Category: kevät

In erämaa, eräretki, janiina ojanen, kevät, luonto, metsä, mont blanc, monte rosa, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Monte Rosan lähestyminen ja lämpöisen soran tuoksu

Kysyin kerran töissä asiakkaaltani, menevältä kuusikymppiseltä mieheltä, mikä on hänen energisyytensä salaisuus. Hän nauroi silmät raskaiden luomien alla tuikkien ja sanoi:
– Salaisuuteni on, että elän koko ajan elämäni parasta aikaa!

Kuinka oikeassa hän olikaan! Minulla on kova polte päästä vuorille. Mutta jos perille pääseminen on ainoa iloa ja tyydytystä tuottava asia, jäävät onnenhetket helposti kovin lyhyiksi. Huipullakin ollaan vain parisenkymmentä minuuttia.

Minä olen aina rakastanut odottamista. Ihmettelen ihmisiä, jotka eivät halua “hötkyillä” etukäteen. Minusta odotus on puolet toteutuksesta, joskus enemmänkin. Viime vuoden Vuorenvalloituksessakin olin reissussa 14 päivää, mutta valmistautuessani innokkaasti, sain iloa edessä olevasta haasteesta jokaiseen päivääni kymmenen kuukauden ajan. Nyt olen täällä intoillut taas jo joulukuusta asti, vaikka vasta elokuun lopussa Mont Blancille lähdetään. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka monta kertaa olen jo mielessäni astunut Geneven koneeseen!

Odotuksen onni syntyy pienistä jutuista.
Esimerkiksi kevään odottaminen alkaa pienenä hyrinänä, kuin jokin kutittaisi ihon alla, kuin muurahainen kävelisi siellä. Se menee samaa reittiä kuin aina ennenkin, vuosi toisensa jälkeen. Melkein naurattaa. Sitä ajatellessa tulee myös hiukan haikea olo. Olisi kivaa olla taas lapsi. Voisi nauraa ääneen muurahaiselle ihon alla. Kuinka mälsää onkaan, että me aikuiset odotamme tyylikkäästi ja vähäeleisesti. “Kun ei se kevät tule yhtään nopeammmin…” ja sitä rataa.

Näin eilen kuivaa asfalttia ja ilahduin kovin: ihan kohta se on täällä! Askel piteni ja energisoitui…ja tietenkin sitten kompastuin rappusissa, kun en malttanut seurata askelmia.

Suomalaisen metsän tuoksu

Kevään odotus tuo tullessaan yhden erityisen ihanan asian: kaipuun metsään. Niin on ollut aina. Vaikka välillä meni monta vuotta, etten erähommiin “ehtinyt”, keväisin aina kaipasin metsään. Noin kahden viikon kuluttua alan haistaa metsän sielläkin, missä sitä ei ole. Leirinuotion savuntuoksu pöllähtää nenääni, ja ajan linja-autolla pysäkkini ohi, kun unohdun omissa maailmoissani tuijottamaan haaveillen ikkunasta ulos. (Sivumennen sanoen: tunnistan tyttäressäni saman ominaisuuden, kyvyn vajota omaan sisäiseen maailmaan hetkestä ja paikasta riippumatta. Koetan opettaa hänelle, ja itselleni, että ominaisuus on hyvä, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Esimerkiksi vasemman peukaloni juuressa on muisto siitä, kun unohduin haaveilemaan kesken kiehisten veistämisen.)

Olen viittannut nyt monta kertaa tuoksuihin. Ne ovat tärkeä osa tunnelmaa, ainakin minulle, ja ehkä siksi liittyvät odotukseen niin voimakkaasti. Vielä eilen lämpöisen soran tuoksu oli ilmassa kalpeana aavistuksena, mutta ihan varmasti se oli siellä. Lämpöinen sora, kuulakärkikynän muste (nimenomaan se perinteinen sininen) ja aurinko iholla (joku yritti pilata tämän sanomalla, että se on iholle auringossa nouseva hikikalvo, mutta en välitä, minulle se on aurinko). Ne ovat lempituoksujani. Rakastan myös vuoristoilman tuoksua; siinä aistii lumen, serakkien siniset varjot ja matkan, jonka tuuli on tullessaan kulkenut. Sitä odotan juuri nyt kovasti.

Uskon että jos osaa ja uskaltaa iloita odotuksesta, voi olla onnellinen pienistä asioista. Silloin elää elämänsä parasta aikaa koko ajan.

Olin illalla pimeässä vahingossa räpeltänyt kirkasvalokampun herätyksen päälle. Lamppu oli minulla

Ihan kohta ollaan taas nuotioaamupalalla

lukuvalona sängyn vieressä, suoraan kasvojen kohdalla. Niinpä nyt vapaapäivän aamuna heräsin kukonlaulun aikaan valonkajastukseen silmäluomieni läpi. Hetken luulin olevani jossain muualla. Kun totuus valkeni, suljin silmäni uudelleen ja nautin hetken odottavasta mielikuvasta, johon heräsin:

Auringon ensisäteet silmäluomien takaa, hikiset hiukset liimautuneina niskaan ja vilpoinen tuuli iholla, kun vedän makuupussin vetoketjun auki. Aamupalaksi jälkiuunileipä, sellainen vähän nahkea, päällä puukolla veistetty siivu Koskenlaskijaa, johon on liiskautunut yksi hyttynen. (Jostain syystä minulle käy aina niin.)

Ällöttävämpää kuin löytää hyttynen leipänsä päällä olevasta sulatejuustosta, on vain se, kun löytää sieltä puolikkaan hyttysen.
Mutta se ei haittaa, koska se on parasta aikaa. Nyt ja silloin.

Hei jätkät, älkää jättäkö!

By Janiina

On March 22, 2015

In harjoittelu, hyvinvointi kamppi, janiina ojanen, juokseminen, juoksu, kevät, kuntosali, mont blanc, nikander.fi, väsymys, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua?

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää.
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia.

Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä.

Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!