Category: mantova

Pysy ruodussa vuorilla! – elämää vuoristossa

Vuorikiipeily Vincent-Pyramide, Janiina Ojanen
Kiipeilytiimimme Garsteletin jäätiköllä
Kuva: M.Laukkanen

Kun viime elokuussa saavuimme Mantovan majalle (maja sijaitsee matkalla Vincent-Pyramidelle, Garsteletin jäätiköllä, 3498 metrin korkeudessa), tein ensi töikseni etikettivirheen.  Kävelin sisään majan oleilutilaan ja tulin samantien hätyytetyksi takaisin ulos oppaamme Petten toimesta.

Vaikka majoilla on rento tunnelma, säännöt ovat tiukat.
Sisään vuoristomajaan tullaan varustehuoneen kautta. Mantovalla se sijaitsi kellarikerroksessa, jonne kolisteltiin kapeita rappusia pimeässä. Rappuset olivat jyrkät ja niin kapeat, että reppuuni kiinnitetyt varusteet tuntuivat jatkuvasti takertuvat kaiteisiin.

Varustehuone itsessään on elämys. Mantovalla on yhtä aikaa kymmeniä kiipeilijöitä, ja varustehuone on pieni, vain muutaman metrin kanttiinsa. Mutta järjestys on sotilaallinen. Sauvat, valjaat, hakut, jääraudat ja kiipeilykengät pakataan siististi muovisiin säilytyslaatikoihin. Varustehuoneen seinät ovat täynnä hyllyjä, joilla näitä laatikoita on vieri vieressä. Toisella seinällä on tossuhylly, jossa on kymmenittäin kumitossuja, joita saa lainata majalla ollessaan. Sisätiloissa ei liikuta kiipeilykengillä muutoin kuin ulko-ovelta varustehuoneeseen ja takaisin. Kiipeilyvälineitä ei tuoda varustehuoneesta muihin tiloihin. En nähnyt kenenkään erityisesti vartioivan, että sääntöjä noudatettiin, mutta kaikki toimivat niiden mukaan, ja varustehuone oli hämmentävän siisti. Lähtö- ja paluuajankohtina huoneessa oli välillä kova ruuhka. Silloin lähtevät kiipeilijät kantoivat laatikkonsa sisukset sylissään ulos ja valmistautuivat lähtöön majan terassilla.

Mantovan majalla
Kuva: M.Laukkanen

Kuri vuorilla on muutenkin tiukka. Kiipeilyryhmän jäsenet noudattavat ryhmänjohtajan käskyjä, aina ja kaikessa. Välittömästi. Jos ryhmänjohtaja tekee päätöksen takaisin kääntymisestä 50 metriä ennen huippua, hänen päätöstään ei kyseenalaisteta. Hänen auktoriteettinsa on siis ehdoton.

Ryhmänjohtajana viime kesän reissullamme toimi oppaamme Pette. Mies on hauskaa seuraa, ystävällinen ja lämpöinen tyyppi. Mutta vuorilla ollessamme hän otti vahvasti ja kiistattomasti johtajan paikan ja komento tuli napakasti, tiukemmisssa paikoissa sotilaallisen tiukasti ja lyhytsanaisesti.

Paluumatkalla Monte Rosan huipulta Petten, minun ja Lakun köysistöryhmä joutui ikävään paikkaan auringossa elävällä railoalueella. Jääsillat sulivat allamme, ja lumi oli muuttunut loskaiseksi ja tahmeaksi. Takana oli jo 12 tunnin kiipeäminen. Minä ja Laku olimme uupuneita. Kompuroimme silloin, kun askeleen olisi pitänyt olla tarkka ja railojen yli hyppiessämme ponnistus lähti miten sattui. Jokainen hyppy jäi hiukan edellistä lyhyemmäksi.

Vuorenvalloitus, harjoitusnousu, Vincent-Pyramide, Janiina Ojanen
Matkalla jäätikölle
Kuva: M. Laukkanen

Silloin ymmärsin hyvin konkreettisesti, millaista vastuuta opas kantaa harteillaan joka askeleella. Pette kiristi köydet tiukoiksi ja varmisti hyppyjämme jäälohkareiden avulla. Hän testasi jokaisen lumisillan ja railon reunan ja ennakoi jatkuvasti seuraavia askelia. Käskyt tulivat tiukkoina komentoina. Jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan suoritukseeni ja käskyjen noudattamiseen, olisin varmasti unohtunut ihailemaan moista ammattitaitoa.
(Koko juttu Monte Rosan huiputuksesta löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Vaikka vuorilla toimitaan tiukasti sääntöjen mukaan, toisten huomioiminen on tärkeää. Kahden ryhmän kohdatessa kapealla vuoristopolulla väistämisvelvollisuus on ensisijaisesti laskeutuvalla ryhmällä. Mutta Pette ohjeisti minua:
– Katso vastaantulijoiden kasvoja. Laskeutujat ovat usein todella uupuneita ja silloin on parempi väistää itse. Pahassa paikassa polulta sivuun astuminen voi olla riski. Ja jos olet uupunut, saatat olla varomaton ja silloin voivat seuraukset olla ikävät.

Janiina Ojanen ja Pette Halme vuorikiipeilemässä
Pettellä on aika pysäyttäviä tarinoita
Kuva: M.Laukkanen

Tästä vuorille on vielä matkaa. Kevät tekee tuloaan ja kaipaan Alppien ilman tuoksua ja loputtoman kaunista maisemaa. Laskin tänä aamuna, että Mont Blancille lähtöön on viitisen kuukautta. Odotus tuntuu tuskaisen pitkältä. Koska reissuun on vielä niin pitkä aika, on harjoitusmotivaatio lujilla aina välillä. Pidän kuntosalitreenistä mutta se tuntuu olevan niin kaukana vuorikiipeilystä. Muistan viime vuonna tähän aikaan kokeneeni samankaltaista turhautumista.

Kohta lumet sulavat ja pääsen taas kunnolla juoksemaan. Ja vaikka en pidä pyöräilystä, huomaan odottavani ensi kesän kestävyystreeniin kuuluvia pitkiä pyörälenkkejä. Ei tässä auta: katse tavoitteeseen siis ja kurinalaisesti eteenpäin.

Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja? – elämää vuoristomajoilla

– I fucking hate plastic bags! And I especially hate people, who bring plastic bags to mountain huts!

Janiina Ojanen vuorenvalloitus Vincent-Pyramide Mantova vuorimaja
Valmistautumassa yöpuulle Mantovan majalla Vincent-Pyramidella
(kuva: M.Laukkanen)

Näin julisti Morgan, toinen kiipeilyryhmämme oppaista, Monte Rosan huiputusta seuraavana päivänä aamupalalla. Olimme keskustelleet vuoristomajoista ja niiden käyttäytymiskulttuurista. Oletin kyseessä olevan ympäristönsuojelullisesta näkökulmasta annettu lausunto, mutta pyysin kuitenkin Morgania selittämään tarkemmin. Syy Morganin kiukkuun ei ollut arvomaailmallinen mutta erittäin ymmärrettävä:

– Kuten olet huomannut, majoilla useimmiten samassa huoneessa nukkuu jopa kymmeniä ihmisiä. Öisin ei ole yhtään rauhallista hetkeä: Huiputukseen lähtevät nousevat keskellä yötä, pakkaavat, pukevat ja poistuvat. Suuri osa ihmisistä nukkuu vuorilla huonosti, ja pahoinvoinnin takia vessassa ramppaaminen on yleistä. Siksi makuutilat eivät koskaan ole täysin hiljaiset.  Pahinta on kuitenkin ihminen, joka on pakannut varusteensa muovipusseihin ja alkaa yön pimeydessä etsiä jotain repustaan. Kaiken muun kestää, mutta se rapina on käsittämättömän kova ja raivostuttava ääni. Ja mieti, jos muovipusseihin varusteita pakanneita ihmisiä on kaksi. Tai viisi!

Mantova Vincent-Pyramide Janiina Ojanen
Mantovan vuoristomajan kuistilla
(kuva M.Laukkanen)

Morganin kuvauksesta voi nostaa esiin muovikassien ehdottoman käyttökiellon lisäksi pari muutakin asiaa, joista en ollut täysin tietoinen etukäteen:

Vuoristomajoilla ehdoton varuste on korvatulpat. Vaikka normaalisti pienet äänet eivät useimpien nukkumista häiritse, vuorilla tilanne voi olla toinen. Monet voivat huonosti ja joutuvat jatkuvasti käymään vessassa. Vaikka makuutiloissa on hiljaisuussäännöt ja kaikki ovat kohteliaita muita kohtaan, jatkuvasta liikehdinnästä syntyy pientä kuhinaa ja kahinaa. Lisäksi ohuesta ilmasta johtuen syke on koko ajan korkealla. Esimerkiksi itselläni pelkkä leposyke oli välillä yli 90. Oletko koskaan yrittänyt nukkua sellaisessa tilassa? Lisäksi jopa rauhallinen kävely majan alakerran vessaan ja takaisin nosti sykkeen nopeasti 120–130 iskuun, josta sen laskeminen edes takaisin 90:een otti aikansa. Siis nukkumaan rauhoittuminen voi olla todella hankalaa ja unet levottomia ja pätkittäisiä.

Kun takana on lähestymispäivän rasitus ja edessä huiputuksen ponnistus, haluaa kiipeilijä luonnollisesti kerätä voimiaan ja nukkua mahdollisimman paljon. Kun yhdistät kaikki edellä kuvatut asiat ja lisäät kokonaisuuteen päänsäryn ja ohuen ilman aiheuttaman jatkuvan kevyen paineen rintakehän päällä, helposti alkavat pienetkin äänet ärsyttää ja muovikassin rapinasta nopeasti tulee kynnyskysymys!

Mantovan maja

Nukkumisen vaikeutuminen on yksilöllistä, kuten akklimatisoituminenkin. Itselläni raja taisi mennä jossain 3000 metrin paikkeilla: Vincent-Pyramiden Mantovalla (3500 m) nukuin hädintuskin silmäystäkään ja oloni oli kertakaikkisen kurja koko yön. Monte Rosa Hüttella (2883 m) nukuin kuin lapsi heräämättä kertaakaan. Tosin Mantovalla oli yksi suuri makuutila, jossa oli kymmeniä kiipeiljöitä ja kiipeilytiimimme nukkui siskonpedissä kiinni toisissaan olevissa sängyissä. Monte Rosa Hüttella ryhmämme lisäksi huoneessa oli vain kaksi italialaista kiipeilijää ja meillä kaikilla oli omat sängyt.

Mikähän siinä on, että kirjoittaessani ylös näitä muistoja vuoristomajan hankalista puolista, tulee ikävä vuorille? Tuntuu, etten millään jaksaisi odottaa, että pääsen taas makaamaan pimeässä laskien vähenevää uniaikaa korvissa kaikuvasta jyskytyksestä ja miettien, koska on niin kova pakko mennä vessaan, että se on rappusissa syntyvän sykepiikin arvoista.

Tunnelma Mantovan ja Monte Rosa Hütten majoilla oli rento ja kansainvälinen. Valmistautuessaan edessä olevaan huiputukseen ihmiset viihtyivät omissa oloissaan tai oman kiipeilytiiminsä kesken, mutta kaikki olivat toisilleen erittäin ystävällisiä. Juteltavaa ei ollut vaikea löytää ja ihmiset neuvoivat ja auttoivat toisiaan auliisti.

Yksi osoitus majojen käyttäytymiskulttuurista ja kiipeilijöiden tietynlaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta lienee se, että majoilla tavaroita ei kadonnut, vaikka jotain arvokkaampaakin olisi jäänyt näkyville.
Esimerkiksi Mantovan majalla oli vain yksi paikka, jossa saattoi ladata kännykkää. Majan ruokailuhuoneessa oli yksi pistorasia, jossa oli kiinni yksi jatkoroikka, jossa oli viisi pistokepaikkaa. Nämä paikat olivat koko ajan täynnä puhelimia latureissaan. Latausvuoroa jonotettiin jättämällä oma puhelin latureineen jonoon pöydälle latauspisteen viereen. Jonossa oli jatkuvasti toistakymmentä puhelinta. Kun latausvuorossa ollut haki oman puhelimensa, hän  automaattisesti laittoi seuraavana jonossa olleen puhelimen lataukseen.

Kiipeilijöiden keskinäiseen välittömyyteen lienee yksinkertainen syy: kaikki olemme samalla asialla ja nöyrinä vuoren edessä. Se yhdistää kummasti.

Viimeksi arvuuttelin itsekseni aina uuden ihmisen tullessa polulla tai majalla vastaan, mistä maasta hän oli kotoisin. Sitten tervehdin häntä arvioni mukaisesti englanniksi, saksaksi, italiaksi, ranskaksi, espanjaksi tai vaikkapa ruotsiksi. Vastauksia sain monilla kielillä. Jossain vaiheessa Monte Rosalla löysin parhaiten itselleni sopivan tavan ja aloin tervehtiä kaikkia ihmisiä suomeksi: “Moi!”

Dofourspitze / Monte Rosa, Monte Rosa Hütte -vuoristomaja
Monte Rosa Hütte

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén