Category: matkablogi Page 1 of 7

Twendene pole pole! – Paluu Mount Merulta ja katastrofin ainekset

Mount Merun kraaterissa oleva tuhkasuppilo

Maisema tuntui muuttavan muotoaan jatkuvasti auringon kivutessa yhä korkeammalle, ja olisin voinut jäädä Mount Merun huipulle koko päiväksi. Mutta edessä oli laskeutuminen koko matkan Miriakamba Hut -majalle asti, ja noin puolen tunnin jälkeen oppaamme Abraham ja Steven alkoivatkin usuttaa meitä paluumatkalle:
– Twendene! (Mennään)

Eräs kiipeilyn jännittävä ulottuvuus on, että vaikka huiputus on matkan kohokohta, ei kiipeilyn ilo vähene paluumatkalla, vaan jokaisella osuudella on oma roolinsa. Siksi useimmiten lähdön hetkellä olen valmis astumaan seikkailun seuraavaan vaiheeseen. Mutta silti aina kengät painavat vielä normaaliakin enemmän, kun otan ensimmäisiä askelia huipulta alaspäin, ja tunnen haikeuden kouraisun sydämessäni. Nytkin huipulta alas johtavilla jyrkillä kiviharjanteilla vilkaisin monta kertaa taakseni ja koetin tallentaa jokaisen yksityiskohdan mieleeni, jotta voisin palata näihin hetkiin sydämessäni loppuelämäni ajan.

Laskeutumispolulla
huippupyramidin varjossa

Paluumatka kuljettiin rivakkaa tahtia, ja oppaamme Stevenin Family Teamiksi ristimän ryhmämme jono harveni pitkäksi letkaksi. Naureskellen totesimme, että olimme taas oppineet pari uutta asiaa, jotka tuntuvat yhdistävän useimpia vuoristo-oppaita kaikkialla, missä olemme kiivenneet. Ensimmäinen on, että jos opas sanoo jonkun paikan olevan “just around the corner”, matkaa voi arvioida olevan minimissään puoli tuntia.
Toinen asia on, että oppailla on aina kiire alas.

Reitti oli sen verran haastava, että olisi ollut paras pitää jatkuvasti katse alhaalla seuraavaa askeleen paikkaa etsimässä. Mutta maisemat vaativat huomiota. Näkymä oli epätavallinen ja epärealistisen kaunis, ja olimme tulleet nauttimaan koko vuoresta. Mount Merulla ei jäätikön puuttumisen vuoksi ole olosuhteiden lämpenemisestä syntyvää vaaraa, joten päätimme olla pitämättä turhaa kiirettä.
Pole pole! (Swahiliksi hitaasti) huikkailimme toisillemme ja oppaiden “Mambo?”-kysymyksiin (Miten menee/mitä kuuluu), vastailimme:
– Hakuna matata! Twendene pole pole! (Kaikki hyvin! Mennään hitaasti!)

Nousevan päivän valossa Mount Merun massiivisuus ja karu kauneus pääsivät oikeuksiinsa. Taas kerran totesin, että on oikeastaan ihan hyvä, ettei yöllä näe kaikkea; reitillä oli muutama kohta, joiden kiipeäminen ilman varmistusta olisi saattanut jännittää melkoisesti.

Maisema Kilimanjarolle

Kulkiessamme tenttasimme innokkaasti oppailtamme swahilin sanoja ja ilmaisuja, ja pian huomasimme, että sanamuotojen kanssa kannattaa olla tarkkana, sillä monet vastakohtaiset ilmaisut rakentuvat samasta sanarungosta: esimerkiksi pole polen tarkoittaessa “hitaasti”, pelkkä pole tarkoittaa “anteeksi” ja kuna matata tarkoittaa “on ongelma” eli hakuna matatan vastakohtaa. Hupaisa yksityiskohta oli myös se, että ihmettelimme, miksi oppaat puhuivat minusta niin usein. Olin jo vähän huolissani, että teenkö jotain väärin, mutta sitten kävi ilmi, että janiini tarkoittaa “olla varma”.

Korkealla vatsassani pyörivä kuvotus väistyi tuttuun tapaan, kun pääsin 4300 metrin alapuolelle ja olin taas loistokunnossa. Heikki ja Terry kärsivät hiukan päänsärystä, mutta muuten olimme kaikki hyväntuulisia ja hyvävointisia.

Noin kello 10 aamulla saavuimme takaisin Saddle Hut -majalle onnellisina ja suorastaan epäuskoisina viimeisen kahdentoista tunnin elämyksestä. Söimme lounaan majan edelleen tyhjässä ruokasalissa ja kaaduimme uupuneina sänkyihin parin tunnin unille ennen iltapäivän laskeutumista Miriakamba-majalle.

Laskeutuminen jatkui edelleen rivakalla tahdilla. Viimeisen vuorokauden vähäinen unimäärä oli nautittu parin tunnin pätkissä, joten ei ihme, että liikkeelle lähtiessämme mieleni tuntui hiukan kankealta. Mutta kropalle lyhytkin lepo oli tehnyt tehtävänsä, ja lihakset jaksoivat taas mennä.

Olimme laskeutumassa kivistä seinämäpolkua iltapäiväauringon kuumassa pätsissä, kun yhtäkkiä polulle alkoi muodostua ruuhkaa. Ylös kiipesi kymmenien ihmisten ryhmä kantajineen, vanavedessään useita pienempiä ryhmiä. Abraham totesi, että huiputusreitin kapeat polut ruuhkautuvat todella helposti ja ennusti, että seuraavana yönä vuoren pienelle huipulle joutuisi jonottamaan. Kuinka uskomattoman onnekkaita olimmekaan, kun saimme yhden yön ajaksi koko vuoren itsellemme!

Myöhään iltapäivällä saavuimme Miriakamba Hutille. Polviani kivisti laskeutumispolun kova kivinen alusta ja olin ilahtunut, kun majan seinä ilmestyi puiden lomasta näkyviin. Päivällisen jälkeen, ennen nukkumaanmenoa kohotimme vielä mukimme ilmaan ja nostimme maljan Mount Merun huipulla koetuille suurille hetkille:
Maisha marefu! (Swahilinkielinen toivotus tarkoittaa pitkää elämää)

Abraham paluumatkalla

Päivä 7: Paluu Moshiin ja katastrofin ainekset (lautasella)?

Aamupäivän aikana vaelsimme taas Arushan kansallispuiston runsaiden niittyjen halki. Matka eteni mukavasti, ja kaikilla oli jo mielessä valmistautuminen huomenna alkavalle Kilimanjaro-vaellukselle. Iltapäivä ja ilta menisivät varustetäydennyksen ja tankkauksen parissa.
Ryhmään liittyisivät Kilimanjaroa varten ryhmänjohtaja Nathan sekä muut kiipeilijät Adam, Ian ja Paul. Tunsin pienoista haikeutta, sillä Family Team oli alkanut tuntua kotoisalta, enkä tainnut olla aina. Nimittäin oppaat kertoivat antaneensa meille lempinimet.

– We call you Papa Tembo (Elefantti), because you are big and strong, Abraham kertoi Heikille.

Terryn lempinimen oppaat suostuivat kertomaan pienen suostuttelun jälkeen. Lyhyehkö brittivahvistuksemme oli saanut kutsumanimekseen Twiga (kirahvi). Oppaiden jännittyneet ilmeet lientyivät, kun mainion huumorintajun omaava Terry otti lempinimensä vastaan virnistellen.

Oman nimeni tiesin jo, sillä huipulta palatessa Steven oli kysellessään ryhmän vointia huudellut minulle:

Mambo, Mama Simba? (Kuinka voit, äitileijona?)

Vesiputous paluumatkan varrella

Paluu Moshiin venyi pitkälle iltapäivään ja valmistautuminen seuraavan päivän lähtöön piti aloittaa välittömästi. Hotellihuoneen lavuaarissa pestyn pyykin kuivaaminen kuumankosteassa huoneessa seuraavaan aamuun mennessä synnytti pienoisen haasteen, jonka “macgyvermaisesti” ratkaisimme rakentamalla huonetuulettimesta ja matkalaukkutelineestä kuivaustelineen.

Pyykkituokion jälkeen vaelsimme pitkin kylän kuumia, pölyisiä katuja etsien kauppoja, joista löytyi täydennyksiä (eväitä, käsidesiä, talkkia ja niin edelleen) edessä olevaa kuuden päivän vaellusta varten. Tuntui hämmentävältä huomata, kuinka olin tottunut ympäristöön, joka vielä muutama päivä sitten tuntui elokuvien kulisseilta.
Noin 200 000 asukkaan kylän keskusta ei ole kovinkaan suuri, joten suuremmat kadut olivat jo kohtuullisen tuttuja. Värikkäät tavara-, vihannes- ja hedelmävuoret kadulla romahtamispisteeseen ränsistyneiden, matalien betonirakennusten edessä, katupölyssä leikkivät lapset ja värikkäisiin liehuviin kaapuihin pukeutuneet naiset banaanitertut päidensä päällä sekä holtiton liikenne tuntuivat tutuilta enkä enää kiinnittänyt huomiota ihmisten uteliaaseen tuijotukseenkaan. Kaduilla vanhoilla polkuompelukoneilla työskentevät vaatturit, ämpäristä pähkinöitä paperitöttöröihin kaupustelevat vanhukset sekä aseiden kanssa partioivat pankkien vartijat tuntuivat jo tavanomaisilta.
Aluksi minulla oli ollut hiukan vaikeuksia saada selvää paikallisten voimakkaalla aksentilla puhumasta (usein muutaman kymmenen perussanan varassa olevasta) englanninkielestä, mutta nyt puheen seuraaminen oli muuttunut helpommaksi.
Kuinka nopeasti ihminen sopeutuu (ja sokeutuu) ympäristöönsä! Se taitaa olla yksi suuria vahvuuksiamme – ja myös heikkoutemme.

Kauppamatkan päätteeksi poikkesimme tummuvassa illassa syömään kiipeilymatkojen perinteeksi muodostumassa olevan “viimeinen pizza ennen vuorille lähtöä” -aterian (joka tällä kertaa oli samalla myös “vuorilta paluu -pizza”).

McGyver tekee matkalaukkutelineestä
kuivurin

Kun palasimme hotellille, pihan terassilla istui Terry neljän miehen kanssa. Punatukkainen ja -partainen, vanttera nuori mies oli matkanjohtajamme Nathan. Toista kertaa Kilimanjaron huippua tavoitteleva, nelikymppinen manchesterilainen Paul kertoi ensimmäisen yrityksen päättyneen keskeytykseen sairastumisen seurauksena loppuneen kiipeilykunnon vuoksi. Nyt mies oli valmistautunut muun muassa ennakoivalla Diamox-kuurilla ja osallistumalla yliopistotutkimukseen, jonka myötä hän oli viime viikot totuttanut kehoaan ohueen ilmaan kotioloissa happimaskin avulla. Mies päätti esittelynsä massiiviseen aivastukseen ja kertoi Murphyn lain astuneen kuvioon: Paul oli sairastunut flunssaan juuri ennen lähtöä.
Terryn vieressä istui hänen ystävänsä, niinikään kestävyysurheiluun hurahtanut Ian, jolla oli hallussaan ryhmän korkeusennätys. Mies on kavunnut Aconcagualla yli 6300 metriin ennen kuin joutui kääntymään takaisin.

Viimeisenä uutena ryhmän jäsenenä esittäytyi kaksimetrinen, 19-vuotias rugbyn pelaaja Adam, joka istui katse surkeana pöydän takakulmassa. Kävi ilmi, että nuorukaisen matkalaukku oli kadonnut lennon vaihdon yhteydessä. Päällä olevat T-paita, shortsit ja lenkkarit olivat kaikki, mitä nuorella miehellä oli. Yhteen ääneen kaikki lupasimme auttaa Adamia ja jakaa varusteitamme, mikäli laukkua ei aamulla löytyisi. Mutta ymmärrettävästi viikko erämaassa ilman varusteita taisi olla suurempi seikkailu kuin mihin nuori mies oli ennakkoon ajatuksissaan varautunut, eikä Adamin mieliala juuri tuntunut avuntarjouksestamme kohentuvan.

Pienen keskustelun jälkeen Heikki ja minä vetäydyimme nukkumaan muun ryhmän vielä jäädessä hetkeksi turisemaan. Oloni oli hikinen ja hiukan hutera, mutta ihmekös tuo, kun olimme viettäneet päivän Moshin kuumilla hiekkakujilla. Uni auttaisi kyllä.

Yöllä, noin kello kaksi, heräsin kovaan meteliin. Kesti hetken tajuta, että raivokas murina ei ollut huoneen nurkassa ärjyvä villipeto – vaan kouristeleva vatsani. Tuskin olin asian ehtinyt oivaltaa, kun tuli todella kiire. Lattialla oleviin varustekasoihin kompuroiden juoksin vessaan, jossa viettäisin koko loppuyön.

Kaikenlaisia vatsapöpöjä olen maailmalta onnistunut itseeni imemään, mutta mitään vastaavaa en ollut koskaan kokenut.
Vatsan raivoaminen kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä, ja vihlovat kouristukset raastoivat kyyneleet silmistäni. Pari kertaa jopa nostin paidan helmaa epäuskoisena, sillä myllerrys oli niin voimakas, että olin varma kouristusten näkyvän ulospäin. Vatsanahkani vapisi lihaskramppien voimasta, mutta vahvasta Alien-elokuvien mielleyhtymästä huolimatta en havainnut mitään navan kautta ulos pyrkivää. Jätettäköön yksityiskohdat kertomatta, mutta sen sanon, että napa olikin sitten ainoa reitti, jonka kautta mitään ei tullut ulos.

Aluksi yritin aina välillä palata takaisin vuoteeseen, mutta lopulta päädyin aina tyhjennysten välillä makaamaan kylpyhuoneen lattialla hakien kaakeleista viilennystä kuumeiseen olooni.
Joskus aamun sinertäessä taivaanrannassa onnistuin saamaan vatsalääkkeen pysymään sisällä. Vatsassani riehui hirmumyrsky, krampit ja vihlonta saivat kehon kouristelemaan, ja kuumehorkka pisti jalat vapisemaan hallitsemattomasti. Mutta ensimmäisen lääkkeen pysyttyä sisällä, nappasin uuden aina tyhjennyksen laannuttua.

Kolmen lääkkeen jälkeen kehoni oli aivan tyhjä, ja mitään ei tullut mistään suunnasta ulos. Puoliksi konttasin sänkyyn. Jos pystyisin nyt nukahtamaan, ehtisin levätä tunnin ennen lähtöä vaellukselle kohti Kilimanjaroa.

Leopardikuume iskee jouluna – Mount Merun lähestyminen

Päivä 3: Jouluaatto Tansaniassa

Moshin torilla

Heräsin outoon tuntemukseen. Kesti hetken päästä tutkimaan tilannetta, sillä olin sotkeutunut sänkyä ympäröivään moskiittoverkkoon. Avasin nihkeilta tuntuvat silmäluomeni ja yritin oikoa hiestä märkiä raajojani. Aurinko pusertui väkisin suljettujen verhojen raosta tunkkaisen kuumaan huoneeseen, ja pöly tanssi raukeasti sen lattialle valuttamalla valojuovalla. Irtauduttuani vastentahtoisesti unen tahmeasta syleilystä, minut herättänyt outo tuntemus paikallistui oikeaan jalkaterääni, nimettömään varpaaseen, ja sai kuuman tykytyksen muodon. Nousin istumaan ja tuijotin hämmentyneenä varvasta, joka oli paisunut lähes kaksinkertaiseksi ja muuttunut ärjyn punaiseksi. Selkeä itikan pistosjälki kutisi ja tykytti yhtä aikaa.

Siihen mennessä, kun olimme pukeutuneet, saaneet aamupalaa ja soittaneet lapsille hyvän joulun toivotukset, oli varvas muuttunut kellertävänpunaiseksi ja turvonnut melkoisesti, mikä ajoi meidät apteekkia etsimään. Noloa myöntää, että itikkamyrkkyä mukana oli ylitsevuotava määrä, mutta allergialääkkeet olivat jääneet kotiin. Aina jotain jää, ja saatoin vain arvata, ettei tämä ollut viimeinen matkasta jäänyt asia. Muistilistojen rakastaja minussa hypähti ilosta, ja aloitin välittömästi Aina mukana -nimisen listan kokoamisen tulevaisuutta varten.

Apteekki löytyi Uhuru Park -puiston laidalta, ja esiteltyäni varvasta apteekkarille, sain tuubin rasvaa sekä mini-grip-tyyppisessä pussukassa kymmenen pientä vaaleanpunaista pilleriä, joiden ainesosista minulla ei ole aavistustakaan. Mutta tovi sen jälkeen, kun olin nielaissut pienen pillerin, kutina ja jomotus laantuivat. Hymyilin niin autuaana, että Heikki antoi pillereille nimen: “Pink Happy Pills”. Autuus täydentyi vähän matkan päästä sattumalta löytyneestä Union Cafe -kahvilasta, joka on käsittääkseni koko kylän ainoa paikka, josta saa erinomaisia erikoiskahveja. Olin heti ensimmäisen päivän parin kahvikokeilun jälkeen siirtynyt teehen. Nimittäin vaikka sademetsän siimeksessä olin saanut loisteliasta kahvia, kaikkialla muualla tarjolla oli vain Africafe-nimistä kammottavaa murukahvia, josta syntyvää tököttiä ei kahvikranttu saa nieltyä edes tahdonvoimalla

Koska seuraavana päivänä olisi edessä lähtö Mount Merulle, vietimme jouluaattoa rauhaisasti ympäri Moshia vaellellen ja lueskellen. Jouluateriana nautimme tansanialaisia kanakastikkeita rauhaisalla terassilla ja seurasimme viereisessä pöydässä huiputusjuhlia viettävän saksalaisryhmän edesottamuksia. Kahdeksan hengen seurueesta useampikin kävi meille kokemuksiaan ja neuvoja jakamassa, mutta tulevat päivät osoittaisivat yhden, uupumuksesta ja parista ylimääräisestä Gin Tonicista huojuvan miehen neuvon olevan ylitse muiden:
– Kahvi leirissä on juomakelvotonta ja teetä on vain yhtä laatua. Kun viikon juo joka aterialla samaa, karvasta mustaa teetä, vaihtoehtoiset maut ovat kuumaa valuuttaa kiipeilytiimin keskuudessa. Ottakaa siis mukaan omaa teetä, eri makuja.

Iltaa kohden kärsimättömyys alkoi nostaa päätään, ja joulupäivällisen jälkeen räjäytimme laukut huoneen lattialle ja aloimme pakata Mount Merun nelipäiväistä kiipeilyä varten. Olin varma, etten innostukseltani saisi nukuttua, mutta kuumuus oli imenyt kehosta voimat niin tehokkaasti, että kaaduttuani sänkyyn vajosin heti syvään, unettomaan uneen.

Päivä 4: Mount Merun lähestyminen

Pientä lähtöinnostusta havaittavissa…
taustalla oppaat ottavat rennosti turrejen hössöttäessä 🙂

Voi sitä riemua ja jännitystä, kun aamulla jo ennen silmien avautumista muistin, että nyt mennään! Kasvot hymystä haljenneina kipusimme aamiaiselle kasseinemme. Mukaan lähtisi tietysti vain neljän päivän kiipeilyvarustus, ja loput tavaramme jäisivät hotellin varastohuoneeseen odottamaan paluutamme.

Mount Merulle meitä lähtisi kolme kiipeilijää; Heikin ja minun tiimiin liittyi aamiaisella Lontoosta kotoisin oleva Terry. Sympaattinen ja rauhallinen Terry on intohimoinen urheilija, jolla on kokemusta monenlaisista lajeista, mutta jonka lajikokoelmaan vuorikiipeily on suht tuore lisä.

Lisäksi ryhmään kuuluisi kaksi opasta, Abraham ja Steven, joukko kantajia ja muuta henkilökuntaa sekä Frederick-niminen metsänvartija. Räjähtänyt, nukkuva tulivuori Mount Meru (hiukan taustatarinaa vuoresta täällä: Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui) nimittäin sijaitsee Arusha National Park -kansallispuistossa, jossa on paljon villieläimiä. Turvallisuuden vuoksi ryhmät eivät saa kulkea puiston alueella ilman aseistettua vartijaa. Yleensä villieläimet pakenevat ihmistä, mutta mikäli eläin tuntee olonsa uhatuksi, se saattaa hyökätä ja tuolloin rangerin tehtävä on hätistää eläin toiseen suuntaan. Kysyessämme, kuinka usein Frederick joutuu asettaan käyttämään, hän arvioi, että keskimäärin pari kertaa kuukaudessa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme laukut ja koko ryhmän pikkubussiin, ja matka saattoi alkaa. Ajomatka kuumassa, tuoksurikkaassa autossa kului rattoisasti kantajien ja oppaiden swahilinkielistä keskustelua kuunnellessa, maisemia ihmetellessä, torkkuessa ja jutustellessa. Toiveeni villin seepran näkemisestä toteutui jo ennen kuin ajoimme puiston alueelle, ja matkan varrella näimme myös apinoita ja antilooppeja.

Kolmen päivän lähestymismarssi alkaa

Odottaessamme ryhmän sisäänkirjautumista kansallispuiston portilla, saimme taas oppia Afrikka-kiipeilyn uhkakuvista: Heikin poistuessa vessaan, oppaamme säntäsi puolijuoksua hänen peräänsä ja nappasi maahan lasketun repun:
– Älkää jättäkö laukkuja vartioimatta tai apinat varastavat ne!
Siinä olisikin selittämistä, jos reissu keskeytyisi muinaisten sukulaisten ryöväysretkeen!

Päivän vaellus alkoi 1600 vertikaalimetristä ja päätyisi Mirakamba-majalle (2514 m). Merun lähestyminen oli kokemus, joka jätti minuun lähtemättömän jäljen, ja viimeistään se sai minut rakastumaan Afrikan ihmeelliseen luontoon. Polkumme kulki halki rehevien niittyjen, joita kirkkaat, solisevat purot halkoivat. Edessä nousi ihmeen kaunis Meru kolmine huippuineen (Little Meru 3820 m, Rhino Point 3800 m ja päähuippu Socialist Peak 4566 m) ja ympärillämme rehottivat satumaisen kaunis savanni ja sen reunojen yli kumartuvan sademetsän reunus. Jos seeprojen näkeminen autosta oli sykähdyttänyt minua, parin sadan metrin päässä laiduntavan vesipuhvelilauman ja pensaissa syöksähtelevien paviaanien bongaaminen aiheutti lähes lapsekkaan riemunpuuskan.

Elämän hienoja kohtaamisia

Sitten Fredrick kääntyi äkisti polulta syrjään ja asteli rauhallisesti ja määrätietoisesti aukean toiseen laitaan. Hetken kuluttua oivalsin syyn, kun tajusin seisovani villin kirahvilauman vieressä. Silmäni kyyneltyivät tilanteen uskomattomuudesta ja nöyryydestä saadessani nauttia noiden majasteetillisten eläinten läsnäolosta. Ne eivät selvästikään kokeneet tilannetta yhtä liikuttavana, vaan jatkoivat kaikessa rauhassa laiduntamistaan. Vasta saapuessamme aivan parinkymmenen metrin päähän, lauma siirtyi verkkaisesti sivummalle. Henkeni salpautui, kun suuri uros lähti kuin hidastetussa elokuvassa laukkaan ja ohjasi laumansa kauemmas meistä pahanhajuisista otuksista. Pieni kirahvinpoikanen jäi vielä hetkeksi uteliaana katsomaan meitä, mutta kääntyi sitten seuraamaan vanhempiaan.

– Mene vaan pikkuinen. Ihan oikein, että olet vähän varovainen. Kaikki ihmiset eivät ole yhtä kivoja kuin me, kuiskasin loittonevalle eläinpienokaiselle, joka kokonsa perusteella voisi kävellä ylitseni tuskin huomaten, että jotain jäi alle.
Heikki kuuli sanani ja kääntyi katsomaan minua hymyillen, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan saman tunteen, joka sai liikutuksen kauluksen kuristamaan kurkkuani.

Matka jatkui, ja polku sukelsi sademetsän syvyyksiin. Äimistyneenä ja ihastuneena laskimme ensimmäisten tuntien aikana kohtaamiamme eläimiä, kun Frederik pysähtyi ja osoitti pyssynpiipulla maassaolevaa ruskeaa, karvaista pökälettä ja kysyi, tiesinkö minkä eläimen jätös se oli. Pienen pohdinnon ja parin arvauksen jälkeen Heikki ehdotti leopardia. Frederick nyökkäsi myöntävästi ja selitti, että ulosteessa näkyvät luut ja karvat ovat saaliseläinten jäänteitä, jotka kulkevat sulamatta leopardin ruoansulatuksen läpi.

Rangerimme Frederick näyttää tietä sademetsän uumeniin

Pienen ryhmämme läpi kulki innostunut kohahdus ja aloimme toiveikkaina vilkuilla korkeina yläpuolellemme nousevien puiden oksille. Leopardi oli kulkenut tästä hiljattain. Kaikki eläimet ovat luonnon uskomattomia taideteoksia, mutta suurissa kissapedoissa on jotain erityisen sykähdyttävää. Olisi upeaa nähdä oikea, luonnonvarainen leopardi!

Niin sai alkunsa Heikin, Terryn ja minun leopardi-intoilu, joka ei hellittänyt koko reissun aikana. Alkuun oppaat taisivat pitää meitä hölmöinä, kun jokainen kahahdus pusikossa synnytti “Oliko se leopardi?” -tyyppistä vitsailua, ja kun kissapeto ei tahtonut ilmestyä, aloimme suunnitella sen photoshoppausta reissukuviin. Kuitenkin parin päivän jälkeen vitsailu alkoi saada sellaisia ulottuvuuksia (jotka lienee parasta jättää “what happens on the mountain, stays on the mountain” -teeman piiriin), että Steven ja Abraham oivalsivat, että vitsailimme ja pian hekin aina välillä liittyivät leopardietsintöihimme.

Pidimme yllä hyvää vauhtia ja nautimme noususta. En ole ennen kiivennyt alueilla, joilla käytetään kantajia ja pakko myöntää, että tuntuu hiukan hassulta pontevasti ähertää eteenpäin 10 kilon päiväreppu selässä, kun kantajat suhahtelevat ohi selässään ja pään päällä parisenkymmentä kiloa ja lisäksi omat varusteet. Oppaamme Steven kertoi noin 5 vuotta kestäneestä pitkästä reitistään oppaaksi: oppaaksi halajavat aloittavat kantajina (nykyään kantajien kuorma on noin 20 kiloa, aiemmin se oli jopa enemmän). Kantajina menestyvät voivat edetä kokin apulaiseksi ja edelleen kokiksi. Viimeisinä vaiheina on myös kirjallisia opintoja vaativa valmistautuminen apuoppaan ja lopulta pääoppaan tehtävään. Kun kantajien kanssa reissun mittaan tuli tutuksi, heistä huomasi selkeästi, kuka halusi edetä urallaan. Oppaaksi halajavat esittäytyivät, kävivät juttelemassa ja olivat aktiivisia suuntaamme, muiden vain tyytyessä jäämään taka-alalle. Pohdimme seuratessamme ryhmän toimintaa, että kyllä se vahvistaa oppaan uskottavuutta sekä koko tiimin turvallisuuden tunnetta tietää, että oppaat tietävät täsmälleen kaikki ryhmän tehtäväroolit vaatimuksineen.

Kuin yllättäin päivän matka 2514 metriin oli takana, ja polku putkahti pensaikon läpi Mirakamba-majan pihaan. Ajoituksemme oli täydellinen. Kaikki muut majalla olevat kiipeilijät olivat paluumatkalla ylhäältä.  Mikäli muita nousevia ryhmiä ei saapuisi, olisimme tästä ylöspäin ainoa kiipeilyryhmä vuorella. Oppaat arvelivat, että harva halusi valita joulupäivän lähestymispäiväksi, joten luultavasti saisimme joululahjaksi nousuista hienoimman: luonnon rauhaa ja tyhjiä polkuja!

Päivällisellä kuuntelin majan ruokahuoneen puheensorinaa ja ihmisten analyysia takana olevasta kiipeilystä. Olin olettanut Mount Merun olevan helppoa etenemistä huipulle asti, mutta ihmisten puheita kuunnellessa aloin aavistella, että 4566-metrisen huipun saavuttamiseksi saisi tehdä töitä.

Ilta-aurinko vuorilla

Päivällisen jälkeen kiipesimme vielä majan vieressä olevalle näköalapaikalle katsomaan Afrikan taivaan tähtiä ja lähes täytenä möllöttävää kuuta, jotka valaisivat tienoon niin, ettei otsalamppuja tarvittu. Kaukana Moshi-kylän valojen takana seisoi Kilimanjaro huippu kietoutuneena pilvipeitteeseen, joka ei ollut väistynyt kertaakaan alueelle saapumisemme jälkeen. Toisessa suunnassa ylitsemme kaartui Mount Merun huippu, joka oli hetkeksi riisunut pilviverhon yltään ja näyttäytyi meille illan pimeydessä henkeäsalpaavan kauniina. Tästä suunnasta katsottuna huipulta alas syöksyvä jyrkänne sai vuoren näyttämään saavuttamattomalta ja niin houkuttelevalta. Sinä iltana kömmin makuupussiini sydän pakahtumaisillaan ilosta:

Tulisipa jo huominen – ja voi kun tämä hetki ei koskaan loppuisi!

Mount Merun huippu kurkistaa pilvien takaa

Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan

Päivä 1: Espoosta Moshiin

Herätyskello pirahti 04. Puolisen tuntia myöhemmin Heikki ja minä pakkasimme kolme isoa laukkua ja käsimatkatavaroina kulkevat kiipeilyreppumme taksiin. Tansania, ja itse asiassa koko Afrikan manner, olisi minulle aivan uusi kokemus. Lentokentälle kiitävän auton pimeällä takapenkillä ajatuksissani vilisivät lapsuuden Avara Luonto -ohjelmien maisemat legendaarisen juontaja David Attenborough’n äänen kaikuessa taustalla. Ehkä kuulisin saman äänen halki koko matkan kuvailemassa eläinten käyttäytymistä ja Masai-heimon perinteitä?

Tutkimusmatkalla Moshin kujilla

Hyödynsin pitkän matkan tarjoaman tilaisuuden purkaa kiireisten viikkojen silmäluomille kerryttämää kuormaa ja nukuin suurimman osan  yhteensä noin 14 tuntia kestäneistä lennoista (sisältäen pompun Amsterdamissa).
Koneen laskeutuessa Kilimanjaron pienelle lentokentälle, ulkona oli jo pimeää. Kuuma, uusia tuoksuja pursuava ilma paiskautui kasvojani vasten koneen ovella. Hiukan sekavan maahantuloprosessin jälkeen koimme jännityksen hetkiä matkatavaroidemme ilmestyessä hihnalle vasta aivan viimeisten joukossa. Ehdin jo lohduttaa itseäni, että olimme pakanneet vaelluskengät käsimatkatavaroihin, sillä ne ovat vaikeimmin korvattavissa oleva varuste, mikäli laukut päätyvät tekemään omia seikkailujaan. Mutta viimeisellä hetkellä hihnalle ilmestyivät tutut värikkäät kiipeilyvarustelaukkumme tavara-arsenaalia täydentävän matkalaukkumme seuraamina.

Astuessamme ulos asemarakennuksesta kohtasimme massan safari- ja kiipeilyoppaita, jotka olivat saapuneet noutamaan asiakkaitaan. Oppaat huutelivat tervehdyksiä ja heiluttelivat paperilappuja, joille he olivat kirjoittaneet joko vieraidensa nimet tai vaihtoehtoisesti oman yrityksensä nimen. Luulimme jo, että meidät oli unohdettu, kunnes bongasin kauimmaisesta kulmasta miehen, jonka kädessä olevassa lapussa oli palveluntarjoajamme logo. Oppaamme vei meidät parkkipaikalle – todetakseen, että kyytimme oli jo lähtenyt (tai vaihtoehtoisesti se ei ollut koskaan saapunutkaan). Puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saatiin korvaava kyyti, laukkuvuoremme survottiin pienen Nissanin peräkonttiin ja puristauduimme reppuinemme takapenkille. Matka kohti tukikohtaamme, Moshi-nimistä kylää, alkoi.

Moshin katukuvaa

Töyssyisellä tiellä pomppivassa, huonolla jousituksella varustetussa autossa tuoksui vahvasti hiki ja jokin virtsan tuoksua muistuttava. Yö oli niin pimeä, etten erottanut muuta kuin satunnaisissa valoissa loistavia Coca-Cola-kylttejä (tulisin pian huomaamaan, että kyseinen brändi on niin hallitseva Moshissa, että lähes kaikkien kauppojen mainoskyltit, tienviitat ja jopa kaupungin aukean kello on merkitty tuolla puna-valkoisella logolla). Ajon aikana opin, että täällä etäisyydet ilmaistaan mieluiten aikoina, ja useimpiin paikkoihin etäisyys on 30 tai 45 minuuttia, riippumatta siitä, kauanko matka todellisuudessa kestää.

30 minuutin (oikeasti tunnin) mittaisen ajomatkan jälkeen saavuimme Moshiin ja kaarsimme lukituista porteista pienen hotellin pihaan. Ruokaa ei enää ollut saatavilla, ja vastassa ollut aulatyöntekijä sanoi, ettei ollut turvallista enää lähteä hotellin alueelta ruokaa etsimään. Niinpä nautimme iltapalaksi pari kourallista eväspähkinöitä ja pullollisen vettä ennen kuin kaaduimme sänkyyn. Edessä oli kokonaiset kaksi päivää aikaa tutustua Moshin alueeseen ja valmistautua Mount Merulle lähtöön.

Afrikkalaista suurpiirteisyyttäkö: hotellin aulan kelloissa
aikaero vaikuttaa tuntien lisäksi myös minuutteihin

Ihanaa, nyt saisimme pitkät yöunet!

Päivä 2: Kahvikestit tansanialaiseen tapaan ja Moshin monet kasvot

…väärin. Aamulla kello 7 havahduin jyskytykseen ja huuteluun oven takana:
– Thomas is here looking for you!

Kuka ihmeen Thomas ja mitä hän oikein halusi? Pukeuduimme ja unenpöppöröisinä kompuroimme alakertaan, jossa vastassa oli edellisenä iltana meidät hotellille johdattanut mies, joka paljastui nyt brittiläisen palveluntarjoajamme (Adventure Peaks) paikallisen kumppaniyrityksen edustajaksi. Hän oli kuullut, että meillä oli vapaa-aikaa ja alkoi esitellä meille vaihtoehtoja päivän ohjelmaksi. Innostuimme vaelluksesta vesiputoukselle (jonne matkaakin olisi vain 30 minuuttia, hahaa) ja unien jatkamisen sijaan aloimme valmistautua retkelle.

Hotelliamme voisi kuvailla jopa hellyttäväksi sekasotkuksi Eurooppaa ja Afrikkaa, kuin yritykseksi rakentaa jotain länsimaalaista. Alku on ollut melkein lupaava, mutta jotenkin viimeistelyssä on leppoisasti oikaistu mutkissa. Päällisin puolin kaikki näyttää kohtuulliselta, mutta asiat eivät kestä lähempää tarkastelua. Huoneet olivat tilavat, mutta nuhjuiset, rappaukset varisevat ja kahvat jäävät käteen. Suihkut ovat likaiset ja paineettomat, myös kuuman ja kylmän veden hanan asentaminen väärinpäin aiheuttaa jänniä hetkiä ensimmäisinä aamuina. Ilmastointilaitteet on asennettu, mutta ne eivät toimi. Aamupala on brittiläistyylinen – tai olisi, jos ruoka ei olisi lähes jatkuvasti lopussa (ja silloin jos sitä on, se on kärventynyt vesihauteen liian kuuman lämmitysliekin johdosta). Kun tilaat ruokaa tai juomaa, kannattaa kaikki tilata yksi asia kerrallaan, sillä muuten tarjoilija sekoittaa tilauksen ja tuo jotain aivan muuta – tai jättää kokonaan tilauksen tuomatta (ilmeisesti koska on epävarma siitä, mitä pitäisi tehdä).
Kertoessani tämän haluan korostaa, että nämä huomiot ovat ainoastaan uteliaisuudella ja lämmöllä tehtyä havainnointia erilaisuudesta. Kaikki kohtaamani tansanialaiset ovat olleet, kuten yleensäkin ihmiset lähes kaikkialla, avuliaita ja ystävällisiä.

Jännittävä yksityiskohta on myös asiakaspalvelijoiden tapa pyöritellä silmiään asiakkaille. Tätä tapahtuu myös hotellimme ulkopuolella, itse asiassa lähes kaikkialla. Aluksi luulin sen tarkoittavan ylenkatsetta tai turhautumista, mutta muutamien päivien kuluttua Heikki totesi huomanneensa, että ele on neutraali ja taitaa lähinnä olla vain tapa katkaista katsekontakti asiakkaaseen.

Aamiaisen jälkeen pihaan kaarsi taas eilinen pieni Nissan, jonka takapenkille kiipesimme sylissämme ruskeat pahvilaatikot, jotka sisälsivät retkilounaan. Kuljettajan vieressä istui nyt Thomasin sijasta Abraham-niminen opas, joka tulisi olemaan oppaamme myös edessä olevien vuorikiipeilyjen aikana. Abraham on perusilmeeltään tuimannäköinen mies, joka rentoutuessaan päätyy olemaan melkoinen huumorimies. Kohtuullisen huonon englanninkielen hän korvaa täydentämällä puhetta värikkäästi swahililla ja imitoimalla ihmisiä kovaäänisesti. Kiinnitimme huomiota siihen, että Abraham ontui voimakkaasti toista jalkaansa. Hiukan hämmennystä aiheuttanut ominaisuus tulisi kuitenkin katoamaan välittömästi, kun saapuisimme vuoripoluille.

Me ja Materuni-putous

Istuin kuuman Nissanin takapenkillä ja tuijotin häkeltyneenä maisemia ajaessamme halki Moshin, kohti sademetsän laitaa, josta retki vesiputoukselle alkaisi. Auringon oranssiksi polttama multainen maa, rehevät palmut ja kaktukset sekä uskomattoman väriset kukat, tielle sinkoilevat lehmät ja vuohet pienten lasten kaitsemina, värikkäisiin perinneasuihin pukeutuneet paikalliset naiset banaanitertut päälaellaan ja rapautuneet pienet betonirakennukset Coca-Cola-kyltteineen ja Coral Paint -maalauksineen sekä ränsistyneiden moottoripyörien ja autojen villi ja ryöpsähtelevä virtaus saivat minut haukkomaan henkeä ihastuksesta. Autossa leijuvan voimakkaan tuoksun johdosta koetin pitää ikkunaa hiukan raollaan, mutta aika ajoin vastaantuleva liikenne pöllytti kuumaa punaista multaa ja hiekkaa niin voimakkaasti, että minun oli suljettava lasi.
– Kauankohan kestää, että ymmärrän, että tämä maisema on oikea, eikä kukaan tule kohta keräämään elokuvakulisseja pois?

Tie muuttui töyssyisemmäksi, ja kuljettajan armoton ajotapa sai meidät naureskelemaan pohjoismaisten varovaisuudelle autojen jousitusten suhteen. Lopulta pysähdyimme pienen talon pihaan. Pihalla istui nainen vauva sylissään. Pieni tyttö tuijotti minua hämmentyneenä, mutta hetken epäröityään vastasi hymyyni ja tarttui etusormeeni ilahtuneesti. Lapsen äiti katsoi minua hymyillen ja ojensi sitten kätensä kokeillakseen varovasti vaaleiden hiusteni latvoja. Jännittävä hetki meille kaikille.

Ympärillämme parveili iso joukko nuoria miehiä, joista oppaaksemme Materuni-putoukselle valikoitui nuori mies nimeltä Giving. Polveileva polku kulki sademetsän uumeniin. Giving kulki edellämme ja tuon tuosta osoitti kasvia kertoen sen olevan jokin tuttu mauste, ruoka- tai lääkeaine. Erityisen vaikutuksen meihin teki kahvin ja banaanin viljelyn vuoromenettely, joka tukee ravinteiden kiertämistä ja mahdollistaa näin jatkuvan viljelyn samalla maapalalla.

“Swim at your own risk” (teksti kyltissä)

Vajaan tunnin vaelluksen jälkeen haukoimme henkeämme, kun 80-metrinen (Givingin mukaan) Materuni-putous ilmestyi näkyviin rehevän sademetsän keskeltä. Syödessämme eväitä putouksen juurella kävin henkistä taistelua itseni kanssa. En ole varma, hävisinkö vai voitinko, mutta sisäisen keskustelun jälkeen seurasin Heikkiä hyytävän kylmään veteen. Uimme kohti putousta, ja pieneksi hetkeksi uskaltauduin myös ylhäältä syöksyvän veden alle. Kauaa ei putoavan veden alla kannata olla, sillä pahimmillaan tempoileva virta voi tuoda yläjuoksulta kiviä. Mutta pieni piipahdus vesimyterissä oli jälleen pieni voitto taistelussani vesikammoa vastaan.

Jos totta puhutaan, pelkäsin koko ajan niin paljon, että vapisin kylmyyden lisäksi kauhusta ja suustani kuului oppaitamme naurattanut uikutus. Juuri ennen kuin putouksen imu vetäisi minua syöksyvän veden taakse, Heikki työnsi minut kohti rantaa, ja hetken kuluttua nousin vilusta ja purkautuvasta jännitteestä täristen rannalle kuivattelemaan.

Paluumatkalla tein tuttavuutta kameleontin kanssa, ja päädyimme valmistamaan itsellemme tansanialaista kahvia: kuorimme, paahdoimme, siivilöimme pavut ja keitimme nuotiolla ehkäpä elämäni yhden parhaimmista kahvikupillisista. Kaiken kahviseremonian hauskuuden keskellä saimme kokea myös turismin vaikutuksen kääntöpuolen: hauskan elämyksen jälkeen kahvipapujen aggressiivinen myyntitilanne aiheutti minussa voimakkaan epämukavuuden tunteen.

Vesiputousretken jälkeen vietimme lopun päivää vaellellen ympäri Moshia. Erään ravintolan terassilla sain taas uuden ystävän neli-viisivuotiaan tytön kiinnostuessa minusta. Kun vastasin hänen tuijotukseensa hymyllä, hän rohkaistui, säntäsi luoksemme haluten kokeilla aurinkolasejani ja hattuani sekä elekielellä vaatien minua poseeraamaan kanssaan valokuvissa. Tytön isä kertoi tytön olevan kuuro ja siksi kommunikaation olevan haastavaa. Mutta rohkea nuori neiti mursi haasteet säteilevällä hymyllään, ja meillä oli oikein hauska tuokio, joka päättyi lämpimään halaukseen tytön vastentahtoisesti lähtiessä isänsä kanssa iltapuuhiin.

Moshi tempaisi minut mukaansa. Eloisa ja värikäs kylä on ristiriitainen sekoitus uutta ja vanhaa, länsimaalaisuutta ja afrikkalaisuutta. Kristinuskon ja islamin vahva läsnäolo katukuvassa haihtuu ihmisten puheissa heimojen taustalle. Kauppojen ja ravintoloiden kimmeltävistä joulukoristeista ja kaupoista raikuvista joululauluista huolimatta kukaan ei tuntunut olevan kiinnostunut joulusta. Sen sijaan joulupäivälle asettuva heimojen kokoontuminen tulisi tyhjentämään kylän parin päivän kuluttua. Paikalliset kuvailivat päivää perheiden jälleennäkemisenä, jolloin kaikki palaavat heimojensa luo tavatakseen läheisiään. Juhla huipentuu, kun yhdessä syödään tapaamista varten teurastettu lehmä. Kukaan ei mieltänyt tapaamisen liittyvän jouluun, vaan totesivat ajankohdan osuvan sattumalta samaan hetkeen.

Vaikka Moshissa on suhteellisen paljon kiipeilijöitä, saimme runsaasti huomiota ja tuijotuksia – tai ehkä juuri siksi. Katukauppiaita, taksikuskeja ja erilaisia safari- ja vaelluspalveluiden tarjoajia oli mahdoton ohittaa ilman myyntikeskusteluita, joista jotkut ovat sinnikkäitä rasittavuuteen asti. Kaikki olivat kuitenkin ystävällisiä ja kertaakaan en Moshissa tuntenut oloani turvattomaksi, edes liikkuessamme pimeään ilta-aikaan.

Joulun aatonaattoilta tummeni, ja katselin, kuinka horisontin peittävä, pilviverhoon huippunsa kietonut Kilimanjaro vaipui näkymättömiin. Uskomatonta, että olimme todellakin täällä ja lapsuuden tarinoiden vuori kohosi silmiemme edessä. Karibu Tanzania!

Ilta-auringon värjäämä Kilimanjaro Mount Merun Miriamkamba-majalta

Pienen pieni suuren suuren seikkailun edessä – kohti Mount Merua ja Kilimanjaroa

Ajatuksissani seison kohdassa, jossa vuori kohtaa tasamaan, ja polku kääntyy nousuun. Katson kohti auringossa kimmeltävää huippua. Tuulen henkäys silittää hiestä kostunutta ihoa, ja taivaan sinen häikäisy rutistaa silmät sirrilleen. Ilmassa ei tunnu lupausta lumesta, olemme vielä liian kaukana. Väreilevä lämpö leijuu sieraimiin hiekalta tuoksuvana, ehkä siihen sekoittuu aavistus akaasiapuuta – jotain karheaa ja hiukan mausteista.

Siinä mielikuvassa olen vuoren sylissä pienen pieni, kuin hiekanjyvä suuren kallion juurella. Varjossa, mutta vapaa lentämään tuulen mukana, sillä se on pienenä olemisen etuoikeus.

Yhä ylös yrittää…
Kuva Max Edin

Kun ensimmäisen kerran lähdin kiipeämään vuorille, painoi tytär kasvonsa vatsaani vasten halatessamme heiheit. Tällä kertaa hän nojasi kasvojaan hartiaani vasten. Iso tyttöni. Kuten ennenkin, sydän pakahtumaisillaan upotin kasvoni hänen hiuksiinsa salaa ja imin itseeni niiden tuoksua kuin varastoon tulevien viikkojen varalle. Sitten tein kuten aina; hymyilin takahampaat rutisten ja heilutin – vasta kun tytär oli kadonnut kulman taakse, annoin hetkeksi ennakkoikävän kyynelille vallan.

Tänä vuonna myös tytär viettää toisenlaisen joulun auringon alla. Häntä hymyilytti tieto, että nyt kun hän nauttii joulusta Thaimaassa ja minä Tansaniassa, olemme lähempänä toisiamme kuin jos toinen meistä olisi Suomessa. Minua lohduttaa myös ajatus, että kuukauden mittainen ero menee varmasti nopeammin, kun molemmat olemme seikkailemassa.

Heiheit on sanottu. Käytännön järjestelyt on tehty, viisumit haettu ja rokotukset otettu. Malarialääkityksestä kieltäydyin, sillä lääkitys suojaa vain tietyn tyyppiseltä sairaudelta, ja estokuurin synnyttämät oireet saattavat olla niin voimakkaat, että vievät kiipeilijältä kiipeilykunnon jo etukäteen. Laukuissa on suojaavia vaatteita ja runsaasti ötökkämyrkkyä. Pakattu on myös uusi, Rabin kevyt talvimakuupussi yläleirien kylmiä öitä ajatellen. Se oli tämän reissun varustetuunaus. Evääksi lakuja ja M&M-karkkeja. Taskupokkari ja pieni muistikirja, jotta muistan yksityiskohdat oikein, kun palaan niistä sinulle kertomaan.

Jäljelle jää tämä hetki, kun laukut odottavat eteisen nurkassa. Voi kuinka rakastan sitä, kuinka mieli hiljenee odottamaan. Sydän sykähtelee yhtä aikaa innokkaana ja levollisena. Olen valmis levittämään käteni ja nousemaan pyörteilevän vuorituulen mukana pienen hiekanjyvän lailla suureen seikkailuun.

Tule, mennään!

p.s. Tarinamme lupaan kertoa taas täällä blogissa mahdollisimman pian palattuamme. Seuraamalla Facebookiani ja Instagramiani (käyttäjänimi: janskuo) saat pieniä päivityksiä matkan varrelta.

Matkalla Elbrusille
kuva: Max Edin

Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella

Vaeltaja lepää Fujisanin rinteellä

Kaksi viikkoa, viisi kaupunkia, yksi vuori. Vaelsin pyhätöillä, lauloin karaokea (kyllä vaan, monta tuntia), pelasin VR-pelejä ja eksyin Shinjukun massiivisen metroaseman loputtomaan valkopaitaisten ja mustahousuisten “salary manien” virtaan.
Japani yhdistää ikiaikaiset tarinat ja kulttuurin häkellyttävän luontevalla tavalla kiivastempoiseen elämänrytmiin ja -ympäristöön. Mielikuvitusta kutkuttavat satumaiset pyhätöt kuiskivat vanhan ajan mystiikkaa – ja heti seuraavan kulman takaa aukeaa suurkaupungin hektinen rytmi, neonvalot sekä loputon jono pelihalleja ja karaokekomplekseja.

Koimme myös maanjäristyksen (järinään tottuneille japanilaisille se oli pienehkö: 4.6 Richerin asteikolla, mutta minua jännitti kovin), lähestyvän taifuunin ensisateet ja -tuulet sekä maan yllä leijuvan sodan uhan. Niiden keskelläkin Japani valloitti sydämeni vieraanvaraisuudellaan, huomaavaisuudellaan ja siisteydellään – sekä uskomattoman hyvällä ruoalla (jota olen paluun jälkeen koettanut kotikeittiössä jäljitellä, mutta varsin heikolla menestyksellä, toistaiseksi).

Ryokanissa pukeudutaan Yukataan

Kansakunnan selkärankaan taottu toisten huomioon ottaminen näkyy kaikessa: Koko matkan aikana en kuullut auton tööttäävän, edes Tokion ruuhkissa. Metroissa ja junissa puhelimet olivat äänettömällä ja ihmiset hiljaa. Ruuhkaisessa kahvilassa ihmiset automaattisesti väistyivät, jotta pääsisimme istumaan vierekkäin. Kun Fujin rinteen maksullisen wc:n edessä minulta puuttui 100 jeniä, heti ilmaantui ystävällinen sielu sen ojentamaan.

Hyvin nopeasti ihmisten kaiken kattava kohteliaisuus ei tuntunut enää edes tölvimiseen tottuneesta länkkäristä hämmentävältä ja siitä alkoi nauttia. Riemastuttavin asia oli ehkä näkemiin sanomisen hetki. Muodollisemmissa tilanteissa esimerkiksi ravintolan tarjoilija saattoi meidät kadulle asti ja kumarteluiden jälkeen jäi katsomaan poistumistamme, kunnes käännyimme seuraavasta kadunkulmasta (kerran palasin vielä kurkkaamaan kulman taakse ja tarjoilija seisoi edelleen kadulla). Kun yövyimme perinteisessä japanilaisessa majatalossa, Ryokanissa, aamulla lähtiessämme suuri määrä henkilökuntaa saattoi meidät ulos, kumarteli ja heilutti kuin vanhoille ystävillä. Kepeämmissä tilanteissa, esimerkiksi kahviloissa, astioiden palautuksesta sai vuolaat kiitokset, ja lähtiessä koko paikalla oleva henkilökunta huuteli kiitoksia ja toivotuksia. Aluksi tuntui noissa tilanteissa hämmentävältä, kun heihein hetkellä vastapuoli hymyilee leveästi ja heiluttaa valtavan innostuneesti kaksin käsin, vaikka seisoisit metrin päässä.
Pian kuitenkin huomasin yrittäväni kömpelösti vastata ihmisten kohteliaisiin lauseisiin, kumarruksiin ja heilutuksiin. Ja vaikka paikallisesta monimutkaisesta etiketistä minulla ei ole tietoa ja luultavasti tein kaiken ihan nurinpäin, sain vastaukseksi ilahtuneita hymyjä ja entistäkin ystävällisempää käytöstä. Se tepsi ja kahden viikon lopulla heilutin heiheit jo takaisin molemmin käsin ja yhtä innostuneesti kuin paikalliset!

Kuten ehkä arvata saatat, mieleenpainuvin kaikista hienoista kokemuksista oli japanilaisten pyhä vuori Fuji, jonne kiipeäminen on monelle japanilaiselle kerran elämässä tehtävä suuri ponnistus. Vaikka 3776 metriä korkea tulivuori ei vaadi teknistä osaamista, vihjaa sen muoto jyrkistä rinteistä, joiden kiipeäminen tunti toisensa jälkeen saa reisilihakset anomaan armoa. Ja kuten aina, oli tälläkin vuorella yllätyksiä tarjolla:

Fujisanin huiputus

Tästä se nousu lähtee!

Syyskuun 9. päivän alkuillan tunteina Gotemba Trail -vaellusreitin aloituspisteessä sijaitsevalla parkkipaikalla bussista nousi kolmehenkinen kiipeilytiimimme. Kiipeilyparini Heikin ja minun lisäksi Fujin huippua lähtisi tavoittelemaan Heikin lapsuudenystävä Timo, joka on asunut Japanissa jo toistakymmentä vuotta. Japania sujuvasti puhuva Timo on vuosien mittaan kotiutunut Tokioon ja tutkinut maata ristiin rastiin. Mutta Fuji oli häneltä vielä kokematta.

Olimme valinneet reitiksemme Fujin reiteistä pisimmän ja jyrkimmän Gotemba Trail -reitin, sillä halusimme kiivetä mahdollisimman kaukana ruuhkista. Reittioppaat varoittavat Gotemban reitin olevan huomattavasti muita reittejä raskaampi: matka alkaa 1400 metrin korkeudesta ja reitin 11,5 kilometriä vaelletaan noin kahdeksan tuntia. Olimme päättäneet poiketa normaalista tavasta kiivetä iltapäivällä rinteellä sijaitsevalle majalle ja yöpyä siellä aamuyön tunteihin asti, jolloin kiivetään viimeiset pari sataa vertikaalimetriä ja ollaan huipulla juuri parahiksi todistamassa auringonnousua.
Me sen sijaan päätimme lähteä matkaan myöhemmin illalla ja kiivetä halki yön, jotta olisimme huipulla aamun sarastaessa.

Siinä nyt sitten seisoimme lähtöpisteessä hiukan epävarmoina. Kun saavuimme parkkipaikalle, alueella oli huolestuttavan paljon väkeä, ehkä kolmisenkymmentä ihmistä, mutta sitten he ahtautuivat bussiin ja ajoivat pois. Siinä seisoimme kolmestaan hämärtyvässä, hiukan sumuisessa illassa ja vilkuilimme valtavaa harmaata pilvimassaa toivoen, että sen takana piileskelevä Fuji näyttäytyisi.

Olimme varanneet juna- ja bussimatkaan Tokiosta vuorelle runsaasti aikaa, mutta kaikki olikin mennyt nopeasti. Olimme siis huomattavasti etuajassa. Viivyttelimme, sillä emme halunneet lähteä kiipeämään liian aikaisin. Silloin joutuisimme odottelemaan auringonnousua kylmässä vuorenrinteellä, eikä sää näyttänyt kovinkaan hyvältä. Vuorta ei näkynyt ollenkaan paksun harmaan pilvimassan takaa, kylmät tuulenpuuskat pyyhkivät rinteitä ja ilmassa vihmoi vesipisaroita. Timo tarkisti vielä sääennusteen ja totesi, että lähitunneille oli luvattu sadetta, mutta aamun pitäisi sen hetkisen ennusteen mukaan olla kirkas. Yöstä tulisi kylmä ja kostea.

Varustautuessamme ennakkoon yleinen säätila Japanissa oli 30 asteen lämpöisemmällä puolella ja Fuji-alueen lämpötilatkin näyttivät samaa. Alpella vastaavassa tilanteessa olen kiivennyt paitahihasillaan reilusti yli 3000 metriin. Mutta nyt tilanne olikin toinen. Lämpötila oli viidentoista asteen tuntumassa, ja mietin huolestuneena päätöstäni jättää välikerrasto kotiin. Kaipasin myös sadetta hiukan kestävän softshell-puvun sijasta kotiin jätettyä kunnon kuoripukua. Onneksi olimme sentään ostaneet sadeviitat huomattuamme sääennusteen muutoksen.

Siellä se on: Fujisan!

Kiipeämistä edeltävään tankkaukseen meidät oli varustanut Timon puoliso Kaori, jonka valmistamat täytetyt riisipallot ja japanilainen munakas olivat kertakaikkiaan taivaallisia. Tunnelmaa nosti lisää riemastuttava hetki, jolloin kova tuulenpuuska pyyhki harmaan pilvimassan vuoren kupeilta. Ihokarvat pystyyn nostattavasti yhtäkkiä Fuji kaikessa kauneudessaan oli edessämme – vain kietoutuakseen takaisin pilvipeittoon muutamaa hetkeä myöhemmin. Mutta siellä se oli, ja tuttu kärsimättömyys alkoi poreilla veressäni.

Kun eväät oli syöty, päätimme lähteä hitaasti liikkeelle, vaikka olimme edelleen etuajassa. Ensimmäinen (ja viimeinen auki oleva ja ilman varausta vieraita vastaanottava) vuorimaja oli vastassa heti muutaman sadan metrin päässä polun varrella. Päätimme vielä kuluttaa siellä hiukan aikaa. Maja oli melkoinen turistipyydys matkamuistorihkamavuorineen, mutta ilokseni löysin hyllystä college-asun, jonka ostin korvaamaan kotiin jäänyttä välikerrastoa.

Kun majan pihasoihdut jäivät taakse, oli hämärä jo muuttunut mustaksi pimeydeksi, johon valoa toivat kuun hohde ja etäällä näkyvät kaupunkien valomeret. Sytytimme otsalamput ja aloitimme taivalluksen. Nousu jyrkähköllä rinteellä upottavassa mustassa laavakivihiekassa pisti meidät heti tosissaan töihin. Mutta kevyillä vaelluskengillä mukavan rauhallinen rytmi löytyi pian, ja jyrkkyydestä huolimatta nousu edistyi hyvää tahtia. Ilmassa oli kosteutta, mutta olimme tuulensuojaisalla puolella, ja liike piti lämpimänä. Heikki paineli eteenpäin shortseissa ja Timokin oli luopunut takistaan. Ehkäpä orastava huoli lämpötilasta oli turha.

Tunsin oloni loistavaksi ja hyräilin itsekseni kulkiessani. Vuoren lähes täydellisen säännöllinen kartiomuoto tuntui uskomattomalta jopa silloin, kun seisoi rinteellä sitä todistamassa. Musta laavahiekkakenttä oli tasainen ja pehmeännäköinen peite, jota kauniit kukat täplittivät. Fuji oli pimeässäkin niin kaunis!

Lähtiessämme olimme olleet rinteellä yksin. Kun parin tunnin kuluttua pidimme taukoa katsellen lähikaupunkien valoja, alapuolellamme näkyi otsalamppujen helminauhoja, jotka saavuttivat meitä kovaa vauhtia. Noin tunnin kuluttua muutama kunnianhimoista tahtia kiipeävä japanilaisryhmä ilmaantui samoille korkeuksille kanssamme. Ilmeisesti kohdallamme kova nousutahti alkoi painaa, sillä ryhmät eivät ohittaneetkaan meitä vaan jäivät kiipeämään samaa tahtia kanssamme. Heillä vaikutti olevan hiukan samantyylinen etenemistekniikka kuin Venäjällä Elbrusilla kohtaamillamme kiipeilijöillä (siitä tarinaa täällä: Matka Elbrusille alkaa): ensin he painelivat kovalla tempolla ohitsemme, mutta tovin kuluttua ohitimme ryhmän maassa istuvia, lopen uupuneita vaeltajia, jotka täällä reilun 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta lääkitsivät uupumustaan lisähapella (jota muuten myydään monissa kaupoissa vuoren lähistöllä).

Ilma kylmeni, tuuli yltyi ja alkoi sataa. Rinne jyrkkeni entisestään ja paikoitellen upottava laavahiekka tuntui valuttavan jokaisen askeleen matkasta aina puolet takaisin. Samaan aikaan meillä oli käänteinen haaste: olimme kiivenneet liian nopeasti. Kello 23 olimme alle tunnin matkan päässä korkeudesta, jossa vuorella yöpyjät nukkuvat lähteäkseen noin kello 03 viimeiselle reilun kahden tunnin etapille ennen huippua. Aurinko nousisi 5.24 ja silloin meidän pitäisi olla huipulla. Olimme siis kaksi tuntia edellä aikataulua, ja sää huononi nopeasti. Auringonnousun odottaminen kahden tunnin ajan tässä säässä oli ikävä ajatus.

Päätimme edetä jäljellä olevan noin tunnin matkan yöpymismajalle ja selvittää, pääsisimmekö hetkeksi sisään. Tuon tunnin aikana kanssamme samaa tahtia kiivenneissä ryhmissä osa ihmisistä alkoi olla huomattavan uupuneita. Olimme vasta noin 3000 metrin tuntumassa, mutta vähän väliä polun viereen oli lyyhistynyt useita ihmisiä makaamaan. Olin jo hiukan huolestunut, mutta aina hetken kuluttua he sitkeästi nousivat ja jatkoivat matkaa raahustamiseksi muuttunein askelin.

Saapuessamme majan pihaan taivaan hanat aukenivat lopullisesti ja saimme niskaamme valtaisan vesiryöpyn. Olimme myös siirtyneet tuulensuojaiselta puolelta alttiimmalle alueelle, ja viiltävä viima raastoi sadeviittani liepeitä. Sää antoi ennusteen siitä, millaiset olosuhteet huipulla olisi. Kahden tunnin odottelu siellä olisi mahdotonta. Maja oli pimeä ja sen edessä oli tiukkasanainen kyltti, jossa ilmoitettiin, ettei sisään ollut ilman rahaa asiaa ja jos pihassa halusi olla “ei saa sanoa edes yhtä sanaa”.

Olin kastunut, kylmissäni ja hiukan huolissani kellosta. Astuimme Heikin kanssa majaan ja yritimme etsiä isäntää, jolta pyytäisimme lämmittelypaikan pariksi tunniksi. Maja oli matala yhtenäinen tila, jonka lattiat olivat tupaten täynnä nukkuvia ihmisiä ja märkiä varusteita. Tuoksu oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja kuorsauksen kakofonia täytti ilman. Aikamme odottelimme, mutta kukaan ei tullut. Lopulta teimme ratkaisumme ja kömmimme lattialle muiden ihmisten joukkoon. Olimme kuulleet, että majaan pääsi vain ennakkovarauksella, mutta jos tarjoaisimme koko yön hinnan, ehkäpä isäntä antaisi meidän jäädä hetkeksi?

Makasin kylmällä paljaalla lankkulattialla viluissani ja tunsin kosteuden imeytyvän vaatteideni läpi. Sadeviitta ja normisadetta kohtuullisen hyvin kestävä softshell-takkini eivät edes yhdessä olleet kestäneet ulkona olevaa myräkkää. Kaivauduin Heikin kylkeen lämpöä etsien, nostin jalkani ylös seinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Nukahtaminen ei onnistunut, ja säännöllisin väliajoin vilun aallot ravistelivat kehoani.

Ehti kulua vain noin 45 minuuttia, kun majassa alkoi kuhina. Ensimmäiset kiipeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua huiputukseen. Samalla ilmeisesti lämmitys sammutettiin, sillä pihalla pörissyt generaattori vaikeni ja äkkiä valmiiksi kylmällä puulattialla alkoi käydä niin kova viima, ettei makuulle jääminen ollut vaihtoehto.

Ulkona vesisade oli loppunut, mutta sää oli hyvin sumuinen, ja tuuli pyörteili ulisten ympärillämme. Oli niin kylmä, että sumu näytti kiteytyvän ja odotin hetkenä minä hyvänsä sen alkavan ropista maahan jäisinä helminä. Olimme edelleen aikataulusta yli tunnin edellä, mutta paikalleen jääminen ei tässä lämpötilassa ollut mahdollista. Jätin sadeviitan päälleni, sillä se auttoi pitämään tuulta ulkona. Tein viitasta pussin kasaamalla helmat nyrkkeihini ja tarkistin, että märkiin hanskoihin verhotut käteni jäivät viittapussin sisäpuolelle. Se vaikeutti tuen ottamista, mutta polku oli turvallinen ja nyt suojautumisen tarve voitti sulavan etenemisen.

Liikkeelle lähtö sai taas veren kiertämään. Myös muut majalla olleet lähtivät liikkeelle samaan aikaan, ja aloin epäillä, että ehkä viimeiseen nousuun menisi enemmän aikaa kuin reittiohjeiden ilmoittama kaksi tuntia. Näkyvyys oli todella huono, välillä vain pari metriä, ja sumu tuntui tihenevän jatkuvasti. Maasto oli muuttunut kivikoksi ja eteneminen hidastui. Valitsimme taas rauhallisen vauhdin ja pidimme taukoja siten, että kaikkien kolmen hengitys pysyi tasaisena.

Voi kuinka nautin kiipeämisestä noina yön tunteina! Rytmi oli tuttu, mutta askel keveä, sillä jaloissa raskaiden ylävuoristokenkien sijaan oli napakat vaelluskengät. Vaikka ympärillämme vallitsi kuin suurempien vuorien tunnelma uupuneiden kanssavaeltajien lyyhistyessä tämän tästä polun varteen louhikkoon ottamaan lisähappea, olimme vain reilussa 3000 metrissä. Toki tuntien jyrkkä nousu upottavassa hiekassa tuntui reisissä ja pohkeissa, mutta noissa metreissä ei korkeus vielä etenemiseen vaikuta, ja oloni oli energinen. Ainoa huoleni oli se kylmyys, joka taukojen aikana hiipi nopeasti ohuen muoviviitan läpi kostuneisiin vaatteisiini. Totesin jo takanani kiipeäville Timolle ja Heikille, että jos olisimme kovin aikaisin huipulla, en ehkä pystyisi odottamaan auringonnousua tällaisessa viimassa.
– Katsotaan tilanne sitten, kun ollaan siellä, vastasi Heikki rauhallisesti.

Päivä alkoi valjeta, ja pahin sumu hälveni sen verran, että saatoin nähdä tulivuoren kraaterin reunan kohoavan suoraan yläpuolellamme. Näky oli riemastuttava siitäkin syystä, että viimeistä etappia olimme nousseet aiempaa hitaammin. Alkoi näyttää siltä, että ajoituksemme oli täydellinen ja olisimme huipulla juuri auringon noustessa. Ilahtunut kiipeilytiimimme huuteli kannustushuutoja toisilleen, ja viimein kellon osuessa aamuviiteen nousimme viimeisen kivikon yli kraaterin reunalle.

Fujisanin huippu on todellakin kokemus! Kuin olisi astunut syrjäiseltä vuoristopolulta suoraan talvimarkkinoille. Kraaterin reunuksella oli satoja ihmisiä ja heitä saapui koko ajan lisää. Muilta reiteiltä saapuvan jatkuvan ihmisvirran rinnalla valitsemamme Gotemba Trail oli suorastaan autio. Kraaterin reunalla on pyhättö, jossa japanilaiset jonottavat vaellussauvaansa huiputuksesta kertovan leiman, ja jopa pieni majatalo.

Kaikissa muissa olosuhteissa olisin varmasti pysynyt ulkona, mutta nyt säntäsin pyhätön tuulensuojaan lämmittelemään. Siellä, ihmismassan keskellä pysyin sen verran lämpöisenä, että saatoin odottaa viimeiset 24 minuuttia auringonnousua.

Fujin huiputus 10.9.2017 klo 5.24

Niin me vastaanotimme nousevan päivän yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa Fujin huipulla. Aamu oli niin sumuinen, ettemme kuvista kuuluisaa punaista auringonnousua nähneet. Kuitenkin pian auringon noustua taivas aukeni hiukan ja pääsimme nauttimaan häikäisevän kauniista maisemista.

Kiipeilytiimimme juhlii Fujin huippukraaterin reunalla
sijaitsevan pyhätön edessä

Päätimme laskeutua vuorelta toista reittiä. Taas olimme tyytyväisiä nousureittivalintaamme, sillä alasmeno tapahtui jonossa kulkien köysillä rajatulla, noin 2–3 metrin levyisellä polulla, jolla oli jatkuva kahdensuuntainen liikenne. Ensimmäisen tunnin painelin eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, jotta saisin kehoni lämpimäksi. Vaikka aamuaurinko oli hätistänyt sumun pois, ylärinteellä viima oli viiltävä. Alemmas tullessamme auringon lämpö alkoi sulattaa kohmeisia sormiani ja saatoin kunnolla alkaa nauttia maisemista. Ruuhkaista tai ei, Fuji on silmiä hivelevä vuori ja ei muistuta mitään aiemmin näkemääni.

Muutamaa tuntia myöhemmin ohitimme laskeutumisreitin viimeisen opastetolpan kuumassa auringonpaisteessa. Reilun vuorokauden nukkumattomuus ja 15-tuntinen kiipeily riiputtuvat silmäluomia ja saivat jalat raahaamaan maata, kun horjuimme vuorimajan ravintolaan palkitsemaan itsemme höyryävällä kulhollisella nuudeleita.
Vuori ottaa veronsa ja paluumatkalla Tokioon nukahdin aina, kun pysähdyin: bussiin, taksiin, junaan ja yhteen kahvilaankin. Onneksi Timo pysyi hereillä, muuten olisimme päätyneet ties mihin!

Alan jo tottua siihen, että jokaisen vuorireissun jälkeen saa olla nöyränä. Jokaisella vuorella on tarinansa ja opetuksensa. Jokainen vuori haastaa, ja jokainen huiputus on voitto, olitpa huipulla yksin tai sadan muun kanssa!

p.s. Jatkossa tiedän myös, että oli sääennuste mitä tahansa, kuoripuku ja kintaat ovat mukana.

Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Fujisan Japani
Pilvien yläpuolella

Page 1 of 7

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén