Category: kiipeilyblogi Page 1 of 2

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

“Man can buy a mountain, but man cannot buy a life” – Huippupäivä Kilimanjarolla

Kirjoittajan välisanat:
Kilimanjaro-kertomuksen kirjoittaminen on ollut minulle vaikeampaa kuin yhdenkään aikaisemman kiipeilytarinan. Kun harrastaa lajia, jonka keskeinen osa on sietää epämukavuutta ja jatkaa matkaa vaikeuksista huolimatta, on kirjoittajan haaste kertoa tarina luomatta valittajan päiväkirjaa siitä, minkämuotoinen kivi oli kengässä kunakin päivänä. Ehkäpä siksi monet kiipeilystä kirjoittavat jättävät kertomuksissaan oman henkilökohtaisen kokemuksensa vähemmälle ja keskittyvät kertomaan tapahtumista raportoiden.

Kun nyt olen kirjoittanut sinulle näitä muistoja Kilimanjarolta, tunnen välillä halua vähän kaunistella tarinaa. En siksi, että haluaisin muuttaa lopputulosta tai antaa itsestäni parempaa kuvaa. Vaan siksi, että minusta tuntuu kuin vastoinkäymisten kuvailu veisi huomion pois siitä, mitä tulin etsimään ja mitä sain kokea.

Lukiessasi tarinaani näet sisäisen kuvani siitä, miten tapahtumat näin ja miltä ne minusta tuntuivat. Mutta lisäksi toivoisin voivani välittää sen tunteen, että heikoimmallakin hetkellä kokemus oli niin hieno, että tekisin sen koska tahansa uudelleen.

Kun ensimmäisen Vuorenvalloitus-tekstini aikanaan kirjoitin, lupasin kertoa tarinani rehellisesti ja avoimesti, kuten olen sen kokenut. Tavoitteeni ei siis ole luoda objektiivista reittikuvausta tai ylivertaista “vaikeuksien kautta voittoon” -seikkailukertomusta. Tämä vuodesta 2014 jatkunut tarina on rakkaudentunnustukseni tälle piinaavalle ja palkitsevalle lajille sekä vastaukseni kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”

Siksi jatkan samalla tavalla. Poistamatta pahoinvointia, editoimatta epäonnistumisia tai suodattamatta riveiltä pursuavia tunteita – silläkin uhalla, että se välillä kuulostaa valittamiselta. Kiitos, kun kuljet kanssani näillä polveilevilla poluilla.

Palataan siis Kilimanjarolle 4600 metrin korkeuteen:

Päivä 12: Huippuyö

Kun herätyskello pirahti klo 23 merkkinä huiputusyön alkamisesta, olin helpottunut, sillä lepotunnit olivat olleet vaikeita. Vaitonaisina Heikki ja minä pukeuduimme ja kömmimme teltasta pimeään, alati kylmenevään yöhön. Onneksi aamupalalla oli Mount Merulta tuttujen imelien keksien lisäksi pieni kattilallinen puuroa, ja sen lämpö nosti sekä lähtövalmiutta että mielialaa.

Näkymä yläleiristä

Lähtötunnelma oli vaisu ja odottava, kun jonomme liittyi joka puolelta leiriä ilmestyvien otsalamppuhelminauhojen joukkoon ja aloitimme taipaleen kohti 5895 metrin korkeudessa meitä odottavaa Uhuru Peak -huippua. Ensimmäinen välitavoite olisi saavuttaa Stella Point (5795 m) auringon nousuun mennessä. Vaikka sääolosuhteiden pakottamaa takaisinkääntymisaikaa ei varsinaisesti ollut, Nathan muistutti, että saman päivän aikana edessä olisi vielä laskeutuminen Mweka Campille (3100 m) asti. Jos huiputus menisi pitkälle aamuun, voisivat voimat loppua laskeutuessa.

Nousumarssin tempo tuntui yllättävän nopealta. Olinko hitaampi kuin yleensä, sillä oppaat olivat sanoneet meidän etenevän huippuyönä normaalia marssitahtia hitaammin voimien säästämiseksi?

Liikkeelle lähtiessä yö tuntui kovin kylmältä, mutta pian aloin hikoilla reippaasti. Ensimmäinen tunti meni kuitenkin mukavasti, kun avasin housujen lahkeiden sivuvetoketjut koko matkalta ja poistin välitakin. Vatsalääke oli onneksi pysäyttänyt tyhjennykset, mutta vellonta ja vihlonta jatkuivat vatsassa. Pystyin kuitenkin etenemään tasaista tahtia, vaikka nousu oli kohtuullisen jyrkkä.

Pureskelu tuntui mahdottomalta, joten piilotin kumpaankin poskeen lakritsipalan, joita imeskelemällä yritin saada jatkuvasti sokeria vereen. Kellotin juomisen, koska muuten se jäisi tekemättä. Minulla oli vuorotellen kylmä ja kuuma, lämpötilani vaihteli niin nopeasti, etten ehtinyt säätää vaatteita sen mukaan. Pieni päänsärky jomotti otsalla, ja ajatukset olivat tukkoisia, enkä saanut normaalista kiipeily-flow:stani kiinni. Mutta olosuhteisiin nähden olo oli siedettävä, joten totesin, ettei aina voi olla kivaa ja aloin vain laskea askelia.

Toisen tunnin aikana reitti muuttui kivikkoiseksi ja alkoi hakeutua siksak-muotoon. Polulla oli ruuhkaa, ja aina jonkun pysähtyessä, ohi marssi paljon ihmisiä. Mustassa yössä rinne loisti täynnä otsalamppuhelmiä. Katsoin kaipaavasti ylös, missä näin ensimmäisten otsalamppujen kulkevan. Huipun vaalea varjo näkyi hohtavana tähtien loisteessa. Muuten maisemia ei juuri näkynyt, sillä otsalamppujen meressä silmät eivät juuri ehtineet tottua pimeyteen. Vastailin vaisusti Stevenin “Mama Chui! Poar?” -kyselyihin ja jutustelin satunnaisesti muutaman sanan Heikin kanssa, mutta muuten keskityin askelrytmiin ja tuijottamaan polkua edessäni.

Rinne jyrkkeni edelleen, ja tuuli alkoi nousta. Sen seassa on lumihiutaleita ja pian se yltyi viimaksi, joka syöksyi kimppuumme sivusta. Minulla oli silti tuskaisen kuuma, joten jätin housujen lahkeet auki silläkin uhalla, että housut täyttyisivät lumesta. Olin niin uppoutunut omaan etenemiseeni, etten ollut juurikaan ehtinyt kiinnittää huomiota muiden kuin Heikin kiipeämiseen. Mutta nyt saattoi huomata korkeuden vaikuttavan kaikkiin. Jopa jatkuvasti huippukunnossa ollut Terry näytti kalpealta ja huohotti. Tuo kohtelias ja alati ystävällinen brittimies purki turhautumistaan tavalla, joka sai minut kaiken keskellä virnistämään itsekseni, kun kuulin hänen jupattavan kovaan ääneen:
– I am the shortest one in the whole group, and they call me the Giraffe… Giraffe – that is a RUBBISH nickname!

Toisen tunnin lopulla luminen tuuli oli äitynyt myrskyksi. Olin pakotettu sulkemaan housunpuntit ja painumaan etukumaraan kävellessä. Yhtäkkiä tajusin, että silmäni olivat väkisin painumassa umpeen. Vastustamaton halu nukkua, ihan pieni hetki vain. Tempaisin pääni pystyyn, kun huomasin, ettei minulla ollut muistikuvaa muutamasta edellisestä askeleesta. Voi itku.

Yritin paikata energiavajetta syömällä, mutta kuin kurkussani olisi ollut tulppa, eikä ruoka vain mennyt alas. Tungin siis posket täyteen lakritsia ja suklaata ja yritin imeskellä ja huuhtoa niitä alas urheilujuomalla, vaikka kuvotus oli voimakas. Nyt oli saatava vereen sokeria ja nopeasti, keinolla millä hyvänsä.

Kolmannen tunnin aikana myrsky voimistui entisestään, ja taivas syöksi lunta vaakatasossa. Nathan totesikin myöhemmin, että moinen myräkkä ja lumimäärä olivat poikkeuksellista Kilimanjarolla. En oikeastaan huomannut kylmyyttä muulloin kuin tauoilla, mutta olin kuin mäkeen hyytyvä vanha auto. Lihakset eivät tuntuneet väsyneiltä, ne vain eivät totelleet.

En enää jaksanut vastata Stevenin Mama Chui! -kutsuihin, ja Heikillekin näytin vain sukelluksessa käytettyä “ok”-merkkiä, kun hän kyseli vointiani. Tuijotin hitaasti eteenpäin lumessa raahustavia jalkojani ja laskin jatkuvasti hidastuvia askeliani. Asetin tavoitteeksi auringonnousun. Kun sinne asti jaksaisin, päivänvalo toisi voimia.

Hetken kuluttua havahduin siihen, että askelten laskeminen oli turhaa, sillä toistuvasti unohdin edellisen numeron. Leuka rinnassa kangersin eteenpäin ja pysähdyin tauolle jatkuvasti useammin.
Sitten huomasin jotain hassua: kun katsoin kiveä, se ei pysynyt paikoillaan. Kuva särisi kuin häiriöinen televisiolähetys.

Haukoin henkeä. 5200 metriä.

Neljännen tunnin alkaessa olin jäljessä muita. Etenin muutaman askeleen kerrallaan, ja sitten aina oli pysähdyttävä lepäämään. Yritin istahtaa lepäämään ison kiven päälle, mutta istuin ohi ja pyllähdin lumihankeen. Nousin ja yritin uudelleen. Tällä kertaa osuin, mutta kuin kivi olisi rasvattu, valuin välittömästi alas. Kivi keinui hassusti ja kääntäessäni kasvoni kohti minulle suklaata tarjoavaa Heikkiä, katseeni seurasi pään kääntymistä viiveellä.

Ajatukset kulkivat tahmeasti, kun Heikki pysäytti kulkuni ja sanoi minun hoipertelevan ja horjuvan. Lihaksissa eivät tuntunut happoja, ja vatsaa en ollut enää hetkeen muistanut. Kun katseeni tarkentui Heikin kasvoihin, hänen ilmeensä oli vakava ja hän ehdotti takaisin kääntymistä. Selitin, että jaksan kyllä, jos mennään hiljaa. Mennään vaan auringonnousuun asti.
Jätin noteeraamatta Heikin kommentin, että auringonnousuun oli kaksi tuntia aikaa. Jatkoin taaperrusta, mutta seuraavassa siksak-kurvissa jouduin taas pysähtymään lepäämään ja ymmärsin kävelleeni alle kymmenen askelta. Heikki seisoi yhä paikoillaan ja katseli minua lempeästi. Katsoi ja odotti, minkä tiesi olevan tulossa.

Siinä hetkessä ymmärsin, ettei kiipeilyparini enää uskonut mahdollisuuksiimme. Ymmärsin myös hänen näkevän jotain, mitä itse en havainnut – tai halunnut nähdä. Seisoin tovin tuijottamassa häntä ja näin hänen myötäelävän suruni, kiukkuni ja ymmärryksen hetkeni. Tilanteen ymmärrys ja pettymys ryöpsähtivät minusta ulos kyynelinä. En jaksaisi auringonnousuun lumimyrskyssä, ja vaikka jaksaisin, kehossani ei kertakaikkiaan ollut polttoainetta viemään minua huipulle ja takaisin.

Siellä 5350 metrin korkeudessa, 2–3 tuntia Kilimanjaron huipulta, viiman jäädyttäessä poskille ryöppyävät kyyneleet, tein keskeytyspäätöksen. Kiipeilyparini sulki minut vahvaan, lohdulliseen halaukseen ja Steven taputti olkaani lohduttaen:

– Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.

Keskeytyspäätöstä seurasi kahden tunnin kompurointi takaisin leiriimme 4600 metriin. Stevenin tukemana ja Heikin seuratessa kuljin jyrkkää oikopolkua alas. Matkalla kaaduin useita kertoja ja oksensin vatsahappoja. Alkumatkasta kukaan ei sanonut mitään, vaan miehet antoivat minulle rauhan, jota tarvitsin.

Palatessamme tyhjään leiriin kompuroin telttaan ja kaaduin nukkumaan. Havahduin kahden tunnin kuluttua edelleen erittäin huonovointisena. Oksetti ja hengitys kulki pätkien. Keskeytys tuntui hetkellisesti katkaisseen kamelin selän. Heikki havahtui itkuuni. Keskustelimme tapahtuneesta, ja kiipeilyparini ilmoitti ottavansa tarvittaessa vastuun takaisinkääntymispäätöksestä. Nyt vain tarvitsin lepoa ja ravintoa, jotta toipuisin ja voisin rauhassa käsitellä tapahtunutta.

Kilimanjaron lähellä sijaitseva, uskomattoman kaunis vuori kuvattuna paluumatkalla

Levosta ja syömisestä huolimatta oloni ei parantunut, mikä ei ollut hyvä merkki. Keskusteltuamme Stevenin kanssa päädyimme yhdessä siihen, että oli turvallisinta viedä minut ripeästi alas. Viidessätoista minuutissa Steven, Heikki ja minä olimme reput selässä ja aloitimme ripeän marssin kohti Mweka Hut -leiriä.

Ensimmäiset kilometrit Steven marssitti meitä vauhdikkaasti vilkuillen välillä kasvojani. Päästyämme alle 4000 metrin oloni alkoi hiljalleen helpottaa. Rauhoitimme tahtia ja kulkiessamme jutustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Myös edellisyön tapahtumat nousivat keskusteluun. Steven painotti rohkaisevasti:

– Don’t worry about Kilimanjaro. I saw you on Mount Meru – and no problem. And Meru is more difficult to climb! You come back and go to the summit. I have seen people try many times and always fail. But I see in Meru, that you are strong, and you do it next time, when you are not sick.

– Feel like walking or do you need a ride? Steven ja paarit Kilin tapaan
Kuva Heikki

Mutta ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olen jalan vuoripolulle huippu tavoitteenani asettanut, mielessäni pyöri epäilys, halusinko mennä korkeammalle. Entä jos minä en vain kertakaikkiaan pystyisi siihen?

Saavuimme Mweka Hut -leiriin juuri parahiksi ennen vesisadetta. Steven oli jopa järjestänyt, että pari kantajaa oli tuonut telttamme ja pääsin heti nukkumaan. Oli taivaallista nukahtaa 3100 metrin korkeudessa, kun hengitys kulki normaalisti ja pää ei vihlonut.

Havahduin kovaan sateeseen, kun joku kaivoi ojan telttamme taakse, ettei vesi vyöryisi sisään. Havahduin muun ryhmän saapumiseen.
Kävimme lyhyesti päivällisellä halaamassa muut ryhmän jäsenet, jotka olivat päässeet huipulle. Havahduin iltapesulle, mutta hereillä en tainnut olla koko päivänä.

Päivä 12: Paluumatkan kitkerä kalkki

Luultavasti pitkistä unista johtuen heräsin aamulla viideltä. Makasin hiljaa makuupussissani, kävin läpi huiputusyötä ja tein sovintoa itseni kanssa. Kuuntelin metsän ääniä ja sadetta. Tunsin jopa iloa siitä, missä olin, vaikka kesken jäämisen tunne korvensi sisälläni.

Vointini oli jo paljon parempi. Pystyin jopa syömään ja nakersin suolapähkinöitä makuupussini uumenissa. Haaveilin mahdollisuudesta nostaa repun selkään ja kääntyä takaisin. Yrittää uudelleen. Tosin tiesin, että nyt olin liian heikko ja rehellisesti myönnettynä kaipasin kiivaasti suihkua.

Mutta kun on sisäänrakennettu kaipuu tavoitella enemmän, se saa kulkemaan ja alati etsimään. Vaikka sydämeni oli sinä aamuna yhtä arka kuin vatsani, oli vaikea lähteä, sillä jotain jäi kesken. Tunnelma aamupalalla ja pakatessa oli haikea. Koko ryhmä oli vaisuna ja monet vielä kipeinä huiputusyön koettelemuksista.

Kantajien ja oppaiden kiitoslaulu

Aamiaisen jälkeen kiitimme oppaiden ja kantajien ryhmää tipeillä ja saimme heiltä vastineeksi laulun. Kättelykierroksella saimme katsoa jokaista kantajaa, kokkia ja opasta silmiin ja kiittää työstä, jota he olivat tehneet. Stevenin kohdalla tein poikkeuksen kättelyyn ja halasin opasta. Ensimmäistä kertaa koko lähes kaksi viikkoa kestäneen reissun aikana, hän meni sanattomaksi ja hetken jo pelkäsin rikkoneeni jotain sääntöä. Mutta myöhemmin sain häneltä pukkauksen hartiaan ja lupauksen tulla viemään meidät uudelleen huipulle. Heikki kävi vielä erityiskiitoksena työntämässä huomaamattomasti yhden mukana olleista powerbankeistamme puhelimessa viihtyvän oppaan käteen.

Paluumarssi halki vehreän sademetsän Mweka Gatelle kuljettiin rivakalla tahdilla, ja ryhmä hajautui pitkin polkua. Hassua, kuinka nopeasti kaikkeen tottuu, ja sademetsän äänet ja värit tuntuivat jo melkein tutuilta – kuten myös Moshin kadut, kun iltapäivän tunteina pakettiautomme kaarsi takaisin hotellin pihaan.

Kauan kaivatun suihkun jälkeen jäähyväislounaalla istuin hiljaisena pöydän kulmassa ja nautin mielessäni ajatuksesta, että meillä olisi vielä edessä kolme päivää safarilla ennen kuin olisi aika astua lentokoneeseen ja jättää tämä kaunis maa – toistaiseksi.
Astuessani ulos ravintolasta oivalsin, että ensimmäistä kertaa viikkoon olin juuri syönyt aterian joutumatta säntäämään lähes välittömästi vessaan. Katsoin horisontissa siintävää Kilimanjaroa, joka tuntui olevan miljoonien kilometrien päässä ja tunsin taas kyynelten tekevän tuloaan. Heikki astui viereeni, katsoi kohti vuorta ja ennen kuin muu ryhmä purkautui ulos ravintolasta halaamaan hyvästiksi, hän kuiskasi:
– Se odottaa kyllä – ja me palaamme.

Kaunis Kilimanjaro

Lähtölaskenta Kilimanjarolle alkaa vuoristotautilääkäri Heikki Karisen opissa

Mount Merulle ja Kilimanjarolle lähtö on ensi viikolla! Puuttuvien varusteiden lista on tehty, viisumit (toivottavasti) matkalla, ja tänään lounaan ja päivällisen välissä nautiskelin kakkosannoksen kolerarokotetta, joka on asustellut jääkaapissani viikon verran.

Ihanan tuttu tunne: ajatukset karkaavat rinteille yhä useammin, ja malttamattomuuden kutina ihon alla voimistuu.

Pääasia on päästä vuorille. Jos kuitenkin olen täysin rehellinen, kuten tapanani on ollut, polte onnistumiseen on vielä aiempaa suurempi. Keväinen epäonnistuminen Elbrusilla tuntuu yhä karhealta. Olen oppinut siitä paljon. Mutta nyt haluan onnistua.

Akklimatisoitumassa Elbrusia varten
Kuva Max Edin

Omakohtaisen vuoristotautikokemuksen jälkeen olen halunnut oppia ymmärtämään kehossa korkealla tapahtuvia asioita ja niihin vaikuttamista hiukan paremmin. Lukemieni lääketieteellisten artikkeleiden suurin viisaus on tuntunut valuvan mielestäni kuin vesi hanhen selästä, joten rohkaistuin ja toimin kuten tähänkin asti neuvoja tarvitessani eli pyysin apua asiantuntijalta.
Vuosien mittaan olen kerta toisensa jälkeen saanut ilahtua siitä, kuinka avuliaita vuorikiipeilijät ovat. Niin nytkin, ja muutama viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä istahdimme lounaalle vuoristotautia pitkään maailman vuoria kiivetessään tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa.

Tässä kohtaa lienee oikea hetki painottaa, että tämän tekstin sisältö pohjautuu minun (paikotellen hataraan) muistiini, ja kaikki virheet koskien mitä tahansa aihealuetta, ovat minun.

Useimmat muistavat Karisen parin vuoden takaisen Huippujengi-nimisen tv-sarjan kiipeilyryhmän rauhallisena lääkärinä. Vuosikausia akklimatisoitumista ja vuoristotautia tutkineen Karisen kiipeilyhistoria alkaa 1980-luvulta ja hän on kiivennyt monilla suurilla vuorilla, Mount Everestillä kahdestikin. Vuorikiipeilyn lisäksi Karinen on muun muassa juossut ultramaratoneja, viimeisimpänä tämän vuoden Marathon des Sablesin, Saharan autiomaassa juostavan 250 kilometriä pitkän kilpailun. Tämä kaveri siis tietää yhtä sun toista kestävyyslajeista!

Kokeneiden kiipeilijöiden tapaaminen on aina jännittävää, kuin he toisivat pienen tuulahduksen vuorituulta muassaan. Heidän läsnäollessaan tuntuu hiukan hassulta puhua kunnianhimoisista tavoitteista, sillä millä tahansa vuorikiipeilyn ulottuvuudella mitattuna olen ihan märkäkorva. Niinpä on vähän ujostuttavaa intoilla maailman suurilla huipuilla käyneille Snow Leopard tai Seven Summits -haasteista. Mutta tämä on suurien unelmien laji, ja ehkäpä se luo erilaisen maaperän noille keskusteluille: jokainen tähän asti kohtaamani kiipeilijä on suhtautunut suunnitelmiimme rohkaisevasti ja tarjonnut neuvoja ja joskus jopa apua.

Kiipeilytiimin palauttava venytyssessio Elbrusin basecampissa, ryhmänjohtaja Tommi valvoo suoritusta
kuva Max Edin

Karinen (kutsun häntä nyt sukunimellä, erotuksena kiipeilyparistani Heikistä) saapui lounaallemme lämpimästi hymyillen ja innostuneen oloisena. Hän ohitti kiitoksemme meille uhratusta ajasta toteamalla, että rakkaasta asiasta keskusteleminen muiden samasta aiheesta innostuneiden kanssa on ilo.
Voi kuinka totta se onkaan!
Seuraava reilu tunti valui kuin Saharan kuuma hiekka sormien lomasta. Keskustelu polveili niin innokkaasti, että tarjoilijammekin hiukan turhautui yrittäessään löytää luontevia hetkiä saapua pöytään keskeyttämättä. Olin saapunut tapaamiseen muistiinpanovälineillä varustautuneena, mutta tempauduin keskusteluun mukaan niin, että tapaamisen lopuksi vihkoni sivu ammotti tyhjyyttään.

Aloitimme heti asian ytimestä. Karinen halusi kuulla Elbrusilla tapahtuneista romahduksistamme. Hän analysoi polveilevan ja ryöpsähtelevän kertomuksemme perusteella, että todennäköisesti vuoristotauti jylläsi kehoissamme jo ennen ensimmäistä huiputusyritystä.

Vuoristotaudin tilan syntymiseen vaikuttaa moni asia, mutta laukaiseva tekijä on usein kova fyysinen ponnistus. Karinen kertoi omasta vuoristotautikokemuksestaan: Auttaessaan sairastunutta kiipeilijää, hän kantoi tätä harteillaan evakuoitavaksi helikopterin laskeutumispaikalle noin 20 metrin matkan. Kun kävi ilmi, ettei kopteri pääsisikään vielä paikalle, Karinen kantoi potilaan takaisin teltalle. Laskettuaan potilaan makuulle, hän huomasi, ettei syke tasaantunutkaan ponnistuksen päätyttyä. Karisen keho ei korkealla vuorella enää palautunut lyhyen kantomatkan vaatimasta rutistuksesta ja pian hänellä laukesivat vuoristotaudin oireet.

Karisen tarina sai meidät pohtimaan Elbrusin akklimatisaationousupäivän tapahtumia:
Iltapäivällä nousuaika oli käymässä vähiin. Tavoitteena ollut 4800 metriä oli silmiemme edessä, niin lähellä mutta niin kaukana. Heikin askel oli noussut kevyesti. Minä olin hiukan hitaampi mutta kohtuullisen hyvävointinen ja energinen kuitenkin. Kun ilmoitus takaisinkääntymisajan lähestymisestä tuli, Heikki lähti sprinttaamaan kohti tavoitteena ollutta Pashtuhovan kivien yläpäätä – ja minä perässä. Ehkä Heikillä oli taustalla ajatus päästä niin korkealle kuin mahdollista akklimatisoitumisen maksimoimiseksi. Omalla kohdallani myönnän, että mielessäni ei ollut taktisia viisauksia, vaan seurasin pariani kuin jänistä jahtaava ajokoira: “Jos se menee, kyllä minäkin haluan.”

Paluumatkalla Elbrusin harjoitusnoususta sään huonontuessa nopeasti
kuva Max Edin

Pääsimme lopulta 4310 metriin ennen kuin sää muuttui kehnoksi ja nousu piti keskeyttää. Pidimme pienen tauon kivillä yhtäkkiä nousseen viiman keskellä ennen paluun aloittamista. Tuolloin tunsin ensimmäiset huonovointisuuden aallot, jotka kuitenkin laimenivat päästessämme alas base campiin.
Olin koko illan uupunut, ja seuraavana aamuna tekniikkatreeneissä niin huonovointinen, että jouduin self arrest -harjoituksissa (oman putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla) makaamaan lumihangessa oksennusta nieleskellen jokaisen harjoituskierroksen jälkeen, ja päänsärky oli niin kova, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki. (Tarkemman kuvauksen noista päivistä voit lukea täältä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen)

Karinen esitti ajatuksen, että myös Heikin tila alkoi syntyä tuosta akklimatisoitumispäivän sprintistä ja kehittyi vain hitaammin. Tämä teoria saattaisi selittää yhtä suurista kysymyksistämme: miksi tila puhkesi molemmilla?

Kehon sopeutuminen ohueen ilmaan on kiehtova teema. Karinen on tutkinut akklimatisoitumista myös genetiikan näkökulmasta ja todennut, että kehojen sopeutumistavoissa on mantereiden geeniperimäkohtaisia eroja. Toisilla keho sopeutuu ohueen ilmaan siten, että veren hemoglobiinin tilavuus lisääntyy ja toisilla taas sen määrä kasvaa. Kumpikaan tapa ei ole “toista parempi” ja geeniperimien sekoittuessa myös nämä ominaisuudet sekoittuvat.
Akklimatisoitumisen tapa ei näyttäisi vaikuttavan suorituskykyyn, eikä treenilläkään asiaan voi vaikuttaa. Kuten olen jo aiemmin oppinutkin, pääsääntöisesti hyvä nesteytys, riittävä akklimatisoitumisaika ja riittävä kunto ovat tärkeitä. Mutta jälleen esiin nousi tuo aihe, jota olemme viime kuukausina valmistautumisessa käsitelleet useasti: sykkeen pitäminen alhaisena.

Keskustelimme Karisen kanssa myös lääkkeiden käytöstä vuorilla ja siitä, miten ennakoiva estolääkitseminen ja suorituskyvyn nostamiseen pyrkivä “douppaus” vaikuttavat kokonaissuoritukseen.  Karinen totesi, että joskus on tilanteita, joissa olosuhteet pakottavat riskirajoille, esimerkiksi kiipeilijä voi sään johdosta joutua nousemaan suositeltua vauhtia nopeammin korkealle. Silloin ennakoiva estolääkitys voi olla paikallaan.
Mutta Karinen muistutti, että lääkkeet vaikuttavat kahdella tasolla; varsinaisen fyysisen vaikutuksen lisäksi on psyykinen vaikutus, joka on monen monta kertaa todettu erilaisissa plasebo-tutkimuksissa vaikutuksiltaan merkittäväksi. Eli pelkästään lääkkeen ottaminen ja tieto, että “kohta helpottaa”, auttaa ja saattaa kohentaa potilaan vointia huomattavasti. Jos lääkitseminen tehdään ennakoivasti ja oireita alkaa myöhemmin ilmetä, ollaan tämä psyykinen vaikutus ennakkolääkitsemisen vuoksi menetetty. Tiukoissa paikoissa se voi olla ratkaisevaa.

Kysyimme myös neuvoja välttääksemme vatsataudit, joista Kilimanjaro on valitettavan kuuluisa. Joidenkin lähteiden mukaan vatsataudit ovat jopa yleisempi keskeytyksen syy kuin riittämätön akklimatisoituminen ja/tai vuoristotaudin oireet. Olen myös kuullut ajatuksen, että Kilimanjarolla ruoanvalmistuksessa käytetty voimakas palmuöljy saattaisi olla syypää vatsaoireisiin. Mutta Karinen totesi, että puutteellinen hygienia on kuitenkin todennäköisempi syy:

– Enkä nyt puhu siitä, että kokin peukalo olisi sopassa, kun hän tarjoilee lounasta. Puutteet hygieniassa syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Muistan eräällä Etelä-Amerikan kiipeilyreissulla istuskelleeni katselemassa vesisäiliötä, josta noudettiin leirin juomavesi. Säiliön ja noutoastioiden hygieniasta oltiin äärimmäisen tarkkoja, sillä voimakkaat vatsapöpöt ovat yleisiä vuorilla.
Siinä istuskellessani huomasin, että säiliön kyljestä lähtevän noutoastoiden täyttöletkun yläpäässä oli pieni vuoto, josta vesi pisaroi täyttöletkun varrelle. Pisarat valuivat edelleen täyttöletkun kärkeen pitkin letkun pintaa, ja tihkuivat sieltä täytettäviin astioihin. Näin yksi pieni pisaravuoto vaikuttaa kaikkeen leirissä käytettävään veteen ja voi kontaminoida sen.

Neuvojen lisäksi Karinen toi meille vuoristotaudista kirjoittamansa artikkelin, jota ei ole julkisesti saatavilla ja mikä mahtavinta, kirjoittamansa “Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu” -täsmäoppaan, joka vastaisuudessa kulkee taatusti joka reissussa mukana.

Lounas läheni loppuaan, ja jouduimme tyrehdyttämään loput kysymystulvasta, jota Karisen mukaansatempaavat tarinat vain lisäsivät. Kotimatkalla askel tuntui kevyeltä, ja hymyilin kaamoksen hämärässä ajatellessani edessä olevaa matkaa.

Nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ollaan taas siinä hetkessä, jolloin eteisen nurkkaan alkaa pikkuhiljaa kertyä kasa pakattavaa tavaraa. Kasan päällimmäisenä keikkuu oranssi pieni kirja. Taas ollaan vähän valmiimpia seikkailuun!

p.s. Lopuksi pieni kaupallinen maininta: Karisen kirjaa on vielä hänellä itsellään muutama kappale myynnissä ja jos haluat sellaisen ostaa, laita hänelle sähköpostia heikki.karinen@nic.fi

Hauras kuin munankuori

Oletko yrittänyt rikkoa kananmunaa painamalla sormenpäillä munan kärjistä?

Munan kuori voi kestää valtavaa painetta ja sen päälle voi latoa jopa kuusi kiloa painoa, ja silti se murtumattomana suojaa sisällään kehittyvää poikasta. Kuoriutuva tipu saa kuoren rikki pikkuisella nokallaan, sillä valtavasta paineensietokyvystä huolimatta kananmunan kuori kestää yhteen kohtaan kohdistuvaa iskua huonosti. Nerokas rakenne tekee siitä heikon ja vahvan yhtä aikaa.

Mikä on sinun vahvuutesi?

Paha olo kasvoilla aamun sarastaessa (kuva: Max Edin)

Vahvuuksiamme kysyttäessä useimmat meistä nolostuvat ja listaavat niitä vaatimattomasti, jopa vastentahtoisesti. Kuin emme uskaltaisi olla ylpeitä siitä, missä olemme hyviä. Ehkä pelkäämme tulevamme torjutuksi, sillä kuitenkin joku jossain toisella puolella maailmaa on meitä vielä parempi. On ihmiselle tyypillistä omaan napaan tuijottelua kuvitella, että vain yksinoikeus vahvuuteen tekee siitä validin.

Entäpä heikkoudet?
Se lista onkin yleensä paljon pidempi. Tosin vain sillä ehdolla, että muut eivät tuota itse laatimaamme listaa allekirjoita. Omien heikkouksien tunnistaminen on näennäisen helppoa, mutta silti niidenkin aito tunnustaminen on hämmästyttävän vaikeaa.
Julkisesti olemme omien voimavarojen toteamisessa pidättyväisiä ja helposti päädymme alleviivaamaan kehityskohteitamme. Mutta sellaisinako haluamme nähdä itsemme? Aika usein yritämme salaa etsiä peilistä sitä samaa, lähes yliluonnollisia kykyjä omaavaa hahmoa, jonka tulemme maalanneeksi lapsillemme, joille haluamme näyttäytyä vahvana kalliona elämän myrskyissä.

Riippuuko siis omakuvamme kulloisestakin yleisöstä? Vai olemmeko vahvuuksiemme ja heikkouksiemme ristiriitainen yhteenlasku, joka ei koskaan ole täysin osiensa summa – ja jonka tulos muuttuu jatkuvasti.

Kuluneen kohta kolmen vuoden aikana olen kirjoittanut lukuisia kertoja hetkistä, jolloin olen väsynyt, itkenyt ja lyyhistynyt eri tavoin ja eri tilanteissa; vuoren rinteellä, lenkkipolulla, punttisalilla ja kotisohvalla. Vaikeista hetkistä tai asioista kertovien tekstien julkaiseminen on hiukan pelottavaa. Mutta silti olen aina uskaltanut painaa julkaisunappulaa. Miksi? Aloittaessani blogini syksyllä 2014 lupasin, että niin kauan kun tarinaani kerron, teen sen totuudenmukaisesti ja avoimesti. Se lupaus on vapauttanut minut suorituspaineesta, ainakin tarinan osalta. Tarinani ei kuulukaan olla ketju täydellisiä suorituksia – tai edes keskinkertaisia onnistumisia.

Useimmille meistä on helpompaa kuuluttaa tappio torilla jälkikäteen kuin todeta se tapahtumahetkellä. Nyt valmistautuessamme kohti seuraavia vuoria, olemme kiipeilyparini Heikin kanssa keskustelleet aika paljon kesäkuun alussa Kaukasuksen vuoristossa, Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin rinteellä tapahtuneesta epäonnistumisesta (lue tarina täältä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). Kahden keskeytyneen huiputusyrityksen sijaan viittaan epäonnistumisella tilanteisiin, jossa emme kyenneet tunnistamaan omaa ja toistemme fyysistä ja henkistä tilaa.

Puoli tuntia myöhemmin luuhistuminen on lähellä (kuva: Max Edin)

Olen miettinyt ensimmäisen huiputusyrityksemme viimeistä nousutuntia, josta ei paljoa muistiin ole jäänyt, sillä mieleni oli sumea kivusta ja pahoinvoinnista. Mutta jossain kohtaa muistan alkaneeni aina välillä toistella ääneen sanoja: “Minä en pysty tähän.”  Se suututti, ja kiukku nosti jalan aina seuraavaan askeleeseen. Heikin kysyessä, mitä itsekseni mutisin, en vastannut. Jostain syystä en saattanut omia sanojani kumppanilleni toistaa, vaan käännyin poispäin vastaamatta. Rytmitin askeleeni tuon mantran tahtiin, kuin yrittäen todistaa sen vääräksi. Vasta 20 minuuttia ennen totaalista seinään ajoa sanoin sen ääneen Heikille: “Jokin on vialla. En tule onnistumaan.”
Sanoistani huolimatta jatkoin edelleen matkaa, kunnes silmissä pimeni. Ja aloin itkeä pettymyksestä, kun kiipeilyparini kertoi minulle romahdukseni jälkeen, että huiputusyritys oli osaltamme ohi.

Vuorilla tapahtuviin asioihin vaikuttavat monet tekijät, joista osaa on vaikea täällä merenpinnan tasolla ymmärtää. Ja osa liittyy myös kestävyyslajin suoritustilanteeseen. Mutta olen tunnistavinani tuon saman piirteen itsessäni muissakin tilanteissa. Kun sitten asiaa tovin pähkäilee, kohta ei enää tiedä, onko sitä julmetun sitkeä vai vaan jästipäiden kuningatar.

Kananmunan kuoressa asuu viisaus: suurimmat vahvuutemme ovat suurimpia heikkouksiamme. Tilanne määrittää, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Hauraus voi olla juuri se ominaisuus, joka tekee meistä ainutlaatuisen soveltuvia käsillä olevaan tehtävään. Kunhan vain olemme tarpeeksi viisaita tunnistamaan hetken, jolloin vahvuus ja heikkous vaihtavat paikkaa; sitkeys kääntyy huonoksi arvostelukyvyksi sekä kyvyttömyydeksi hyväksyä tappio ja niellä ylpeys. Mistä sen viisauden voisi ammentaa?

Uskallatko kertoa, mikä on sinun suurin vahvuutesi?

Ja niin sitkeys muuttui huonoksi arviointikyvyksi (kuva: Max Edin)

Rakkaudesta raskaisiin kenkiin

Halki elämäni olen rakastanut kenkiä. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) olen omistanut noin seitsemänkymmentä kenkäparia. Mutta koskaan en ole käyttänyt näin paljon aikaa ja vaivaa yhden kenkäparin hankintaan.

Olen yleensä nopea tekemään päätöksiä. Myönnettävä on, että aina välillä tuo nopeus on napsahtanut omaan nilkkaan, kun en ole malttanut perehtyä hankintaani riittävästi varmistaakseni, että se soveltuu toivomaani tarkoitukseen tai edes sopii minulle. Mutta ylävuoristokenkien kohdalla päätin hoitaa tilanteen toisin. Parin vuoden takainen kokemus opetti, mitä sopimattomat vuokrakengät saattavat aiheuttaa kiipeillessä. (Koko tarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus!)

Rautatestailua

Koko syksyn jatkunut jahkailu ylävuoristokenkien valinnan ympärillä on päättynyt. Tosin ei sekään nyt ihan niin tyylikkäästi mennyt:

Aluksi tilanne näytti hyvältä. Keräsin tietoa ja vertailin erilaisia merkkejä ja malleja. Lopulta tein short-listin, jolle tein lopullisen rankkauksen. Kriteereinä olivat ominaisuudet ja vastaaminen tarpeeseen (soveltuvuus erittäin kylmiin olosuhteisiin 7000 metriin asti, keveys, mieluusti lämpömuokattava erillinen sisäkenkä ja muutama muu kriteeri) sekä budjetti.

Tutkiskelin matkan varrella useita eri vaihtoehtoja ja kysyin suosituksia kaikilta, jotka suinkin suostuivat neuvomaan. Päädyin lopulta valitsemaan La Sportivan merkiksi. Päätökseen saattoi vaikuttaa sovitusmahdollisuus. Nimittäin Tampereen ja Helsingin lisäksi kiersin kiipeilykauppoja Singaporessa ja Roomassa. Muun merkkisiä, reunaehtojeni mukaisia kenkiä on haastavaa, ellei jopa mahdotonta päästä sovittamaan, mikäli ei halua tilata ulkomaisesta verkkokaupasta useita erilaisia ja palauttaa sitten sopimattomat.

Toinen asia oli tiedon saamisen haastavuus. En löytänyt kenkävalmistajien sivuilta tarkkaa tietoa siitä, mihin korkeuksiin mikäkin malli on optimoitu. (Toki syy saattoi olla myös tiedon etsijän vajaavaisissa taidoissa.) Tutuilta vuoristo-oppailta ja kiipeilijöiltä sain vinkkejä, mutta paikoitellen jopa liikkeiden myyjät olivat epävarmoja kenkien suositeltavista käyttökorkeuksista.

Lopulta päätös oli tehty. Olin itsestäni ylpeä. Kerrankin tein valintani viisaasti ja harkiten. Olo alkoi olla hiukan malttamaton, sillä olin odottanut uusia kenkiäni jo kauan, sovittanutkin valitsemaani mallia kahdesti ja lähtenyt molemmilla kerroilla mieli haikeana kaupasta ilman ostosta. Niinpä nyt, kun olin valmis vihdoin tekemään ostoksen, tuntui etten enää malttaisi odottaa.

Ensimmäisestä nettikaupasta ne olivat loppu. Ja kolmesta seuraavastakin. Tässä kohtaa taisin hukata ylpeilemäni viileän harkinnan. Yhtäkkiä olin takuuvarma, että kengät olisivat loppu joka paikasta. Näin jo itseni vaeltamassa kohti vuorten huippuja nuljuvissa, hiertävissä vuokrakengissä.

Kengät oli saatava, nyt heti. En kestäisi enää päivääkään ilman niitä.

Hetken kuluttua tuijotin tilausvahvistusta hiukan typertyneenä. Turhaa kuukausien tutkimustyöni ei ollut, ja vaatimukset täyttävät kengät saisin kyllä. Mutta parissa hetkessä olin hylännyt rationaalisesti tehdyn valintani ja tempaissut digitaaliseen ostoskoriin eri kengät kuin olin aikonut.

Vieläkään ei ikuisuudelta tuntuva kenkäprojektini ollut maalissa. Vielä kerran vaelsin postin kuljettama kenkälaatikko kainalossa helsinkiläiseen kiipeilyvarusteita myyvään liikkeeseen testaamaan toista kokoa. Siellä tasapainoilin erikokoiset Baruntset jalassa kaupan varustehyllyn reunalla testatakseni kengän istuvuutta. Lopulta tein, hiukan epävarmana tosin, päätöksen kenkien koosta ja ummistin silmäni siksi aikaa, kun luottokortti vingahti.

Vielä edessä on sisäkenkien muokkaus, mutta nyt minulla on tukevat, todella lämpimät La Sportivan Baruntse -ylävuoristokengät, joilla kiipeän tulevina vuosina toivottavasti jopa 7000 metriin. Ne eivät ole keveimmät mahdolliset, mutta uskon pärjääväni niiden kanssa ja pidän erittäin tärkeänä, että kaltaisellani vilukissalla on riittävän lämpimät kengät, kun mennään ihan uusille pakkaslukemille.

Kenkiini olen siis tyytyväinen.
Mutta ostoprosessissa taitaa olla vielä hiukan parantamisen varaa.

Näillä mennään Elbrusille ja muutamalle muullekin vuorelle!

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén