Category: kestävyysharjoittelu Page 1 of 4

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Vuoristotuuli olohuoneessani – Vuorenvalloitus 2019 -valmistautuminen on alkanut!

Kyllähän me aikuiset sen tiedämme, ettei joulussa tärkeintä ole paketit, vaan perheen yhteinen aika ja rentoutuminen. Noissa ajatuksissa istuin aattoiltana kaikessa rauhassa ja hymyillen katselin, kuinka näistä viisauksista vielä tietämättömät lapset raastoivat pakettejaan auki, enkä pitänyt kiirettä omien lahjojeni kanssa. Nautin kynttilänvalosta, jouluruokien ja kuusen tuoksusta, tenavien kiljahduksista ja muiden perheenjäsenten innokkaasta myötäelämisestä pienten iloon. 

Minä (vas) ja Heikki Elbrusin rinteellä 2017
Kuva: Max Edin

Hetken kuluttua huomasin vieressäni istuvan kiipeilyparini ja puolisoni Heikin vaihtavan painoa levottomasti kankulta toiselle ja vilkuilevan minua silmäkulmastaan. Vaistosin hänen kehonsa jännittyvän, kun ojensin käteni kohti pakettikekoani – ja rentoutuvan, kun tartuin ensimmäisenä lasten sykähdyttävän teippipainotteisiin, hiukan ryppyisiin lahjapaperipaakkuihin.

Pienen lahjakekoni alimmainen paketti muistutti kutkuttavasti muodoltaan vinovartista sulkapallomailaa, ja muodon toiveikkaasti tunnistaen jätin sen tarkoituksella viimeiseksi. Nautiskellen avasin paperin hellästi, teippi kerrallaan ja henkäisin ihastuneena nähdessäni jääkiipeilyyn tarkoitetun hakun ja jääruuvin.
Ihastellessani uusia upeita varusteitani, en ensin huomannut esineisiin kiinnitettyjä pieniä kortteja. Varsinainen lahja olikin vielä saamatta, kunnes hetken kuluttua luin nuo lappuset – ja olin pudota tuolilta, niin huumaavan voimakkaana puhalsi vuoristotuuli halki olohuoneemme!

Ennen kuin paljastan pienten korttien sisällön, taustoitanpa asiaa hiukan:

Uskomattomista maisemakuvista ja ihokarvat pystyyn nostavista reissutarinoista huolimatta vuorikiipeilyä harrastavan suomalaisen arki ei ole “yhtä cliffhangeriä”. Vuorille pääsee parhaimmillaankin vain muutaman kerran vuodessa – ja lopun aikaa huippujen silhuetit siintävät vain päiväunissa. 

Onneksi kestävyyskunnon kasvattaminen on mahdollista tasamaalla. Ohueen ilmaan ja vuoriolosuhteisiin treenaamaan pääseminen sen sijaan ei Suomessa onnistu. Vehreät metsät, puhtoiset vedet ja neljän vuodenajan viittoihin näyttävästi pukeutuva luontomme tekevät Suomesta hienon kohteen monenlaisille jännittäville seikkailuille. Mutta maa, jonka profiili on suurelta osin varsin pannukakkumainen, ei vuorikiipeilijän lajiharjoittelun ympäristönä ole se ykkönen

Lajina haastava ja raskas vuorikiipeily vaatii jatkuvasti kovaa treeniä: vuoriseikkailuita odottaessa kulutan satoja tunteja kuntosalilla, juoksulenkeillä, polkupyörän satulassa, rappustreenin parissa ja niin edelleen. Treeniä, treeniä ja loputtomasti treeniä, jotta sitten viimein, kun kuukausien odotuksen jälkeen pääsee lajinsa pariin autenttiseen ympäristöön, jaksaisi ja pystyisi suorituksen tekemään – ja vielä jopa nauttimaan joka hetkestä ennen kuin taas seuraava kuukausien odotus alkaa.

Motivaation ylläpitämisen kannalta on välillä hiukan haastavaa treenata lajia, oikeastaan treenaamatta itse lajia. Siitä asti, kun vuonna 2014 aloitin ensimmäiselle vuorelleni valmistautumisen – täysin tietämättä, mitä oli edessä (tarina alkaa täältä: Kuinka se alkoikaan…) – olen keskittynyt kestävyyskunnon rakentamiseen ja henkiseen valmistautumiseen. Olen hyväksynyt varsinaisten lajiharjoittelumahdollisuuksien puuttumisen ja toivonut, että vuorilla vietetty aika pikkuhiljaa kasvattaa tuota puolta osaamisestani. 

Nyt, vuoden 2019 alkaessa, olen kiivennyt kahdeksalle vuorelle, huiputtanut niistä kuusi, joista yhden kahdesti. Olen oppinut paljon. Mutta kuin varkain, osaamisen lisäksi myös tavoitteet ovat kasvaneet. Riman noustessa olemme Heikin kanssa yhä useammin löytäneet itsemme lajiharjoitteluun liittyvien kysymysten ääreltä.

Tänä syksynä teimme päätöksen harrastuksen viemisestä uudelle tasolle. Tähän asti kiivettyjä vuoria yhdistää niiden vaelluskiipeilyyn soveltuva luonne, eli teknisten kiipeilyosuuksien vähäisyys ja helppous. Syksyn 2019 toiseksi tavoitteeksi asetettu Alppien kruununjalokivi, Matterhorn (4478 m) kuitenkin muuttaa tätä asetelmaa.

Matterhorn on tavoitteena huikea; itsekin välillä ihmettelen, kuinka siihen on päädytty. En vielä olisi arvannut Matterhornista vakavasti haaveilla, vaikka jo keväällä Mont Blancin talvikiipeilyn jälkeisten huiputuspitsojen äärellä oppaamme Fabrizio antoikin varovaista vihreää moiselle hankkeelle. Kun aiheeseen myöhemmin Heikin aloitteesta palattiin, Fabrizio ei WhatsAppin välityksellä perunutkaan aiemmin antamaansa arviota suorituskyvystämme, vaan totesi: “We can try Matterhorn.” – Toki heti seuraavassa lauseessa hän ilmoitti vuoren vaativan kovaa treeniä ja kiipeilyteknisen osaamisen parantamista. Mutta päätös oli tehty jo ennen siihen toiseen lauseeseen pääsyä. Emme me helppoa haastetta etsineetkään. 


Lepohetki harjoitusnousun aikana, taustalla oppaamme Viktor
kuva Max Edin

Seuraava askel oli löytää parhaat tavat valmistaa meitä haasteeseen. Yksi konkreettinen keino parantaa mahdollisuuksiamme Matterhornilla on varmistaa mahdollisimman hyvä akklimatisaatiotaso (eli kehon sopeutuminen ohueen ilmaan). Akklimatisaation maksimoinnin nimissä päätimme yhdistää kaksi vuoden kiipeilyllistä päätavoitetta yhdeksi reissuksi. Kiipeämällä ensin toisen, korkeamman vuoren saisimme aikaa sopeuttaa kehoa. Akklimatisaatio nimittäin kestää kehossa noin viikon vuorelta laskeutumisen jälkeen. Jos lentäisimme ensimmäisestä kohteesta suoraan seuraavalle vuorelle, voisimme hyödyntää kehon ensimmäisellä vuorella saavuttamaa ohuen ilman ympäristön parantunutta toimintakykyä.

Mutta asioiden yli ei kannata hyppiä: helpolla ei päästä ensimmäisellä vuorellakaan. Toinen vuodelle 2019 suunniteltu vuori on Mount Elbrus (5642 m), Euroopan mantereen korkein vuori. Sinne noin puolitoista vuotta sitten tehty ensimmäinen matka hyytyi kahden huiputusyrityksen jälkeen satulaan 5350 metriin vuoristotaudin vuoksi (huiputusyritysten tarina alkaa täällä: “Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys). 


Ensimmäinen huiputusyritys ja hetki ennen auringonnousua – ja romahdusta (vasemmalta opas, Janiina, Heikki)
kuva: Max Edin


Ensimmäisen huiputusyrityksen päätös
kuva: Max Edin

Euroopan mantereen korkein vuori on pitkä suoritus. Elbrus ei itsessään ole teknisesti vaativa vuori, mutta korkea se on, ja nousu on pitkä. Normaalisti harrastajakiipeilijät nousevat vuorelle läntistä reittiä, joka haastavista olosuhteista ja pitkästä huippupäivästä huolimatta on teknisessä mielessä helppo (mutta missään nimessä ei aliarvioitava, kuten aikaisempi kokemuksemme vuoresta paljastaa). Lisäksi kiipeilijät usein hyödyntävät lumikissa- ja moottorikelkkakyytejä päästäkseen lähes 5000 metriin, ja vasta viimeiset sadat metrit kiivetään. Me haluamme aidosti kiivetä vuoren laaksosta laaksoon ilman hissejä ja kelkkoja (jotta koko vuori on sitten oikeasti kiivetty), ja tehdä nousun vähemmän ruuhkaista, mutta myös huomattavasti raskaampaa pohjoista erämaareittiä pitkin. 
Suunnitelmamme on siis kiivetä elokuun 2019 lopussa Elbrus pohjoista reittiä myöten ja kun olemme viettäneet viikon korkealla Kaukasus-vuoristossa, lennämme Venäjältä suoraan Italiaan ja tavoittelemme Matterhornin huippua vain muutamia päiviä Elbrusilta laskeutumisen jälkeen. 

Elbrusin ja Matterhornin yhdistäminen samaan haasteeseen nostaa reissun vaatimustason melkoiseksi. Matterhorn on teknisesti vaativampi ja kiipeilyn luonne aivan erilainen kuin mikään aiempi vuoremme, vaikka suunniteltu reittimme on Hörnli Ridge, jota Matterhornin huiputusreiteistä pidetään teknisesti helpoimpana.

Suunnitelmassamme on monia osia, joiden täytyy loksahtaa kohdilleen. Iso ripaus onneakin tarvitaan. Mutta asiat, joihin voimme vaikuttaa, ovat suorituskyky ja teknisen osaamisen parantaminen. Taival onkin jo alkanut:

Tänä syksynä aloitimme uuteen tavoitteeseemme suhteutetun harjoituskauden kestävyystreenin parissa. Perus kestävyysharjoittelu ei yksin riitä, ja samalla palasimmekin myös kiipeilyseinille. Molemmat olemme aiemmin seinäkiipeilleet hiukan, mutta omaehtoisesti. 

Parin kuukauden köysissä rimpuilun jälkeen oivalsimme, että itsenäisesti harjoittelemalla pääsemme eteenpäin liian hitaasti ja taidot jäävät puutteellisiksi: todellisen kehityksen ja oppimisen synnyttämiseksi tarvitsisimme tukea. Pienen kartoituksen jälkeen apu löytyikin, ja tammikuun alussa aloitamme kiipeilyvalmennuksen boulderointimestari Axelin ohjauksessa. 
Kalenterissa on myös kesäkuun lopussa harjoitusreissu Dolomiiteille Mont Blancin kanssamme kiivenneen ja Matterhornille oppaaksemme lähtevän Fabrizion kanssa. Näin ehdimme treenata ja tarkistaa taitoja kiipeilyllisesti Matterhornia muistuttavassa ympäristössä (matalammalla tosin) pari kuukautta ennen h-hetkeä ja vielä tehdä tarvittavia korjausliikkeitä. 

Kehonhuoltoa ei sovi vuorillakaan unohtaa – ryhmänjohtaja Tommi valvoo venytyksiämme
Elbrusin basecampissa, kuva Max Edin

Kuten aina uuden haasteen edessä, tuntuu että opittavaa on valtavasti.
Olen jo parin vuoden ajan haaveillut jääkiipeilystä– isoilla vuorilla nuo taidot ovat todella keskeisiä. 
Heikin kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että jääkiipeilytaitojen hankinta on ehdottomasti to-do-listalle – ja niiden harjoitteleminen olisi mitä loistavinta treeniäkin.

Suomessa kyllä järjestetään tekniikkakursseja ympäristöissä, jotka riittävät perustaitojen omaksumiseen. Mutta kuten minkä tahansa uuden taidon omaksumisessa, tarvitaan satoja toistoja erilaisissa ympäristöissä, jotta osaaminen aidosti iskostuu selkärankaan. Olen pohtinut, saisinko ottamalla yksittäisen päivän tai parin kurssin pysyvää hyötyä, jos mahdollisuudet treenata tehokkaasti ja vaihtelevissa olosuhteissa arjen keskellä (eli järkevän matkan päässä kotoa). Ja niinpä kurssit ovat jääneet tekemättä. 

Nyt viimein, tämän pitkän jorinan päätteeksi pääsen takaisin joulupaketista löytyneiden korttien sisältöön. Ensimmäinen pieni kortti sisälsi tiedon osallistumisestamme jääkiipeilykurssille täällä Suomessa tammikuun lopussa. Toinen kortti kertoi, että helmi-maaliskuulla lennämme Pohjois-Italian upeille vuorille, Dolomiiteille, treenaamaan jääkiipeilyä Fabrizion ohjauksessa muutaman päivän ajaksi!
Uskomaton, täydellinen joululahja – niin monin eri tavoin! 

Voisin jaaritella uusien taitojen treenaamisen hyödyllisyydestä. Mutta kuten aina vuorista puhuttaessa, nytkin kyse on suuremmasta asiasta. Istuessani siinä keskellä joulua juhlivaa perhettäni, olin yhtäkkiä pienen hetken ajan jäätiköllä valkoisten huippujen ympäröimänä siellä, missä viileä viima pyyhkii poskia, ja lumi tuoksuu ilmassa. Siellä missä voin kuulla vain oman tihenevän hengitykseni ja lumen narskeen jäärautojen alla. Ymmärsin, kuinka olinkaan kaivannut sinne!
Kuinka pitkältä odotukselta olikaan tuntunut ajatus siitä, että harjoittelisin yli puoli vuotta vuoret vain unissani. Vaikka tavoitteellinen harjoittelu on mahtavaa ja motivoivaa itsessään, ei mikään synnytä minussa suurempaa kutinaa ihon alla kuin tieto siitä, että kuukauden kuluttua isken jäähakkuni Pirunkallion jäähän – ja vain muutamaa viikkoa myöhemmin jossain Italian vuoristossa jäisellä seinällä tutisen kylmyyden ja maitohappojen yhdistelmästä – ja jokainen soluni sykkii iloa.

Jälleen on edessä uusi, jännittävä vuosi, Vuorenvalloitus 2019! Tuskin maltan odottaa, että saan sinut mukaan seikkailuun.

Tuokoon uusi vuosi myös sinun eteesi paljon iloa ja haasteita – juuri niitä vuoria, joiden huipulle halajat! 


Minä ikionnellisena seinällä Monte Rosalla 2015
kuva Marko Laukkanen

Kipu kehittää?

Tiedätkö sen tunteen, kun sairastuminen hiipii salakavalasti ihon alle? Alkuviikosta huomasin lenkillä, ettei tossu noussut normaaliin tapaan, leposyke pompsahti viisi iskua ylemmäs ja punttisalille lähtiessä kengänpohjat oli valeltu vastenmielisyyden siirapilla.

Menin kuitenkin. Ajattelin, että kunnon lenkki joko tainnuttaa orastavan pöpön tai päästää sen oikein kunnolla valloilleen. 
Niinhän siinä sitten kävi, että tänä aamuna heräsin auringonnousun aikaan siihen, ettei henki kulkenut – niin tukossa olivat hengitystieni. 
Jos alkuperäinen suunnitelma olisi edelleen voimassa, olisin nyt kovin huolissani, sillä lähtöön Elbrusin pohjoisreitille olisi viisi päivää. Lentokoneeseen astun huomenna joka tapauksessa, mutta Venäjän sijaan se lennättääkin minut työmatkalle Mosambikiin ja Etelä-Afrikkaan. Jännittäviä seikkailuja siis luvassa, vaikka jäähakku jääkin tällä kertaa kotikomeroon. Tukkoisesta nenästä ja särkevästä päästä huolimatta pakkaan laukkuuni juoksulenkkarit, jos vaikka pääsisin nauttimaan lenkistä eksoottisissa maisemissa. Voi kun olisin malttanut jäädä lepäämään alkuviikosta…
Miten oman kehon kuuntelu ja ymmärtäminen tuntuukin niin vaikealta läksyltä oppia? Valmistaessani kehoa vuorille olen treenannut kahden personal trainerin, Tapion ja Jaanan, kanssa. Kumpikin on kehoittanut armollisuuteen itseä kohtaan. Kun harjoittelee motivoineesti ja rakastaa liikkumista, voi pääsääntöisesti luottaa siihen, etteivät kehon vastentahtoisuuden signaalit ole laiskuutta, vaan merkki tarpeesta. Jos sattuu, lopeta. Jos väsyttää, lepää. Jos on nälkä, syö. Helppoa, eikö vaan?
Vai onko? 
Kun marssi laaksosta kohti huippua alkaa, askel kulkee reippaana. 
Tovin kuluttua alkaa tulla hiki, repun olkain hiertää. Ylemmäs edettäessä alkaa puuskututtaa, tiukoissa kohdissa lihakset kiehuvat hapoista, raskaiden kenkien sisällä varpaat uivat hiessä ja kantapäässä tuntuu rakon alku. 
Päätä alkaa särkeä. Vatsassa pyöriä. Askeleet muuttuvat raskaammiksi ja raskaammiksi. 
Kylmä tuuli, upottava lumi ja liukas rinne. 
Yön loputon pimeys ja päivällä kuumana helottava aurinko, joka polttaa otsaan, pipon reunan ja aurinkolasien yläreunan väliin punaisen merkin, jonka valuessaan aurinkorasvan pois huuhdellut hiki saa kirvelemään.
Hengitys kulkee haukkoen. Lihakset kieltäytyvät tottelemasta ilman erillisiä komentoja. Sormet ovat kohmeessa samaan aikaan, kun keskivartalo kylpee hien peitossa.
Lopulta yksittäiset pahan olon elementit eivät enää erotu, vaan ne on virkattu yhtenäiseksi kurjuuden viltiksi, joka nostaa kyyneleet silmiin ja kirosanat huulille. 
Ruhjoutunutta jalkaterää lääkitsemässä Monte Rosalla 2015,
kuva: Marko Laukkanen
Kuitenkin jos mielit huipulle, on jatkettava, vaikka sattuu. Vaikka pieni lepohetki ei riitä palautumiseen. Vaikka kuvotus ei salli niellä – tai jos sallisikin, energiankulutus on niin kovaa, että on vaikea syödä niin paljon, että koko tarve täyttyisi.
Kiipeilysuorituksessa – ja uskallan yleistää tämän lähes kaikkiin kestävyyslajeihin – onnistumisen kannalta eräs keskeinen tekijä on epämukavuuden sietäminen. Saman voisi sanoa pätevän mihin tahansa eteenpäin vievään ponnisteluun: luovuudestakin sanotaan, että mukavuusalueella ei ole koskaan syntynyt mitään aidosti uutta. Kehitys tekee kipeää, olipa kyse henkisestä kasvamisesta ihmisenä tai itsensä ylittämisestä fyysisessä suorituksessa. 
Mielen ponnistelussa kipu syntyy siitä, että aivoillamme on alkukantainen tarve rakastaa tuttuja asioita. Kyse on turvallisuudesta, sillä selviytymisen perusta on epäluulo vieraita asioita kohtaan. 
Fyysisessä kehityksessä tunnemme epämukavuutta, kun keho pakotetaan äärirajoilleen, jotta suorituskyky voisi kasvaa. Kun kävin muutama vuosi sitten kestävyyskuntotestauksessa Varalan Urheiluopistolla, testauspäällikkö Marko Haverinen muistutti minua ennen testin alkua siitä, että mielen kertoessa rajan tulleen vastaan, kehossa on vielä runsaasti voimia jäljellä.  Kyse on tuosta samasta turvallisuudesta. Kehomme kertoo tunnettujen rajojen lähestymisestä, pelaa varman päälle. Henkinen kapasiteetti määrittää lopulta sen, kuinka paljon fyysisestä kyvykkyydestämme pystymme hyödyntämään.
Aiheesta keskustellessamme kiipeilyparini Heikki muistutti, että myös pahan olon sietoa pitää harjoitella. Ja siihen oiva keino kuin jatkaa juoksemista, vaikka joka paikkaan sattuu ja pää anoo lopettamaan. Jos valmistautuessa annat periksi, kun paha olo yllättää, miten sitten vuoren rinteellä pakotat itsesi uskomaan, että jaksat?
Jos haluaa kehittyä paremmaksi – kiivetä korkeammalle – tulee kyetä sietämään jatkuvasti enemmän epämukavuutta. Sitä mukaa kun oma mukavuusalue kasvaa, pitää pyrkiä työntämään sen raja-aitoja entistä kauemmas. Pyöräilijä Greg LeMond onkin sanonut: “It never gets easier, you just go faster.” 
Temppu onkin tunnistaa, milloin kyse on rajojen venyttämisestä. Nimittäin joskus kai pitäisi hyväksyä sekin, että nyt ei olla kehityksen äärellä, vaan lähestyvän flunssan kourissa.
kuva: Fabrizio della Rossa

7668 porrasta, tenniskyynärpää ja positiivisten yllätysten toive – kolme viikkoa Alpeille lähtöön

– Oletteko te jonnekin vuorelle menossa?

Ystävällisesti hymyilevä nainen pysäytti minut ja kiipeilyparini Heikin Malminkartanon rappusten alapäässä. Olin tulipunainen, hiestä märkä ja huohotin, sillä olimme juuri kiivenneet nuo ainakin pk-seudulla tunnetut 426 rappusta ylös ja alas yhdeksän kertaa alle tunnissa – ylävuoristokengät jalassa. Kiipeilyparini vastasi myöntävästi, ja nainen jatkoi:

– Katselin teidän menoa ystävieni kanssa ja mietimme, että ‘onpas kovia tyyppejä’. Mietimme noita kenkiä ja arvelin, että vuorikiipeilystä saattaa olla kysymys.

Vaihdoimme vielä muutaman lauseen, ja nainen toivotti meille onnea tuleviin seikkailuihin. Huikkasin hyvän treenin toivotukset hänen suunnatessa rappusia kohti ja meidän kääntyessä parkkipaikalle. Me jatkoimme matkaa – molempien suu leveässä virneessä: tuntuipas kivalta saada rohkaiseva kommentti ihan ventovieraalta.

Huiputuspäivän aamunkoi Mont Blancilla noin 4000 metrin korkeudessa (2016)

Minulla on hyvä olo treenistä ja kuntoni kehityksestä. Viimeisintä rappustreeniä edeltävänä yönä nukuin ihan liian vähän ja aamulla tuli syötyä kevyesti. Rappusille saavuttaessa vesipullo jäi autoon, ja aurinkoisessa kevätsäässä olisi luultavasti tarjennut huomattavasti kevyemmällä vaatetuksella, joten hiki virtasi. Mutta treeni meni hyvin. Itse asiassa, kun katson taaksepäin, voin todeta, että viimeisen parin kuukauden kehityskaari on ollut suhteellisen selkeä: kuukautta aiemmin ehdimme kahdeksan ylös-alas-kierrosta Malminkartanon rappusia tunnissa, kaksi viikkoa myöhemmin tahti oli jo kiristynyt ja pääsimme juuri aloittamaan yhdeksännen kierroksen tunnin täyttyessä. Nyt mentiin jo täydet yhdeksän kierrosta tunnissa.

Edellisenä päivänä olimme pyöräilleet kolmisen tuntia. Se oli kauden ensimmäinen pyörälenkkini, ja kotipihaan kaarrettuani en yllätyksekseni kävellytkään kuin puujaloilla, kuten aiempina vuosina vastaavassa tilanteessa. Aiemmin samalla viikolla olimme tehneet yhteistreeniä valmentajamme Jaanan kanssa ja molemmat saaneet positiivista palautetta. Kyllä tämän kevään tekemisessä on ollut hyvä syke, ja motivaatio on korkealla!

Ja hyvä niin, sillä viimeiset kolme valmistautumisviikkoa ennen vuorille lähtöä ovat käynnissä. Olo on keskittynyt, vaikka kaikenlaista on tapahtunut, ja kiireitäkin tuntuu riittävän. Harjoittelemme niin paljon kuin aika antaa myöten, ja huomaan olevani paljon luottavaisempi oman kuntoni suhteen kuin viime keväänä ennen Elbrusille lähtöä.
Ulkoisesti lihakseni näyttävät aiempia vuosia pienemmiltä, mutta kehonhallinta on parantunut, kestävyys mielestäni kasvanut ja palaudun nopeammin. Uudenlainen harjoittelu on tehnyt tehtävänsä, ja lähden viimeiseen treenipuristukseen ennen Mont Blancia ja Gran Paradisoa hyvillä mielin. Ja kun kolmen viikon kuluttua lähdemme vuorille, tiedän tehneeni parhaani.

Uudenlainen harjoittelu on tuonut muassaan myös haasteita: Pitkät toiminnalliset treenit rasittavat ilmeisesti eri tavoin kuin aiemmin, ja kamppailen jatkuvasti jumittavien jalkojen, erityisesti herkästi kipeytyvien penikoiden, kanssa. Vasemman lapaluuni alla on jokin hermojen heikko kohta, joka naksahtaa säännöllisen epäsäännöllisesti aiheuttaen kivuliaan jumituksen, joka heijastuu koko vasempaan kehonpuoliskoon. Myös pitkään kiusanneeseen sähkötykseen ja sitä seuranneeseen kipuun vasemmassa käsivarressa löytyi syy; tenniskyynärpää.

Aina positiivinen valmentajamme Jaana ei ole kolotuksista ja jumituksista hätkähtänyt, vaan on muokannut ohjelmaamme siten, että jo treeni itsessään sisältää paljon venyttäviä harjoitteita, ja kyynärpäätäni ei kiusata. Hierojamme Janne käy säännöllisesti läpi lihaksistoa ja auttaa pitämään paikkoja kunnossa. Olen taas vaihteeksi myös yrittänyt tsempata venyttelyn suhteen.

Chabodin majan maisemia Gran Paradisolla (2016)

Ensimmäistä kertaa palaan vuorille, joilla olen kiivennyt ennenkin. Se tuntuu yhtä aikaa kotiinpaluulta ja revanssilta, vaikka Mont Blancin olen kerran huiputtanutkin. Cosmiques-reitti on minulle uusi ja tiedän, että valkoisella daamilla on meille varmasti monta haastetta ja yllätystä tarjottavanaan. Gran Paradisoa ajattelen hiukan huolestuneena: Oppaamme Alby kävi taannoin Suomessa ja lounastimme yhdessä suunnitellen edessä olevaa reissua. Alby halusi keskustella siitä, kumpi vuori on pääkohde. Eli jos Gran Paradiso näyttää huonolta, jäämmekö odottamaan sopivaa ikkunaa, vai keskitymmekö kunnon akklimatisoitumiseen Mont Blancia varten. Tietenkin valitsimme Blancin.
Minulle jäi keskustelusta olo, että Gran Paradisolla sää voi olla Mont Blanciakin oikullisempi ja todennäköisyydet jopa meitä vastaan. Aloin huolestua, onko meillä realistisia mahdollisuuksia sen huiputtamiseen. Jääkö polkuni Italian korkeimmalla vuorella jälleen lyhyeksi?
Kun mainitsin lounaskeskustelutulkinnastani Heikille jälkikäteen, hän sanoi, ettei ollut ihan samalla tavalla Albyn sanomaa vastaanottanut, vaan hänestä kyse oli puhtaasti prioriteettien asettamisesta. Rauhoituin hiukan, mutta silti ilahduin suuresti, kun viime sunnuntaina saapuneessa päivämäärien ja ohjelman vahvistusviestissä Alby mainitsi olosuhteiden olevan tällä hetkellä hyvät.

Olisin luullut odottelevani reissua rennompana, koska kohde on tutumpi. Chamonix’iin pääsyä odotan kovasti, sillä pidän Alppien sylissä lepäävän kylän kuhinasta. Mutta kohdevuortemme olosuhteet, lumen määrä ja lumivyöryvaara jännittävät hiukan. Huomaan myös käsitteleväni Mont Blancia ja Gran Paradisoa osana isompaa kokonaisuutta; tämän kesän revanssien sarjaa. Tämä reissu on myös  testi, joka mittaa missä kunnossa olemme, kun aikaa Elbrusin haastavan pohjoisreitin kiipeämiseen on vain pari kuukautta. Alpeilta paluun jälkeen ehdimme vielä säätää harjoitusohjelmaa tarpeen mukaan, mutta tottakai toivon, että tällä kertaa kaikki – tai edes suurin osa – yllätyksistä olisi positiivisia.

22 yötä lähtöön – vaikka kukapa niitä nyt laskisi…

Näkymä Gonella-majalta Mont Blancin Pope’s Route -reitiltä (2016)

Polku Alppien huipulle on kivetty hyvillä päätöksillä?

Täsmälleen kahdeksan viikkoa kiipeilyreissuun!
Pelkkä ajatuskin saa sykkeen nousemaan innostuksesta. Molempien vuorten, Gran Paradison ja Mont Blancin, rinteillä olen seikkaillut aiemminkin, ja Mont Blancin olen huiputtanut kerran. Mutta tämä kerta on erilainen. Kiipeämme kesäkuun alussa, ennen varsinaisen alppikiipeilykauden alkua. Odotettavissa on kylmää säätä ja vaikeakulkuisia reittejä. Kesämajat ovat vielä pääosin kiinni, joten käytämme talvikauden karuja suojia. Lunta on vielä paljon, mikä tuo vaikeakulkuisuuden lisäksi mukanaan kesäkautta korkeamman lumivyöryriskin.

Reittivalinnat varmistuvat lähempänä, mutta oppaamme kanssa käydyn ennakkokeskustelun mukaan tavoittelemme Mont Blancin huippua ensisijaisesti pitkin Cosmique Route -reittiä. Lukemieni kuvausten mukaan se on kesälläkin suosituinta Gouterin reittiä selkeästi haastavampi, sekä fyysisesti että teknisesti. Tietoa siitä, kuinka haastava Cosmique Route on suhteessa Pope’s Routeen, jota pitkin viimeksi Blancilla kiipesimme, en ole onnistunut löytämään, joten suhteuttaminen aiempaan kokemukseeni olisi vain arvailua. Toisaalta, edellisestä kerrasta on jo pari vuotta aikaa, joten lienee muutenkin turhaa yrittää arvioida kuntoaan tai kyvykkyyttään suhteessa edelliseen Mont Blanc -kiipeilyyn.

Luotan kuitenkin oppaamme Albyn valintoihin, enkä vähiten siksi, että juuri hän kiipesi kanssamme samoilla vuorilla viimeksi. Tällä kertaa emme kiipeä isommassa ryhmässä. Tiimiin kuuluvat vain kiipeilyparini Heikki, minä sekä Alby ja hänen valitsemansa toinen opas; turvallisuussyistä Cosmique Route -reitillä tulee valitsemanamme ajankohtana olla molemmilla kiipeilijöillä oma opas.

Mont Blancin huipulla 2016 (vasemmalta oikealle): Alby, minä, Juuso ja Jobo

Tuntuuko oloni valmiilta? Totta puhuakseni ei vielä – mutta onneksi meillä on aikaa!

Tansaniasta palatessamme aloitimme heti uuden treenisyklin, joka tähtää elokuun lopun Elbrus-reissuun. Alkuvuosi on menty voimaharjoittelun parissa. Valmentajallamme Jaanalla on hiukan erilainen metodi kuin aikaisemmalla PT:lläni Tapsalla. Aluksi olin hiukan epäileväinen ja kaipasinkin aiempaa treenimallia – varsinkin, kun en havainnut samanlaista silminnähtävää lihasten kasvua ja virtaviivaistumista kuin aiemmin. Mutta sitten aloinkin nauttia uudenlaisesta treenimuodosta ja päätin luottaa Jaanan menetelmään.

Tällä viikolla sain kaipaamaani palautetta, kun Jaana opasti minua treeniohjelman seuraavaan, kestävyyspainotteisempaan vaiheeseen. Uuden ohjelman saliharjoittelu sisältää pidempiä, kehonhallintaa vaativia, oman kehon painolla tehtäviä sarjoja. Olen aina vältellyt sellaisia, koska tuon tyyppiset koreografiat ovat todella haastavia minulle, joka olen notkea kuin norsu.

Kun nyt Jaana näytti liikesarjoista mallia, vaivoin sain tukahdutettua lapsekkaan “tuota en kyllä ikinä opi” -uikutuksen.
Tuli minun vuoroni toistaa ensimmäinen liikesarja. Sitten toinen, kolmas ja niin edelleen. Ja minä osasin ja jaksoin! En ehkä tyylipuhtaimmalla tavalla, mutta en romahtanut vatsalleni kesken lankutusasennosta toiseen liukuvan sarjan ja selkäni kesti supermiespunnerruksien sarjat renkaissa. Työ keskivartalon lihaksiston, syvien lihasten ja kehonhallinnan eteen on tainnut tuottaa tulosta sittenkin. Jaanakin ilahtui tuloksista:
– Tosi hienoa! Huomaatko, kuinka paljon kehonhallintasi on kehittynyt?

Äkkiseltään ei tule mieleen montaakaan treenimotivaatiota enempää kohentavaa asiaa kuin kehityksen havaitseminen. Päätinkin panostaa oikein kunnolla uuden treenin liikkeiden opetteluun ja jatkaa panostuksia keskivartaloon ja kehonhallintaan.

Omakehu-osuuden jälkeen myönnettäköön kuitenkin, että kaikilta osin valmistautuminen seuraaviin kiipeilyhaasteisiin ei ole edennyt ihan yhtä mallikkaasti kuin punttisalilla.

Kehonhuoltoa olen taas laiminlyönyt (ja se ei taida tulla ainakaan pidempään mukana seikkailuissani olleille yllätyksenä). Venyttelyn puute ja riittämätön palautuminen ovat olleet jatkuvasti läsnä. Eikä minulla ole antaa järkevää selitystä.
Viime viikolla tilanne äityi niin pahaksi, että molemmat sääreni olivat monta päivää kuin tulessa. Jumitus muuttui vihlovaksi kivuksi penikoissa, ja pohkeet olivat kuin tukit. Säärien ongelmat heijastuivat edelleen nilkkoihin ja jalkateriin niin, että lopulta jalkani olivat polvista alaspäin tulehtuneet ja kosketusarat.
Jaana on kyllä tehnyt vastaiskun krooniselle kehonhuoltolintsaukselleni lisäämällä treeniohjelmaani dynaamiset venytykset alkulämmittelyyn, ja olen ohjelmaa kiltisti noudattanut. Mutta nyt sekään ei riittänyt. Tulehduksen oireiden hellitettyä hierojamme Janne tuli taas hätiin – mutta antoi hänkin huomautuksen säärien tukkoisuudesta ja muistutti, ettei lihaksisto toimi eikä palaudu, jos se on jumissa.

Malminkartanon portaissa

Niin kaivoin pölykasan alle hautautuneen lihasrullan esiin. Päätimme Heikin kanssa ryhtyä rullaamaaan yhdessä ja hiukan “potkia” toisiamme asian kanssa. Onhan se nyt noloa täälläkin vuosi toisensa jälkeen tehdä tästä samasta asiasta tunnustuksia!

Palautumisen uniosuus on minulle hiukan ongelmallinen asia. Olen nimittäin tyttären syntymästä lähtien aika ajoin taistellut jonkinasteisten uniongelmien kanssa.  Nukahdan illalla helposti, mutta herään parin tunnin kuluttua, eikä uni enää palaa. Välillä menee pitkiäkin kausia oikein hyvin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti havahdun huomaamaan olevani uupunut ja tilannetta tarkemmin tarkastellessani oivallan unirytmin salakavalasti kadonneen.

Viime syksynä otin käyttöön liikuntaa ja unisykliä seuraavan älykellon. Nyt kun tutkin viime kuukausien unisaldoa, punastuttaa: useimmilla viikoilla unet ovat jääneet 5–6 tuntiin yössä, vaikka tiedän tarvitsevani 7–7,5 tuntia, jotta tunnen oloni levänneeksi. Joka yö kertyvä parin tunnin vaje kasautuu nopeasti. En ollut huomannut (tai halunnut huomata), että vauhdikkaat ja venyvät päivät sekä toive pienestä hetkestä rauhoittumisaikaa päivän päätteeksi, olivat siirtäneet nukkumaanmenoa luvattoman myöhäiseksi. Jaanan tiukka palaute tilanneraporttiini oli, että jos en nuku, iso osa kestävyyden eteen tekemästäni työstä menee hukkaan:
– Pitkässä juoksussa lepo ja riittävä palautuminen ovat yhtä suuri osa kestävyyttä kuin treeni.

Unirytmin palauttaminen ei ole ihan yksinkertainen juttu, mutta vuosien mittaan olen oppinut, että pitkäjänteisellä työllä se onnistuu. Tiesin, mitä pitää tehdä, eli taas oli päätöksen aika.

Paljon on taas päätetty, mutta kasvava innostus motivoi. Rakastan sitä, kuinka kiipeilyn lähestyessä vuoren silhuetti alkaa hiipiä mieleeni. Tänä aamuna Malminkartanon 426 rappusta kahdeksatta kertaa ylös tampatessamme huomasin arvioivani omaa kuntoani suhteessa siihen, mitä toivon sen olevan kahdeksan viikon kuluttua. Keittiön seinällä roikkuva valokuva 4810 metristä vuodelta 2016 kiinnittää katseeni yhä useammin. Viime päivinä olen päätynyt vertailemaan kiipeilyhakkuja eri verkkokaupoissa lähes joka kerta, kun olen tietokoneen avannut.

Mont Blancin huipulla 2.9.2016

Kokeneet kiipeilijät sanovat, että yksikään vuori ei ole kahta kertaa samanlainen. Kiipeilykokemukseen vaikuttavat niin monet asiat. Gran Paradisolla en viimeksi päässyt jäätikön laitaa pidemmälle ukkosmyrskyn vuoksi. Mont Blancilla edessä on uusi reitti. Aikainen kiipeilyajankohta vie meidät talviolosuhteiden keskelle. Mutta vaikka niin paljon on nyt toisin, tuntuu hassusti kuin kotiin palaisi. Kuin pahanteon paikalle vastustamattomasti palaava rikollinen, suuntaamme tarinamme alkulähteille – vaikkakin aivan uudenlaiseen seikkailuun!

Gran Paradisolla 2016, keskeytykseen päätyneen nousun jälkipuintia

Page 1 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén