Category: kuntosali Page 3 of 5

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo

Uusien asioiden opettelu on aluksi ärsyttävää. Kun sitten jutun juonesta saa hiukkasen kiinni ja syntyy edes karkea ymmärrys, mitä haetaan ja miten opeteltavan asian pitäisi tapahtua, alkaa tekemiseen löytyä mielekkyyttä ja palkitsevuutta.

Kun vuosia sitten aloin varovasti kokeilla salitreeniä, kiersin muutamalla salilla kokeilukäynneillä. Kaikkialla laitteet näyttivät oudoilta ja tunsin oloni lähinnä epämukavaksi. Kireän ja trendikkään näköisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset kipusivat vempaimiin monimutkaisilta vaikuttaviin asentoihin, joita ei mitenkään pystynyt hahmottamaan laitteisiin teipatuista ohjeista. Sitten he kepeän näköisesti liikuttivat jotain rajaa oudolla liikeradalla.
Vapaapainot olivat vielä pelottavampia. Peilien edessä seisoi rivissä tuskaisesti äriseviä, hikisiä lihaksikkaita ihmisiä tuijottamassa itseään maanisesti peilistä samalla, kun heiluttivat jättimäisiä rautakasoja käsissään.

Olet varmaan nähnyt hassuja videoita kuntosalimärkäkorvien kömmähdyksistä. Niin minäkin, enkä halunnut, edes omassa mielessäni, moista klippiä tähdittää. Mutta koska olen hölmö, en kysynyt neuvoa. Ohjatut kierrokset eivät houkutelleet, ja ajatus ryhmätunneille menosta tuntui epämukavalta. Jästipäistä, myönnän. Mutta saman jästipäisyyden ansiosta en antanut periksi.

En koskaan unohda ensimmäistä salitreeniäni silloin joskus kauan sitten. Olin jännittynyt ja en tiennyt, miten salilla kuuluu toimia. Näyttääkseni tottuneelta koetin matkia ympärillä olevia ihmisiä. Vesipullo tyhjeni jo matkalla pukuhuoneesta ensimmäiselle laitteelle. Hetken vaeltelin laitteiden välissä ja yritin etsiä jotain edes etäisesti tutunomaista. Koetin varovasti nykiä jotain kädensijaa. Laite ei hievahtanutkaan. Kiipesin istumaan toisen vempeleen päälle. En ollut varma, oliko takapuoleni alla istuin vai selkänoja, joten teeskentelin muina naisina vaan lepäileväni. Lopulta tuskastuin ja etsin ainoan vimpaimen, jonka toimintaperiaatteen varmasti ymmärsin: kuntopyörän.

Seuraavien viikkojen aikana hinkutin kuntopyörän päällä tuntikausia ja vakoilin treenaajia. Laite kerrallaan opiskelin salaa, kuinka niitä käytetään. Tekniikkani oikeellisuutta en edes lähde arvailemaan. Vuosien ajan minulla oli on/off–viha/rakkaus -suhde saliharjoitteluun. Luovutin monta kertaa, mutta jonkin ajan kuluttua palasin aina takaisin.

Kokeilin vuosien varrella parinkin personal trainerin ilmaista tutustumiskartoitusta, mutta aggressiivinen myyntitekniikka ei saanut minua ostamaan. Kuultuani trainerin näkemyksen kroppani tilanteesta saatoin vain ihmetellä, kuinka olinkin selvinnyt hengissä niin rappeutuneessa kehossa.

Mutta tekemällä oppii, hiljalleen. Opin myös, että harjoittelu vaatii muutakin kuin ison kasan rautaa. Ihmiset eivät salilla katso peiliin (ainakaan pelkästään) ihaillakseen hienoja vaatteitaan. Peilistä tarkistetaan, että suoritus tapahtuu oikein. Kuinka paljon vaatteet ja varusteet vaikuttavat tulosten optimointiin, siihen en tällä tietämyksen tasolla osaa ottaa kantaa. Mutta sen olen huomannut, että kunnolliset vaatteet ja varusteet tekevät liikkumiskokemuksesta miellyttävämmän ja turvallisemman.

Vuorenvalloituksen alkaessa ymmärsin, että harjoitteluni suunnittelu vaati syvällistä ymmärrystä kehosta, ravinnosta, liikunnasta ja monesta muusta asiasta. Piti katsoa laajempaa kokonaisuutta kuin saliohjelmaa ja tuoda Vuorenvalloitus-projektiini oman motivaationi lisäksi myös asiantuntemusta moneltakin eri saralta. Onneksi tietoa ja taitoa on löytynyt.

Ensimmäinen Vuorenvalloituksen treenikolmannekseni sisältää minimissään kolme salitreeniä per viikko. Liikkeitä on näissä harjoitteissa yhteensä 27 kpl. Toistoja näille 27 liikkeelle tulee kolmen kuukauden aikana karkeasti arvoiden yhteensä noin 11 500. Lisäksi on tietysti pari niin sanottua vapaata harjoitusta, jolloin teen joko ylimääräisiä saliharjoitteita tai jotain ihan muuta liikuntaa, vaikkapa lenkkeilen. Ja sitten vielä hyötyliikunta ja venyttelyt (öh, tuota…) päälle. Vietän siis aika paljon aikaa liikkuen. Se, miten asioita teen, ei ole sivuseikka. Odotusarvo varusteillekin on ihan toinen kuin ennen.

Tekemällä paljon siis oppii. Nyt on kulunut reilut kaksi kuukautta ensimmäistä kolmannesta. Trainerini Tapio on säännöllisin välein mukana harjoituksissa varmistamassa, että tekniikat menevät oikein ja painoja on käytössä oikea määrä. Nyt voisin pikkuhiljaa sanoa, että ainakin jotkut liikkeet alkavat tulla selkärangasta. Tosin viimeksi tällä viikolla, kun tein varsin yksinkertaista “jalkojen nosto sivuttain” -vatsalihasliikettä, Tapio totesi ystävälliseen tapaansa: “Tuota, tuo liike on nyt saanut aika erilaisen ulottuvuuden kuin alunperin.” Hupsista.

Muutama viikko ja sitten alkaa uusi ohjelma. Tiedän, että mukaan tulee kestävyysharjoittelua. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia liikkeitä tai harjoituksia se sisältää. Mutta kolmenkympin puoliväliin mennessä ihminen, tai ainakin minä, on ehtinyt munata itsensä jo niin monta kertaa, etteivät kömmähdykset enää haittaa yhtä paljon kuin ennen. Saattaapa joku niistä jopa raportoida julkisestikin… Sitäpaitsi aina voi lohduttautua, että muutaman tuhannen toiston jälkeen homma alkaa sujua jo paljon paremmin.

Näillä konsteilla siis tällä hetkellä valmistellaan kroppaa kaulasta alaspäin Mont Blanc -rutistukseen. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki, vaan yhtä tärkeää on valmistautua henkisesti. Se on kuitenkin toinen tarina. Kävin nimittäin kerran hierojalla, joka kokovartalohieronnan jälkeen sanoi: “Pää on ongelma-alueesi.” Miten hän sen päätteli, vaikka olin koko hieronnan ajan ihan hiljaa?

Repsahdus ja rangaistus

By Janiina

On January 6, 2015

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, motivaatio, nikander.fi, ruokavalio, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

“Pst. Hei, pst! Laku, tuutko vähän auttamaan? Aika äkkiä, jos vaan pystyt…” suhisin kuntosalin toisessa päässä treenaavan Lakun suuntaan.

Pyhien jälkeen aloitin ensimmäisen treenin ensimmäisen kyykkysarjan kokeilemalla, paljonko nousee. Se oli virhe. Kunnianhimo kasvoi kai liian suureksi, ja lastasin tangolle kymmenen kiloa enemmän painoa kuin yleensä. Sarja meni juuri ja juuri vähän yli puolivälin. Sitten tuli stoppi, ja enkä saanut edes nostettua tankoa pois olkapäiltä. Siinähän sitten tärisin ja mietin, että kummalle kyljelle olisi pehmoisempi kaatua. Onneksi Laku tajusi tilanteen nopeasti ja ehti sännätä nappaamaan tangon tutisevilta harteiltani juuri ennenkuin voimat loppuvat kokonaan.

Mikä ihme se oli? No, joulu ja uusi vuosi tankkauksineen pistivät treenivaihteen kevyelle. Herkuttelu ja laiskottelu olivat sallittuja mutta pidempikestoisina harrasteina ne aiheuttivat sen, että olo tuntui tunkkaiselta ja oudolta. Tankkaukset tuntuivat rikkovan rytmin, ja treenimotivaatiokin hiukan vavahteli. Salille lähteminen oli vaivalloista, vaikka sinne päästyäni nautin tekemisestä. Alkoi ärsyttää ja ehkä vähän pelottaa, että saavutetut tulokset valuvat hiekkaan. Ensimmäisten normaalilla treenillä ja ruokavaliolla etenevien päivien aikana sain itseni kiinni syyllisyyttä muistuttavasta tunteesta, joka pisti tekemään asioita hiukan liikaa, kuin katumusharjoituksena.

Mittanauhan mukaan kropassa ei näkynyt muutosta huonompaan. Mutta vaa’an viisari nousi, ja olo oli turpea ja tukkoinen. Laku sanoi sen osin johtuvan tankkauksen tuomasta hiilihydraatista ja siihen varastoituvasta nesteestä. Lähes samoilla sanoilla kuin valmentajani Tapio hän muistutti myös tankkauksen ja levon tärkeydestä. Lopuksi hän kehotti minua heittämään vaa’alla vesilintua.

Tässä taas näkee tiimin tärkeyden tällaisessa projektissa: silloin kun itse hölmöilee, pitävät muut järjen päässä. Niinpä keskustelu Lakun kanssa laski hartiat alas, ja uskoin taas arjen palauttavan olon ja motivaation uomiinsa.

Pari päivää myöhemmin tapahtui repsahdus. Jutellessani ystäväni kanssa totesin olleeni tanssimassa viimeksi kesällä. Tilanne vaati nopeaa toimintaa, ja noin vuorokautta myöhemmin biletyskorkkareista oli pyyhitty pölyt, ja skumppapullon korkki sanoi poks, vaikka viikon herkutteluateriat oli jo käytetty. Virallinen repsahdus siis.

Olen ollut tunnollinen sekä treenissä että ruokavaliossa (lukuunottamatta sitä kertaa, kun siivoilin tyttären herkkupäivän ylijäämiä niin ajatuksiini vaipuneena, että vasta purkin ollessa melkein tyhjä tajusin, että en A) pidä Jacky-makupaloista B) saa syödä niitä). Joten ilman syvällisempää pohdintoa annoin itselleni luvan retkahtaa ex-tempore bileillan rientoihin.

Kolme tuntia rock-klubin tanssilattialla kävisi treenistä varmasti Tapionkin mittapuulla. Ja se taisi tehdä pääkopallekin hyvää, sillä aamulla aiemmin tuntemani ärtymys on poissa. Ilmeisesti kuitenkin iltapalaksi nautittu mozzarellalla ja tomaatilla kuorrutettu polenta on pilaantunutta; nimittäin aamulla ohimoissa jyskytti ja mielen täytti kertakaikkiaan vastustamaton homejuuston himo. Päätin siis kruunata kärsimyksen virallisella dagen efter -hiilaripöhöllä.

Seuraavana päivänä alkoi taas arki. Tällä kertaa oikeasti. Ja kas. Lounassalaatti maistui ihanan raikkaalta. Iltapäivällä treenatessa puntti nousi siihen tahtiin, että kasvatin painoja, tällä kertaa oikean määrän.

Horisontissani näkyvä Mont Blancin silhuetti nostaa ihokarvat pystyyn ja synnyttää innostuneen tärinän vatsanpohjaan. Malttamattomana lasken kuukausia ja viikkoja elokuuhun. Vuorenvalloitus-treeni on toistaiseksi kiintein side, joka minulla on tavoitteeseeni. Siksi heittäydyn siihen koko vartalon voimin. Mutta kuten aiemminkin todettu, tavoite ei ole ainoa asia, joka ruokkii suorittajaluonnettani: harjoittelu on mahtavaa. Se synnyttää hyvää oloa sekä henkisesti että fyysisesti. Kehoni voi paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Treeni on vastapainoa työlle ja aikaa itselle. Näkyvät tulokset ilahduttavat, olipa sitten kyse mittanauhalla näkyvästä tuloksesta tai onnistuneesta painista punaisen painajaisen kanssa.

Vielä kun aina pitäisi mielessä sen, mitä legendaarinen tamperelainen(?) Kummeli-sananlaskukin toteaa: “Ei karhutkaan koko ajan paini. Nekin syö välillä puolukoita.”

…mörökölli minut vieköön!

By Janiina

On December 31, 2014

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, salitreeni, uuden vuoden lupaus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

“Ei ole jumpille ruuhkaa, vielä,” jutusteli eräs rouva kuntosalin pukuhuoneessa. Kun vuoden toiseksiviimeisenä päivänä astuin salin suihkuhuoneeseen klo 16.00, sytytin sinne valot ja lattia oli kuiva eli olin päivän ensimmäinen suihkuttelija. Välipäivinä sali on hiljentynyt ihmisten lomaillessa. Ihana rauha kestää vielä pari päivää.

Aloin saunan parvessa pohtia lupauksia. Laku kysyi minulta eilen, olenko aikonut tehdä uuden vuoden lupauksia. Totesin hänelle, että tein omani jo syksyllä, kun lupasin itselleni, että vuonna 2015 kiipeän Mont Blancin huipulle. Muuta en aikonut luvata, koska minulla ei ole yleensä ollut tapana uutena vuotena valoja vannoa.

Aika moni tuntemani ihminen on samaa mieltä uuden vuoden lupauksista mutta yhä enemmistö niitä tekee, enemmän ja vähemmän menestyksekkäästi. Muutaman päivän kuluttua salillakin tilanne on taas ihan toinen: pukuhuoneessa koetaan kiusaannuttavia paljas-pakara-hipaisuja ja saunaan jonotetaan. Kahdentoista kilon kahvakuulille toivotaan nettivarausjärjestelmää ja kahden laitteen vuorottelutreeni on toivotonta. Lohduttautua voi sillä, että tammikuun loppuun mennessä tilanne on taas rauhoittunut normaaliksi.

Toistelen usein ajatusta, jota voisi ehkä pitää mottonani: “Asioita tehdään tai ei tehdä. Mutta ei yritetä.” Viestini siis on, että sana “yrittää” jo itsessään sisältää osittaisen oletuksen epäonnistumisesta ja epävarmuudesta. Raivostuttavin tapa käyttää “yrittää”-sanaa:
Minä: “Kahvimaito on loppu. Kävisitkö tullessasi kaupassa ja ostaisit lisää?”
Sinä: “Yritän.”

Siis voinko olettaa, että tuot maitoa? Vai pitääkö minun varmuuden vuoksi lähteä kauppaan, koska en voi olla varma, että onnistut yrityksessäsi?

No niin, nyt harhauduin sivupoluille… Kaikesta huolimatta en aio taivastella, miksi ihmiset säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa (uutena vuotena ja kesälomien jälkeen) vannovat muuttavansa elämäntapojaan, vaikka tietävät jo valmiiksi muutoksen kestävän maksimissaan muutaman viikon. En myöskään aio marmattaa rahan menosta, joka syntyy kun nämä vatsamakkaroihin masentuneet sitoutuvat erilaisiin vuosijäsenyyksiin, joita todellisuudessa hyödynnetään pari kuukautta. Tässä kohtaa minusta itseasiassa on hyvä, että edes yritämme. Sillä tavoin ehkäpä joka vuosi joku löytää uuden ulottuvuuden elämäänsä. Ja tuskinpa satunnainen liikunta tai vahingonomaisesti lautaselle eksynyt vihreä on kenellekään pahasta, vaikka jatkumoa ei olisikaan.

Mielessä alkoi pyöriä muutamia asioita, jotka omassa elämässäni kaipaisivat ryhtiliikettä tai ainakin tarkastelua. Mutta koska minä en kertakaikkiaan suostu yrittämään, tein mitä voin:

VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -lista

Minä EN lupaa:

laittaa kahvinjuontiani kuriin
venytellä joka päivä
olla järkevä kenkäostoksilla
miettiä kahdesti ennen kuin avaan suuni
harkita rauhassa ennenkuin, että alan toteuttaa kaikenlaisia päähänpistoja, joista seuraa vaikkapa vuoden mittaisia projekteja

Ystävä kertoi, että lääkäriksi valmistuvilla on sisäpiirivitsi, jonka mukaan lääkärivalan perään tulisi lisätä yksi lause. Asian vakavuuden ollessa lähes sama, lisään saman loppukeneetin VUORENVALLOITTAJAN VANNOMATTA PARAS -listaani:

“…ja jos sanani syön, mörökölli minut vieköön!”

p.s. Hei, vielä piti sanoa, että toivottavasti vuosi 2015 on sinulle juuri sellainen kuin toivot!

Jäärä punnertaa niinkuin miehet!

By Janiina

On December 28, 2014

In huiputus, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, kehonkoostumusmittaus, kuntosali, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ruokavalio, salitreeni, treeni, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily

Suurin kinkun himo tuli tyydytettyä ja sohvalla loikoilu alkaa tuntua pakkopullalta. Kurkistus kuntosalin ovesta nostaa sykettä mukavasti. Mahtavaa, lepo on tehnyt tehtävänsä!

Intoni päästä taas kiinni treeniin ja ruokavalioon yllättää. Olen liikkunut ennenkin. Jo pidempään olen ollut suhteellisen tarkkaavainen sen suhteen, miten syön. Mutta tämä on uutta: muutaman päivän tauon jälkeen toden teolla kaipaan RAEjuustoa ja kahvakuulaa! Mitä ihmettä?

X-Bionicin treenipaita painaa kinkkuvatsan
mukavasti kohti selkärankaa, mutta muuten eka treeni
joulun jälkeen tuntuu tahmealta.

Ensimmäinen paluu arkeen -aamu alkaa tutusti kaurapuurolla. Treeni starttaa vierailulla kuntosalilla Loviisassa. Alku on kankeaa: puolen tunnin aikana saan alataljan jumiin ja sekoilen käsipainojen kanssa. Hikoiluttaa ja ähisyttää. Vatsalihasliikkeiden kankeudesta syytän jumppapallon sinistä väriä. “Hyvin sä vedät,” virnistelee Laku kulkiessaan perässäni korjaamassa jumiin saamiani laitteita.

Pinnistely kuitenkin palkitaan. Tuskaisen treenin jälkeen edellisten päivien tukkoisuus tuntuu suurelta osin sulaneen. Kotimatkalla olo on raukea. Onpas kivaa, kun rytmi on selvä ja tuttu. Oma orjallisuuteni naurattaa. “Sinusta tulee vanhana sellainen mummo, jonka maailma kaatuu, jos tismalleen oikeanlainen kauravelli ei tule täsmälleen oikealla hetkellä,” toteaa kannustava taisteluparini.

Jään pohtimaan rutiineja ja muutoksia. Myönnettäköön, että rakastan to do -listoja ja suunnitelmallisuutta. Kurinalaisuuteni ja kirjaimellisuuteni saavat välillä erikoisia piirteitä. Valittelin taannoin Lakulle, että lounaaksi lähes päivittäin paistamani jauheliha alkaa maistua puulta. Laku katsoi minua aavistuksen hitaasti ja ehdotti: “Mitäs jos maustaisit sitä välillä?” Ilmoitin, että ruokavaliosuunnitelmassani lukee, että mausta suolalla ja mustapippurilla. Ja minähän noudatan ohjeita tarkalleen, koska vain siten voin olla varma, että toimin täysin oikein. Viisaana miehenä Laku valitsi taistelunsa ja vaikeni. Pari päivää myöhemmin kysyin traineriltani Tapiolta maustamisesta, vaikkapa Tabascolla. Hän sanoi, että sitä saa käyttää mielin määrin. Viikon kuluttua Tabasco-lutraamiseni oli siinä tilanteessa, että kyselin Tapiolta neuvoja närästykseen.

Ajatuskaareni tässä vaiheessa alkaa huolestuttaa, että olenko todella kaavoihin kangistunut jäärä. Avainasia lienee kuitenkin määrätietoisuus. Kehitys, muutos, spontaanius, nopea päätöksenteko ja suunnanmuutokset ja yllätykset sopivat minulle hyvin, kunhan ne ovat aktiivisia valintoja, eivät virran mukana heittelehtimistä. (Tässä kohtaa kuulen pääni sisällä läheisteni naurunpyrskähdykset ja nasevat kommentit, mutta koska tämä on minun blogini, voin ohittaa ne.)

Odotan siis innolla myös muutoksia:

Mont Blanc -valmistautuminen jakautuu kolmeen treenijaksoon, joiden ruokavalio ja harjoittelu on suunniteltu asteittain valmistamaan minua huiputusmatkaan. Mikään ei kuitenkaan ole treenikausien aikanakaan kiveen hakattua. Muutoksia voinnissani ja kropassani seurataan jatkuvasti ja niiden mukaan harjoituskokonaisuutta kehitetään.

Ensimmäisen välimittauksen jälkeen ruokavaliota säädettiin. Kalorimäärää kasvatettiin ja sain mukaan muutaman toivomani jutun. Yllätyin itsekin, kun listallani ei ollut juustoa tai valkosuklaalakua. Toiveeni ruisleivästä lounaalla, ylimääräisestä omenasta ja lisäproteiinista kinkun muodossa iltapalaan toteutuivat. Myös tankkausmenetelmää muutettiin oireilevan vatsan rauhoittamiseksi: herkuttelupäivän sijaan tankkaan nyt 3–4 ateriaa viikossa. Ateriat voivat sijaita eri vaiheissa viikkoa, toiveideni ja tuntemusteni mukaan.

Taas orjallisuus ja tottumus näkyvät: alkuun tuntui tukalalta syödä enemmän. Mutta jo muutaman päivän kuluttua kroppa muistutti ponnekkaasti, jos jokin ruokavalioon lisätty osa puuttui ateriasta. Minusta on myös tulossa taitava sumplimaan tankkausaterioiden sijoittelua viikkoon siten, että saan niistä parhaat tehot irti (eli suomeksi: saan herkutella oikein reilusti). Muun muassa vuoden viimeisen viikon tankkaukset olen jo etukäteen suunnitellut siten, että vuoden vaihdetta ympäröivät ateriat saavat koostua nakeista ja perunasalaatista sekä muista herkuista.

Treeniohjelma vaihtuu kokonaan helmikuun alussa. Harjoittelu on kuitenkin muuttunut koko ajan. Painot nyt ovat raskaampia ja sarjat lyhyempiä. Olen yllättänyt itseni oppimalla sellaisiakin juttuja, joka aluksi tuntuivat ihan mahdottomilta. Onnistumisista saa intoa uuden oppimiseen.

Samalla kasvaa sinnikkyys oppia nekin jutut, jotka aluksi takkuavat. Esimerkiksi punnerrukset eivät ole sujuneet toiveideni mukaisesti. “Äijien tyylillä” saan yhä juuri ja juuri pinnistettyä kymmenen, mutta sitten loppusarja on mentävä polvet maassa. Viimeksi Tapio roudasi penkin avuksi. Lopulta sain punnerruksen tuntumaan oikeissa lihaksissa vasta punnertaessani penkkiä vasten. Ai että se söi naista. Ajattelin jo, että kohta Tapio varmaan tuo tunkin vatsani alle. “Kai me kesään mennessä saadaan täysi sarja menemään polvet ilmassa ja ilman penkkiä?” kysyin maatessani pinnistelyn jälkeen lattialla kykenemättä liikkumaan. Tapio lupasi.

Muutamaan otteeseen olen huomannut tulevaisuuden hiipivän mieleni viereen. Eli mitä tapahtuu Mont Blancin jälkeen? Jatkuvasti tuskin olen näin tiukalla ruokavaliolla ja liikuntaohjelmalla. Mutta koska elämä ei ole elokuvaa, joka loppuu maaliviivalle tai huipulle, pitää seuraava tavoite olla jossain horisontissa. Näin pähkäilee to do -listojen kruunamaton kuningatar. Niinpä. Tämähän on juuri se asia, jota kannattaa tässä kohtaa alkaa pohtia. Ehkäpä toistaiseksi tyydyn ajatukseen, että vuoren takana on yleensä uusia vuoria, eli kaikkea ei voi nähdä yhdellä silmäyksellä.

“Oho” – maailman kaunein sana

By Janiina

On December 21, 2014

In carina räihä, harjoittelu, huiputus, hyvinvointi kamppi, janiina, kuntosali, mont blanc, nikander.fi, ojanen, salitreeni, seven summits, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily

“OHO!” valmentajani Tapio henkäisee.
“Hyvä vai paha oho?” kysyn arasti, hartiat lysyssä.

Olen juuri astunut kehonkoostumusta mittaavan laitteen päältä. Ainoa laitteen näytöltä näkemäni luku oli paino: 100 grammaa enemmän kuin aloittaessani treenin ja ruokavalion puolitoista kuukautta sitten. Muita tuloksia odotellessani (noin 30 sekuntia) olen ehtinyt jo syöksyä hämmästyksestä pettymykseen, syyllisyyteen ja edelleen selittelyvaiheeseen. Vedän henkeä aloittaakseni puolustuspuheen: viikonlopun tankkaus on painonnousun takana, minulla on isot luut, nesteitä kertynyt, mietin raskaita ajatuksia vaa’alla seistessäni ja mitä niitä koottuja selityksiä nyt onkaan.

“Tässä nähdään, että vaaka on ihan turha laite treenitulosten mittaamisessa! Ei se kerro koko totuutta. Nämä tulokset ovat erinomaiset,” Tapio hymyilee. Suustani livahtaa hämmentynyt: “Oho…”

Yhdessä perehdymme mittaustuloksiin ja vertaamme niitä aiempiin.

Välicheck 1. (17.12.)
Rasvaprosentti 25,4
Sisäelinrasvan taso 4
Painoindeksi 24
Lihasprosentti  33,6

Lähtökohta (3.11.)
Rasvaprosentti 27,9
Sisäelinrasvan taso 5
Painoindeksi 24
Lihasprosentti 32,2

Rasvaprosentti on pudonnut 3,5 prosenttiyksikköä, mikä on merkittävä muutos. Sisäelinten rasvataso oli hyvä jo valmiiksi, nyt se on erinomaisella tasolla. Lihasten osuus kropasta kasvanut 1,4 prosenttiyksiköllä. Eli suomeksi sanottuna: kehossa ollutta rasvaa on muuttunut lihakseksi ilman että paino on pudonnut. Kova työ on siis tuottanut tulosta. Ihan täsmälleen se, mitä alkuvaiheen tavoitteeksi asetettiin, on tapahtunut!

Positiiviset tulokset motivoivat jatkamaan treenaamista. Valmentajan kehu nostaa mielen pilviin, mutta eniten motivoi tavoite. Mittanauha kertoo hienoja tuloksia ja on mukava huomata, etteivät allit hulmua tuulessa. Mutta se ei ollut tavoite.

Hitto, mikä matka!

Luin viime viikonloppuna ensimmäisenä suomalaisena naisena Mount Everestille kiivenneen Carina Räihän “Huipulta huipulle” -kirjan. Kirja ei ehkä kirjoitusteknisesti ole huikaiseva, mutta sisällöllisesti se on mahtava tarina valinnoista ja itsensä ylittämisestä, monellakin tavalla. Eniten minua kosketti kirjassa leimuava ajatus siitä, että elämä on elämistä varten. Juuri nyt. Erityisesti sykähdytti Carinan huiputusreissullaan erään vuorella olleen majatalon seinältä löytämä teksti:

“Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena huutaen ‘Hitto mikä matka! – Mavis Leyrer, 83 v.”

Kehoni on Vuorenvalloituskone. Treenaan, jotta kannan itse jokaisen mukana olevan tavarani Mont Blancin laelle ja jotta askeleet kantavat turvallisesti myös alas vuorelta. Harjoittelen, jotta nähdessäni auringon suutelevan Alppien huippuja jaksan huudahtaa: “Oho!”

Tärkeä osa määrätietoista tavoitteisiin pyrkimistä on muistaa välillä laskea hartiat alas ja ladata myös henkisiä akkuja. Nyt onkin hyvä hetki sille, ja aion pysähtyä nauttimaan joulusta rakkaideni kanssa. Muutamaksi päiväksi jääkööt treeniaikataulut, ruokaohjelmat ja työajatukset. Tilalle kynttilöitä, kuusentuoksua, tarinoita ja naurua, suussasulavia makuja sekä lämpimiä halauksia.

Toivotan myös sinulle oikein rentouttavaa ja elämyksellistä joulua!