Category: Little Meru

Salainen paikka taivaan ja avaruuden rajalla – Mount Merun huiputus

 Päivä 5: Yön aarrehetki

Kilimanjaro Mount Merun huipulta auringonnousun aikaan


Sinkosin istumaan pimeässä. Tuuli ulvoi syöksyessään harvan talon laudoitusten läpi, ja sademetsä ympärillä kohisi elämää. Kylmästä yöstä huolimatta olin hiestä märkä, ja tuntui kuin en olisi juurikaan nukkunut, niin pätkittäistä uni oli ollut.

Mutta nyt minut oli herättänyt ulkoa kantautuva äkillinen kova ääni. Myöhemminkään ei selvinnyt, mistä oli kyse, ja aamulla luulin nähneeni unta, kunnes Terry kertoi heränneensä samaan meteliin. Olin siis hereillä, ja vuorilla on tärkeää nesteytyksen optimoimiseksi juoda ja käydä vessassa myös yöllä. Illan vesitankkauksella oli se seuraus, että nyt oli vessareissun aika. Voi ei.

Miriakamba Hutin käytävä on
päiväsaikaankin kolkko

Jokainen soluni vastusti huoneesta poistumista täynnä outoja ääniä olevaan kylmään yöhön. Mutta muistin hyvin Elbrusilta, miten käy, jos ei ole kurinalainen nestetankkauksen suhteen. Niinpä pienen sisäisen taistelun jälkeen kömmin arasti makuupussin lämmöstä, vilusta täristen pujottauduin vaatteisiin ja livahdin majan pimeälle käytävälle.
Takapihalle saapuessani tuuli reuhtoi puita ja tarttui välittömästi ohueen takkiini. Rakennusten kattopellit vinkuivat, ja metsästä tulvi rasahduksia ja pauketta. Pysähdyin portaille ja pyyhin otsalampun valokeilalla wc-rakennuksen ympärillä viimassa teutaroivia puita. Tuntui kuin tuhannet silmät olisivat tarkkailleet minua pimeästä. Pakottauduin liikkeelle rauhallisesti ja vasta viimeiset kaksi metriä vessakoppiin sallin itseni ottaa juoksuaskelina. Haka kiinni ja huh, olin turvassa! Kun hetkeä myöhemmin astuin ulos kopista, oli tuuli taianomaisesti tyyntynyt täysin. Musta metsä ympärillä oli pysäyttänyt villin tanssinsa ja kahisi vaimeasti. Pilvet olivat väistyneet kuun edestä, ja yhtäkkiä piha kylpi värittömässä, läikehtivässä valossa – kuin ilma olisi ollut täynnä pieniä hopeakiteitä. Käännyin katsomaan vasemmalle: kaukaisuudessa Kilimanjaro valvoi tyynenä ja kauniina valkoinen huippu erottuen selvästi mustaa taivasta vasten. Katsoin oikealle, ja Mount Meru oli paljastanut kraaterinsa karhean reunan hopeisen valon lempeälle hyväilylle. Unohdin pelkoni. Unohdin kylmyyden. Seisoin hiljaa kauan ja vain hengitin hetkeä, joka minulle oli annettu.
Aamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Vitsailimme oppaiden kanssa huomenia toivotellessamme: – I slept like a toto (vauva swahiliksi) – crying every five minutes!
Aamiaisen keskustelunaihe oli Afrikan viisi suurta (eli eläimet, jotka pitää nähdä, jotta voi sanoa nähneensä aitoa Afrikkaa): norsu, sarvikuono, puhveli, leijona ja leopardi. Toistaiseksi listalla oli vain puhveli – ehdotuksestani huolimatta leopardin jätöksiä ei suostuttu laskemaan edes puolikkaaksi.
Olimme ainoa ryhmä, joka tuona päivänä lähti majalta ylöspäin. Jo aamukahdeksalta kuumuus tuntui rehevän metsän polulla, ja lämpötila nousi kiivetessämme jatkuvasti jyrkkenevää rinnettä. Sinä aamuna sademetsän mausteinen ja nopeasti vaihteleva tuoksu tallentui lähtemättömästi mieleeni nautinnon tuoksujen joukkoon. Kaikki olimme energisiä ja hyväntuulisia ja askel nousi rivakasti. Jo 1,5 tunnin kuluttua olimme saavuttaneet 3050 metrin korkeuden.

Puhelias oppaamme Steven

Matkan aikana aloin pikkuhiljaa saada käsitystä oppaidemme ominaispiirteistä. Steven, pitkä ja hoikka 39-vuotias moshilaismies, tuntui puhuvan loputtomiin. Hän käveli joukon hännillä ja piti kovaäänistä monologia, joka oli selvästi osoitettu ryhmää johtavalle rangerillemme Frederickille, joka vastaili livautellen vuodatusvirtaan myötäileviä “Eh”-äännähdyksiä ja satunnaisia kommentteja. Totta puhuakseni, minua hiukan ärsytti tuo jatkuva puhevirta, sillä nautin hiljaa kulkemisesta. Satunnainen keskustelu on ihanaa, mutta haluan eksyä ajatuksiini vuoripoluilla. En tiedä, johtuiko Frederickin lyhyistä vastauksista, mutta parin tunnin kuluttua keskustelu tyrehtyi. Oi, nyt saisin kaipaamani hiljaisuuden! …mutta ei, hetken kuluttua pajatus alkoi uudelleen ja nyt niin kovaäänisenä, että minun oli pakko vilkaista taakse. Steven oli kaivanut taskustaan puhelimen ja alkoi soitella ilmeisesti tuttaviaan läpi. Ilmeeni taisi paljastaa ajatukseni, sillä takanani tulevat Heikki ja Terry pidättelivät naurua posket piukkoina. Hekotus karkasi kaikilta kolmelta Terryn todettua puoliääneen kuivakan kommentin, josta jälleen tulisi yksi reissun toisteltuja lauseita:
– Steven needs someone to talk to.
Onneksi pian swahilinkielinen jorina muuttui osaksi vuoren äänimaisemaa eikä siihen enää kiinnittänyt juurikaan huomiota. Myöhemmin tulisimme myös huomaamaan, että 4000-metrin rajapyykin jälkeen Steveninkin puhetulva vähenisi merkittävästi.

Metsän jälkeen nousimme auringon armottomassa kuumuudessa kylpevälle kiviseinälle, jota pitkin siksakkaavan polun reunamilla vuorottelivat matalat puut, valtavat kaktukset ja tuttuakin tutumpi puna-apila. Kun nousimme pari vuotta sitten riehuneen metsäpalon tuhoaman alueen rajan yli, maisema muuttui kirkkaasta ja kuumasta auringonpaisteesta huolimatta aavemaiseksi. Pensaat olivat pyyhkiytyneet näkymästä liekkien nieleminä. Palaneiden puiden rangat ojentuivat kohti taivasta kuin mustat sormet. Frederick kertoi tulipalon syntyneen kylässä vuoren toisella puolella ja riehuessaan polttaneen valtaisan alueen, lähes koko vuoren ylärinteen. Onneksi hävityksen keskellä puiden mustuneiden juurien lomasta nousi raikkaan vihreää ruohoa ja pienen pieniä punaisia ja keltaisia kukkia, kuin elämän sitkeyden huutomerkkeinä.

Vajaat pari tuntia myöhemmin 3500 metrin korkeudessa sijaitseva Saddle Hut -maja ilmestyi näkyviin. Kun nousimme majan pihaan, panin merkille, että ilman lämpötila oli laskenut selkeästi ja tuulen henkäyksissä oli nyt uusi terävä särmä. Steven kätteli koko ryhmän ja hänellä oli meistä jokaiselle oma pieni hauska kättelykoreografia.
– Good job dada (swahiliksi sisko), hän totesi minulle.
Söimme majan suuressa tyhjässä tuvassa lounaan, jonka jälkeen siirryimme huoneisiimme päiväunille. Ennen lähtöä ensi yön huiputusyritykseen nukuttaisiin vain pari tuntia, joten oli tärkeää ladata akkuja nyt.
Tässä tunnelmia Saddle Hutilta:


Parin tunnin unien jälkeen olin täysin palautunut ja lihakseni tuntuivat taas pursuavan voimaa. Iltapäivällä teimme vielä akklimatisoitumisnousun Mount Merun sivuhuipulle, Little Merulle (3850 m). Siellä saimme ihailla pilvien tanssia vuoren satulan yli: tasaisessa rytmissä pilvet nousivat molemmilta puolilta harjannetta ja kohtasivat keskellä sulkien koko maiseman kosteaan syliinsä. Hetken kuluttua ne erkaantuivat ja valuivat rinnettä alas, toistaakseen saman koreografian taas uudelleen. – Vuori hengittää, hymyili Heikki.
Little Merulta paluun jälkeen oli vuorossa nopea päivällinen ja kolmen tunnin unet ennen huiputukseen lähtöä. Nyt, nyt, nyt mennään!

Päivä 6: Mount Merun huiputus


Herätyskello nosti meidät jalkeille 23.30, ja tutuksi tullut huiputusyön kuhina alkoi. Aamiaisella oli tarjolla vain imeliä keksejä ja termoskannullinen teetä, joten aamupalan nauttimiseen ei tuhlattu juurikaan aikaan. Koska olimme ohittaneet korkeuden, jonka ylitse kansallispuiston suuret eläimet nousevat, rangerimme Frederick jäi nukkumaan, kun kello 01 asetuimme vilpoisassa yössä jonomuodostelmaan; Abraham, minä, Heikki, Terry ja Steven. Kostea, pisaroiva pilvi oli niellyt satulan, ja sukelsimme sumuun otsalamput sen harmautta haravoiden. Voi kuinka onnellinen olinkaan!

Vaikka yö oli kostea ja sumuinen, etäällä näkyvät tähdet ja kuu lupailivat selkenevää. Oppaamme tosin mainitsivat, että Mount Merulla sataa aina, joten meidän tulisi varautua sään huononemiseen. Steven kertoi kiivenneensä huipulle lukemattomia kertoja viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja vain kerran sateettomassa säässä. Toivoa sopisi, ettei sade tulisi ylempänä reitillä, missä edessä olisi työläämpää kivikkoa. Mielessäni kävi, että märillä kivillä jääraudoista olisi apua, mutta nyt oli myöhäistä, sillä oppaiden ohjeistuksesta olimme jättäneet ne majalle.

Ensimmäiset tunnit vaellettiin rivakkaa tahtia kivistä, kiemurtelevaa polkua, jota matalat pensaat reunustivat. Yön hiljaisuudessa pääsin taas tuttuun onnelliseen kiipeilytunnelmaan: askelten rytmi ja keinunta sinkosivat ajatukseni vapaalentoon. Vauhtimme oli ripeä ja tunnin välein pysähdyimme tauolle. Jutustelimme ja vitsailimme satunnaisesti, ja tunnelma muuttui suorastaan hulvattomaksi.

– I like this small group, we are a Family Group with kaka‘s (swahilia: veli) and a dada! Steven iloitsi.

Yön pimeinä tunteina saavutimme alueen viimeisen villin sarvikuonon muistoksi nimetyn Rhino Point -etapin. Sen jälkeen matka jatkui harjanteisempana ja tuulille avoimena. Kapeat harjanteet ja jyrkät “nelivedolla” ylitettävät kiviseinämät saivat pohtimaan eri kiipeily-ympäristöjen turvallisuusvaatimuksia. Vastaavia paikkoja ei Alpeilla mentäisi ilman köysistöä, mutta täällä turvallisuus oli hoidettu pahimpiin kohtiin laitetuilla kallioon kiinnitetyillä ruosteisilla kettingeillä.

Pian Rhino Pointin ja harjanteen jälkeen reitti sukelsi alas ja kraaterin taakse. Ihmettelimme laskeutumisen pituutta ja jyrkkyyttä ääneen. On tietenkin luonnollista, että välillä kiipeilyreitti kiemurtelee alaspäin, mutta nyt laskeuduimme lähes sata vertikaalimetriä. Steven kertoi, että tämä oli yksi syistä, miksi Mount Meru on yllättävän raskas. Koska kiipesimme kraaterin reunaa myöten, nousun siksak tehtiin toisinpäin kuin yleensä. Koko reitti ylös tästä eteenpäin olisi kiemurtelua; se nousisi välillä kraaterin reunalle, mutta painuisi aina hetken kuluttua lähes yhtä pitkän laskun takaisin alas.

– You end up climbing lot more than 4566 meters, Abraham täydensi Steveniä.

Ja todella. Tuntuu kieltämättä oudolta, kun ensin ponnistelee pitkän nousun ylös kraaterin reunalle ja sen jälkeen kiipeää yhtä kauan alas vain kääntyäkseen taas uuteen nousuun. Ja sama jatkuu koko matkan, viimeistä huiputusnousua lukuunottamatta.
Maisemaa kraaterin reunalta (kuva otettu paluumatkalla)


Mutta millainen reitti se olikaan! Ylhäällä Afrikan mantereen korkeimman jyrkänteen reunalla alapuolellamme kaartui räjähtänyt kraateri tuhkasuppiloineen sekä koko öinen upea maisema aina kaukana lepäävälle Kilimanjarolle asti. Rinteitä peitti ohut kerros vulkaanista pölyä, joka hohti kuun valossa hopeisena ja sai koko vuoren kimaltamaan. Jopa pimeässä näkymä oli uskomaton. Vaihteleva maasto pisti sekä kehon että mielen jatkuvasti töihin ja tuskin maltoin odottaa, mitä oli aina seuraavan mutkan takana.

Olosuhteet olivat mitä parhaimmat, vaikkakin tuuli oli kraaterin reunalla niin kova, että sain oikein tosissani puskea sitä vasten. Paikotellen sen yllättäen tulevat puuskat olivat niin voimakkaita, että tasapainon säilyttämiseksi pidin kehoni jatkuvasti kumarassa tuulta kohden.  Reitin taas kaartaessa harjanteen reunan suojaan, lämpenimme tuulensuojan lisäksi vaihtelevasta keskittymistä vaativasta kivikkokiipeilystä, joka paikotellen sai oppaat kehoittamaan neliraajatyöskentelyyn:
– Now move like a crocodile!

Se oli upeaa! Vatsastani kurkkuun nouseva aiemmilta kiipeilyiltä tuttu kuvotuksen tunne kertoi meidän saavuttaneen 4300 metrin rajan, mutta muuten oloni oli loistava; vahva ja energinen.

Ennen viimeistä huipulle johtavaa kiviseinämää nousimme vielä kerran kraaterin harjanteelle juuri sillä maagisella hetkellä, kun auringon kajo alkoi punertaa taivaanrannassa. Henkeni salpautui, kun satukirjan maisema valaistui aamunkajon punertavaan sävyyn.
Näkymää silmänkantamattomiin peitti nyt lempeisiin pastellisävyihin värjäytyvä tasainen pilvipeitto, jonka vain Kilimanjaron valkoinen huippu itseoiketetusti puhkaisi. Yläpuolellamme kaartuva tumma sinisyys antoi periksi valolle ja silmiemme edessä kirkastui vaaleammaksi, liukuen harmonisesti sävystä toiseen, kohti pilvipeiton rajapinnan roosaa. Oli kuin meidät olisi nostettu salaiseen paikkaan taivaan ja avaruuden rajamaille.

Seisoin jähmettyneenä paikallani uskaltamatta edes pyyhkiä poskelleni valuvaa kyyneltä, vaikka viima hyydytti pisaran suorastaan kivuliaan kylmäksi. Katsomatta tiesin, että vierelleni pysähtynyt Heikki yritti laillani olla hengittämättä, jotta lumous ei särkyisi. Hetkeen kukaan ryhmästä ei puhunut eikä liikkunut. Sitten Abraham laski repun selästään ja totesi meidän pitävän tässä tauon ennen viimeistä huipulle johtavaa nousurutistusta.

– We are so lucky. Usually it rains. Always, Abraham totesi ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ylpeydestä, kun katsoi maisemaa.

Lyhyen tauon jälkeen oppaat hätistivät meidät liikkeelle, sillä nousuun menisi vielä aikaa, ja kello lähestyi aamuviittä. Aurinko nousisi 5.15 ja jos mielimme nähdä sen huipulta, oli jo kiire.

Viimeinen nousu oli kivikkokiipeilyä jyrkällä rinteellä, jonka poimuilu loi illuusion siitä, että katseen jo tavoittama huipulla seisova Tansanian lippu oli ihan lähellä. Mutta joka kerta noustessani kiviharjanteelle saatoin nähdä, että edessä oli vielä uusi harjanne. Etenin mahdollisimman rivakasti työskennellen kaikilla neljällä raajalla. Korkeus tuntui imevän vauhtia ja voimia lihaksista. Hiki valui selkääni pitkin.

Taivas kirkastui kirkastumistaan, kun kiipesimme kilpaa kellon kanssa.
Lopulta kiviharjanteen takana ei enää ollut uutta poimua vuoressa, vaan näin huipun. Pysähdyin odottamaan takanani kiipeävää Heikkiä, sillä halusin saapua huipulle yhdessä. Kiipesimme muutamat viimeiset metrit rinnakkain ja saavuimme perille Afrikan viidenneksi korkeimman vuoren huipulle 4566 metrin korkeuteen 27.12. klo 5.15, juuri auringonnousun hetkellä.

Koska kuvat kertovat sanoja enemmän, tässä huiputustunnelmia ja -maisemia:

Tansanian lippu Mount Merun huipulla ja pilvipeittoon heijastuva huipun varjo

Tulivuoren räjähdys – ja mitä sitten tapahtui?

Kauan sitten alueella, joka nykyisin on osa Arushan kansallispuistoa Tansaniassa, räjähti tulivuori tavalla, joka muutti maiseman täydellisesti. Räjähdys raastoi vuoren kraaterin itäisen puolen kokonaisuudessaan irti. Sirpaleet sinkoutuivat taivaalle ja palasivat lopulta maahan raivoisan kuumana kivisateena. Tulinen laava syöksyi maan pinnan alta pyyhkien Äiti Maan kupeita kuin avohaavasta vuotava veri. Voitko kuvitella riehuvan tulimyrskyn ja tukahduttavan tuhkasateen, jotka tuhosivat tieltään kaiken? Lopulta jäljelle jäi vain lohduttoman harmaa autiomaa, joka arkana vapisten odotti, oliko tulivuoren raivo jo tyyntynyt.

Onneksi tällä(kin) kertaa elämä lopulta voitti ja nosti kasvonsa hävityksen tuhkasta. Mutta kauanko mahtoi kestää ennen kuin maa oli asettunut ja jäähtynyt, ja ensimmäinen utelias uskaltautui paikalle tutkimaan tuhoa? Mitä mahtoi ajatella nähdessään, että vuori oli väkivaltaisesti purkautuessaan puolittain tuhoutunut ja menettänyt tulivuorelle tyypillisen kartiomaisen muotonsa? Hävitystä hämmästellessään tuskin mahtoi ymmärtää tuijottavansa tulevaisuuden Afrikan häkellyttävimpiin kuuluvaa kiipeilymiljöötä. Tuhoisa räjähdys loi Afrikan mantereen korkeimmat jyrkänteet ja ainutlaatuisen maiseman läntisen puolen kraaterin reunamalta, läpi irti revenneen itäreunuksen, sekä kraaterin pohjalle massiivisen tuhkakartion, joka on tuon edelleen aktiivisen tulivuoren ehkä tunnistettavin merkki.

Mount Merun kraaterin tuhkakartio
kuva: internetin yleiset lähteet

Hiljalleen vuosien saatossa elämä palasi alueelle: kasvit, eläimet ja lopulta, valtavan pitkän ajan kuluttua myös varsin erikoinen, kaksijalkaisiin nisäkkäisiin kuuluva ihmislaji: vuorikiipeilijät.

Nyt, reilusti yli 500 000 vuotta myöhemmin, Tansanian toiseksi korkein ja Afrkan mantereen neljänneksi korkein vuori, Mount Meru (4566 m), on ensimmäinen kohteemme kahdeksan viikon kuluttua alkavalla seikkailullamme. Merulla on tärkeä rooli, kun valmistaudumme Kilimanjaron, Afrikan mantereen korkeimman vuoren 5895-metrisen Uhuru-huipun tavoitteluun.

Mutta vaikka reittimme Merun jälkeen kulkee suoraan Kilimanjarolle, on Meru paljon enemmän kuin harjoituskohde. Suuremman vuoren lähellä sijaitsevana jää se helposti tunnetumman kohteen varjoon, mutta mitä enemmän luen Merusta, sen enemmän siitä innostun: murtuneen kraaterin reunuksella kiipeäminen 4500 metrissä on taatusti huikea kokemus!
Mount Meru on luonteikas vuori, joka tunnetaan kauniista luonnosta, runsaasta eläimistöstä ja persoonallisen ympäristön luomasta elämyksellisestä kiipeilykokemuksesta. Meru on vähemmän ruuhkaisa kuin Kilimanjaro, joten ehkäpä sieltä löytyy nyt se luonnonrauha, jota jäimme Venäjän Ebrusin moottorikelkkarallin ja Japanin Fujin huipulta löytyneen ihmismassan keskellä kaipaamaan.

Merun huipun tavoittelu on napakka nelipäiväinen reissu, joka tiivistetysti menee jotakuinkin näin:
Vaellus alkaa 1500 metristä. Ensimmäisen päivän reitti kulkee halki metsien, joissa toivottavasti näemme alueelle tyypillisiä eläimiä kuten kirahveja ja apinoita. Yö vietetään Miriakamban majalla 2515 metrissä. Aamulla matka jatkuu kivisen ylängön halki, ja toisen päivänä aikana, ajan salliessa pyrimme vuoren “kakkoshuipulle”, Little Merulle (3820 m).
Kolmantena päivänä pyrimme Rhino Pointin (3800 m, Tansanian viimeisen salametsästetyn sarvikuonon muistopaikan) ja Kobra Pointin (4350 m) kautta Merun varsinaiselle huipulle nimeltä Socialist Peak (4566 m). Vielä yö Saddle Hut -majalla, sitten laskeudumme vuorelta ja palaamme tukikohtaamme Moshiin  lepäämään ja valmistautumaan Kilimanjaroa varten.

Reissumme ensimmäisen huiputusyrityksen aikana saamme ensikosketuksen Afrikan luontoon ja akklimatisoitumisen käyntiin. Odotan sitä suurella innostuksella ja jännityksellä. Mutta myös eri tavalla kuin aiempia vuoria.

Mount Fuji on tulivuorelle tunnusomaisesti kartion muotoinen

Kun minä ja kiipeilyparini Heikki olimme kokeneet karvaan epäonnistumisen (tai oikeastaan kaksi) Venäjällä Elbrusilla viime kesäkuussa (lue tarina täällä: Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. – huiputusyritys), vannoimme viisastuneemme. Heti perään kuitenkin seurasi Japanin  Fujin olosuhteiden aliarviointi syyskuussa, jonka seurauksena tein “kevyehköä yönousua” kylmissäni ja likomärkänä pakkasessa (se tarina taas täällä: Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella).

Sen jälkeen totesimme, että näissä perusasioissa kerran voi epäonnistua tietämättömyyttään. Toinen kerta on pään takomista seinään, mutta kolmas menisi jo tyhmyyden puolelle. Niin sovimme, että “jokaiseen vuoreen suhtaudutaan kuin Everestiin.”
Janiina OjanenLupaus tarkoittaa siis perusteellista valmistautumista, kiipeilykohteen kunnioittamista, riippumatta sen metrimääristä, sääennusteista tai ihmisten puheista. Olemme nyt saaneet tuta sen, että sää voi muuttaa vuoren kuin vuoren vaikeaksi. Se, että vuori ei ole teknisesti vaikeaksi luokiteltu, kertoo lopulta vain yhden ulottuvuuden kiipeämiseen liittyvistä haasteista.

Olenhan näistä asioista jo kirjoittanutkin, mutta olemme molemmat ripeitä liikkeissämme ja välillä aika kovapäisiä. On siis myönnettävä, selvästi asian sisäistäminen vaati meiltä itseltämme kunnollista pysähtymistä asian äärelle.

Se on tuntunut tepsivän ja vaikuttavan moneen asiaan.
Otamme tuoretta näkökulmaa kestävyystreeniin uuden yhteisen PT:mme, Jaanan, ohjauksessa. Tuntuu ihan mahtavalta, kun pitkästä aikaa joku neuvoo ja opastaa, sekä tarvittaessa käskee ja komentaa! Keskitymme nimenomaan kestävyyteen, koska aikaa on vähän: Heikki panostaa suorituksen aikaisen syketason alentamiseen, minä parannan suorituskykyä sekä yritän taas muistaa palautumisen ja kehonhuollon merkityksen. Myös ruokavalio on tarkistettu ja unirytmiäkin seuraan. Varusteita on jälleen kerran tarkasteltu ja päivitetty.

Parasta on se, kuinka tämä vaikuttaa motivaatioon; aivan kuin vuoret olisivat lähempänä jokaisena päivänä. Lenkille lähtiessä huippuharjanne piirtyy silmissä, ja ajatukset vaeltavat joulun alusviikolle yhä useammin. Pari kuukautta menee nopeasti. Montakohan kertaa sinä aikana ehtii hyräillä Toton African, jos heti aloittaa?

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén