– Puhukaa toisillenne. Kertokaa, mitä aiotte seuraavaksi, neuvoi vuoristo-oppaamme Pette minua ja kiipeilypariani Lakua Monte Rosan huiputusreissulla.
Olimme reilussa 4000 metrissä köysistössä, minä oppaan ja Lakun välissä. Väleillämme oleva köysi lyhennettiin 2–3-metriseksi, kun siirryimme vaarallisemmille alueille. Kaksi metriä liikkumavaraa on aika vähän, ainakin silloin kun liikutaan niin haastavassa maastossa:
Kun Pette hyppäsi railon yli, minun tehtäväni oli pitää köysi jatkuvasti sopivan napakkana. Jos köysi olisi liian löysä ja Pette putoaisi railoon, parinkin metrin pudotus ennen köyden kiristymistä ehtisi synnyttää niin suuren putoamisnopeuden, että sen pysäyttäminen olisi hankalaa. Pette saattaisi loukkaantua tai pahimmassa tapauksessa vetää minut mukanaan railoon ja sitten yhdistetty painomme tekisi saman tempun viimeisenä köysistössä olevalle Lakulle.
Samaan aikaan minun piti liikkua eteenpäin oikealla hetkellä Petten hypätessä, jotta liikaa kiristyvä köysi ei estäisi tai pysäyttäisi hyppyä ja nykäisisi miestä railoon.
Samat asiat koskivat takanani tulevaa Lakua eli hänen piti toimia minun liikkumiseni perusteella.
Köysistössä liikkuminen ei siis ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää, erityisesti ilmavammissa paikoissa täysissä kiipeilyvarusteissa hakkujen ja kiipeilysauvojen kanssa.
Jäätikön poikki vaeltaessamme, saatoimme olla tuntikausia hiljaa, kukin nauttia kokemuksesta omissa ajatuksissaan. Mutta kun siirryimme railoalueelle tai huippuharjanteelle, puhuimme toisillemme. Yksittäisillä sanoilla, jotta kiipeämisrauha ei rikkoutuisi. Mutta kun toinen kuuntelee ja seuraa tilannetta, hän ymmärtää kyllä vähästäkin:
– Hyppy. (Aion hypätä, pysykää mukana.)
– Kivi. / Jäätä. (Varo putoavaa esinettä.)
– Köysi. (Köysi tuntuu kireältä tai löysältä, tarkista se)
…ja niin edelleen.
Matkan edetessä opimme koko ajan ennakoimaan toisiamme enemmän, jolloin puhumisen tarve väheni. Mutta sanoin tai sanattomasti, köysistössä virtasi jatkuvasti tasainen kommunikaatiovirta.
 |
| Oppaamme Pette kouluttaa minua ja Tomia Vincent-Pyramidella Kuva: M. Laukkanen |
Puhumisen ja kuuntelun lisäksi toinen ehdottoman tärkeä asia köysistössä on yhteinen vastuu. Itsestä ja toisista. Et voi ottaa riskiä ja toimia ominpäin silloin, kun sinun toimintasi vaikuttaa kaikkiin muihinkin.
Kaikessa tekemisessä on ajateltava kokonaisuutta. Minut sijoitettiin köysistössä keskelle, koska Laku on painavampi. Jos Laku olisi ollut paikallani, ja Pette pudonnut railoon ja Laku syystä tai toisesta tullut vedetyksi mukaan, olisi minulla ollut heikot mahdollisuudet saada kaksi miestä ylös railosta. Sen sijaan kiipeilytiimimme miehet olisivat vastaavassa tilanteessa vahvemmilla.
Taas kerran olen sitä mieltä, että vuorikiipeily on hyvää kasvatusta ihmisyyteen, myös kommunikaation opettelun saralla:
Kerron tyttärelleni jokaisena yhdessäolomme päivänä, että rakastan häntä. En usko hänen koskaan kyllästyvän siihen, vaikka hän usein vastaakin:
– Joojoo, kai mä nyt sen tiedän!
Enkä taatusti ikinä väsy kuulemaan, että olen maailman paras ja rakkain äiti!
Perheeni tukee minua vuorikiipeilyinnostuksessani. Olen kuitenkin kuullut, että välillä he eivät ole kertoneet, että ovat olleet jostain asiasta huolissaan. Ovat kuulemma halunneet antaa valmistautumisrauhan ja epäilleet murheidensa kuormittavan minua.
Tiedän heidän tarkoittavan hyvää. Mutta minusta taas olisi erittäin tärkeää varmistaa, ettei perheeni murehdi vuokseni. Ainakaan turhaan.
Mutta jos välittämisen kommunikoiminen on joskus vaikeaa, niin välillä jopa arkinen keskustelu voi olla todella haastavaa.
Taannoin pyysin Timoa tekemään erään arkisen asian. Hän lupasi ja pyysi minua muistuttamaan siitä myöhemmin uudelleen. Jäin seisomaan ja tuijottamaan häntä kykenemättä sanomaan mitään. Vaihdoin kiusaantuneena jalkaa ja takeltelin, kunnes lopulta hän oivalsi itse, mistä oli kysymys.
Asia on näin: Minulla on päivittäin kalenterissani keskimäärin 20–30 merkintää ja muistutusta ja siis aika paljon muistettavaa. Lisäksi toimin lapseni papukaijamaisena muistutuskoneena. En halua enää sen lisäksi ottaa vastuuta toisen aikuisen muistuttamisesta. Ajattelen myös, että jos joudun huolehtimaan, että sovittu tehtävä tulee tehtyä, en voi poistaa sitä omalta “tehtävälistaltani”. Eli silloin tehtävien jakamisesta ei ole varsinaista hyötyä, koska listani ei lyhentynyt yhtään.
Vaikka nämä ajatukset ovat mielessäni täysin kirkkaina, Timon ja minun keskustelun siinä hetkessä pääni oli täysin tyhjä. Ehkä pelkäsin, että toinen kuulee asian eri tavalla kuin sen tarkoitan. Että viestini tulee ulos hyökkäävänä tai nalkuttavana. Niinpä minä, jolla nyt yleensä ei ole suoranaista ongelmaa sanojen tuottamisessa, päädyin seisomaan keskellä olohuonetta vaivautuneena ja kykenemättä tuottamaan yhtään järkevää lausetta. Niin, että paraskin puhuja.
 |
| Äiti–tytär-kommunikaatiota |
Kaikessa haastavuudessaan puhumiseen ja kuunteluun liittyy sellainen erityinen hienous, että arvostava kommunikaatio antaa aina jotain sisältöäänkin suurempaa.
Mummuni on ollut sairaalassa ja en ole päässyt häntä katsomaan. Soitan hänelle säännöllisesti ja päätän puhelut kertomalla, että hän on minulle rakas. Joka kerta hän huokaisee jotenkin haikeasti ja vastaa sitten, että myös minä olen hänelle rakas. Niinä hetkinä olen tovin kuten lapsena ja kietoudun mummun äänessä kaikuvaan lempeyteen. Saan siitä iloa ja energiaa ja mummusta voi aistia, että keskustelu toimii samalla tavalla myös hänen suuntaansa.
Takaisin rinteille. Vuorella luotamme turvallisuutemme toistemme käsiin. Luottamus tiimiin vahvistuu joka askeleella, kun kuulemme toisten huomioivan olemassaolomme ja turvallisuutemme kertomalla aikomuksistaan, varoittamalla ja jakamalla havaintojaan ja tuntojaan.
Kuka kirjoittaisi yksittäisten sanojen kommunikaatiokielen arkeen, jotta osaisimme puhua ja kuunnella toisiamme yhtä hyvin täällä merenpinnan tasolla kuin ylhäällä viiden tuhannen metrin korkeudessa?