällä ääni- ja elekielellä, millaisen sairastumisen varalta minulla oli ripulilääkettä mukana, minua uskottiin. Luulen, että oli pitkälti suomalaisen passin ansiota, että sain mennä. Lähtiäisiksi minulle todettiin painokkaasti, että “hyvä nainen ei tatuoi itseään tuolla tavoin”.

Sen jälkeen hylkäsin lapsena opitun tavan pakata aina mukaan sen verran pyykinpesuainetta, että kerran sai sukat ja alusvaatteet pestyä.

Saman reissun paluumatkalla odotimme Santo Domingon kentällä konetta. Matkustajat kutsuttiin koneisiin siten, että kyseisen koneen stuertit saapuivat hallin heiluttaen keltaista lappua ja huutaen espanjaksi lennon numeroa ja kohdetta. Hallissa oli yksi näyttö, jossa lentomme kohdalla luki vain “viivästynyt”.

Lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen lentomme katosi kokonaan näytöltä. Aloimme huolestua, oliko kaikessa metelissä koneemme lähtenyt huomaamattamme. Koska lentoyhtiömme asiakaspalvelutiski oli kiinni, astelin viereiselle, eri lentoyhtiön palvelutiskille. Takanani jonossa oli uniformupukuinen herra, joka siirtyi lähemmäs kuultuaan, että tiedustelin Amsterdamin koneen tilannetta. Pienen keskustelun jälkeen kävi ilmi, että kyseinen herra oli samoilla asioilla kuin minä: etsimässä lentokonetta. Erona oli kuitenkin, että hän oli kyseisen koneen kapteeni!

Mieleen on jäänyt myös esimerkiksi joulupäivänä 2013 paluumatkalla Moskovasta Minskin karu, täysremontin (vuoden 2014 talviolympialaisia varten) vuoksi yhtä pahviseinäistä Pectopahia lukuunottamatta suljettu kenttä. Ostaessani kahvin ja purkkapaketin, kielitaidoton myyjä kirjoitti paperille hinnaksi 110 000, 00. Ojensin luottokorttini ja mietin kuumeisesti, että mikähän mahtaa olla Valko-Venäjän ruplan kurssi.

Minskin lentokenttä joulupäivänä 2013
Kuva: Riitta A.

Jännittävät, hauskat, hyvät ja ei-niin-hyvät kokemukset ovat elämyksiä ja synnyttävät tarinoita, jotka ovat ainutkertaista pääomaa. Mahdollisuus nähdä maailma toisenlaisesta näkökulmasta ja tutustua erilaisten ihmisten elämään. Siksi minä matkustan. Eräs ystäväni on sanonut, että hän rakastaa sitä tunnetta, kun uuden kaupungin kaduilla löytää askeliinsa paikallisen rytmin. Allekirjoitan, se on mahtava tunne! Silloin olet kotona, vaikka olisitkin kaukana kotoa.

Tottakai elämäntilanne vaikuttaa myös reissaamiseen. Tyttäreni synnyttyä ensimmäiset vuodet eivät koliikin ja massiivisten ruoka-aineallergioiden vuoksi olleet ihan helpoimmasta päästä. Kun vuosien ajan yli neljän tunnin matka unten maille oli vain haave, jäi muukin matkustaminenkin vähemmälle.

Mutta aika aikaa kutakin ja tytön kasvaessa jalkapohjiani alkoi taas kutittaa. Nyt meneminen ei ole enää ihan niin yksinkertaista, kun täytyy sovittaa yhteen aika monen ihmisen toiveet, tarpeet ja aikataulut. Mutta olen pyrkinyt matkustamaan ulkomaille ainakin nelisen kertaa vuodessa.

Viime syksynä Monte Rosa -reissun jälkeen syyskuussa vietin viikon Espanjassa. Sen jälkeen tein päätöksen talven yli kestävästä reissutauosta. Vaikka matkakulut saa aika alhaisiksi lentämällä ja asumalla edullisesti, oli silti pakko pysähtyä säästämään rahaa edessä olevaan Mont Blanc -reissuun ja kiipeilyvarusteisiin. Perheen Riika-viikonloppua lukuunottamatta en siis ole kymmeneen kuukauteen astunut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Rakkaudesta asemien tunnelmaan

Reissutauon aikana on tehty monenlaista matkasuunnitelmaa lähitulevaisuudelle: Mont Blanc -reissun jälkeen edessä on ensimmäinen Aasian matkani, kun vuoden lopulla matkustan ystäväni kanssa Singaporeen. Siellä on muuten monta kertaa maailman parhaimmaksi lentokentäksi palkittu Changin lentokenttä. Kutkuttavaa!

Kevään suunnitelmiin kuuluu pienempiä reissuja: viikonloput Lontoossa toisen ystävän kanssa ja tyttären kanssa Pariisissa (hän aloittaa syksyllä ranskan opinnot ja lupasin, että keväällä hän saa ostaa jäätelöä Ranskassa).

Ideapöydällä ovat myös vaellusreissu Ruotsiin Kebnekaiselle ensi kesänä ja sitten syksyllä kiipeilyreissu Etelä-Amerikkaan.

Katsotaan, mihin aika ja rahat riittävät. Onneksi maailma ei karkaa mihinkään, vaikka kaikkea ei ehtisi tehdä heti. Kun vain malttaisi odottaa…

Nyt onneksi tämänkertainen odotus alkaa olla lopuillaan. Voin melkein kuulla, kuinka matkalaukkuni
paukuttaa kellarin häkkivaraston ovea. Vai onko se sittenkin innosta poukkoileva sydämeni, kun noin kolistelee?

Vuorenvalloitus 2015 on ohi – seikkailu jatkukoon!

By Janiina

On August 15, 2015

In alpit, alppikiipeily, blogi, dufourspitze, janiina ojanen, matka, matkailu, matkapäiväkirja, mont blanc, mont forte, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä

Lentokoneessa en olisi malttanut istua aloillani.
Kotiin päästyäni minulle tarjoiltiin lasillinen kuohuvaa, ja heti aamulla ystävä toi ensimmäisten päivien selviytymispakkauksen, jossa oli muun muassa kahvia, suklaata ja juustoa. Sain monta “Tervetuloa!” -viestiä, ja tytär viestitteli toistuvasti: “Ootko jo kotona?” Kuinka onnekas ihminen olenkaan; minulla on niin paljon, minkä vuoksi kiiruhtaa kotiin.

Vuorelle kiipeäminen oli vain osa Vuorenvalloitusta. Vuoreni valloitus oli unelman toteuttaminen: koko matka idean syntymisestä hetkeen, jolloin Monte Rosan huipulla nostin kädet kohti taivasta riemukkaaseen tuuletukseen ja kiipeilyparini Laku pukkasi minua hartiaan: “Me tehtiin se!”

Matkan varrella olen kiittänyt useampaankin otteeseen. Mutta silti tuntuu, etten ollenkaan tarpeeksi.
Minulla on ollut ympärillä huikea jengi: Tapion johdonmukainen työ ja väsymätön kannustus auttoivat minut kuntoon, jolla valloitetaan vuoria. Katja on ollut korvaamaton apu lihashuollon saralla. Yhteistyökumppanit ovat tsempanneet koko matkan. Rakkaat ovat monin eri tavoin olleet tukena ja apuna, ja blogin lukijoiden kannustus on ollut kuin polttoainetta. Olen saanut paljon enemmän kuin uskalsin toivoa: uusia näkökulmia, kokemuksia ja ystäviä! On aika nöyrä olo.

Vuorenvalloitus 2015 on päättynyt. Matka jatkuu, ja tuskin maltan odottaa seuraavia seikkailuja.
Kiitos, että olet ollut mukana ja onnea omien vuoriesi kanssa, mitä ne sitten ovatkin!

Janiina

“Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä kehossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen: ‘ Hitto, mikä matka!’ – Mavis Leyrer 83 v.”
(Carina Räihä: Huipulta huipulle)

p.s. Lupasin julkaista lisää kuvia, mutta blogialusta ei mielestäni ole paras mahdollinen monien kuvien julkaisuun ja selailuun. Niinpä latasin kuvat Facebookiini, julkiseen kansioon, jossa voit käydä niitä katsomassa ja kommentoimassa.

Täytä laukku, nollaa mieli

By Janiina

On July 30, 2015

In Gouter, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, pakkaaminen, seikkailu, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Tyttäreni lähtiessä upotin kasvoni hänen hiuksiinsa ja vedin syvään henkeä, jotta saisin mukaani niin paljon hänen tuoksuaan kuin mahdollista. Kuiskasin muutaman rohkaisevan sanan ja suukotin poskea. Hymy oli liimattu kasvoilleni, kunnes näin pienen selän katoavan porttikonkiin. Silloin annoin periksi ja itkin sydämeni pohjasta. En sillä tavalla naisellisesti: hiljaisia huokauksia kyynelhelmet poskilla eteerisesti ikkunasta ulos tuijottaen. Vaan purin pahan oloni toimintaan: nenä punaisena ja valuen, kyyneleiden sokaisemana huidoin imurilla ympäri asuntoa ja kuulostin luultavasti nuhaiselta norsulta.

Hyvät itkut keskeytti puhelu kiipeilypariltani. Hän oli jo pakkaamassa, koska viettää pari päivää Helsingissä ja tulee sitten suoraan lentokentälle. Kävimme lyhyesti läpi matka-aikataulun ja muutaman muun detaljin.
– Nähdään kentällä, päätimme puhelun, ja minäkin päätin katsella varusteita hiukan kasaan, kun itkukaan ei oikein enää irronnut.

Nyt asunnossani on hiljaista. Iso vihreä armeijamallinen laukku makaa olohuoneen lattialla. Sen vieressä on iso kasa tavaraa. Keon vieressä lattialla lojuu hevosenkenkä. Isä antoi sen minulle syntymäpäivälahjaksi maaliskuussa:
– Tiedän, ettet ole taikauskoinen. Mutta minun mielikseni laita tämä sen kaapin oveen, jossa säilytät kiipeilyvarusteitasi.

En laittanut hevosenkenkää oveen. Mutta otan kaiken tarjolla olevan onnen nöyrästi vastaan, joten hevosenkenkä on viime kuukaudet ollut varustekaapissa hyllyn reunalla. Ja jollain tavalla siitä on tullut merkityksellinen esine minulle. Punnitsen sitä kädessäni hetken, vien sitten takaisin kaappiin ja asetan takaisin paikalleen, nyt tyhjennetyn hyllyn reunalle.

Vuosien mittaan olen oppinut matkustamaan suhteellisen kevyesti. On kuin jokaiselle reissulle lähtiessä ottaisi mukaan yhden tavaran vähemmän kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei lentolaukku riitä. Pyrin kuitenkin pakkaamaan mahdollisimman kevyesti, jotta voin ottaa lentomatkan ajaksi osan Lakun kameravarusteista omaan laukkuuni. Olen viime viikkoina tehnyt useammankin listan mukaan pakattavista tavaroista. Jokainen listoista sisältää aika lailla samat tavarat eri järjestyksessä:

passi, matkustus- ja vakuutusdokumentit
tietokonepiuhat ja puhelimen laturi
matkaopas ja pokkari luettaviksi
reppu
otsalamppu
aurinkolasit ja strap (suojalasit kovan tuulen varalle tuo Laku)
korvatulpat, varpaanlämmittimet
ea-tarvikkeet ja puhdistusliinat
alusvaatteet ja -kerrastot, sukkia
välipuku
kuoripuku ja toppatakki
hanskat, pipo, merinovillainen putkihuivi
vaelluskengät, lenkkarit (Tomsit jalkaan, jos menee tiukille kentällä vaihdan vaelluskengät lennon ajaksi, koska ne ovat eniten tilaa vievät ja painavimmat)
tyttötarvikkeiden supistettu valikoima ponnarilenkeistä meikkeihin
piilolinssejä ja silmätippoja, silmälasikotelo (matkustan silmälasit päässä)
treenivaatteita harjoituspäiville
kesämekko vapaapäiviä varten (mutta vain yksi, jotta saan syyn edes hiukan shoppailla Genevessä)

Paikanpäältä vuokrataan vielä jääraudat, hakku, kypärät ja sen sellaista. Aion myös ostaa pesuaineet, aurinkorasvat, juomapullot ja huiputuseväät periltä.

Tarkemmat kuvaukset huiputusvarusteista löydät täältä.

Viime päivinä Mont Blancin olosuhteissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Tämänhetkisen tietoni mukaan Gouterin reitti ja maja ovat pysyneet suljettuina ja freezing point (korkeus, jossa lämpötila laskee alle nollan) on noin 3500 metrissä mutta ennusteiden mukaan se on nousemassa takaisin 4000 metrin hujakoille.

Tuntemukseni kiertävät kehää huolestumisesta ärtymyksen kautta hyväksyntään, aloittaakseen kierroksen taas uudelleen. Ajatukset leijuvat ohitse ilman, että saan kunnon otetta yhdestäkään. Vielä on aikaa olosuhteiden muuttua. Mutta voi myös käydä niin, että valmistauduttuani kymmenen kuukautta en saa edes tavoitella Mont Blancin huippua. Jos kohde vaihtuu lennosta ja päädymme pyrkimään jonkin toisen vuoren huipulle, pystyykö oman pään nollaamaan ja kokemuksesta nauttimaan ilman, että vilkuilee olkansa ylitse? Toivon niin. Uskon niin. On vaan pistettävä oma pää kääntymään. Taas tehdään, ei yritetä.

Hitto, kun täällä on hiljaista.

Lähtöön aikaa 3 kk – Vuorenvalloittajan seinän ylitys

By Janiina

On May 3, 2015

In alpit, geneve, harjoittelu, hieronta, janiina ojanen, matka, matkailu, mont blanc, valmistautuminen, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Voitko uskoa: eilen oli tasan kolme kuukautta siihen päivään, kun astumme lentokoneeseen, joka kiidättää meidät Geneveen?!

Viime aikoina Mont Blanc-valloitukseen valmistautuminen ei ole edennyt ihan niin sutjakkaasti kuin voisi toivoa. Olen marmattanut väsymyksestä ja kroppakin on ollut tiukoilla. Eteenpäin on menty, vaikka välillä vähän karmit kolisten.

Kiipeilyparini Laku kysyi minulta tässä eräänä päivänä: “Etkö tunne välillä ‘turnajaisväsymystä’? Eikö tule joskus sellaista oloa, että ei voisi vähempää kiinnostaa?”

Vastaukseni tuli ulos suustani ennenkuin ehdin edes ajatella (yllätysyllätys): Ei tule.

Suuri syy lienee, etten näe sitä vaihtoehtona. En kiistä, etteikö yksittäinen treeni joskus tuntuisi hankalalta tai ei-houkuttelevalta. Välillä tossunpohjissa on tervaa, se kuuluu asiaan. Eikä kukaan tykkää kaikesta. Inhoan punnertamista, lankuttamista ja erityisesti punaista painajaista. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin jättää ne väliin. Ajattelen, että silloin kun luovuttaminen ei ole vaihtoehto, on turhaa käyttää aikaa sen pohtimiseen.

Tiedän itsekin, että treenaaminen alkaa taas maistua, kun vaan menee ja tekee. Oletko huomannut, kuinka vastenmielinen homma, vaikka tiskaaminen, muuttuu aina vain hankalammaksi ja tylsemmäksi, mitä enemmän sitä miettii? Mutta kun vaan hoitaa homman heti pois, työ on pian pois päiväjärjestyksestä ja aikaakin säästyy, kun se vetkutteluaika jää muuhun.
No, pakko myöntää, että tiskaamisessa minäkin vetkuttelen, mutta treenaamisen kohdalla tuo teoria kohdallani pitää. (Venyttelystä en kuitenkaan suostu puhumaan tässä yhteydessä. Hahaa…)

Toinen asia on tietoisesti ilahtuminen.
Motivaatio syntyy, ainakin osittain, tyydytyksen tunteesta. Joskus se tunne ei luontaisesti tule, vaan se pitää synnyttää. Silloin ilahtumisen aiheen ei tarvitse liittyä varsinaiseen tavoitteeseen. Minä olen tässä matkan varrella tietoisesti valinnut ilahtua esimerkiksi siitä, että hartiani ovat nyt treenaamisen myötä muuttuneet aiempaa enemmän omaa silmääni miellyttävän näköiseksi. Joskus yläkroppatreenin pinnistää muistuttaen itseään, kuinka se jäntevöittää hartialinjaa. Vähän pinnallista ehkä ja aika pitkä aasinsilta siihen, että varsinainen päämäärä on jaksaa kantaa tavaransa Mont Blancin rinteillä? Mutta joskus tarkoitus pyhittää keinot.

Sitten on vielä ne kuuluisat omat rajat ja niiden tunnistaminen.
Maratoonarit puhuvat “juoksijan seinästä”. Pitkän juoksun aikana (maratonilla kuulemma noin 30 kilometrin kohdalla) tulee hetki, jolloin vauhti hiipuu, lihaksiin alkaa sattua ja jalat jäykistyvät. Yleensä tämä selitetään glykogeenivarastojen loppumisella. Eräs maratonin juossut tuttava sanoi, että kun tilanteen kanssa pääsee henkisesti sinuiksi, olo paranee ja kun sitten uudelleen pääsee rytmiin, eivät viimeiset kilometrit ole niin pahoja. Eli juoksijan seinä ei välttämättä ole hetki, jolloin keho on lopussa. En tunne ilmiötä sen tarkemmin, mutta ajatus on myös symbolisesti mielenkiintoinen: Kun suurin osa on takana, mutta pinnistettävää on vielä, usko loppuu ja siksi voimat tuntuvat hiipuvan. Suurin taistelu käydäänkin jo kauan ennen maalisuoraa.

Vaikka maratonista en tiedä mitään, olen kyllä juossut pidempää lenkkiä ja tuntenut sen kamalan tunteen, voima valuu pois jaloista. Vähän joka paikkaa alkaa kivistää, hengitysrytmi takkuaa ja olo muuttuu tuskaiseksi. Joskus pelkkä kestäminen lenkin loppuun asti keskeyttämättä tekee hyvän mielen ja fyysinen palautuminen tapahtuu kuin itsellään. Joskus olo on kertakaikkiaan niin hirveä, että kehon ja mielen palautuminen ottaa aikaa. Silloin sparraan itseäni ajattelemalla, että tämä on myös sitä henkistä valmistautumista. Oppaani Petten kertoman mukaan maratoonarit ovat sanoneet, että Mont Blancin huiputus on raskaampi suoritus kuin maratoni. Ja vaikka vuorella päättäisi keskeyttää, sieltä pitää kuitenkin tulla alas eli joka tapauksessa puolet suorituksesta on keskeytyshetkellä tekemättä. Parempi siis kestää pieni hapotus!

Missään tapauksessa en tarkoita, että hengen voitto ruumiista olisi joka hetkessä vastaus. Oman kehon kuunteleminen on ehdottoman tärkeää, sen olen oppinut kantapään kautta. Vuorikiipeilijän ja juoksijankin pitää tunnistaa, koska keho on aidosti lopussa. Omia fyysisiä rajojani etsiskelin talvella Varalan kestävyyskuntotesteissä, joissa juoksin itseni tajuttomaksi. Toinen fyysinen raja tuli nyt keväällä vastaan, kun polvet alkoivat oireilla. Siihen on nyt reagoitu ja hoidan itseäni kuntoon väliaikaisesti kevennetyllä treenillä ja intensiivisellä lihashuollolla.

Kuten olen aiemminkin todennut, valloitan vuortani joka päivä. On mielenkiintoista huomata, kuinka unelma arkipäiväistyy sitä kohti rämpiessä. Kun sitten elokuussa on se suuri päivä ja noin kuudentoista tunnin aikaikkunassa tavoittelemme Mont Blancin huippua, on motivaatio varmasti pilvissä. Mutta kun tavallisena torstaiaamuna raahautuu vesisateessa ennen työpäivää salille heiluttelemaan painoja, ei ajattele olevansa matkalla Alppien korkeimmalle huipulle. Mutta ei se haittaa, niin kuuluukin olla.
Ehkä viimeiset pari kuukautta ovat olleet “Vuorenvalloittajan seinä”.

Eli oikeastaan koko tämän jorinan pointti on, että vaikka välillä vähän kitisenkin, on tämä vaan aika huikea juttu, tämä Vuorenvalloitus! Mieti nyt, enää kolme kuukautta!