Category: kiipeilyvarusteet Page 1 of 2

Vuorikiipeilijän ja vaeltajan Niksi-Pirkka

Kuluneen vuosikymmenen aikana olen oppinut oppailta ja muilta kiipeilijöiltä lukuisia pieniä vuorielämää helpottavia niksejä. Monet niistä ovat ihan pieniä juttuja, joiden arvoa ei edes merenpinnan tasolla tule ajatelleeksi – ja siksipä ne usein muuttuvat rutiininomaisiksi toimintatavoiksi, joita ei muista mainita, kun joku kysyy matkan varrelta tarttuneita oppeja.

Kilimanjaro-reissulla vietin monta hetkeä samaa leiriä hyödyntävän pariskunnan kanssa. He olivat kokeneita polkujuoksijoita ja 3000– 4000 -metristen vuorten kulkijoita, mutta viiden tonnin rajapyykin ylittäminen toi heille paljon yllätyksiä. He kyselivät innokkaasti kokemuksia ja niksejä aiemmilta reissuilta ja päätinkin kirjata ylös joitakin, jotka herättivät heissä erityisen suurta innostusta. Ehkäpä niistä on hyötyä muillekin (ja jos sinulla on omia neuvoja, olisi mahtavaa saada niitä tekstin alle kommenttiketjuun).

Tästä lähtee:

KYNSILAKKA on erinomainen keino merkitä varusteet. Esimerkiksi vuorimajoilla saattaa samassa varustehuoneessa olla kymmenittäin saman merkkisiä hakkuja, rautoja tai kenkiä.
Elbrusin pohjoispuolen nousulla kiipeilypariltani uhkasi mennä koko huiputus sivu suun, koska aiemmin yöllä nousemaan lähtenyt kiipeilijä oli vahingossa ottanut parini ylävuorikengät (kokoa 43) omiensa (kokoa 40) sijaan. Useamman kiipeilijän yhteisefortilla saimme kuitenkin parilleni kengät: hän lainasi ryhmässä olleen toisen kiipeilijän 42-kokoa olevia kenkiä, joka puolestaan lainasi minun 41-kokoisia kenkiä ja minä taas pusersin jalkani väärät kengät ottaneen 40-kokoisiin kenkiin. Kaikilla kolmella ryhmän jäsenellä oli siis liian pienet ylävuorikengät, mikä teki kiipeilystä tuskaisaa. Onneksi väärät kengät ottanut leidi tuli puolimatkassa vastaan ja saimme kaikki omat kenkämme takaisin.
Tapahtuman jälkeen ostin kirkkaanvärisen kynsilakan ja siitä lähtien kaikissa varusteissani on ollut vaaleansininen tunnistetäplä – kiipeilykengissä tunniste on suuri rasti kengän kärjessä, jotta se ei jäisi huomaamatta edes silloin, kun kiipeilijä on väsymyksestä ja korkeudesta niin sekaisin, ettei huomaa pukeneensa jalkoihinsa kolme numeroa liian isot kengät.

JESARI on myös vuorilla loistava tuote esim vaatteiden paikkaamiseen tai varusteiden korjaukseen. Rulla on kuitenkin liian painava kantaa. Monte Rosan vuorioppaani Petten vinkistä olen aina kuljettanut jesaria mukana kiertämällä sitä runsaasti kiipeilysauvojen varsien ympärille, missä se kulkee mukana kätevästi ja on aina nopeasti saatavilla.

LÄMPÖÄ MAKUUPUSSIIN: Korkeilla vuorilla telttamajoitusolosuhteet on usein varsin vilpoisat ja erityisesti makuupussin jalkopää on kylmä. Minut pitää öisin makuupussissa lämpimänä villasukkien jalkapohjiin teipatut kengänlämmittimet. Toinen vaihtoehto on ottaa kengistä pohjalliset tai ylävuorikenkien sisäkengät makuupussin sisään jalkopäähän ja teipata lämmittimet niihin. Näin saa pussin lämpimäksi, ja aamulla jäätyneet ylävuorikengät on mukavampi laittaa jalkaan, kun sisäkengät ovat lämpöiset.

Toinen niksi KYLMIIN TELTTAÖIHIN JÄÄTIKÖLLÄ: Rinteillä teltat ovat usein miten sattuu ja päädyt nukkumaan kaltevilla pinoilla, jolloin ilma-alusta ja eristävä alusta eivät tahdo pysyä päällekäin. Olen alkanut kiinnittää alustat toisiinsa karhuntarralla. Kokeilin tätä myös makuupussiin, sillä minulla on taipumus valua pois alustan päältä, mutta tuo kokeilu päätyi tukalaan möyrimiseen pilkkopimeässä lumihangessa, joten ainakaan oman kokemukseni pohjalta en suosittele tuota niksiä.

Varustehuoltoa Peak Leninin base campissa

PUHTAUS:

Olen oppinut, että peseytyminen kannattaa aina. Se on hankalaa ja työlästä pienissä teiltoissa, kylmässä ja ilman vettä, mutta lupaan, että olo on inhimillisempi ja hiertymiä tulee vähemmän. Myös vaatteesi haisevat vähemmän parin viikon jälkeen, mikä lisää omaa ja muiden mukavuutta merkittävästi. Minä käytän kosteuspyyhkeitä ja pesen joka ilta ja aamu kasvot, kädet, kainalot, jalat ja intiimialueen. Olen laskenut tarkan kappalemäärän, paljonko otan mukaan, jotta en kanna turhia.

Toinen tärkeä puhtaustuote on vauvatalkki. Laitan sitä aina pestyäni jalat sekä jalkateriin että sukkien sisälle. Hikoilun ja rakkojen vähentämisen lisäksi taas kerran tuoksuhaitat kahden viikon trekin jälkeen ovat merkittävästi pienemmät. Rakkojen hoitoon ehdoton tuote on SUDOCREAM-niminen rasva – se on aivan uskomattoman tehokas ja pelastanut minut monesti.

Tärkeä tuote, erityisesti pitkähiuksisille, on kuivashampoo. Pieni lentokokoinen pullo riittää hyvin latvojen raikastamiseen. Mutta älä suihkuta kuivashampoota juureen ja harjaa hiuksia mahdollisimman vähän. Lopulta näilläkin konsteilla ostetaan vain jatkoaikaa, mutta esimerkiksi Peak Leninillä hiukseni olivat ihan siedettävät yllättävän pitkään.

Sitten pikkuisen “too much information” -vinkki, mutta olen jakanut tämän itse oivaltamani niksin myös muutamalle vuorioppaalle, jotka ovat olleet tästä innostuneita, varsinkin vuorilla, joissa vatsataudit ja ripuli ovat yleisiä. Vaihtovaatteita vuorilla on aina minimimäärä ja esimerkiksi Kilimanjaro-reissun kiipesin kolmilla alushousuilla. Suurikokoiset yöpikkuhousunsuojat pitävät pöksyt puhtaina pitkään ja suojaavat esim edellä mainittujen sairauksien valitettavilta mutta joskus vuorilla väistämättömiltä vahingoilta. Myös monet tutut kiipeilijämiehet käyttävät niksiä, mikäli alushousujen malli sen vain sallii.

Mike ja Pablo Peak Leninin Camp 2:ssa kokkauspuuhissa

Vaikka palveluntarjoaja hoitaisi ruoat, ota aina mukaan muutama annospussi tuttua puuroa ja kuivapakattua mehukeittoa. Kun olo on kammottavin, tutut maut helpottavat syömistä. Lisäksi usein isoilla vuorilla ruoka on aika samanlaista päivästä toiseen ja maut vain huononevat ylös mentäessä (samalla kun ruokahalu ja toisaalta energiankulutus kasvavat). Noihin syystä tai toisesta ruokahaluttomiin hetkiin tuttu kaurapuuro saattaa olla pelastus!

MINIGRIPIT ovat huipputuote monella tapaa:

  • Pakkaan lääkkeet aina mini-grippeihin, jolloin otan mukaan vain juuri sen verran kuin tarvitsen enkä kanna pakkauksia. Pussin kylkeen tussilla lääkkeen nimi ja annostusohje – ja uskomaton määrä lääkkeitä mahtuu pieneen ensiapupussukkaan. Muista kuitenkin tehdä tämä lajittelu vasta perillä hotellilla, reseptit ja alkuperäispakkaukset kannattaa olla mukana reissussa: muuten voi tulla haasteita tullissa.
  • Patterit kannattaa pakata myös minigrippeihin. Laitan otsalampulle tarvittavan määrän vaihtopattereita yhteen minigrippiin. Lisäksi taittelen patteripussin sisälle tyhjän minigripin, johon olen kirjoittanut tussilla “USED”. Näin käytetyt ja käyttämättömät patterit eivät mene sekaisin ja ympäristölle hyvin myrkillinen jäte ei jää ajelehtimaan teltan pohjalla ja varmasti tulee vuorelta pois.

Vielä lopuksi pari oppia oppaiden kanssa asiointiin – tämä tulee hiukan kieli poskessa kirjoitettuna, mutta kaikki tuntemani vuorioppaat ovat huumorintajuista sakkia (ja taitavat itsekin tunnistaa nämä).

Olisipa joku kertonut minulle heti, kun aloin kiivetä, että:

  1. Vuorilla tahdin määrää hitain kiipeilijä. Kun olet köydessä oppaan takana, muista että hän etenee juuri niin nopeasti kuin sallit. Älä siis yritä juosta opasta kiinni, he kun aina ovat nopeampia ja kiristävät tahtia, mikäli tuntevat sinut kantapäillään. Kilpajuoksussa vain uuvutat itsesi. Kulje omaa tahtiasi; näin opas huomaa vauhtisi ja sopeuttaa omansa siihen. Poikkeuksena tilanteet, joissa opas kertoo, että nyt on edettävä tiettyä vauhtia, jotta pysytään esimerkiksi vaaditussa aikaikkunassa – tai jos vaarallisempi paikka edellyttää nopeaa toimintaa.
  2. Venäläisen Alexei-oppaan nyrkkisääntö pureutui muistiini pysyvästi Mount Laylan kammottavan laskeutumisen jälkeen: “Jos vuorilla pierukin kuulostaa erilaiselta kuin yleensä, kerrot siitä oppaalle.” Oppaan täytyy jatkuvasti olla tietoinen kunnostasi ja voimistasi. Olen itse syyllistynyt salaamaan huonoa vointiani sen pelossa, että nousu keskeytettäisiin. Lopputulos oli todella ikävä. Esimerkiksi Peak Leninillä oppaani Pablo oli aivan huikea ja koska kommunikoin hänelle vuoristotaudin oireeni hyvissä ajoin (heti niiden alettua 5000 metrissä), hän auttoi minua kiipeämään vielä reilusti yli 6000 metriin, koska osasi sopeuttaa kiipeilystrategiamme suorituskykyyni ja varmisti, etten vaarantanut terveyttäni.
  3. Vielä pari tärppiä “Vuoriopas – Asiakas -sanakirjasta” : “Enää 5 minuuttia perille” tarkoittaa, että aikaa menee vielä ainakin 15, todennäköisesti 30 minuuttia. “Se on ihan kulman takana” tarkoittaa, että matkaa on vielä vähintään 30 min, luultavasti enemmän.
Bonuksena videovinkki siihen, kuinka ilmapatjasta löydetään reikä. Talkoissa kanssani Peak Lenin -oppaani Pablo

Tässäpä muutama ensin mieleen tullut vinkki, mikäli mieleesi tulee jotain lisättävää, olisi mahtavaa, jos lisäät sen kommenttiketjuun!

Suomesta Kirgisiaan – matka Peak Leninille alkaa

PÄIVÄ 1: HELSINKI – ISTANBUL – OSH

Vasta istahtaessani Pegasus-lentoyhtiön nahkeaan penkkiin saatoin uskoa, että olimme ehtineet. Matka Suomesta Kirgisiaan oli alkanut vauhdikkaasti, sillä ensimmäinen lentomme Turkkiin oli yli tunnin myöhässä. Istanbulissa oli ollut luvassa entuudestaankin napakka siirtymä pienemmälle kentälle, josta lentomme Kirgisian Osh-kaupunkiin lähtisi. Aikaa siirtymään – valtavien laukkujen noutoon matkatavarahihnalta, maahantuloprosessiin ja 70 kilometrin ajomatkaan halki ruuhkaisen kaupungin sekä uuteen matkatavara- ja check-in -sählinkiin – oli yhteensä vajaat nelisen tuntia. Nyt myöhästyneen koneen ansiosta siirtymäaika oli kutistunut kolmeen tuntiin, mikä parhaimmillaankin edellyttäisi kaiken täydellistä onnistumista – se taas Turkin kaltaisessa maassa ei ole “oletusasetus”.

Onneksi kiipeilyparini oli keksinyt konstin prosessien nopeuttamiseen: astuessamme ulos Istanbul-koneesta, lentokentän VIP-palvelun tummaan pukuun pukeutunut herra seisoi odottamassa meitä muodollisen nimikyltin kanssa. Jos tämä mies oli tottunut hieman erilaiselta näyttäviin asiakkaisiin, ei hänen ilmeensä paljastanut mitään, kun lastauduimme kiipeilyreput ja ylävuorikengät kolisten lentokenttäajoneuvoon, jolla meidät kyydätettiin halki valtavan lentokentän ja ohi massiivisten maahantuloselvitysjonojen. Ystävällisesti mutta päättäväisesti kieltäydyimme tarjouksesta jäädä taxfree-shoppailemaan (shoppailu-assistenttina toimiminen olisi kuulunut palvelun hintaan). Uskomattomassa alle puolen tunnin ajassa olimme ulkona kentältä, ja katselimme vastassa olleen auton tummennettujen lasien läpi Istanbulin autovilinää!

Jouduimme palaamaan tavallisten ihmisten maailmaan oli heti toisen kentän ovella, minne VIP-palvelu päättyi. Mutta huolimatta nyt edessä olevasta matkatavara- ja jonotussähläyksestä, ehdimme jopa käydä vessassa ja juoda nopeat kahvikupillliset pienen ja nuhjuisen paikalliskentän vilinässä ennen koneen lastauskutsua.

Me “länkkärit” matkustamme Oshiin tasan yhdestä syystä. Nyt koneeseen astelevien harvalukuisten kirgisiankielen taidottomien asut ja reput kielivätkin siitä, että vuorille oltiin matkalla. Kulttuuri- ja kielierot ylittävä naurunpyrskähdys saatiin kuitenkin synnytettyä islaminuskoisten perinneasuihin pukeutuneiden kanssamatkustajiemme keskuudessa, kun lentoemäntä asteli luoksemme ja kertoi Heikin tilanneen minulle yllätyksen lennolle. Matkan alkamisen kunniaksi tilattu leivos nimittäin paljastui 10 hengen täytekakuksi, joka nostettiin eteemme juhlallisesti ja kahden haarukan kera!

– Tuleepahan tankattua, virnistelimme, kun haarukat tanassa sukelsimme suklaamoussevuoren kimppuun.

PÄIVÄ 2: OSH, KIRGISIA

Kello lähestyi aamuviittä, kun kone laskeutui Oshin pienelle kentälle. Maahantulo itsessään oli melkoinen kokemus, sillä matkatavaroiden läpivalaisulaitteita oli vain yksi, tullivirkailijoilla tuntui olevan loputtoman pitkä protokolla ja ehtymätön leimasinvarasto – eivätkä paikalliset ole käyneet suomalaisten “jokainen reilusti omalla vuorollaan” -jonotuskurssia.

Lopulta kuitenkin istuimme tupakan- ja hienhajuisen taksin takapenkillä vieläkään käsittämättä, miten neljä suurta varustesäkkiämme, reppumme ja vielä kolme ihmistä olivat mahtuneet niin pieneen autoon. Aamuöinen Osh vaikutti autonikkunan läpi hyvin samankaltaiselta kuin monet syrjäiset kehitysvaiheen alussa olevat kaupungit: huonokuntoisia matalia betonitaloja joukossaan mahtipontista, menneestä muistuttavaa neuvostoarkkitehtuuria. Tuossa syrjäisen maailmankolkan kaupungissa asuu reilut 300 000 asukasta, ja pinta-alallisesti se on valtavan suuri. Kerrosten puuttuessa se vaikuttaa loputtomalta hökkelimereltä. Silmiinpistävää aamunyön sinisessä valossakin oli siisteys: vaikka rakennukset olivat huonokuntoisia ja maa halkeilleen asfaltin, kivien ja hiekan sekoitusta, roskia ei näkynyt missään ja kiveykset oli huolellisesti lakaistu.

Vuoren kylkeen kaivettu Sulaiman-Too-museossa esiteltiin alueen vuorikansan historiaa

Saman päivän iltapäivänä olimme jo kiertäneet kaupungin aika lailla ainoan nähtävyyden, Sulaiman-Too -vuorimuseon, ja havainneet, ettei englanninkielellä kaupungissa tehnyt oikeastaan mitään. Minua huolettivat hiukan lukuisat tarinat, joissa kiipeilijät sairastuvat jo ennen vuorelle pääsyä, ja tavasin ruokalistojen kyrillisiä kirjaimia yrittäen löytää syötävää, jonka bakteerikannan alueeseen vielä tottumaton vatsani kestäisi. Mutta venäjän- tai kirgisiankieltä taitamattomalle ruoan tilaaminen oli puhdasta bingoa.

Lämpötila pyöri reilusti yli kolmessakymmenessä asteessa, kun läpsyttelimme pitkin pölyisiä kujia tavoitteena saada kehoa ja mieltä asettumaan oikeaan ilmanalaan. Vuosien saatossa meille on kehittynyt tapa saapua lähtöpisteeseen päivää tai paria ennen muuta ryhmää. Se mahdollistaa alueeseen tutustumisen ja rauhallisen siirtymän lähtöhässäköistä vuoritunnelmiin. Niin nytkin, ja vaikka vuoret jo siinsivät houkuttelevina taivaanrannassa, otin ilolla vastaan mahdollisuuden purkaa univelkoja, ja kello ei tainnut olla juurikaan yli kahdeksaa, kun kaaduimme sänkyyn.

Jooga jurtassa poisti lentojäykkyyden kropasta

PÄIVÄ 3: KIIPEILYRYHMÄ KOKOONTUU, OSH

Seuraavana iltapäivänä läpsyttelimme kohti hotellia lounaan metsätysreissultamme, kun jo kaukaa näimme poikkeukselliset vastaantuntijat. Pitkä ja laiha punatukkainen mies ei olisi voinut olla enempää britin näköinen. Hänen vieressään tallusteli lähes yhtä pitkä mutta hiukan rotevampi tummatukkainen mies ja reunimmaisena muita selvästi lyhyempi mies, jonka hiuspörrön valloittaneesta harmaasta väristä huolimatta saattoi selvästi aavistaa latinoksi. Viimeistään vaatteista tiesimme miesten olevan samoilla asioilla kuin mekin ja heidän saapuessaan puhe-etäisyyden päähän Heikki huikkasi tervehdyksen ja sai vahvistuksen, että olimme arvanneet oikein: kiipeilyryhmämme muut jäsenet olivat saapuneet!

Äänestä ja puhetavasta tunnistin punatukkaisen toiseksi oppaaksemme Mikeksi. Kolmekymppinen Skotlannissa asuva tekninen kiipeilijä tervehti juuri samalla tavalla kuin puhelimessa: puhuen ikään kuin hampaiden takaa, yläleukaa liikuttamatta. Kun tuon artikulaatiottoman puhetavan yhdistää vahvaan aksenttiin, on siinä muutamaksi päiväksi pohjoisen tytölle treenattavaa, jotta saa lauseet sujuvasti kiinni!

Tumman miehen tervehdyksestä sain vielä vähemmän selvää, niin paksua oli Alanin pohjoisen Englannin lausunta, – melkoinen murrekurssi olisi siis luvassa! Kolmas mies sen sijaan vastasi tervehdykseen hassun tutulla tavalla – italialais-argentiinalainen Pablo muistutti Alppien luotto-opastamme Fabriziota sekä kiharaisen hiuspörrön ja rennon mutta lattarimiehille tyypillisellä tavalla virittyneen olemuksen osalta. Johtuikohan tuosta yhteneväisyydestä tai jostain muusta, tunsin oloni hänen seurassaan välittömästi kotoisaksi. Ryhmän viimeinen jäsen, Kevin, oli myöhästynyt jatkolennoltaan ja liittyisi seuraan vasta myöhemmin Peak Lenin perusleirissä.

Myöhemmin kokoonnuimme oppaiden briiffaukseen majapaikkamme aulaan. Tutkimme reittiä kartoista samalla, kun Mike ja Pablo kuvasivat edessä olevaa haastetta ja strategiaamme:

– Peak Leninin huiputusprosentti on alhainen: vain 25 % yrittäneistä pääsee huipulle. Vuori ei ole kovinkaan tekninen mutta olosuhteet ovat sitäkin haastavammat: lämpötilat seilaavat ääripäästä toiseen ja siirtymät ovat massiivisen pitkiä. Usein Peak Lenin uuvuttaa ja sairastuttaa kiipeilijät jo ennen oikeasti korkealle pääsemistä. Siksi panostamme hyvään akklimatisaatioon: paraskaan sääikkuna ei auta huiputuksessa, jos ette ole terveitä ja kunnolla akklimatisoituneita.

Pablon sanat huojensivat mieltäni. Akklimatisaatioprosessi tuppaa olemaan minulle pitkä mutta takkuinen, ja aivan liian usein olen ollut tilanteessa, jossa huiputushetken koittaessa olen kaikkea muuta kuin valmis. Kaikista niistä kerroista, jolloin olen sairaana tai huonovointisena huiputtamaan lähtenyt, vain murto-osa on päättynyt onnistumiseen.

Briiffin jälkeen vuorossa oli varustetarkistus, jonka aikana Pablo kävi kiipeilyvarusteemme yksityiskohtaisesti läpi ja varmisti, että kaikki ehdottoman tärkeä oli mukana.

– En voi tarpeeksi korostaa, kuinka pitkiä ja raskaita siirtymät ovat. Älkää ottako mitään ylimääräistä mukaan, mies painotti samalla, kun ruskeat silmät haravoivat varustepinoani hyväksyvästi.

Varusteläjä oppaan kuittausta odottamassa

Tarkistuksen jälkeen varusteet pakattiin lähtövalmiiksi ja ensimmäinen hotellille jäävä tavarakätkö survottiin päiväreppuuni, jolla ei olisi vuorella käyttöä. Paluuta odottamaan jäivät kaupunkivaatteiden lisäksi pisara luksusta: uusi hammasharja ja lempishampootani matkapullossa. Viikot vuorella nostaisivat noiden arkisten asioiden arvon pilviin!

Yhteisellä päivällisellä hotellin jurtassa nautimme kirgisialaisia perinneruokia ja vaihdoimme tarinoita tutustuen toisiimme. Ryhmä tuntui todella mukavalta, ja yhteinen tavoite sai meidät nopeasti kotiutumaan toistemme seuraan. Kumpikaan oppaista ei ollut aiemmin kiivennyt Leninillä, mutta kokemusta heillä oli senkin edestä. Mike tuntui pursuavan teknistä osaamista, kun taas Pablo oli yli 20 vuorivuoden ja 33 Acongacua-huiputuksen koulima. Sydäntä lämmittävää oli kokeneen vuorioppaan silmistä loistava poikamainen innostus, kun hän julisti:

– Olen odottanut 25 vuotta, että pääsisin Peak Leninille!

Pidin suuresti myös vähäpuheisemmasta Alanista, jonka tarinoissa vilisi uskomattomia seikkailuja Mongolian erämaasta Amazonin viidakoihin. Tämän kaverin kanssa ei todella menisi sormi suuhun!

– Toivottavasti Kevin on yhtä kiva kuin nämä muut – kun homma menee tiukaksi, on tärkeää, että porukka toimii hyvin yhteen, pähkäilin illalla huoneessamme.

Tunnelma oli selvästi sähköistynyt. Laukut odottivat valmiina nurkassa, herätyskello oli viritetty aamua varten. Vaikka vielä olisi ollut mahdollisuus nukkua reilut unet, lähtökuume piti minua otteessaan vielä pitkään valojen sammumisen jälkeen.

Huomenna näkisin Peak Leninin ensimmäistä kertaa!

Ensimmäinen päivällinen – kiipeilytiimi vasemmalta oikealle: Pablo, Mike, Heikki ja Alan, kuvasta puuttuva Kevin oli myöhästynyt lentokoneesta ja liittyi seurueeseen basecampissa

Paljon melua kengistä

Opiskeluaikana tein satunnaisesti töitä tarjoilijana ravintolassa, jonka ranskalainen keittiömestari Monte oli tunnettu tulisuudestaan ja dramaattisuudestaan. Olin kerran nähnyt tämän reviirinsä kiistattoman kuninkaan heittävän asiakkaan ulos ravintolasta tämän vaatiessa annoksensa ilman raaka-ainetta, josta ei pitänyt. Suurin osa henkilökunnasta pelkäsi keittiömestaria, mutta Monte ja minä olimme kuitenkin aina tulleet juttuun. Pärjäsin hyvin hänen tulisuutensa kanssa ja suhtauduin häneen rennommin kuin suuri osa muusta henkilökunnasta.

Erään kerran iltavuoroon saapuessani hän seisoi ravintolan aulassa muun henkilökunnan keskellä. Astuessani ovesta hän katsoi minua hitaasti päästä jalkoihin ja ilmoitti sitten ilme kovana olevansa hyvin pettynyt minuun. Olin kauhuissani ja täysin ymmälläni. Kelasin mielessäni edellisiä työvuoroja pohtien, olinko mokannut jotain, kenties saanut huonoa asiakaspalautetta – tai pahempaa: unohtanut Montelle tasan kello 20.30 keittiön annosluukulle toimitettavan tupla-Gin&Tonicin.

Hiljaisuus piteni. Työkaverit käänsivät nopeasti katseensa lattiaan. Tovin kuluttua Monte osoitti syyttävästi jaloissani olevia beigejä talvisaappaita:

– You ALWAYS have funky shoes. What’s up with those?

Vilkaisin leveiden lahkeiden alta pilkottavia, kieltämättä tavallisen näköisiä hiekanvärisiä saappaan kärkiä. Sitten virnistin ja kumarruin nostamaan leveiden housujeni lahkeita sen verran, että hän saattoi nähdä niiden sisään piilotetut valtavan pörröiset karvavarret. Monte arvioi hetken näkemäänsä, nyökäytti sitten hyväksyvästi ja kääntyessään kohti keittiötä totesi:

– I don’t think I’ve ever seen you wear same shoes twice.

Uusia kenkiä ulkoiluttamassa

Haluaisin sanoa, että hän liioitteli. Mutta vaikka ei minulla nyt NIIN monia kenkiä ollut, joskus teini-iän lopulla olin rakastunut kenkiin ja vuosien saatossa toinen toistaan erikoisempia pareja kertyi melkoinen määrä.

Sitemmin kenkiin kohdistuva intohimoni on asettunut, ja kaapit täyttävien parienkin lukumäärä järkeistynyt. Ensimmäisellä vuorikiipeilyreissulla Monte Rosalla sain toiseen jalkaani pysyvän tuntohermovaurion, joka on tekee korkokenkien käytöstä kivuliasta. Sen jälkeen myin lähes kaikki toinen toistaan kauniimmat korolliset kenkäni ja sijoitin rahat aikuismaisen järkevästi – kiipeilykenkiin!

Vaikka muotokieli ja ominaisuudet ovat aika eri maailmasta, olen nykyisiin kenkiini jopa kiintyneempi kuin Minna Parikan uniikkeihin näytöskorkkareihin. Näissä jalkineissa oikean merkin, mallin ja koon valintaprosessi on monimutkaisempi ja suhtaudun siihen suurella vakavuudella:

Hyytävän kylmä Peak Lenin edellyttää jonkin verran hankintoja, ja valitettavasti hyvälaatuiset kiipeilyvarusteet harvoin ovat edullisia. Kuten aiheen alustuksesta saattoi päätellä, suurin pähkäilyn paikka ovat olleet ylävuoristokengät. Peak Lenin tuntuu olevan taas niitä kohteita, jotka asettuvat varusteiden vaatimustasoltaan rajamaastoon.

Lähtöpäätöksestä alkaen olen vellonut pohdinnossa, onko nyt aika ostaa kolmikerroksiset ylävuoristokengät. Katsomissani YouTube-videoissa osalla Peak Leninin rinteillä vaeltavista kiipeilijöistä on tuplakenkä. Sellaiset (La Sportiva G2) minulla jo on ja vieläpä hyvin sisäänajettuina. Mutta toisella osalla porukkaa taas näkyy videoilla jo nuo lämpimämmät triplakengät. Kyselin neuvoa opasfirmaltamme sekä eri kiipeilyfoorumeilta, mutta sain täsmälleen saman vastauksen: puolet porukasta kannattaa kevyempiä tuplakenkiä ja toinen puoli vannoo triplakengän nimeen muistuttaen, että paleltumiset ovat hyvin yleisiä Peak Leninillä ja erittäin kurja syy kääntyä takaisin.

Miksikö päätös oli niin vaikea? Syitä on muutama:

Paino – ultrakevyet G2:ni painavat vain noin kilon (per kenkä). Kun taas Millet Everest Summit GTX:t painavat 300 g enemmän – ja ne taitavat olla aikalailla kevyimmät tämän kategorian kengät. Kolmesataa grammaa saattaa kuulostaa vähäiseltä erolta, mutta ottaen huomioon, että tämä on niitä vuoria, joille lähtiessä sahataan hammasharjasta varsi poikki painon minimoimiseksi, kolmasosa kiloa on valtava paino.

Mukavuus – G2:ni ovat kuin tohvelit, sillä olen saanut ne käytössä muovautumaan jalkaani sopiviksi. Vuorikenkien käyttöönotto on aina aikamoinen projekti, ja ensimmäinen vuori uusilla kengillä on ainakin toistaiseksi ollut aina hiukan rakkojen ja hiertymien kanssa kamppailua. Lisäksi G2:ten boa-vaijerikiristys on fantastisen helppo verrattuna Milletin old school -kengännauhoihin. Taas tuntuu pikkuasioihin takertumiselta, mutta ylävuoristossa pienetkin säädöt voivat olla hyvin rasittavia – varsinkin, mikäli joudut ottamaan hanskat pois ja avaamaan isoja varsia hyytävässä pakkasessa ja tuulessa.

Kylmyys – Milleteillä pärjää jo maailman korkeimmalla vuorella, Mount Everestillä eli niiden kanssa tuskin tulisi kylmyysongelmia Peak Leninilläkään, kun taas G2:ten kanssa luultavasti joutuisin varustautumaan akkusukin ja -pohjallisin. Tämä taas palauttaa minut edellä mainittuihin käytön helppouteen ja varusteiden kokonaiskeveyteen. Jos jouduin raahaamaan mukana ison kasan oheisvarusteita, säästänkö oikeasti kuluissa ja painossa (hermoista puhumattakaan)? Olen herkkä palelemaan, ja kylmyys on todella voimakkaasti motivaatioon vaikuttava asia kiivetessäni. Lämpöiset kengät voivat ratkaista yllättävän paljon.

Hinta – Tripla-buutsien hinnat pyörivät tuhannen euron hujakoilla. Toisaalta vaihtoehtoiskustannuksena olevat lisävarustelut G2:iin nousevat satoihin euroihin nekin, ja jos mielin Peak Lenin jälkeen korkeammalle, isompien kenkien hankinta on väistämätön.

Ylävuoristokenkien ostaminen on vaikeaa myös ihan käytännön syistä: esimerkiksi Suomessa niiden sovittaminen on lähes mahdotonta. Kiipeilykaupoissa saattaa satunnaisesti olla yksittäisiä mallipareja, mutta eri mallien vertailu on mahdotonta, ja koska suurin osa kiipeilijöistä on miehiä, yleensä myös malliparit ovat minulle liian suuria kokoja.

Kengän täydellinen istuvuus on tärkeää, ja eri merkkien ja mallien välillä on niin suuria eroja, että sopivan kengän koko voi mallista riippuen vaihdella jopa useita numeroita. Esimerkki: normikengänkokoni on 40. Pehmeät lähestymisvaelluskenkäni ovat kokoa 41, kovemmat La Sportivan Trango -lähestymis- ja kesäkiipeilykengät kokoa 42, G2:ni koko taas on 42,5.

Yksi tapa on tietysti tilata ulkomailta verkkokaupasta useita eri malleja ja kokoja sekä sovituksen jälkeen palauttaa valitsematta jääneet. Mutta rajansa on luottokorttilimitilläkin, ja monissa verkkokaupoissa kansainväliset palautukset tulevat kalliiksi, kun puhutaan isokokoisista tuotteista.

Vatvoin kenkäasiaa loputtomalta tuntuvan ajan – ainakin verrattuna yleensä varsin intuitiiviseen ‘Hupsista ***tana’ -päätöksentekotapaani. Pari kuukautta etsiskelin tietoa, vertailin merkkejä ja malleja sekä verkkokauppoja. Vaihdoin mielipidettä muutaman päivän välein, kunnes lopulta kiipeilyparini Heikki kehoitti tiukasti lopettamaan jahkailun:

– Osta ne Milletit. Palelet aina, ja tällä on sinulle suuri psykologinen merkitys.

Heikki seurasi linjoilla pontevaa sovitusta ja eri kenkien vertailusessiota (ja ilmeisesti viihdytti itseään Facetimen efekteillä)

Tiesin hänen olevan oikeassa. Niin päätös oli tehty. Sattui vielä niin onnellisesti, että oikeaksi kooksi arvioimiani kenkiä löytyi yksi pari (toiveideni mukaisesti sini-punaisena) alennusmyynnistä saksalaisesta verkkokaupasta. Niin Visa vingahti, ja kohta jo odotin pakettia kuin lapsi joulupukkia. Kuljetuksen saapuessa sain pidätellä itseäni, etten riuhtaissut laatikkoa kuljettajan käsistä, vaan hymyilin ystävällisesti ja vaihdoinpa kuulumisetkin. Loppupäivän vietin uudet kengät jalassa yrittäen kaikin tavoin testailla niiden sopivuutta.

Nyt Milletit ovat jo ulkoilleetkin kaksi kertaa: 20 kilometrin vaelluksen Nuuksion hankisessa metsässä ja rivakan vauhtikävelyn Tapiolan merenrantamaisemissa. Paino jännittää hiukan, sillä vaikka tasamaalla eroa G2:iin ei heti huomaa, Nuuksion pitkä trekki sai minut löytämään taas uusia lihaksia, jotka voivat kipeytyä.

Toinen asia on sisimpien kenkien istuvuus, sillä malli lienee suunniteltu ilmeisesti miehen pohkeen muotoon (tiesitkö muuten, että miesten ja naisten pohkeet ovat aivan eri muotoiset?). Sisäkengän reunus hiertää sääriini tuskaiset rakot jo parissa tunnissa.

Tytär kommentoi, että kotikeittiömme kokki tuntui
olevan todella varustautunut kaikkeen…

Muuten kengät tuntuvat olevan täydellisen sopivat. Eli sisäänajoa vaan ja ehkäpä sisimmän kengän muokkaus uunissa.

Ja et voi kiistää, etteivät ne ole hienot!

Monte olisi tyytyväinen.

Vuorenvalloittajan tekniset varusteet

Tässä tekstissä esittelen teknisiä kiipeilyvarusteita, joilla aion kiivetä Mont Blancin huipulle. Luvassa tuotesijoittelua, joten jos olet sellaiselle allerginen, hyppää tämän tekstin ohi.

Kun ymmärsin, että kiipeilykuume on vienyt minut mennessään, ehkä pysyvästi, päätin, että haluan koota omat varusteet. Ensin ihan peruspaketin, jota voin sitten täydentää ja jatkokehittää sitä mukaa, kun haasteet kasvavat. Viime vuoden vuokrakenkäongelmat opettivat kovan läksyn varusteiden istuvuuden tärkeydestä. Samalla varusteet tuntuvat aika henkilökohtaisilta: kun oppii omien varusteiden toiminnallisuuden ja ominaisuudet, voi paremmin keskittyä itse kiipeilysuoritukseen.

Kevään aikana olen pikkuhiljaa selvitellyt asioita, saanut pintaraapaisun teknisen varustuksen loputtomaan skaalaan ja tehnyt hankintoja. Olen kysynyt paljon neuvoa ja huomannut, että oikeastaan kaikelle on monta koulukuntaa. Nyt olen noudattanut hyviltä tuntuvia neuvoja. Voi olla, että joudun jatkossa vaihtamaan jotain, mutta niinhän se taitaa olla aina. Vaikka uudet varusteet ovat kalliimpia ja jonkin verran vähän käytettyjä on saatavilla, tein päätöksen, että investoin nyt uusiin. Minulla on sen verran vähän kokemusta, etten uskalla luottaa omaan kykyyni tarkistaa käytetyn varusteen turvallisuutta. Koska minun pitää voida luottaa varusteiden varaan henkeni, en halua ottaa riskejä.

Janiina Ojanen valmistautuu vuorikiipeilyyn
Tätä on vähän vaikea selittää….kuinka te muut varustaudutte etätyöpäivään kotitoimistolla?

Vaatehuoneeni seinustalle on ilmestynyt muun muassa kasa varustenaurua, nauhalenkki, erilaisia sulkurenkaita, teleskooppivaellussauvat ja Climbing Technolgyn jäähakku. Se on Alpeille hyvin sopiva vaellushakku. Sauvat ovat Black Diamondin. Ne ovat mukavan kevyet ja menevät lyhyemmiksi kuin monet muut näkemäni. Taiteltavia en halunnut edes harkita. Itse käytän kiivetessä vain yhtä sauvaa. Vaelluksen aikana minusta on mukavampi pitää toinen käsi vapaana ja tarvittaessa voin käyttää hakkua ylärinteen puoleisena tukena. Ostin silti sauvat parina, jos vaikka innostun Halti-reissulla kokeilemaan kahta vaellussauvaa tasaisemmalla reitillä.

Kiipeilyvaljaani ovat Black Diamondin Momentum DS:t, jotka ovat kevyet ja sopivat sporttikiipeilyyn, jäälle ja vuorille. Valjaiden kanssa tuli hiukan säätöä kroppani mallin vuoksi. Jouduin vaihtamaan valjaat pienempiin XS–M-koon valjaisiin, koska vyötäröni on sen verran kapea, että isompien lannevyötä ei saanut tarpeeksi napakaksi. Minulla on kuitenkin sen verran kookkaat reisilihakset, että reisilenkkien säädöt ovat aika lähellä maksimia, kun laitan ne päälle maksimivaatetuksella.

Sama haaste liittyi kiipeilysäärystimiin. Ne ovat siis suojaamassa housuja jääraudoilta. Varsinkin väsymyksen alkaessa painaa, askellukseen tulee horjuvuutta, jolloin helposti jäärauta nirhaa kiipeilyhousut rikki. Jäärauta voi jäädä kiinni lahkeeseen ja aiheuttaa kaatumisen, mikä kaikessa viattomuudessaan voi olla jyrkemmällä rinteellä isommankin onnettomuuden alku.

Viimeksi käytin jesaria punttien ympärillä. Se toimi ihan auttavasti, mutta muutama läheltä piti -tilanne sattui housujen repeämisen suhteen ja teippi jätti rumat jäljet housuihin. Hankin Rabin säärystimet, jotka istuivat muuten hyvin, mutta pohkeeni ovat melkoiset pötikät ja taas kun kokeilin paksuimmalla varustuksella, aika napakaksi meni kiinnitys. Seuraava koko taas on liian iso. Täytyy varmaan lopettaa kyykkääminen salilla ja keskittyä kestävyystreeniin.

Olen ihan tohkeissani uudesta repustani. Vaude Simony -kiipeilyreppu on päheän turkoosi…. no, on siinä muitakin aika huikeita juttuja. Kunnon jämäkät kiinnitykset hakulle ja savoille, suojattu tasku jääraudoille eli pääsen viime vuoden joulukuusi-fiiliksestä, kun varusteet on kiinnitetty napakasti. Tilaa on 36+8 litraa eli riittävästi. Mutta ei niin paljon, että tulisi haalittua turhuuksia mukaan. Lantiovyö on optimoitu valjaisiin nähden hiertymien välttämiseksi, ja istuvuus tuntuu erinomaiselta. Tilasin repun sovittamatta netistä tutun työkseen kiipeilevän suosituksen perusteella, ja minusta tuntuu, että tämä oli oikein hyvä investointi. Niin ja muistinko sanoa, että se on rouhean turkoosi?

Säästin parhaan viimeiseksi. Ne kengät. Olen aina rakastanut kenkiä, mutta nyt ilo uusista jalkineista oli poikkeuksellisen suuri. Naureskellen kasvot halkaisevalle virneelleni Timo tallensi onnellisen ilmeeni, kun kannoin kenkä- ja jäärautalaatikoita kaupasta autoon.

Ennen ostopäätöstä selvittelin erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia monelta taholta. Halusin kengiltä istuvuutta, tukevuutta ja keveyttä. Halusin tässä kohtaa hyvät ylävuoristokiipeilyn yleiskengät, joiden ominaisuudet riittävät Alpeilla ja ehkä muuallakin kesäkiipeilyssä. Valitsin lopulta La Sportivan Trango Cube GTX:t. Ne ovat todella kevyet (vain 700 g per kenkä) ja käyvät kallioille, jäätikölle ja vuorivaellukseen. Eräs minulle tärkeä ominaisuus oli, että osan kengän kielestä saa irrotettua. Napakka istuvuus on tärkeää kaikissa tilanteissa. Kenkään ei voi jättää paljoa tilaa, koska muuten jalka liikkuu kävellessä, mikä voi aiheuttaa pahoja hiertymiä ja muita ongelmia, kuten olen oppinut. Samaan aikaan jalkani turpoaa jonkin verran, kun noustaan yli 4000 metriin. Siksi mahdollisuus saada kenkään lisätilaa kesken kiipeilyn on loistava juttu.

Jääraudoiksi valitsin Black Diamondin Serac Clipit. Testasin niitä kenkien kanssa ja ne tuntuivat loistavilta. Kipitettyäni jääraudoissa pitkin kaupan käytäviä, en vaan malttanut jättää niitä hyllyyn. Säädöt pitää vielä viimeistellä, mutta raudat istuvat napakasti ja kuvittelisin, että yksinkertainen kiinnitysmekanismi on helppo käyttää, vaikka sormet olisivat vähän jäässä ja varusteet lumisia.

Siinä tärkeimmät. Kypärä vielä puuttuu. Sen ehtii kesän aikana. Vaikka varusteet ovat vain kiipeilyn väline, kuten aiemmin totesinkin (tekstissä Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?), on selvää, että niihin liittyy tiettyä magiikkaa.
Siis minulle.

Ei muille.

Se välillä unohtuu.
Timo suhtautuu tähän kaikkeen varsin kärsivällisesti. Mutta järjestäessämme kotia ystävien illanviettoa varten sain napakan palautteen:

– Oikeasti, kerää nyt nuo kengät ja raudat pois tuosta olohuoneen lattialta. Edes yhdeksi illaksi.

p.s. Jos haluat lukea, mitä tapahtui vuokrakenkien kanssa huiputuksessa, koko stoori on täällä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Jos haluat tutustua kiipeilyvaatteisiini, niiden esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin?

“Se ei ole oikea harrastus, ellei se vie kaikkea aikaa ja rahaa.”
Näin kommentoi naureskellen tuttavani, kun hiukan ujostellen ehdotin, että syötäisiin sittenkin meillä kotona ravintolaillallisen sijaan. Olin juuri ostanut kiipeilykengät ja jääraudat, ja pankkitili oli kuiva kuin Saharan autiomaa.

Vuorikiipeily Janiina Ojanen

Vuosikausia olen vastustanut väline-hifistelyä liittyen urheiluun. Ymmärrän turvallisuusaspektin ja niin edelleen. Mutta välillä on tuntunut, että monilla rakkaus välineisiin korvaa, ainakin osittain, rakkauden itse lajiin. Olen myös ajatellut, että monesti yhtä tiettyä tarkoitusta varten ei kannata ostaa varustetta. Paljon järkevämpää olisi ostaa monikäyttöisiä “yleisvarusteita” ja panostaa niissä laatuun. Olen päätellyt, että jos joku ehdottomasti tarvitsee kalliita tarvikkeita mielekkyyden löytämiseksi, saattaa mielekkyyden syissä olla kyseenalaistettavaa.

… menin sitten rakastumaan vuorikiipeilyyn. Ja opin taas, ettei (tämäkään) asia ole niin mustavalkoinen. (Hitto, kun olisi virkistävää olla välillä ihan vaan oikeassa, edes jossain asiassa. )

Mont Blanc -reissun ennakko-ohje tuli. Vaate- ja varustelistoja tutkiessani päädyin sen asian äärelle, että omistamani välineistö on vielä ihan kesken. Vuokraamisen epävarmuuden karvaasti oppineena olen päättänyt hankkia perusvarusteet omaksi.

Vaatteiden osalta minulla on hyvä tilanne. Kuoripuku ja välikerrokset on hankittuna, erilaisia sukkasysteemejä ja merinovillaisia pikkupöksyjä myöten. Rintaliiveinä toimivat juoksuliivit erinomaisesti viimeksikin, joten niillä mennään. Viime vuonna sain asiantuntijan mukaan jeesaamaan vaatteiden valinnoissa. (Jos haluat lukea mitä opin, se löytyy täältä: Helteestä jäätikölle ja takaisin – lyhyt oppimäärä huiputusvarusteista. Jos kiinnostaa, millaisilla vaatteilla Monte Rosa huiputettiin ja lähdetään Mont Blancille, esittelyt löytyvät täältä: Näillä mennään! – Vuorenvalloittajan huiputusvarustelista)

Huiputukseen soveltuvat kengät ja crampponit (jääraudat) tosiaan ostin tässä taannoin. Teleskooppisauvan hankin jo aiemmin, sitä voi käyttää myös trekkaillessa. Valjaat, kypärä, hakku, sulkurenkaat, varustenaru ja nauhalenkki ovat edessä olevia hankintoja.

Repun kanssa olen ollut kahden vaiheilla. Perus sporttireppuni toimi Vincent-Pyramide / Monte Rosa -huiputuksissa ihan ok. Mutta sitä ei ole tehty kiipeilyyn ja sen huomasi. Virittelin jääraudat, kypärän, hakun ja kaiken muun jatkuvasti käytössä olevan välineistön repun kiinnikenauhoihin. Kaikki mahtui mukaan, mutta olin melkoinen joulukuusi. Varusteet heiluivat kävellessä, ja välillä pikalukkojen pitävyys mietitytti, kun painoa niiden varaan tuli jonkin verran… Joo, kyllä minun varmaan se reppukin hommata.

Pienemmätkin varusteet ovat tärkeitä ja jotkut ihan kriittisiä suorituksen onnistumisen kannalta.
Tällainen varuste on esimerkiksi lasit. Viime kerralla pähkäilin kiipeilylasiasiaa. Aurinkolasien linsseiltä vaaditaan ominaisuuksia sekä suoran auringonvalon että hankiheijastuksen suhteen. Ylhäällä, valkoisessa ympäristössä häikäisy on melkoinen. Myös sivusta tulevan heijastuksen blokkaaminen on tärkeää. Lisäksi lasien tulisi suojata tuulelta, pysyä hyvin päässä ja kestää hyvin pudotusta ja mahdollisia vääntymisiä.
Kiipeilyyn suunnitellut aurinkolasit todella kalliita. Siksi päädyin viimeksi valitsemaan urheiluun suunnitellut lasit, jotka eivät kuitenkaan suoraan ole kiipeilylasit. Pärjäsin niiden kanssa oikein hyvin ja aion tällekin reissulle lähteä niiden kanssa.

Aurinkolasien lisäksi mukana on hyvä olla kirkkaat suojalasit, jotka huonon sään sattuessa suojaavat silmiä silloin, kun aurinkolaseja ei voi käyttää (esimerkiksi yöllä lumimyräkässä kiivetessä).

Sukat ovat yllättävän tärkeä juttu kiipeämisessä. Kiivetessä jalat hikoavat runsaasti, ja minulla vielä turvotus koko kropassa on ylös noustessa aikamoinen (kun katsot viime reissun huiputuskuvia, turvotus näkyy kasvoistani, jotka ovat kuin pallo. Viime reissun kuvia voit katsoa tämän linkin päässä olevasta Facebookin julkisesta kansiostani.)
Viime kerralla kiipesin Vincent-Pyramidelle yhden sukan tekniikalla ja Monte Rosalle kahdella sukalla. En oikein osaa sanoa, kumpi oli parempi. Otan siis kummatkin mukaan ja katson sitten, mikä toimii parhaiten uusien kenkien kanssa, ja missä kunnossa kintut tänä vuonna ovat lähdön hetkellä.

Harkitsen kokeilevani vuoristotaudin ehkäisyyn ja akklimatisoitumisen oireiden helpottamiseen käytettyä lääkettä kiipeilyn aikana ennaltaehkäisevästi. Omalla kohdalla akklimatisoitumisen oireet olivat viimeksi ihan siedettävät, mutta nukkuminen oli todella hankalaa 3500 metrin yläpuolella. Kiipeilytiimissämme ollut kaveri kehui lääkkeen auttavan oloa ja helpottavan nukkumista. Olen vielä asian kanssa kahden vaiheilla. Toisaalta tuntuu tyhmältä olla kokeilematta jotain, joka helpottaa oloa. Puritanisti minussa kuitenkin kuiskii, että onko se lintsaamista. Jos jollain on kokemuksia Diamoxista, lukisin mieluusti ajatuksianne aiheesta.

Varusteiden kartoitus auttaa malttamattomuuden tunteeseen. On ihanaa tehdä jotain konkreettista asioiden etenemisen suhteen. Googletan välillä näppis punaisena ja tutkin saatavilla olevia vaihtoehtoja. Olen kuin karkkikauppaan eksynyt läheisen suuren marketin eräosastolla. Kyseinen kauppa on tunnettu siitä, että heillä on todella laaja valikoima erätarvikkeita ja runsaasti myös kiipeilyvarusteita. Kaupassa käynnit venyvät, kun unohdun haaveilevasti hipelöimään köysiä ja valjaita.

Niin. Varusteet eivät ole syy, miksi ajatus vuorille pääsystä saa minut ruopimaan maata. Vuorella varuste on tunteita herättämätön työväline. Mutta täällä alhaalla…niissä on jotain maagista, joka vie minut ajatuksissa jo rinteille. Joten kun istun olohuoneen matolla kiipeilykengät ja jääraudat jaloissa, ei se välineistä innostuminen enää tunnukaan niin oudolta.

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén