Category: liikuntablogi Page 1 of 2

Harjoituskauden alku lähestyy – uusia eväitä, uusia oppeja

Se tuntuu valtavana voimana vatsassa, paineena rintakehällä ja pienenä puristuksena ohimoilla. Tarve tehdä. Kun sen kutsuun vastaa, keho palkitsee soluihin purskahtavalla energialla, mieli tyhjentymällä ja nöyrtymällä kuin seisoisin keskellä yötä Kaukasuksen vuoriston tähtitaivaan alla.

Minä Matterhornin seinällä, Lion Ridge Routella, 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Urheilu on fyysisen hyvinvointini perusta ja mieleni paineventtiili. Kaksi päivää urheilematta, ja levottomuus alkaa lipua mieleeni kuin usva nevan ylle. Kolmantena päivänä lauseisiini alkaa hiipiä kärkkäyttä, unen laatu laskea ja vatsantoimintani muuttua. Syntymälahjaksi saatu liian suora selkäranka jäykistyy ja yläselkä alkaa kipuilla.

Satunnaisesti nautin koko päiväksi kotisohvalle pitsalaatikon alle piiloutumisesta tai seitinohuiden ranskalaisten päiväkännien värjäämistä viikonlopuista hunningolla jossain ihanassa Euroopan kaupungissa. Mutta mieleni lepää liikkeessä ja kehoni rakastaa, kun sitä käytetään. Se on hyvä ja huono; minun ei ole vaikea sitoutua treenaamiseen ja rutiineihin, mutta akilleen kantapääni on, että minun on välillä haastavaa tunnistaa ja tunnustaa tarvitsevani lepoa. Ja kun lepään, kehoni ja mieleni alkavat nopeasti pyytää toimintaa.

Kalliokiipeilytreeniä Vantaalla 2020

Arvoisin olevani kohtuullisen hyvässä kunnossa. Matterhornilta paluun jälkeinen harjoitustauko ei tarkoita, etten olisi treenannut. Nelisen kertaa viikossa olen tehnyt ylläpitävää harjoittelua‚ sellaista tavallista juoksua, punttitreeniä ja joogaa. Alkusyksyn pidin taukoa kiipeilystä ja pyöräilykin jäi vähemmälle, sillä kaularangasta löytyneet kaksi välilevynpullistumaa piti saada aisoihin. Marraskuussa sain fysioterapeutilta luvan taas varovasti palata seinälle – ja voi sitä riemua!

Kiipeilykauden päätös on aina minulle vähän ahdistava. Lepo ja tauko treenistä ovat kyllä tervetulleita. Mutta samaan aikaan seuraaviin tavoitteisiin tuntuu olevan niin loputtoman pitkä aika.

– Elämä ei saa tapahtua vain vuorilla, muistuttaa kiipeilyparini.

Käytinkin tuon pohtimiseen hyvän tovin. Mutta ehkäpä minulle kyse on enemmän siitä, että haluan rakkaiden asioiden olevan läsnä silloinkin, kun nautin muusta elämästä. Jos joku off-season-ajalla uppoutuu toisenlaiseen arkeen ja palaa ajatuksissaan vuorille kalenterin näyttäessä treenikauden alun lähestyvän, minulle vuoret ovat aina läsnä: Instagramissa henkeäsalpaavien maisemakuvien ihastelu ja uusien suunnitelmien laatiminen on ihanaa – ja se saa minut iloitsemaan muistoistani ja toisaalta läsnäolevammaksi myös tässä hetkessä. Systemaattinen treeni tuo vuoret mukaan myös kausien välissä, ja se antaa arjelle ihanan värin, kuin auringonnousun hempeän pastellisuudelman.

Kestävyyttä etsimässä Malminkartanon rapuissa

On ollut hassua huomata, että tavallaan olen hiukan vaisu puhumaan vuorista. Blogissa ja somessa niistä intoilen ja olen persoonana puhelias tyyppi, mutta kun joku kysyy minulta kiipeilysuunnitelmistani, helposti hämmennyn ja huomaan yrittäväni typistää vastaukseni mahdollisimman suppeaksi. Jälkikäteen monesti harmittaa, sillä minulle ei ole montaakaan mieluisampaa puheenaihetta kuin kiipeily ja vuoret. En kai vaan halua olla se tyyppi, joka yleisön pyynnöistä huolimatta tuntitolkulla paasaa omista kiinnostuksen kohteistaan.

Miten minä nyt tähän aiheeseen eksyin? Oli minulla oikeaa asiaakin, eli palataan siihen tekemiseen:

Syksyn aikana olen lueskellut Steve Housen ja Scott Johnstonin “Training for the New Alpinism – A manual for the climber as athlete” -teosta ja oppinut yhtä ja toista harjoittelusta. Tankatessani solubiologiasta ja treenin kemiallisista vaikutuksista, löysin itsestäni taas yläkoululaisen, joka laskee, montako sivua koealuetta on jäljellä, että opiskelun voi katsoa suoritetuksi.

Mutta juuri sopivasti tässä vuoden vaihteen lähestyessä, olen päässyt osioon, jossa opastetaan harjoitusohjelman rakentamisessa omaan tavoitteeseen sopivaksi. Taas minulla on haasteita lukemisen kanssa – mutta nyt toisenlaisia: en millään malttaisi istua lukemassa, kun parin sivun välein tekisi mieli sännätä salille tai lenkkipolulle kokeilemaan uusia juttuja.

Oman harjoittelun ohjaamisen oppiminen on alkanut sujahtaa käytäntöönkin ihan huomaamatta. Ensin aloin pitää harjoitus-logia eli ihan yksinkertaisesti kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jokaisen treenin jälkeen, mitä tein ja arvioin asteikolla A–F, miltä se tuntui (A= mahtavaa, olen supersankari, F= skipattu, suunniteltu treeni). Se on auttanut oman palautumisen seuraamisessa. Kun kaksi tai useampi peräkkäinen treeni menee osastoille C (=ok, mutta ei tunnu hyvältä) tai D (=alentunut suoritus tai keskeytys), tietää, ettei keho ole palautunut. Yksinkertaista, mutta sillä on ihan valtava vaikutus!

Toinen muutos on, että valmiiden punttisaliharjoitusohjelmien sijaan olen vähän huomaamattani alkanut laatia omia. Se alkoi ensin vaihtoehtoisten liikkeiden kokeilusta, mutta on edennyt siihen, että olen laatinut kokonaan omia ohjelmia. Käytän pohjana ammattilaisten ohjelmia määrittäessäni esimerkiksi eri lihasryhmille tehtävien liikkeiden osuudet, mutta määritän liikkeet itse. Takana alkaa olla jo sen verran treenivuosia, että tiedän, mikä minulle sopii ja mitkä asiat sopivat yhteen harjoittelussani.

Vielä yksi tärkeä, helposti itsestäänselvyydeltä tuntuva, mutta minulle käytäntöön vaikeasti vietävä Training for the New Alpinism -kirjan oppi on, että huippukunto kestää kerrallaan vain maksimissaan muutamia viikkoja. On siis epärealistinen tavoite kuvitella, että olisin jatkuvasti parhaimmillani.

Kun vuosi kohta vaihtuu, on kesään ja Eiger-suunnitelmaan puolisen vuotta, Ushbaan noin yhdeksän kuukautta. Viimeksi Matterhornin jälkeen Fabrizio (vakio-oppaamme Alpeilla) antoi palautetta, että räjähtävää voimaa tarvitaan lisää tekniseen kiipeilyyn. Lisäksi Eiger vaatii myös kiipeilyteknistä kehittymistä. Ja tietenkin kestävyyttä pitää taas alkaa takoa lihaksiin siten, että kunnon huippupiikit osuvat oikeisiin hetkiin.

Ihanaa Training for the New Alpinism -kirjan opeissa on systemaattisuuden ja suunnitelmallisuuden korostus. Tulokset eivät tule sattumalta ja improvisoiden, vaan taustalla pitää olla suunnitelma. Vapautta tekemiseen tuo vaatimus suunnitelman joustavuudelle, koska elämä nyt ei vaan mene Excelin mukaan. Pitää olla vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita ja hyväksyä myös, ettei aina ehdi ja välillä kroppa ilmoittaa, ettei se pysty. Mutta avain on paluu suunnitelmaan töyssyn jälkeen.

Harjoittelu itsessään on seikkailu ja arjen ilo, eikä sitä tarvitse tehdä tiukkapopoisesti – pyörätreenin taukojätskillä

Seuraavaksi tavoitteet pitäisi kääntää mitattaviksi. Eli esimerkiksi montako kertaa minun pitää pystyä juoksemaan Malminkartanon mäki ylös reppu selässä, jotta voin odottaa, että kestävyys ja voima riittävät Mount Ushban pahamaineisiin olosuhteisiin? Kuulostaa vaikealta, mutta kun sen kääntää kylmästi matikaksi, pääsee alkuun.

Tärkeä uuden vuoden lupaus (en tee niitä koskaan, paitsi nyt), etten kuitenkaan suhtautuisi harjoitteluun liian tiukkapipoisesti. Siinä minulla on hiukan enemmän historiaa kuin haluaisin myöntää, mutta onneksi kiipeilyparini Heikki osaa tempaista hihastani silloin, kun kypärä näyttää kiristävän liikaa!

Kun vuonna 2014 aloin harjoitella ensimmäistä vuortani varten, apuna oli treenauksen ammattilaisia. Silloin tein töitä heidän opastuksessaan, raportoin tänne tiiviisti ja tarkasti valmistautumisen sisältöä ja omia kokemuksia sekä etenemisen tuloksia. (Sieltä ne löytyvät edelleen, tämän blogin arkistosta, jos haluat kurkistaa.)

Vuosi 2021 tulee olemaan erilainen. Yritän nyt luoda vuosien aikana oppimani ja tekemieni virheiden pohjalta systemaattisen ohjelman, joka sopii nykyiseen tilanteeseen, tavoitteiseen ja juuri minulle. Yhtä tiivis raportointi ei nyt ole mahdollista (en yrityksistä huolimatta ole toistaiseksi onnistunut siirtymään 36-tuntiseen vuorokauteen), mutta parhaani mukaan avaan täällä suunnittelua ja tekemistä, oppeja ja kokemuksia. Ehkäpä niistä on joskus jollekin hyötyä – tai ainakin saat taas hyvät naurut kompurointiani seuratessasi.

Uusi vuosi alkaa ja seikkailu jatkuu – auringonnousun pastellisävyt arkeani suukotellen!

Kiipeilyparini Heikki (oik) ja minä Polluxin ja Black Rockin välisessä satulassa 2020, kuva: Fabrizio Della Rossa

Kiipeilykenkien koeajo ja spontaani karaistumisharjoitus

Puhelinliikkeen ovesta astelee sisään nainen… tai ainakin se muistuttaa etäisesti naista, aika metsittyneen näköinen se on juuri nyt. Se kävelee vähän oudosti, jäykästi kuin jalassa olisi laskettelumonot.  Sen vaellushousut ovat mutaiset ja paitana sillä on miesten vanha kalsaripaita, likainen sekin. Tukka on pörrössä ja hiusten seassa on muutama havunneulanen. Kasvoilla ei ole meikkiä ja silmissä hiukan takaa-ajettu katse. 
Nainen harppoo liikkeen halki ja asettaa likaisilla, hiukan ruhjeisilla käsillä liioitellun huolellisesti asiakaspalvelijanuorukaisen eteen tiskille älypuhelimen, jonka näyttö on pimeä. Ääni on hiljainen, aavistuksen kireä mutta kohtelias:
– Saisinko tämmöisen, mutta kuivan. Kiitos paljon.

Jep. Se olin minä. Käsi ylös, kuka yllättyi?

Janiina Ojanen vaeltaaViime viikonloppuna painelimme Timon kanssa pienelle eräretkelle Pukalan virkistysalueelle Orivedelle. Lähiretkeily on ihanan helppoa ja edullista. Kaupasta vähän evästä, teltta auton perään ja uudet kiipeilykengät jalkaan testikävelyä varten.

Päivä oli juuri sopiva. Hiukan pilvinen mutta lämmin. Olin aamulla tehnyt 13 kilometrin juoksulenkin ja reipas maastokävely vetreytti mukavasti lihaksia.

Elokuun Mont Blanc -reissua silmällä pitäen hankitut kiipeilykengät tuntuivat alkuun hiukan oudoilta mutta kun totuin taas kengän rungon jäykkyyteen, alkoi olo tuntua kotoisalta.

Maasto oli mukavan polveilevaa, ja kallioisissa kohdissa keinuttelin rinnettä ylös samalla tavalla kuin vuoristossa kivikossa kulkiessa: jalkoja ei nosteta korkealle energian säästämiseksi, vaan eteneminen tapahtuu enemmänkin siirtämällä painoa puolelta toiselle, jolloin etenemiseen tulee pieni keinuvuus.

Reippailun jälkeen pystytimme leirin nuotiopaikan viereen pieneen saareen, jonne pääsi puusiltaa pitkin. Nautiskelimme illasta nuotiolla, kokkailimme ja suunnittelimme reilun parin kuukauden päästä edessä olevaa käsivarren vaellusta Haltille. Timo mietti sopivaa vaellusrytmiä. Minä päsmätin, että liikaa ei sitten hidastella, että varmasti päästään aikataulussa perille.

Janiina Ojanen
Leirinuotio-Gourmet a’la Janiina
Kuva. Timo V.

Ilta pimeni ja oli aika mennä nukkumaan. Kopsuttelin rantakallioille, kyykistyin kiville pesemään hampaita. Noustessa märkä kivi luisti kovapohjaisen kengän alla. Seuraavassa hetkessä kesäyön rauhan rikkoi melkoinen molskahdus.

Kainaloita myöten vedessä koetin kiivetä kalliolle, mutta en löytänyt tukevaa jalansijaa. Timo säntäsi apuun, ja sain kylmässä vedessä henkäistyä:
– Puhelin! Ota puhelin!

Veden alla kaivoin tärisevin sormin takin taskusta puhelimeni ja nakkasin sen Timolle. Oli meillä mukana minigrip-pussikin suojapussiksi, hyvässä tallessa rinkassa. Kun olin tovin molskinut ja räpiköinyt tuloksettomasti, Timo nappasi minua ranteesta kiinni tukevalla otteella ja kiskoi kuivalle maalle. Seurasi melkoisen hytisevä tuokio, kun kokosimme molempien aluskerrastoista lämmittävän asun. Timo koetti antaa puhelimelle hätäensiapua, turhaan. Alistuneena kömmin telttaan ja pelästyksen addrenaliinin laannuttua vaivuin uneen.

Kohmeinen nuotiolla
Kuva Timo V.

Aamulla heräsin kukonlaulun aikaan tutkimaan vauriota. Puhelin oli menetetty, ja yritin olla laskematta tämän edullisen lähiretken kokonaiskustannuksia. Oikea sääri ja kädet ruhjeilla, mutta muuten olin ehjä. Mieli apeana kiskoin jalkaani mutaiset housut, jotka sentään oli aamuaurinko kuivannut vyötärön aluetta lukuunottamatta.
Aamiainen paransi oloa, ja hetken kuluttua repesin nauramaan. Nauroin niin, että järven rannat raikuivat. Timo, joka ymmärtää mieleni mutkia aika hyvin, yhtyi nauruun. Miten mahtaa käydä isolla kivellä, kun loiva rantakalliokin vei voiton?

Aamukahvin jälkeen läpsyttelin leiripaikalta autolle Timon nuotiopaikkakengissä; kumisissa, ehkä maailman rumimmissa Crocs-kopioissa vältellen mutalätäköitä.

Koska tyttärellä oli iltapäivällä tanssiesitys, jota olimme menossa katsomaan, ja odotin hänen soittoaan, uusi puhelin tarvittiin nopeasti. Niinpä pysähdyimme ensimmäisen vastaan tulevan puhelinliikkeen pihaan. Pihassa tungin jalkani kiipeilykenkiin. Sillä vaikka kaikki muu päin seiniä, eikö shoppailu olekin kivampaa, kun on hienot kengät jalassa?

Myyjälle pisteet pokerinaamasta.

Vapauttavat kyyneleet silkin sylissä

Välillä Mont Blanc -kiipeilyreissuun valmistavan treenin intensiteetin kasvu tuntuu haastavalta, kun elämässä tapahtuu paljon muutakin. Suurelta osin kiireeni ovat positiivisia juttuja, mutta nyt viime aikoina on mukana myös huolenaiheita ja murhetta.

Niinpä ehdotin Timolle, että kokeillaanko joogatunnin sijaan rentoutusta. Joogasalin verkkosivuilla tunnin kuvauksessa puhuttiin rauhoittumisesta, mindfulnessista ja tekemättömyydestä. Kuulostipa se hyvältä. Timo syttyi ajatukselle. Tosin hänen katseensa muuttui hiukan torjuvaksi, kun luin kuvauksesta, että kyseessä on suggestiorentoutus, joka tehdään ilmajoogassa käytettävien silkkiliinojan kanssa.

– Mahtaako se olla rentouttavaa? Roikut katosta ylösalaisin lakanoissa ja koetat olla pääsemättä hengestäsi, hän epäili naureskellen.

En osannut kiistääkään, kun en ollut koskaan kokeillut tätä itsekään. Mutta Timo lähti mukaan kuitenkin.

Astuessamme sisään Lentävän Maton joogasali oli huikean näköinen. Silkkiliinat oli laskettu katosta ja valot himmennetty. Ihmiset olivat kiivenneet vihreiden kankaiden sisälle lepäämään.  He olivat kuin silkkiperhosentoukat koteloissaan keinuessaan hiljalleen tunnin alkua odotellessamme. Sali oli lähes täynnä ensikertalaisia, mutta tunnelma oli rauhallinen. Tunnin vetäjä Tiina neuvoi lempeällä äänellä, kuinka silkkipussukkaan pääsee helpoimmin sisään.

Päästyäni omaan pussukaani, käperryin mahdollisimman mukavasti ja aloin odotella euforian tunnetta. Kesti hetken tottua asentoon. Möngersin kankaan sisällä koettaessani löytää parasta mahdollista asentoa. Tuntui kuin raajani olisivat olleet loputtoman pitkät. Mitä enemmän puuhastelin, sen enemmän kangasvuoteeni heilui. Aloin tuntea lieviä merisairauden oireita. Missä se ***keleen mindfulness oikein viipyi?

Taustalla soi hiljainen musiikki, joka oli enemmänkin äänimaailmaa kuin musiikkia. Olin antanut periksi ja hyväksynyt senhetkisen asentoni. Silkkisen koteloni keinunta vaimeni, ja katselin kankaan läpi hohtavaa himmeää valoa. Tiina alkoi puhua rauhallisella, tasaisella äänellä. Hän kertoi tunnin ohjelmasta ja muistutti, että jokainen rentoutuu omalla tavallaan ja jokainen tapa on hyvä ja oikea. Lempeä ääni johdatti minua ajatuksieni pariin. Mielessä pyörivät omat huolet ja kiireet, mutta kuin lukien ajatukseni, Tiina kertoi sen olevan ihan sallittua:
– Kaikki on oikein ja sallittua. Nyt on oikein hyvä. Sinä olet riittävän hyvä. Juuri näin.

En osannut odottaa sellaista. Mutta se tapahtui itsestään. Varoittamatta tunsin, kuinka silmäkulmastani valui kyynel. Ensin yksi, sitten seuraava ja seuraava. Kuuntelin Tiinan ääntä ja viereisestä silkkipussista kuuluvaa Timon hengitystä, joka kuulosti syvenevän siihen tahtiin, että arvelin hänen kohta nukahtavan. Ja itkin. Se ei ollut raivokasta nyyhkytystä. Vaan kyyneleet valuivat silmäkulmistani hiljalleen, kastellen hiukseni ja silkkipussin seinämät.

Menetin ajantajun. Välillä seurailin Tiinan ääntä, välillä vajosin ajatuksiin, välillä irrotin niistä. Luotin kuulemaani puheeseen, että kaikki on sallittua ja annoin kyynelten tulla omaan tahtiinsa. Muistan miettineeni, että kehtaanko kirjoittaa tästä. Tai tulla edes tunnin jälkeen ulos pussista. Minä nimittäin en kuulu niihin naisiin, joiden itku on huokauksia ja pieni kosteus silmänurkissa. Ei. Minun nyyhkäykseni kuulostavat enemmän porsaan pärskähtelyltä mutalammikossa. Nenäni muuttuu jättimäiseksi ja punaiseksi räkäkirnuksi, silmäluomet turpoavat koko loppupäiväksi ja iho muuttuu punaläikikkääksi. Siitä on eteerisyys kaukana.

Mutta annoin asian olla ja itkukin tuli hiljaa. Välillä minua nauratti, sillä enemmän ääntä kuului viereisestä pussista, kun  rohina muuttui selväksi kuorsaukseksi paljastaen, että Timon rentoutus oli lipsahtanut unen puolelle.

Välillä paha mieli aaltoili ylitseni ja välillä taas taustan äänimaailma toi mieleeni hetket Monte Rosan huippuharjanteella. Ymmärsin, että yksi syy siihen, miksi tunnen kaipuuta vuorille, on mielen tyhjyys, jonka saavutan kiivetessä. Askelien laskeminen tyhjentää mielen, ja jylhä maisema saa maalliset murheet tuntumaan mitättömiltä.
Janiina Ojanen
Tunnin lopuksi en olisi halunnut nousta silkkisestä pussistani. Olo oli hiukan turta ja tyhjä. En tuntenut suurta onnea tai rauhaa, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntui pysähtyneeltä.

Maailma otti minut lempeästi vastaan. Timo kömpi virkistyneenä hymyillen pussistaan. Poistuessamme salista vastaan tullut Lentävän Maton omistaja Anni kyseli ystävällisesti, nautimmeko rentoutuksesta ja muisteli joskus itsekin melkein nukahtaneensa rentoutuksen aikana.

Kääntäessäni puhelimen äänet takaisin päälle, oli siellä useita vastaamattomia puheluita ja viestejä. Arkirumba nappasi minut taas mukaansa. Mutta huomasin odottavani innolla seuraavan päivän lenkkiä metsän siimekseen. Kotimatkalla askel oli kevyempi, kuin jotain harteiltani olisi jäänyt vihreän silkkiliinan syliin.

Ei voi sattua, kun ei tuu verta – maailman paskin treeni

Se oli ihan tavallinen tiistaipäivä, lenkkipäivä. Työpäivä venähti ja tulin kotiin melkein tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Syöminen jäi aika lähelle lenkkiä. Istuessani ruokapöytään pohdin, että pitäisikö ottaa vain ihan hiukan ja täydentää illemmalla. Mutta nälkä oli kova, ja siksi en totellut omaa ajatustani.

Olin sopinut, että menen ystävälle lenkin jälkeen saunaan. Päätin ottaa repun selkään juoksulle; tulisipa kokeiltua samalla, miltä tuntuu juosta reppu selässä. Aurinko paistoi suoraan lämpömittariin, joten mistäpä sen lämpötilan tarkalleen tietää. Laitoin varmuuden vuoksi hupparin treenipaidan päälle. Olo oli jotenkin nuhjuinen.

– Kyllä se siitä alkaa rullata, rohkaisin itseäni ja vedin lenkkarit jalkaan.

Ei alkanut. Sata metriä kotiovelta tiesin, että tästä tulee kamalaa. Jalkani olivat kuin sementtiä, ne vaan eivät vastanneet komentoihini, ja tennari ei kertakaikkiaan noussut. Etureidet olivat kuin raskaat, tunnottomat lihamöykyt, ja pohkeetkin tuntuivat kummallisilta. Polvet olivat viime aikoina olleet hiukan arat ja nyt ne alkoivat oireilla heti.

– Kohta ne lämpeävät, tsemppasin itseäni.

Reppu hölskyi selässä holtittomasti. Kuka hemmetti keksi, että se pitäisi ottaa mukaan? Olin unohtanut niputtaa siinä roikkuvat kiinnikepiuhat ja nyt ne takoivat käsivarsiani vasten. Yritin kiristää remmejä pysähtymättä, koska minulla on lenkkisääntö, ettei saa pysähtyä, jos ei ole ihan pakko. Typerä sääntö. Kompuroin omiin jalkoihini ja kolautin varpaani rotvalliin.

Hiki valui valtoimenaan kasvoilleni, ja tuntui, ettei henki kulje. Mitä ihmettä? Olin juossut alle kilometrin. Koetin ottaa vauhdissa hupparia pois. Vaatteideni ainoat taskut olivat kuitenkin hupparissa, ja jotta voisin kuunnella musiikkia, en voinut laittaa sitä reppuun. Koetin siis kääriä sen repun hihnoihin. Arvaa pysyikö se siinä?

Mikä ihme puhelintani vaivasi? Kahdesti yhteys pätkäisi ja jouduin käynnistämään Spotifyn uudelleen. Kaipasin jotain tsemppaavaa ja kovatempoista musiikkia. Sen sijaan shuffle-toiminto taikoi soittolistojen syövereistä nyyhkyballadin toisensa perään. Kenen biisilistoja nämä oikein ovat? Minä en muista kuunnelleeni tämmöisiä ulinoita. Viimeistään se alkoi itkettää.

Joo, syömisestä oli todella liian vähän aikaa. Vatsa tuntui turpealta, ja repun vyötäröremmi kuristi. Tosin se saattoi osin johtua takista, jonka olin runnonut hihnojen väliin. Huppari lepatti ympärilläni ärsyttävästi, ja repun narut läpsyttivät käsivarsia ja sääriä vasten. Yritin herätellä jalkojen lihaksia nostelemalla polvia ja potkimalla taaksepäin. Siitä ei seurannut muuta kuin naurunpyrskähdys ohittamani lähibaarin terassilla.

Vatsa tuntui kipeältä, ja aloin voida huonosti. Tulisikohan kohta oksennus? Askellus tuntui hidastuvan, mutta pakotin itseni pysymään tahdissa. Hiki kirveli silmissä ja kolautettuun varpaaseen sattui.

Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan vaihdoin kävelyksi juostuani 25 minuuttia. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Kävelin kymmenen minuuttia. Virittelin varusteeni hiukan paremmin ja psyykkasin itseni paluumatkaa varten. Päätin, että menen ihan niin hitaasti kuin on pakko, mutta yritän ylläpitää juoksuaskelluksen.

Varovaisesti aloitin hölkän. Puolen kilometrin jälkeen aloin miettiä, että pitääkö minun soittaa Timo hakemaan minut. Tai suoraan ambulanssi.
– On se nyt perkele! purin kiukkua hengästyneesti ääneen ja säikäytin koiranpissattajan.

Vasta viimeisen kilometrin aikana aloin olla varma, että pääsisin omin jaloin perille. Lähes kaaduin ystäväni kotiovesta sisään. Hän halasi hikistä surkeaa olemustani ja haki vissyä.

Myöhemmin illalla ryömin kotisohvalle. Joka paikkaan sattui ja kehoni tutisi, polvia vihloi ja voin

huonosti. Nukahdin sohvalle ja aamulla en edes muistanut, että Timo oli hätyyttänyt minut sänkyyn. Seuraavan päivän treeni jäi väliin, kun nukahdin sohvalle viiden aikaan iltapäivällä. Aina ei jaksa ja pysty.

Joskus kroppa ei ole yhteistyöhaluinen tai -kykyinen. Välillä taas olosuhteet vastustavat:

Viikko sitten lähdin kauden ensimmäiselle pyörälenkille. Sain treenikauden ajaksi lainaksi pyörän, joka on paljon parempi kuin oma romuni. Siksi olin erityisen innoissani ja fiilistelin etukäteen mukavaa ajoa kauniissa kevätpäivässä.

Jostain oudosta syystä sama äkillinen säätilan muutos, joka häiritsi aika monia viime vuoden pyörälenkkejäni, tapahtui taas: kun ajoin pyörällä kotipihan porttikongiin, paistoi aurinko. Kun ajoin porttikongista ulos, oli taivas synkentynyt. Vartin päästä satoi vettä ja loskaa. Edessä oli kohmeinen taival, sillä yhtäkkiä toukokuinen lämpöinen päivä muuttui marraskuuksi. Mutta vain tunnin ajaksi, nimittäin kaartaessani kotikadulle, pilviverho repesi ja aurinko kurkisti jälleen. Ehkä porttikongissamme on jonkinmoinen sääportaali?

Pontevasti ja positiivisessa hengessä hössötän edessä olevaa kiipeilyreissua ja siihen valmistautumista. Koska Mont Blancille kiipeäminen on minulle tärkeää, heittäydyn valmistautumiseen kaikella innolla ja energialla, joka minulla on. Mutta silti hommat eivät aina mene niinkuin elokuvissa. Ei edes joka kerta. Ja se kuuluu asiaan. So be it.

Sopimattomia ääniä ja norsumaista notkeutta

Vuosia sitten kävin jonkin aikaa säännöllisen epäsäännöllisesti Astanga-joogassa. Sen harrastaminen ei oikein ottanut onnistuakseen. En oppinut tekniikoita kunnolla itsenäisesti, ja tunneilla odotettiin tiettyä osaamistasoa. Kursseja oli tarjolla, mutta ne olivat kalliita ja ajankohdat jotenkin aina minulle hankalia. Astangan alkeistunteja oli kahdesti viikossa ja niille pääseminen vaati minulta aina erikoisjärjestelyitä (tytär oli vielä vauva ja työkuviot toisenlaiset kuin nykyään). Rimpuilin ja koetin pysyä mukana, mutta kun kehitystä ei tapahtunut, alkoi motivaatiokin rapista.

Viimeinen niitti joogaharrastukselleni iskettiin eräänä sateisena sunnuntaina. Niihin aikoihin en vielä ollut vähälaktoosisella ruokavaliolla. Kärsin jatkuvasti vatsakivuista ja usein vatsani turposi kuin ilmapallo. Kyseisenä sunnuntaina vointini oli aika kurja. Ajattelin joogatunnin helpottavan oloa mutta homma kääntyikin minua vastaan. Hartiaseisontaan ponnistaessani se tapahtui. Se on kyllä, luonnollisuudestaan huolimatta, yksi noloimmista äänistä, ainakin nuorelle naisella. Selvisin lopputunnista teeskennellen, että jumppatrikooni olivat revenneet ja lopuksi pakenin paikalta katsekontakteja vältellen. Enkä palannut enää.

Nyt vuosia myöhemmin alan jo olla vähemmän herkkähipiäinen. Olen munannut itseni jo lukemattomia kertoja ja niin monenlaisilla tavoilla, että tiedän ettei nolostuminen ole kuolemaksi.

Mutta kun minulle on toistuvasti ehdotettu joogan ottamista osaksi Vuorenvalloitus-valmistautumista, en vaan ole saanut aikaiseksi. Olen tiennyt sen olevan loistavaa palauttavaa liikuntaa. Se auttaisi lihashuollossakin. Itseasiassa todella monet kiipeilijät harrastavat joogaa muun muassa koska se parantaa kehonhallintaa ja liikkuvuutta. Ennen kaikkea se tekisi hyvää jatkuvasti miljoonaa asiaa työstävälle mielelleni, hetki rauhaa. Hiukan aina välillä pyörittelin ajatusta, mutta kipinä vaan ei syttynyt. Ehkä nolostus oli liian lujassa.

Kuten aiemmin kerroinkin (koko juttu: Aurinkotervehdys vaan sullekin – Rautakanki lotusasennossa), siskoni sai minut viimein liikkeelle antamalla syntymäpäivälahjaksi lahjakortin joogatunneille Lentävään Mattoon.

Ensimmäinen tunti meni juuri niin kankeasti kuin kuvitella saattaa. Mutta muistin myös, miksi pidän joogasta. Tunnin jälkeen juttelin paikan vetäjän Annin kanssa. Hän rohkaisi minua kokeilemaan erilaisia joogatunteja ja minä innostuin. Olen halunnut kokeilla eri joogalajeja, mutta arastellut ajatusta mennä tunneille yksin törttöilemään. Sovimme, että voin testailla muutamia eri joogalajeja ja kertoa sitten kokemuksistani täällä, rehellisesti tietenkin. Monia kuitenkin varmasti kiinnostaa, millaisia lajit ovat tämmöisen kömpelön aloittelijan näkökulmasta.

Nyt “luvan saatuani” kiinnitin toiveikkaan katseeni katosta roikkuviin liinoihin, joita käytetään ilmajoogassa.
– Sinne vaan kokeilemaan, kannusti Anni.

Keskustelussamme esiin nousi vielä Timo, joka viime kesänä joogasta keskustellessamme oli todennut, ettei hän ole sitä kokeillut, mutta voisi olla joskus hauska testata. Hahaa, sehän oli käytännössä lupaus, eikö vaan?

– Nyt me mennään yhdessä joogaamaan! intoilin kotiin päästyäni.
Onneksi Timo on heittäytyvää sorttia. Hän vaan hymyili vinosti ja totesi, että kai sinne sitten pitää mennä.

Valitsimme ensimmäiseksi kokeiluksi Yin-tunnin, joka on hidastempoinen ja venyttelypainotteinen. Minulla oli takana aika rouhea kahvakuulatreeni. Venytystä totisesti sainkin; uupuneet lihakseni suorastaan narisivat. Noudatin siskon neuvoa ja yritin pitää ajatukset kurissa. Keskityin mielessäni toistamaan vain hengityksen tahtia “sisään–ulos”.  Se onnistuikin aika hyvin, kunnes unohdin, kumpaa olin miettinyt viimeksi ja sitten meni koko rytmi solmuun.

Timo oli tunnilla kuin kotonaan. Hän venyttelee aika paljon myös kotona (minä katselen sitä kummeksuen sohvalta ja paikotellen totean ääneen, että minunkin pitäisi. Mutten nyt juuri ehdi / jaksa / viitsi / halua), joten homma sujui häneltä varsin luontaisesti. Tunnin jälkeen häntä kyllä nauratti:
– Sekin venytys, jossa piti kumartaa taivutetun jalan yli otsa lattiaan: Ohjaaja sanoi, että jos et yletä, ota blokki (tiiliskiven muotoinen vaahtomuovipalikka, jota käytetään apuvälineenä, kirj. huom.) otsan ja lattian väliin. Mulla oli kaksi päällekäin ja siltikään en meinannut taipua tarpeeksi alas.

Kokemuksesta rohkaistuneina päätimme seuraavalla kerralla mennä vähän nopeatempoisempaan Astangaan, joka on minulle jo hiukan tutumpaa.

Mutta yhtä kaikki rauhallinen venyttelymäinen tunti teki hyvää ja sen myötä pakotus lihaksissa laantui. Olisin nauttinut ehkä vieläkin enemmän, jos en olisi muutamaa tuntia aiemmin riekkunut salilla kuulien kanssa kuin heikkopäinen.
Mielikin tyyntyi siinä määrin, että torkahdin loppurentoutuksen aikana salin lattialle.  Silti virallinen selitys kurkustani rentoutuksen aikana ehkä kuuluneelle rohinalle on, että aloin viimein oppia ujjayi-hengitystekniikkaa…

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén