Category: kaukasus Page 1 of 3

Yin – vuoren varjoisa puoli

Hengitykseni aallot vievät minut mennessään, ja katoan niihin kuin lumihiutale mustan meren syliin. Sisäänhenkäisy pyöristää vatsani rummuksi ja vapauttaessani ilman keuhkoistani, tunnen vajoavani lattian sisään. Jokainen uloshengitys on edellistä pidempi. Tunnen sykkeeni hidastuvan ja vaimentuvan tasaisiksi, melkein raukeiksi tömähdyksiksi suljettujen silmäluomieni valkokankaalle maalatun sinisen taivaan horisontissa.

Elbrusin eteläinen basecamp

Kestää hetken oivaltaa, missä olen – mutta vain pienen hetken. Kaukasuksen vuoriston karkea profiili on niin tunnistettava. Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippu piirtyy kaukana yläpuolellani, vaikka istun jo lähes neljän kilometrin korkeudessa merenpinnasta sijaitsevan ylä-basecampin kivikossa lähellä lumirajaa. Vuoren pohjoisen puolen kiipeilyreitti on pitkä, raskas ja eristyksissä. Kahden viikon huiputusyrityksen varusteet kannetaan osissa ylös, halki karun, valtavien vaikeakulkuisten kivikoiden hallitseman maiseman ylempään basecampiin, josta vasta huiputukseen valmistautuminen alkaa.

Kaikkialla on kylmä; alempana rinteellä kosteaa ja sateista, ylempänä vuoren villit viimat pieksevät kostuneiden vaatteiden läpi. Mutta se kuuluu tänne. Tämä on kylmän koti, missä muualla se majailisi? Kuin täällä luontaisesti lämpöä rakastava kehoni hyväksyisi koleuden. Vaikka olen viluinen, en palele.

Kaukasus on ollut minulle rakkautta ensi silmäyksellä. Kuin sydämestä olisi jäänyt tuonne louhikkoon murunen, joka jatkuvasti kutsuu palaamaan. Missään tuuli ei tuoksu samalta. Missään öisen taivaan linnunrata ei ole kirkkaampi.

Luomieni taustakuva tummuu kuin musta esirippu valahtaisi valkoisten huippua verhoavien jäätiköiden eteen, kun matalana soljuva lempeä ääni saattelee minut uuteen asanaan.

Haikeana irrotan Venäjän vuorten karheista reunoista ja siirrän ajatukseni takaisin levollisena nousevaan ja laskevaan rintakehääni, pullistuviin keuhkoihini ja oikeanpuoleisessa kylkilinjassa tuntuvaan nautinnolliseen venymiseen. Ajatukseni saavuttavat vuosi sitten syntyneet murtumajäljet kahdessa alimmassa kylkiluussa, ja sipaisen niitä mielessäni hellien niinkuin kosketamme arvokkainta ja suurimman työn takana ollutta palkintopokaalia.
Ja samassa edessäni ryöppyävät kylmänharmaat vuoriputoukset Pohjois-Italian Alppien perimmäisen kolkan Aosta-laaksossa, Matterhornin vihreän kukkalaahuksen helmoilla. Näiden kivien koloissa asuu kirja, jonka vielä kirjoitan. Tiesitkö, että kallio tuoksuu erilaiselta eri paikoissa?

Liuku viimeiseen asanaan vie minut Tansaniaan, Mount Merua ympäröivään kansallispuistoon, kirahvilauman keskelle. Kosteikko tuoksuu, ja edellämme kiväärin kanssa kulkeva ranger puhuu laulavalla äänellä swahilia. Keuhkoni ovat täynnä kirpeitä tuoksuja, aurinkoa ja vapautta. Rauhaa.

Tunti päättyy. Valot syttyvät, ja lumous särkyy. Rullaan mattoni ajatuksissani. Mieleeni muistuu, kuinka kiivettyäni ensimmäisen vuoren luulin tehtäväni tulleen täytetyksi. Laitoin blogille pisteen ja aloin ajatella muuta. Ja sitten, muutamia viikkoja myöhemmin siniharmaat silhuetit alkoivat seikkailla unissani. Ne eivät antaneet periksi, palasivat aina uudelleen kuin kylmä Kaukasukselle.

Tämän syksyn ajan olen kuntouttanut kolhiutunutta kehoani ja välillä tuntuu kuin vuoret olisivat lipuneet kauemmas. Nyt niiden kutsu on niin vahva, ettei se enää malta odottaa yön tunteihin vaan hiipii kimppuuni joogatunnilla.

Seuraavana päivänä, fysioterapeutilta kiipeilyluvan saaneena pitkän tauon jälkeen seison seinän edessä ja asetan kokeilevasti tossun kärjen kirkkaansiniselle otteelle. Kumikärki nappaa nälkäisesti kiinni. Kahden nousun jälkeen kehoni alkaa muistaa, kuinka seinällä työskennellään. Jalat työntävät minua kohti kattoa, ja jossain puolenvälin tietämillä energisoiva ilo valuu otteista nahattomiksi hiertyneiden sormenpäiden kautta sydämeeni.

Kiipeilijän saa pois vuorilta, mutta saako vuoria pois kiipeilijästä? Toivottavasti ei.

Vuorikiipeilijän rankkaa elämää Elbrusin eteläisen reitin väliasemalla 2016

Musertava tavoite – Vuorenvalloitus 2021

Olin kynsin ja hampain takertunut ajatukseen Denalin kohtaamisesta 2021. Mutta lopulta oli uskottava, että vaikka kuinka ensi vuoden kalenteria rukkasi, ei sinne mitenkään päin sopinut kuukauden reissu Alaskaan.

Niinpä laskeutuessamme Matterhornin huipulta, avautui keskustelu seuraavasta kiipeilyhaasteesta. Oppaamme Fabrizio ja Enrico innostuivat heittelemään mitä erilaisimpia ehdotuksia, joita me sitten Heikin kanssa pyörittelimme.

Lopulta idea yksinkertaisuudessaan oli selkeä: Olen kiivennyt Alppien korkeimman huipun Mont Blancin kahdesti. Nyt laskeuduimme parhaillaan Matterhornilla. Kolmesta Alppien klassikkohuipusta vielä kohtaamatta on vuorikiipeilijöiden legendaarinen Eiger.

Eiger – kuva: L.Terray

Mont Blancia ja Matterhornia matalampi, tekninen Eiger (3970 m) on tullut kuuluisaksi erityisesti pahamaineisesta pohjoisseinämästään, jonka selvittäminen on monen kiipeilijän uran huippuhetki. Vaikka pienen kiipeilytiimimme taidot eivät pohjoisseinämälle vielä riittäisi, Fabrizion mukaan huipulle vievä traverse-reitti olisi kunnon harjoittelulla tehtävissä. Tunsin tutun kutinan vatsanpohjassani ja näin Heikin silmien syttyvän. Mieletöntä, kuin klassikkohuippujen myötä Alppien ympyrä sulkeutuisi!

Matterhornin laskeutumisen ja seuraavan kiipeilyhaasteen tunnelmia

Mutta siinä ei ollut vielä kaikki – ei läheskään:
Muutama viikko Alpeilta paluun jälkeen eksyimme Heikin kanssa katsomaan kiipeilyvideoita YouTubessa. Yhtäkkiä ehdotettujen videoiden listalla näkyi tuttu nimi.

Ensimmäisellä, epäonnisella Elbrus-reissullamme (2018), jonka tavoitteena oli Venäjän Kaukasuksella sijaitsevan Euroopan mantereen korkeimman huipun huiputus eteläistä reittiä, kirjoitin näin:
“Katsellessani maisemaa silmät kiinnittyivät jonkin matkan päässä olevaan jännittävän näköiseen kaksihuippuiseen vuoreen. Uskomattoman kaunis vuori jäi selkeästi Elbrusia matalammaksi, mutta sen kruunumainen tuplahuippu näytti voittavan kaikki ympäröivät vuoret selkeästi jylhyydellään ja itsevarmuudellaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Ushban.” (koko teksti täällä: Elbrus high-way ja basecamp)

Myöhemmin samalla reissulla oppaamme Viktor kertoi kiivenneensä Ushballe (tekstissä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen).

Syksyllä 2019 näin Ushban pirullisen kaksoissarven uudelleen kiivetessämme Elbrusille uudelleen, haastavampaa ja villimpää pohjoisreittiä (ja tällä kertaa mentiin huipulle asti). Enkä saanut silmiäni irti Ushbasta. Se on maaginen! Tuolloin päätin saman kuin vuotta aiemmin: kiipeäisin sen vielä…kunhan vaan aika olisi oikea.

Nyt sitten siinä kotisohvalla huomaamattamme olimme ajautuneet tuijottamaan Ushba-videon toisensa jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme tutkia sen kiipeämisen haastavuutta. Teknisesti riittävät ovat taidot opittavissa vuoden aikana. Mutta suurin haaste taitaa olla muualla: vuori on erittäin syrjäinen ja kuuluisa arvaamattomista ja kammottavan huonoista sääolosuhteista, joiden ansioista huiputuksen onnistuminen on harvinaista. Lisäksi oman hankaluutensa aiheuttaa sijainti Venäjän ja Georgian rajalla. Sijainti ja olosuhteet yhdistettynä tekniseen haasteeseen, ja vaatimustaso alkaakin olla melkoinen. Monet Ushballa kiivenneet kuvailevat olosuhteita vielä jälkikäteenkin värähtäen.

Ushba – kuva: AlexClimb

Yksi asia johti toiseen. Lähetimme kiipeilytaitomme parhaiten tuntevalle Fabriziolle “Uskotko, että pystyisimme tähän?” -kysymyksen. Parin hytisyttävän odottelupäivän jälkeen luotto-oppaamme oli tehnyt taustatutkimuksen ja vastasi hämmästyttävän tarkalla reittianalyysillä. Tuomio oli, että tiukalla harjoittelulla se olisi teknisesti mahdollinen – mutta Fabriziokin totesi, että olosuhteet olivat epävakaat ja hankalat, ja ne vaikeuttaisivat kiipeämistä.

Fabriziota myötäileviä lausumia antoivat haastattelemani harvat kiipeilijät, jotka ovat vuorella olleet.

Asiat etenivät kuin itsestään, ja Georgian puolelta löytyi suositeltu ja luotettavalta vaikuttava palveluntarjoaja Alex, jolle toimitimme kiipeily-cv:mme ja listan kysymyksiä. Pitkän keskustelun jälkeen ensi vuoden toinen kohteemme lukittiin Kaukasuksen erämaahan.

Jännityksen käärmeet kiemurtelevat vatsani pohjalla. Niskan kuntoutus ja treeniohjelman suunnittelu ovat nyt kriittisiä, jotta pääsemme aloittamaan valmistautumisen kahteen vaativaan haasteeseen.

Miksi sitä tuleekin aina valinneeksi kohteet, joiden kanssa ei taatusti pääse helpolla? Ehkäpä siihen parhaiten vastaavat tulevan Ushba-oppaamme Alexin kiipeilyohjelma-ehdotuksen ensimmäiset rivit:

Here She is, The Queen of Caucasus, majestic, inaccessible, willful and proud mountain – Ushba. Ascent of Mount Ushba is difficult both technically and psychologically, the mountain gets on the climber, tries to break him down, to force him to give up before the Summit. It is impossible to tell, what the climber feels standing on the top, among the curling clouds, there, where two worlds are merging the reality and the eternity”.

Kuva: Internetin yleiset lähteet

Tähtitaivaselämyksiä ja kylmiä suihkuja matkalla Elbrusin yläleiriin

Lepopäivän telttareenit
Heräsin nenänpäätä telttakankaan läpi kutittelevaan aurinkoon – joko siihen tai sitten teltassamme leijuvaan tuhtiin tuoksujen sinfoniaan. Vaikka olimme vasta varsin alkuvaiheessa reissua, matalassa majassamme leijui jo kosteiden, mutaisten varusteiden ja miehisten hikisten sukkien ärhäkkä aromi.

Olipa syynä valon ja lämmön houkutus tai tuhtien tuoksujen hätistys, joka tapauksessa kömmin pikaisesti teltasta ulos. Myös muut tiimiläiset kaivautuivat innolla makuupusseistaan, tervehdimme ilolla kaunista aamua ja aloitimme päivän spontaanilla teehetkellä telttojen välissä. Aamupalan jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken läheisille mineraalivesilähteille vetristääksemme lihaksiamme.

Iltapäivällä tarkoitus oli harjoitella telttojen pystytystä Lenz Rocksilla majoittumista varten. Viimeinen leiri ennen huiputusyritystä on erittäin avoin ja tuulinen paikka varsin korkealla, 4600 metrissä. Noissa olosuhteissa on tärkeää, että kaikki tietävät tarkalleen, miten tulee toimia. Yksi väärä tai tekemättä jäänyt asia voi johtaa suuriin ongelmiin – vaikkapa huolimattomasti kädestä laskettu telttakangas voi johtaa teltan välittömään menetykseen voimakkaan tuulen viedessä sen mukanaan.

Osalle tiimistä nuo olosuhteet olisivat uudenlainen kokemus, ja siksi yhteinen harjoitus oli kaikkien mielestä tärkeä. Mutta jostain syystä oppaat toistuvasti siirsivät harjoitusaikaa myöhemmäksi ja kyseenalaistivat treenin tarpeellisuutta. Kun he lopulta saapuivat paikalle, reilusti myöhässä, apuopas Dima pudotti telttasäkin maahan ja sanoi:

– Koettakaapas nyt jollain porukalla kasata tuo ja kerromme sitten, mikä kaikki meni pieleen.

Seurasi melkoinen häslinki, kun osa ryhmää alkoi puuhastella teltan parissa. Parhaan annin harjoituksesta todennäköisesti saimme Heikki ja minä, sillä hetken sekavaa tilannetta seurattuamme pyysimme, voisiko suurempien vuorten konkari Mike vetää meille “kovan tuulen pystytysharjoituksen”. Mike otti ohjat käsiinsä ja hänen johdollaan me kolme pystytimme teltan toimien kuin olisimme navakassa tuulessa.

Telttatreeniä Miken ohjauksessa

Treenin jälkeen joku mainitsi, että suihkussa oli parhaillaan lämmintä vettä. Toistaiseksi olin joka kerta ollut myöhässä lämpimän veden suihkujonosta, ja nyt säntäsin kohti suihkukoppeja lämpöisenä höyryävän veden jo melkein ihollani tuntien – hyvä etten vaatteita jo juostessa pois raastanut.

Vuorilla kylmissä ja puutteellisissa olosuhteissa peseytyminen on usein vaikeaa ja vähintäänkin epämukavaa. Koska varusteita otetaan mukaan vain minimimäärä, vaihtovaatteita on hyvin rajallisesti. Samaan aikaan keho, vaatteet ja varusteet ovat joka päivä kovalla koetuksella. Moni tekeekin reissujen aikana luovutuksia hygienian osalta. Itse pyrin hankalammissakin olosuhteissa peseytymään joka päivä aamuin ja illoin. Melkein arvioisin, että jos minun laukustani jotain liikaa löytyy (suklaata ei lasketa), taitaa se olla puhdistusliinoja, joita olen laskenut tietyn määrän jokaiselle päivälle. Kyse on yhtä paljon omasta mukavuudestani ja siitä, että tunnen oloni puhtaana paremmaksi, kuin siitä, että puhtaus on myös osa terveenä pysymistä. Esimerkiksi jalkojen puhdistus aamuin illoin ja jalkatalkin käyttö ovat tehokas keino välttää haavaumia ja hiertymiä.

Oikea suihku, huonokin sellainen, on kuitenkin luksusta leirissä! Kylmästä hytisten riisuuduin kolkossa pesukopissa, ripustin vaatteeni seinästä törröttävään naulaan, ja astuin betonilattialle, jolla lillui muutama sentti harmaata, pesuvaahtotäplien läikittämää kalsaa vettä edellisten kylpyjöiden jäljiltä. Varovasti vääntelin rikkinäistä, vanhaa hanaa lämpöistä vesivirtaa tavoitellen.
Hetken kuluttua tunsin jäätävän veden muuttuvan kämmentäni vasten hitusen siedettävämmäksi. Varmistuttuani, että kyseessä oli todella lämpenevä vesi, eikä vain tunnottomaksi kylmän veden alla muuttuva käteni, toimin niin nopeasti kuin taisin: sukelsin vauhdilla ja henkeä haukkoen edelleen jäisen, mutta lupaavasti lämpenevän, veden alle. Kiireesti kastelin hiukseni, sammutin hanan ja pontevasti vaahdotin hiukset ekologisella shampoolla. Sitten tutisevin mutta toiveikkain käsin tartuin uudelleen rikkinäiseen hanaan ja toimintavalmiina katselin, kuinka kylmän veden epätasainen nauha syöksähti jälleen ulos suihkun suusta.
Mutta äsken havaitsemastani lämmöstä ei ollut mitään jäljellä – vain niin hyytävä virtaus, että sormenpääni näyttivät muuttuvan sinertäviksi pelkästään sen koskettamisesta.

Siinä minä seisoin; alastomana polvet kylmästä loukkua lyöden ja pää shampoovaahdolla kruunattuna – ehkä ohimennen kasvoillani käväisi virnistys, kun mielessä viivähti ajatus, että on tämäkin kesäloman viettotapa!
Yhä toiveikkaana koetin väännellä hanaa edestakaisin, mutta mahdollisuus lämpöiseen, tai edes siedettävään, suihkuun oli mennyt. Niinpä lopulta vedin syvään henkeä ja astuin jäisen suihkun alle. Henkeä haukkoen koetin peseytyä mahdollisimman nopeasti. Mutta oletko koskaan koettanut huuhdella shampoota pidemmistä hiuksista jääkylmällä vedellä?

Puolen tunnin kuluttua astelin messiin, ehkä hiukan sinihuulisena, mutta puhtaana ja kohtasin iloisen yllätyksen: ilmeisesti keittiössä oli tapahtunut vuoronvaihdos ja myös ruokavarastoja oli täydennetty. Nimittäin pöytään kannettiin suuri vadillinen lihaa, salaattia ja muita lisukkeita! Villipetolauman lailla hyökkäsimme ruokavuoren kimppuun ja tankkasimme vatsamme niin kukkuroilleen, että aterian jälkeen hädin tuskin jaksoin ennen nukahtamista valmistella varusteeni seuraavan päivän yläleiriin muuttoa varten.

Kello taisi olla jotain kahden ja kolmen välillä aamuyöllä, kun taas havahduin kylmyyteen. Hädin tuskin nenän ja kasvojen yläosan paljastavan kokoiseksi kiristämästäni makuupussin suuaukosta katselin, kuinka hengitykseni pilvet nousivat huuruna pimeyteen. Akklimatisaation edistämiseksi vuorilla juodaan aina runsaasti vettä, mikä tekee yöllisistä vessareissuista väistämättömiä. Kun on jo valmiiksi kylmissään, ei nousu makuupussista juurikaan houkuttele. Hiukan vastentahtoisesti siis avasin pussin vetoketjun ja koetin Heikkiä ja Mikea herättämättä livahtaa teltasta ulos pimeään.

Yö oli pakkasen ansioista kuulas. Koko leiri oli hiljainen. Täydellisessä pimeydessä ja vailla yhtään pilvenhattaraa linnunrata kaartui ylleni kuin koko taivaan kattava ilotulituksen pysäytyskuva. Kuin aaltoileva meri, elivät tuhannet tähdet omaa elämäänsä: toiset tuikkivat ja välkehtivät, toiset järkähtämättä tuijottivat minua valovuosien päästä, jotkut taas silmieni edessä syöksähtivät viimeiselle lennolleen.

Uskaltamatta edes hengittää tuijotin taivaan täyttävää valomerta, jonka veroista en ole elämässäni nähnyt. Koetin lempeästi siristää silmiäni – ehkä siten näkisin universumin toiselle laidalle asti – ja tallentaa tämän näkymän sydämeeni ikuisiksi ajoiksi.
Enemmän aavistin kuin näin sen oikealla puolellani. Kuin peläten rikkovani lumouksen, käänsin päätäni hitaasti ja vain hiukan saadakseni Elbrusin mukaan kuvaan. Siinä se oli, koko hopeisessa kauneudessaan, kuin se hohtaisi valoa sisältäpäin. Molemmat lumiset laet seisoivat tyyninä luonnon ilotulitusta vasten, ehkä maanitellen linnunradan tähtivyötä laskemaan liukumäkeä puhtaanvalkoisella rinteellä.

En tiedä, kauanko siinä seisoin. Mutta lopulta havahduin hassuun ääneen ja tajusin, että se kuului minusta: hampaani kalisivat. Paluumatkalla pysähdyin vielä uudelleen telttojen väliin polulle tuijottamaan taivasta. Niin kauan kuin kylmyydeltä pystyin, seisoin pimeässä yössä ja yritin ymmärtää, kuinka ihminen voi olla tällaisen näkymän arvoinen.

Aamunkoi ylempänä Elbrusilla

Muutto yläleiriin

Aamupuurokulhon ilmestyessä eteeni ulvahdukseni sai ruokaa jakavan, kiipeilyvaatteiden päälle hassut shortsit ja hikinauhan otsalleen pujottaneen nuoren miehen nauramaan:

– Mannapuuroa! Tämä on paras aamiainen ikinä!

Eddielle valmistamani yllätysleipä sisälsi majoneesia, hilloa ja M&M-karkkeja

Olimme aiempina päivinä alkaneet täydentää vajaita ruoka-annoksia eksoottisilla ratkaisuilla: pursotimme kuivan ja kovan vaalean leivän päälle kastikkeita, joita oli tarjolla kestopussukoissa: runsassokerisia hilloja, sinappia, ketsuppia, majoneesia ja kondensoitua maitoa sekä mitä humoristisimpia yhdistelmiä edellä mainituista. Makuelämys ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta ainakin saimme hyvät naurut ja kaivattua energiaa.
Tänään kuitenkin kuitenkin keittiö pisti parastaan, ja saimme puuron lisäksi jopa pannukakkuja.

Nautinnollisen aamupalan jälkeen nostimme reput selkään ja lähdimme kohti yläleiriä. Reitti oli tuttu jo edelliseltä reissulta, ja Heikin selkä voi paremmin. Kaikki olivat valtavan hyvällä tuulella ja innostuneita siirtymään ylöspäin. Yläleirissä olisimme selkeästi suuren askeleen lähempänä tavoitetta – ja pääsisimme pois jokapäiväisestä vesisateesta.

Hyväntuulisuuttamme lisäsi se, että akklimatisaation huomasi selvästi parantuneen kaikilla: kolmesti olimme tähän mennessä kulkeneet saman reitin alaleiristä “lentokentän” toiseen laitaan. Ensimmäisenä päivänä matkalla Mushroom Rockseille matka kesto reittien risteyskohtaan oli 1,25 tuntia. Toisen päivän akklimatisaationousulla yläleiriin kuljimme saman pätkän tasan tunnissa, ja nyt kun olimme valmiita siirtymään ylemmäs, reittiin kului enää 50 minuuttia, vaikka kaikilla oli suurehko kuorma yöpymisvarusteita.

“Lentokentän” laidasta ylä-basecampiin melkeinpä koko kolmen tunnin loppumatka on jyrkkää nousua. Vaikka alkumatka oli mennyt rivakasti, tämä pitkä nousuosuus tuntui edellistä kertaa raskaammalta. Aurinko paahtoi kuumasti. Olin päättänyt kuorman minimoidakseni jättää vaelluskengät alaleiriin ja jalassani olivat nyt painavammat ylävuoristokengät. Tempokin oli nopeampi, ja yläleiriin saavuttaessa totesimme matkan kokonaiskeston lyhentyneen ensimmäisestä noususta tunnilla. Aikamoinen tahti siis!

Yläleirin luksusmajoitus kahdelle

Matkalla Eddie, Heikki ja Mike olivat vitsailleet yläleirin “sillipurkkimajoituksen” kauheudesta meille poloisille, jotka päätyisimme samaan pikkuiseen metallipurkkiin Miken jo legendaarisiksi muodostuneiden “ydinlaskeumasukkien” kanssa. Mutta ainoana isompana ryhmänä saimmekin käyttöömme leirin keskellä olevan uudehkon puolipallon muotoisen majan. Olisimme kaikki yhdeksän (seitsemän länsihuipulle pyrkivää ja matalampaa itähuippua tavoittelevat norjalaiset naiset) samassa majassa, mikä oli loistava uutinen ainakin lämmön näkökulmasta.

Nousu oli ollut yllättävän raskas, ja kaaduinkin lähes samantien tavarat sisään saatuani nopeasta kiipeämisestä uupuneena nukkumaan. Ei uskoisi, että kotioloissa nukkuminen välillä tuottaa minulle vaikeuksia!

Maisema majoituksemme ovelta (vasemmassa reunassa)

Myöhemmin päivällisellä messin pitkän pöydän ääressä oppaamme saivat jälleen aikaan suuttumusta. Jo edellisenä päivänä alaleirissä tasmanialainen Maja oli esittänyt kaikkia vaivanneita kysymyksiä reittisuunnitelmasta ja sääennusteesta. Ensin Dima oli sanonut sääennusteen olevan huono ja sen todennäköisesti tekevän Lenz Rocksilla yöpymisen mahdottomaksi. Kun Maja pyysi lisätietoa, raivostui pääoppaamme Sasha ja ärjyi Majalle, että meille kerrotaan juuri sen verran kuin oppaat katsovat tarpeelliseksi. Kyynelsilmin Maja perääntyi, ja muu ryhmä tuijotti välikohtausta hämmästyneinä.

Nyt ylä-basecampissa apuopas Dima ilmoitti, ettei Lenz Rocksilla yöpymisessä olisi järkeä. Oppaat olivat päätymässä siihen, että huiputusta yritettäisiin suoraan ylä-basecampistä. Jälleen Dima selitti asiaa huonolla sääennusteella.
Kuitenkin informaation puuttuessa oli osa tiimiläisistä jo aiemmin kaivanut esiin sääennusteita. Myös muilta kiipeilijöiltä ja oppailta oli kysytty heidän käyttämiään ennusteita. Kaikki saamamme ja löytämämme sääennusteet lupasivat hyvää säätä.
Kun sitten pyysimme Dimalta, voisiko asian tarkistaa, koska olimme saaneet ristikkäistä tietoa, vaihtoi apuopas perusteluksi epämukavan yöpymisen korkealla ja sen, että telttojen pystytys ja veden sulattaminen lumesta olisi työlästä.

Ryhmä oli huolissaan. Oppaat ovat vuorilla ehdoton auktoriteetti, mutta tässä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Sääennusteperuste vaikutti olevan perätön. Minä, Heikki ja monet muut ryhmästä olimme yöpyneet korkeammallakin (Heikki ja minä Kilimanjarolla 4800 metrissä) ja tiesimme, mitä odottaa. Päällimmäinen syy Lenz Rocksilla nukkumiseen on se, että vaikka korkeus vaikuttaa mukavuuteen, lyhentää tuo yö huiputuspäivän nousua melkein tuhannella vertikaalimetrillä. Se tarkoittaa tunneissa noin 5–6 tuntia, mikä on valtavan pitkä aika jäisellä kiipeilyreitillä. Toinen asia oli, että kaikki tiimiläiset olivat valinneet nimenomaan tämän palveluntarjoajan, koska heidän ohjelmassaan on tuo väliyö. Nyt oppaat luopuivat täysin sääperustelustaan ja toistelivat meille, että yöpyminen Lenz Rocksilla olisi epämukavaa ja siksi heikentäisi mahdollisuuksiamme huiputtaa.

Lopulta Mike ehdotti järkevästi, että nyt kun meillä asiakkaina oli tiedossa oppaiden näkemys, miettisimme rauhassa ja tekisimme ryhmänä päätöksen omasta kannastamme. Tämän jälkeen esittäisimme yhteisen toiveemme oppaille, joilla olisi tämän jälkeen tietenkin viimeinen päätäntävalta siihen, kuinka toimittaisiin.

Päivällisen päätteeksi pääopas Sasha istui pöydän päässä, mulkoili synkkänä ympärilleen ja otti pitkiä siemauksia vesilasistaan. Ohimennen kiinnitin huomiota siihen, että lasi oli niin täynnä, että juomaa valui yli reunojen ja tämän tästä mies pysähtyi nuolaistakseen pisaroita sormistaan. Se näytti hassulta mulkoilun lomassa, mutta ketään ei naurattanut.

Koskaan minulle ei ole tullut mieleen vastustaa oppaan päätöstä. En niin nytkään tekisi, sillä paikallisopas tuntee olosuhteet ja vuoren parhaiten ja vastaa ryhmän turvallisuudesta.
Ryhmän sisällä dynamiikka oli oikein hyvä. Mutta oppaidemme toiminta tuntui vähintäänkin erikoiselta. Ryhmän jäsenistä monet olivat kiivenneet hyvin erilaisissa paikoissa, monien erilaisten oppaiden kanssa eri kulttuureista. Mutta tämä ei ollut kulttuuriero. Jokin ei ollut kohdillaan.

Huolista huolimatta ylä-basecampin iltamaisemat nostivat hymyn huulille
Helsingistä Kaukasukselle

Idän pikajunan arvoitus – Vuorenvalloitus 2019 alkaa matkalla Kaukasukselle

Välähdyksiä väliltä Helsinki – Moskova – Mineralnye Vody – Pyatigorsk

Helsinki:
Ehkä Venäjän presidentti halusi tulla meitä vastaan – tai sitten oli vain sattumaa, että Vladimir Putin sekoitti Helsinki-Vantaan juuri samana päivänä, kun raahasimme valtavat laukkumme lähtevien terminaalin ovesta. Putinia (jota hämmennyksen välttämiseksi Venäjällä ollessamme kutsumme keskusteluissamme salanimellä Veli-Pekka) ei kuitenkaan näkynyt.
Matkaan pääsyä odotellessa join ainakin kolme kuppia liikaa kahvia, joten lähtöinnostuksen tärinä oli suorastaan käsinkosketeltavaa.
Lopulta Veli-Pekan vierailustakin selvittiin, ja vain puolitoista tuntia myöhässä koneemme rullasi kiitoradalle ja nousi kohti ilta-aurinkoa aloittaen kauan odotetun seikkailun.

Onneksi juna Moskovasta Mineralnye Vodyyn lähtisi vasta seuraavana aamuna, joten kahviyliannostuksen lisäksi muuta tärinää ei ollut, ja saatoimme tunnelmoida edessä olevia viikkoja vuorilla kaikessa rauhassa. Vapauden tunne oli uskomaton, kuin olisin astumassa kokonaan uuteen elämään!

Moskova:
Moskovan yöksi kääntyvässä illassa taksifirman virallisen näköiseen liiviin pukeutunut mies esitteli kalliilta tuntuvaa hinnastoa pahvikyltistä, jossa Moskovan kaupunki oli jaettu hintasektoreihin. Seurasin jännittyneenä edessäni kehkeytyvää näytelmää: kiipeilyparini Heikki ja taksimies väänsivät tiukkaa venäjä–englanti -keskustelua (Heikki ei siis puhu venäjää). Pontevasti yritin valtavien laukkujemme kera eläytyä mukaan Heikin muka-loukkaantuneisiin poiskävelyihin – ja ehkä onnistuinkin, sillä tovin jälkeen herrat pääsivät sopuun hotellikyytimme hinnasta‚ se päätyi olemaan noin viidesosa pahvisen hinnaston summasta.

Istuessamme pimeässä hieltä ja tupakalta haisevan taksin takapenkillä puolet matkatavaroista sylissämme, ihmettelin moista tinkivaraa. Heikki virnisti ja kertoi, että kyseessä oli klassinen huijaus, jonka kohteeksi hän oli jo kerran aiemmin Moskovaan saapuessaan joutunut: asiallisen näköisessä kyltissä olevat sektorit ovat itseasiassa kaupungin postinumeroalueet. 11900 ei siis ollut virallisen tahon määrittämä ruplahinta kyydistä hotellillemme, vaan alueen postinumero. Todellinen hinta matkalle on noin 2000 ruplaa. Matkasta väsynyt, kieltä ymmärtämätön ja valuutasta vielä kunnon otetta saamaton turisti helposti menee halpaan taksiyrityksen liiviin pukeutuneen miehen esitellessä painettua, jotakuinkin fiksun näköistä kylttiä – ja päätyy maksamaan kyydistä vaikkapa kuusinkertaisen hinnan.

Raidetta tähyilemässä, kyrilliset kirjaimet lisäävät jännittävästi haastetta

Juna Moskova–Mineralnye Vody:
Aamuauringon ensimmäisten säteiden pyyhkiessä Moskovan katuja olin iloinen, että olimme varanneet ensimmäisen yön majoituksen aivan rautatieaseman vierestä. Mukanamme oli varusteita kolmelle viikolle ja kahdelle vuorelle: molemmilla jättiläismäiset North Face -varustesäkit, 40-litraiset päiväreput käsimatkatavaroina sekä vielä bonuksena iso matkalaukku. Lyhyt siirtymä asemalle sujuvoitti aamulähtöä melkoisesti. Olimme varanneet lähes tunnin aikaa asemalla sukkulointiin, mutta Venäjän halki Mineranye Vodyyn kolisteleva juna löytyikin heti. Neuvostohenkiseen, jämäkkään uniformuun ja suikkahattuun pukeutunut tummapiirteinen konduktööri saattoi meidät hyttiimme. Sitten hän esitteli kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetun ruokalistan, josta teimme valintamme osoittamalla sormella jotain kohtaa ja katsoen sitten kysyvästi konduktööriä, joka nyökkäsi, mikäli sormen kohdalle sattui ruoka-annos, ja pudisti hämmentyneenä päätään, jos päädyimme osoittamaan jotain, mikä ei ollut ruokaa.

Matka oli kuin siirtymä toiseen ulottuvuuteen. Junan irrottua Moskovan aseman laiturista, vietimme seuraavan vuorokauden hytissämme lueskellen, torkkuen ja maisemia ihmetellen – tosin Heikki sai pettyä karvaasti, sillä hänen toiveikkaana odottamiaan kumpuilevia, kuivia ruskeita heinäniittyjä villihevoslaumoineen ei näkynyt (hukkaan siis menivät keskinkertaiset Hanna Ekola -imitaationikin). Pakko myöntää, että omakin odotukseni siitä, millaiset maisemat massiivisen maan länsikylkeä alas puksuttavan junan ikkunasta näkyisivät, olivat ehkä johonkin vanhaan elokuvaan perustuvia. Ei tundraa, ei hökkelikyliä, eikä maatuskaa muistuttavia mummoja riveissä romahtaneilla maitolaiturimaisilla asemapenkeillä! Sen sijaan vihreät laaksot ja ryöpsähtelevät joet vuorottelivat varsin tiheään esiintyvän, 1980-lukua muistuttavan kaupunkimaiseman kanssa.

Hyödynsimme junamatkan pakkopysähdyksen tehokkaasti: on aivan uskomatonta, kuinka paljon ihminen pystyy nukkumaan! Havahduimme tiheään tarjoilluille aterioille ja välillä lukeaksemme hiukan. Ruoan pudottua vatsalaukun pohjalle olikin luontevaa köllähtää takaisin unille. Kerran nukahdin jopa istualleen, kesken keskustelun.

Junahytissä

Nautinnollisen tapahtumaköyhän junamatkan ainoa jännitysnäytelmä tapahtui aamuyön tunteina, kun havahduin voimakkaaseen ja kitkerään savun hajuun. Nousin tärisevältä vuoteeltani, sujautin kengät jalkoihini ja raotin pikkiriikkisen hyttimme ovea livahtaakseni junan käytävälle tutkimaan tilannetta. Kalvakas sinertävä valo pyyhki pimeän maiseman halki syöksyvän junan tyhjää käytävää, vaaleanruskeita seiniä ja harmaata lattiaa. Ketään ei näkynyt missään – eikä liioin savua tai loimottavia liekkejä.

Palavan kumin epämiellyttävä haju oli kuitenkin niin voimakas, että se sai minut jatkamaan tutkimusmatkaa. Oliko junan kolina ja heilunta voimakkaampaa kuin aiemmin?
Kiersin junavaunun käytäviä pitkin. Kurkistin konduktöörin koppiin. Häntä ei näkynyt, vain pienen punkan ryppyiset lakanat kertoivat hänen olleen täällä. Kaikkialla oli aavemaisen tyhjää, ja käytävän kello näytti kolmea aamuyöllä.
Palasin hyttiimme ja varovasti taputin viereisellä kapealla punkalla vaimeasti kuorsaavaa Heikkiä käsivarrelle. Hän avasi uniset silmänsä, ja kuiskaten kerroin hajusta. Heikki mutisi jotain matkustajien salatupakoinnista ja turhasta huolesta, ja kehoitti minua palaamaan nukkumaan ja jatkoi uniaan. 

Asetuin takaisin kapealla sängylleni, mutta uni ei tullut. Tämä haju ei ollut tupakka. Kitkerä lemu leijui yhä ilmassa niin voimakkaana, että se synnytti päänsäryn. Mielessäni pyöri ajatus siitä, että vihonviimeinen asia, joka savun hajuun herätessä kannattaa tehdä, on jatkaa unia. Niinpä makasin selälläni pimeässä ja tuijotin kattoon toivoen, että savun haju katoaisi. Kyllä, varmasti junan kolina tuntui ainakin vähän kovemmalta kuin aiemmin. Vaunu heilui ja tärisi. Kaatuisikohan se?

Puolen tunnin kuluttua radan varren satunnaiset valot tihenivät. Nousin uudelleen vuoteelta, varovasti raotin hytin ovea ja suuntasin takaisin käytävälle. Siellä haisi edelleen niin pahalta, että olin varma hajun liimautuneen sierainteni sisäpinnoille pysyvästi. Juna hidasti. Ilahtuneena huomasin meidän olevan saapumassa asemalle. Juna pysähtyi, vaunujen ovet avattiin, ja kustakin vaunusta astui sysipimeään yöhön konduktööri katsomaan, oliko matkustajia jäämässä pois tai nousemassa kyytiin.

Myös meidän vaunumme konduktööri oli ilmestynyt laiturille edelleen univormussaan, silmät unesta sikkaralla, tumma nuttura aavistuksen pörrössä ja suikka hiukan vinommassa kuin päivällä. Nainen katsoi hämmästyneenä pöllähtänyttä, unista olemustani. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta yksittäisillä sanoilla ja viittoen kysyin häneltä hajusta. Ensin hän vaikutti hämmentyneeltä, mutta hetken kuluttua luulen hänen oivaltaneen, mistä puhuin. Seurasi pitkä venäjänkielinen selostus, jossa toistui sana ”automat”  sekä runsaasti taivaan osoittelua. Sanaakaan ymmärtämättä kuuntelin selityksen, elehdin vielä kerran esittäen pahaa hajua ja kysyin: ”хорошо (Harasoo eli suomeksi ‘selvä’)?”

Nainen hymyili hiukan, nyökkäsi, osoitti jonnekin junan taakse pimeään ja vastasi: ”Harasoo.”

”Spasiba,” vastasin, hymyilin varovasti ja palasin hyttiin. Joskus pitää vain hyväksyä, että asioille on selitys, vaikka sitä ei itse ymmärtäisikään. Kesti hyvän tovin ennen kuin salainen juna-agentti sisälläni asettui ja sain unen päästä kiinni.

Jätskeissäkin asiaankuuluva teema

Mineralnye Vody:
Kello ei ollut kuuttakaan aamulla, kun astuimme (ei-liekehtivästä) junasta asemalaiturille. Asemalta oli jälleen edessä ihmiskehon tuoksujen sinfonian sävyttämä matka vanhan herrasmiehen lähinnä puskuritarrojen voimin kasassa pysyvällä taksilla. Tällä kertaa kohteena oli Mineralnye Vodyn lentokenttä, missä meidän oli määrä tavata oppaamme. Olipa hassu tunne, kun tuolla syrjäisessä maailman kolkassa pieni koliseva taksi ajoi lentokentän pihaan, ja yhtäkkiä mieleeni iski oivallus, että minähän olen ollut täällä ennenkin! Minulle paikkoihin juurtuminen on vierasta, mutta yllättävässä paikassa tuttu asia synnyttää valtaisan kotoisan olon.

Odottaminen:
Sitä tässä lajissa riittää. Viisumeita, kiipeilylupia, paperitöitä. Junia, lentokoneita, busseja, takseja. Kehon sopeutumista ohueen vuoristoilmaan. Oikeaa säätä ja huiputusikkunaa. Omaa vuoroa kapealla polulla, kiipeilytiimin jäsenten vaatteiden vaihtamista ja varusteasennusta tai oppaan työskentelyä varmistuksen rakentamiseksi. Välillä on hiostavan kuuma, usein hyytävän kylmä, ja lähes aina asento on hankala ja paikat puuduksissa tai kipeinä.
Kuitenkin kun asenne on oikea ja seura hyvää, odottaminen voi olla oikeinkin hauskaa. Vaikka olen täsmällinen ja suoritushakuinen luonne ja tottunut tiukaan kuriin ja täsmällisyyteen kiivetessä, joskus toistuva odottaminen jopa antaa luvan siirtyä hektisestä länsimaisesta aikataulutuksesta rennompaan mañana-meininkiin.
Niinpä meillä oli oikein hauskaa ja aika suorastaan lensi, kun kulutimme 3,5 tuntia Mineralnye Vodyn lentokentän kahviossa katsellen lentokentän heräämistä, ja odotimme oppaiden ja viimeisenä kaupunkiin saapuvan kiipeilytiimimme jäsenen koneen saapumista.

Aurinko oli jo korkealla ja helotti kuumasti, kun vessasta palatessani näin Heikin vieressä kaksi miestä: jylhäpiirteinen viiden-kuudenkymmenen välillä oleva jättiläinen vieressään siloposkinen parinkympin puolivälin tuntumassa seikkaileva nuorukainen. Jättiläinen oli pääoppaamme Aleksei eli Sasha. Hänestä käytettiin välillä lisänimeä SashaTwo, sillä varsinainen pääoppaamme – nimeltään myös Sasha, eli SashaOne erona kakkosestaan – oli sairastunut juuri ennen matkan alkua, joten yleensä kakkosoppaana toimiva SashaTwo olikin nyt SashaOne. Sasha (entinen Two, nykyinen One, jatkossa tässä tarinassa pelkkä Sasha) puhui hiukan englantia, mutta yleensä mieluummin siirsi puhumiseen apuoppaanaan toimivalle pojalleen Dimalle (Dimitri), jonka kielitaito oli huomattavasti parempi.
Kysellessämme oppaiden kokemuksesta Sasha totesi kiivenneensä Elbrusin noin 250 kertaa, tosin yleensä etelän puoleista reittiä.

– North is too hard, hän perusteli pudistellen päätään.

Aavistuksen jännittyneeltä vaikuttava Dima kertoi, että eteläinen reitti on hänelle kuin koti, mutta antoi ymmärtää myös edessä olevien pohjoisen polkujen olevan tuttuja. Tähän keskusteluun tulisin myöhemmin mielessäni palaamaan. Mutta jos siinä olikin jotain huolestuttavaa, katosi se uusien ihmisten ja eri kulttuurien kohtaamiseen sekä ehkä hiukan kielimuuriin. 

Hetken kuluttua pientä ryhmäämme kohti harppoi hoikka, ruskeatukkainen nainen valtavan suuri laukku harteillaan. Unkarilainen, Lontoossa asuva Angela toi muassaan runsaana ja hiukan nykivänä ryöppyilevän puhevirran, jota ilmeikkäiden, kulmikkaiden kasvojen nopeasti vaihtuvat ilmeet värittivät.
Automatkalla Pyatigorskiin, jossa nukkuisimme seuraavan yön ennen vuorelle lähtöä, Dima kertoi, että hotellilla meitä odottaisivat Mike Uusi-Seelannista, skotti Eddie sekä tasmanialaiset isä ja tytär Michael ja Maja. Lisäksi ryhmään liittyisivät vielä norjalaiset Kristen ja Marielle, jotka kulkisivat mukanamme yläleiriin asti. He olivat aiemmin huiputtaneet Elbrusin läntisen huipun eteläistä reittiä, ja halusivat nyt huiputtaa matalamman itäisen huipun pohjoisen, vaativamman reitin kautta.

Melkoisen kansainvälinen tiimi siis! Tulisimmekin seuraavan parin viikon ajan vastaamaan usein vuorilla toistuvaan ”Mistä teidän ryhmä on kotoisin?” -kysymykseen:

– We are from everywhere!

Kiipeilytiimi “from everywhere!” ennen-kuvassa: takarivi alk. vas. Kristin, Marielle, Angela, Heikki, Mike, Maja ja Dima, eturivissä Eddie, minä ja Michael

Ihanaa, pian päästäisiin tositoimiin!

Rima pilvien tasolla – Vuorenvalloitus 2019

Suunnitelmilla on taipumusta muuttua, ja siksi en yleensä ole niistä ennen lentolippujen sähköpostiin kilahtamista kovin paljon huudellut. On tylsää ensin tohottaa suunnitelmasta ja sitten perua se. Mutta Elbrus-revanssin lykkäytyminen ensi vuoteen laittoi suunnitelmat uusiksi monellakin tavalla. Samalla se kuitenkin muistutti siitä, että vuorelle pääsy on varmaa vasta, kun rinteen tuntee kengänpohjien alla. Joten mitäpä suunnitelmia panttaamaan…

Alpeilta paluun jälkeen olen viime kuukaudet puskenut töitä hartiavoimin. Nautin työstäni ja se on täynnä jännittäviä haasteita – omanlaisiaan vuoria. Kestikin hetken ennenkuin huomasin kaipaavani rinteille kuin heikkopäinen. Kesän kääntyessä loppua kohden, alkoivat tutut harmaanutuiset silhuetit taas hiipiä unieni taustoiksi. Työkiireen keskellä silmät nauliutuivat tuijottamaan tyhjyyteen, ja korvissa soi jään narske lumirautojen alla…matka vuorille alkaa aina samalla tavalla.

Matkalla Monte Rosalle, ensi vuoden tavoitteemme “naapurivuorelle”, vuonna 2015
kuva: M. Laukkanen

Hetken kuluttua Heikki ja minä löysimme itsemme tuijottamasta kiipeilijöiden YouTube-videoita. Ensin pohdimme Himalajaa ja Kilimanjaroa, jonne toivomme pääsevämme pian uudelleen. Mutta jostain syystä keskustelumme jatkuvasti palasi pyörimään yhden vuoren ympärille.
Olimme puhuneet siitä jo aiemmin, mutta olin itse poistanut vaihtoehdon pöydältä, koska en uskonut meidän olevan siihen valmiita. Edelleen toistin samaa näkemystä ja arvelin, ettei aika ollut vielä kypsä. Mutta Heikki oli itsepintainen ja muistutti Gran Paradiso / Mont Blanc -reissumme toisen oppaan, Fabrizion, kanssa vuoristomajalla käydystä keskustelusta. Ja olinhan jo ensimmäisellä vuorikiipeilyreissullani vuonna 2015 tuijottanut tätä kaunotarta unelmoiden ja tentannut opastani Petteä siitä, mitä tuo vuori vaatisi. Nyt houkutus yrittää kasvoi päivä päivältä. Ennenkään en ole valinnut helppoja tavoitteita! Niinpä päädyimme lähettämään Fabriziolle sähköpostin, joka meni näin:

Hi Fabrizio!Thanks once again for our great trip to M.Blanc and Gran Paradiso! We were now supposed to be climbing Elbrus, but we unfortunately had to work and due to that, had to move Elbrus to next year. Now we are stuck on flat land and are planning our next years’ trip and we would be interested in the Matterhorn.  Based on what you saw with us on M.Blanc, do you think we are ready for it? 

Melkein kaksi viikkoa saimme kieriskellä jännityksessä vastausta odotellessamme. Sitten se tuli. Fabrizio totesi, että hänen näkemänsä perusteella olemme hyvässä kunnossa, toimimme varmasti rinteellä ja jäärautojen käyttökin sujuu hyvin.

– MUTTA, Matterhorn on hyvin, hyvin erilainen maastoltaan kuin Mont Blanc. Jos Mont Blancilla on paljon pitkää vaellusta ja vähän kiipeilyä kivikossa ja jäällä, Matterhorn on täysin päinvastainen, Fabrizio painotti viestissään.

Riemuksemme Fabrizio totesi, että hän uskoo meidän pärjäävän Matterhornilla. Hän kuitenkin ehdotti seinäkiipeilyn lisäämistä osaksi valmistautumisen harjoitusohjelmaa. Hän myös suositteli samantyyppisen maaston kiipeämisen harjoittelua hiukan matalammalla ennen Matterhornia.

Muutamaa sähköpostia myöhemmin alustava suunnitelma alkoi hahmottua:

Monte Cristallo
lähde: Internetin yleiset lähteet

Tarvitsemme siis kovaa kuntoa, seinäkiipeilyharjoitusta sekä kokemusta vastaavasta maastosta.

Treeniohjelman päivitys oli muutenkin ajankohtainen ja nyt painotusta tulisi hiukan muuttaa. Seinäkiipeily on muutenkin ollut to-do-listalla jo pitkään. Olen aiemmin käynyt varmistuskurssin ja hiukan kiivennyt kaverini Sakun opastuksella, mutta se on parin viime vuoden aikana jäänyt. Kertaamaan vaan ja siitä tekniikkakurssille – kevään ohjelmassa siis runsaasti ruhjeita!

Jo pari vuotta sitten haaveilin Dolomiiteilla kiipeämisestä. Tre Cime di Lavarado on Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka korkein huippu on Cima Grande (2999 m). Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensi kesäkuussa kiipeämme Cima Grandelle Fabrizion kanssa. Toinen kohteemme on niinikään upea Dolomiittien vuori: Monte Cristallo (3221 m). Tuolla reissulla Fabrizio näkee kuntomme ja kykymme sekä voi antaa ohjeita jatkotreeniin. Reissun jälkeen meillä on vielä kolmisen kuukautta aikaa treenata Fabrizion ohjeiden mukaisesti.

Tauolla Elbrusin eteläisellä rinteellä 2017

Elokuun lopussa edessä on paluu Elbrusille (5642 m), tällä kertaa pohjoista reittiä kiiveten. Venäjältä matkustamme suoraan Italiaan Cerviniaan, josta alkaa seikkailu kohti Alppien kruunun Matterhornin 4478 metrissä sijaitsevaa huippua.

Cima Grande
lähde: Internetin yleiset lähteet

Aikaa valmistautua on kohtuullisen hyvin. Dolomiittien reissu tarjoaa mahdollisuuden vahvistaa hyvin alkanutta yhteistyötä oppaamme kanssa – ja antaa hänelle tilaisuuden sparrata valmistautumistamme. Yhdistelmäreissu Elbrus-Matterhorn on todellinen unelmien seikkailu ja tarjoaa mahdollisuuden hyödyntää Elbrusin akklimatisaatiota Matterhornilla.

Matterhorn on vaativa kohde monessakin mielessä; teknisempi kuin yksikään aiemmista vuoristamme ja olosuhteiltaan herkempi. Suunnitelma-aihiomme on siis kunnianhimoinen ja vaatii kovaa treeniä. Mutta me molemmat, Heikki ja minä, olemme sen luonteisia, että tiukat haasteet ruokkivat motivaatiotamme.

Olen vielä itsekin suunnitelmastamme hiukan häkeltynyt, ja vain ajatellessanikin asiaa, sydän ottaa pari ylimääräistä iskua. En voi uskoa, että ensi syksynä seison Matterhornin juurella, nostan kasvoni kohti pilviin lähes aina kietoutunutta huippupyramidia ja lähetän hiljaisen toiveen vuorelle, jotta se kohtelisi meitä lempeästi.

Matka alkakoon!

p.s. Tiesitkö, että Toblerone-suklaan muodon inspiraationa on ollut Matterhornin huippupyramidi?

Matterhorn – upeana ja hiukan pelottavana
kuvalähde: internetin yleiset lähteet

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén