Category: kalliokiipeily Page 2 of 3

In blogi, Cima Grande, Dolomiitit, elbrus, harjoituspäiväkirja, italia, kalliokiipeily, kestävyysharjoittelu, kestävyysurheilu, Matterhorn, Monte Cristallo, seinäkiipeily, vuorikiipeily

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet

Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä!

Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!

Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä).

Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut.

Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri.

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita.

Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.

Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä.

Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen, ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!

Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!

Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana.

Olethan valmis, taas mennään!

Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019

p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

By Janiina

On April 9, 2019

In alpit, blogi, Dolomiitit, hyvä opas, hyvä vuoristo-opas, kalliokiipeily, kiipeilyvalmentaja, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös

Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.)
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”. He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Kuinka vuorelle kiivetään?

By Janiina

On October 21, 2016

In harjoittelu, harjoituspäiväkirja, kalliokiipeily, kengät vuorikiipeilyyn, kiipeilyharjoittelu, kiipeilykeskus, mont blanc, monte rosa, seinäkiipeily, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily, vuoristo-opas

Vuosia sitten olin lenkillä, kun näin kalliokiipeilijän nousevan pystysuoraa, ehkä hiukan negatiivista kallioseinämää. Vähäeleisesti, vaivattoman ja painottoman näköisesti hän lipui pitkin harmaata, karheaa pintaa. Raajat liukuivat otteelta toiselle täydellisen kontrolloidusti; jalkaterä ojentui sirosti, ja käsivarsi suoristui sulavasti. Ei yhtään ylimääräistä liikettä. Lihakset pingottuivat, kun sääret työnsivät kiipeilijää kohti tavoitetta. Sormet liimautuivat kuin juurtuneina sileään kallioon. Kiipeilijän seinää kohti painautuneessa kehossa oli kuin magneetti navan kohdalla, ja lähemmäs mennessäni kuvittelin nähneeni vilaukselta keskittymisen lasittaman katseen.

Janiina Ojanen kalliokiipeilee Monte Rosan huipulle

Monte Rosan kalliokiipeilyosuudella 4500 metrissä (2015)
kuva: M. Laukkanen

Sitä minä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kiipeilykeskuksessa

asetin kämmeneni kiipeilyseinän otteelle.
Tuo kuva minulla oli mielessäni myös silloin, kun vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kiipeämään kallioseinää ulkona:
Se oli keväinen päivä, kun seinäkiipeilyä jo pitkään harrastanut kaverini Saku otti minut mukaansa Nokian Melolle kiipeämään. Sää oli vielä viileä, mutta lumi oli jo sulanut ja aurinko lämmittänyt kallion.

Asetin käteni ujosti ja hiukan suostuttelevasti karhean kutsuvalle seinälle. Saku tarkisti valjaani ja kiinnitykset ja antoi lähtöluvan:

– Saa mennä.

Siitä se alkoi: hirveä ähinä ja puhina, eikä sulavuudesta ollut tietoakaan.

Pari hikistä tuntia myöhemmin olin tehnyt viisi tai kuusi nousua, varmistanut Sakun nousut (seinäkiipeilyn varmistuskurssin olin siis käynyt) ja treenannut köydellä laskeutumista. Nyt olin viimeisen 25-metrisen nousuni puolivälin tietämillä voimat hiipuneina.

– Ala tulla nyt sieltä, komensi armoton varmistajani yläpuoleltani. Hän oli kiivennyt edellä varmistamaan viimeisen nousuni yläkautta, sillä reitti autolle alkoi kallioseinämän huipulta. Kiertämällä kauempaa toki pääsisi kävellenkin, mutta sitä ylpeyteni ei sallinut.

Voihkaisin ja keräsin tahdonvoimani. Sentti kerrallaan aloin raahata itseäni seinää ylöspäin. Pylly painoi tonnin, sormet lipsuivat näkymättömän pieniltä kohoumilta kallion pinnassa ja kynnet repeilivät. Housun polvi rasahti rikki, ja hiki valui silmiin. Reidet tutisivat krampissa, ja kolhuiset polvet ulvoivat armoa.

Ensimmäisen ulkokiipeilyn viimeisen nousun
viimeiset kymmenen metriä jäljellä (Melo, Nokia)

Mutta pääsin sen viimeisen nousun. Ja olin riehaantuneen onnellinen kankeasta suorituksestani.

Seuraavana päivänä jouduin pukeutumaan töihin hameeseen, koska sormet eivät taipuneet laittamaan farkkujen nappia kiinni. Hame ei ollut viehättävä näky, sillä sukkahousujen läpi kuulsivat polvet, jotka olivat verillä viimeisten kallioseinämetrien irvihampaisesta ponnistelusta, jolloin en enää edes yrittänyt varoa kolhimasta itseäni.

Tuon mahtavan kokemuksen jälkeen kävin ponnekkaasti hetken aikaa seinäkiipeilemässä kiipeilykeskuksella. Mutta sitten se vain loppui. Alkaakseen myöhemmin taas samalla innolla – vain loppuakseen uudelleen ennen kuin sain kunnon otetta lajiin.

Rakastan korkealla seinällä olemisen tunnetta ja nautin kiipeämisestä. Suhteeni seinäkiipeilyyn on kuitenkin ollut katkeransuloinen on/off-rakkaustarina. Haluaisin niin polttavasti osata kiivetä kallioseiniä kuten se muistikuvieni sulavaliikkeinen kiipeilijä. Mutta jostain syystä en ole saanut itseäni keskittymään seinäkiipeilyn tekniikan harjoitteluun sen vaatimalla intensiteetillä. Niinpä olen aloittelijan “voima korvaa taidon” -tekniikalla aina joskus käynyt punnertamassa erilaisilla seinillä sisällä ja ulkona toivoen, että jonain kertana asiat loksahtaisivat kohdilleen.

Mont Blancin huipulta palatessamme juttelin huiputusoppaani Albyn kanssa kalliokiipeilyn tekniikan harjoittelusta. Alby puhui “kiven lukemisesta” ja suositteli minulle lisää kalliokiipeilyn treenaamista, koska hänen sanojensa mukaan minulla on “taipumusta lukea kiveä hyvin”.

Aluksi en sanonut mitään. Olin päiväkausia hössöttänyt oppaalle vuorista. Nyt minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että ainoa tapa saada lajiin suoraan liittyvää tekniikkaharjoittelua Suomessa ympäri vuoden “ei oikein etene”. Mutta keskustelu soljui rennosti, ja lopulta kerroin Albylle seinäkiipeilyjumistani: kallioilla viihdyn, mutta sisäkiipeily jotenkin vaan aina jää.

Alby hymyili vakavalle ilmeelleni ja sanoi vahvalla italialaisaksentillaan:

– Don’t worry about that! If you really want to learn mountain climbing, you have to understand the rock. It seems to me, that you love the mountain, not the climbing wall inside. So, be inspired by the mountain. But learn to climb it one rock and one wall at a time!

Palattuani kotiin Sveitsistä kaivoin seinäkiipeilytossut kaapin perukoilta, pyörittelin niitä hetken käsissäni ja aloin sitten googletella ensi talven seinäkiipeilykoulutuksia. Jotenkin minusta tuntuu, että mustelmia taitaa olla taas luvassa.

What goes up, must come down – alas Alppien katolta

By Janiina

On September 9, 2016

In alpit, alppikiipeily, blogi, chamonix, Coulier du Goûter, Gouter, Gran Coulier, kalliokiipeily, matkablogi, mont blanc, pope's route, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Viimein olin perillä, Mont Blancin huipulla.

Väsynyt mutta onnellinen, mutta väsynyt
(kuva ei ole ihan huipulta vaan alempaa)

Olin valmistautunut kaksi vuotta. Yrittänyt kahdesti, huiputtaen matkalla kaksi muuta vuorta, yrittäen kolmattakin. Olin vaeltanut halki jäätiköiden, ylittänyt railoja, kiivennyt jää- ja kiviseinämiä, tasapainoillut harjanteilla, tampannut loputtomasti ylämäkeä ja ponnistellut kivikoissa ja kalliolla. Tuntenut ihollani jäisen viiman ja auringon poltteen sekä hapot lihaksissa, haukkonut ohutta ilmaa ja häikäistynyt auringossa. Olin tuntenut iloa, jännitystä, huolta ja uupumusta.
Paljonko aikaa tarvitaan tavoitteessa, kun on tehnyt matkaa kaksi vuotta?

Kaksikymmentä minuuttia.
Sen verran aikaa vietin Mont Blancin huipulla ennen kuin komensin uupuneet raajani paluumatkalle. Ja olin täydellisen onnellinen.

Paluumatka pitkin huippuharjannetta alkoi kevyemmin, sillä alaspäin kiipeäminen väsyttää lihaksistoa eri tavalla ja vähän eri kohdista kuin ylöspäin ponnistelu. Endorfiinit jylläsivät suonissa, ja sydän jyrisi niin, että olin varma takanani astelevan Albyn kuulevan sen myös.

Hetkellinen voimaantumisen tunne kuitenkin väistyi aika pian. Kun polveileva lasku kääntyi hiukankin nousuksi, vauhtini hiipui ja jouduin pysähtymään haukkoakseni henkeä.
Väsymyksestä huolimatta mieltä ei saanut päästää herpaantumaan. Suurin osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla. Jokainen askel vaatii entistä enemmän harkintaa; uupuneen jalat eivät aina tahdo osua tarkasti kohdilleen.

Alastulo huipulta meni kuitenkin sujuvammin kuin olin odottanut. Mielialaani ei laskenut edes havainto, että vaellussauvani oli kadonnut huippuharjanteen juurelta. Albyn sauva oli tallessa, mutta minun uusi sauvani oli ilmeisesti varastettu. (Oli aika epätodennäköistä, että kyseisestä paikasta se olisi muuten hävinnyt.)
Aluksi ihmettelin Albyn voimakasta reaktiota varusteen katoamiseen. Ajattelin vain: “ihan sama, onhan minulla kotona toinen.” Mutta pohtiessani asiaa tarkemmin, ymmärsin Albyn suuttumuksen: lajin sisäinen solidaarisuus kärsii melkoisen kolauksen, jos noissa oloissa ei voi luottaa kanssakiipeilijöihin. Kuka tulee vuorelle lähes viiden tuhannen metrin korkeuteen varastamaan toiselta varusteen, joka saattaa olla turvallisuuden näkökulmasta tärkeä?

Kun asiasta myöhemmin isommalla porukalla keskusteltiin, joku kiipeilyryhmästä ehdotti, että ehkäpä vaellussauva oli otettu tarpeeseen. Siitä ajatuksesta päätin pitää kiinni, sillä jos sauvani meni toisen hätään avuksi, annan sen ilomielin.

Kun palasimme Vallet Hut -hätämajalle, meitä huiputuksesta odottamaan jääneet Teemu ja Arttu
nappasivat minut karhumaiseen halaukseen. Myös Juuson ja Jobon köysistö saapui pian, vaihdoimme kuulumisia ja lepäsimme hetken majan pihalla. Sitten jatkoimme matkaa kohti Gouterin majaa, jossa viettäisimme seuraavan yön.

Huippuharjanne paluumatkalla

Vaikka oli vasta puolipäivä, takana oli yli kymmenen tuntia kiipeämistä yli 4000 metrin korkeudessa ilman lepoa, lukuunottamatta muutaman minuutin mittaisia taukoja. Molemmat köysistöt liikkuivat yhtä hitaasti, mutta aikani kuluksi tutkiskelin väsymystäni, koska se tuntui oudolta. Lihakseni eivät enää palautuneet entiseen tapaan, vaan uupumus tuli taukojen jälkeen aina vain nopeammin. Pienikin ylämäki pakotti minut pysähtymään huohottamaan. Eräs merkille pantava asia oli, että minua nukutti jatkuvasti. Kello oli kaksitoista päivällä, ja olimme liikkeessä, mutta jatkuvasti silmäni tahtoivat painua umpeen.

Juttelin noista tuntemuksistani myöhemmin ryhmänjohtajamme Teijan kanssa. Ihmettelin, kuinka kuntoni lopahti kuin seinään. Teija teki muutamia kysymyksiä huiputusmatkani kulusta ja sanoi lopulta:

– En usko, että kuntosi tai voimasi loppuivat. Näin sinun vielä hyppivän ilosta 4200 metrissä ennen huiputukseen lähtemistä. En myöskään täysin allekirjoita sitä, että akklimatisaatiosi taso olisi ollut päätekijä. Minä luulen, että unohdit syödä riittävästi ja siksi energiasi loppui.

Totta. Kuten viime vuonna Monte Rosalla, nytkään ruoka ei maistunut korkealla, ja huiputuksen loppuvaiheessa en muistanut koko asiaa. Albyn käskystä olin syönyt pari palaa suklaata, mutta loputtoman pitkä ja melkoisen raskas huiputuspäivä kuluttaa tuhansia kaloreita. Vaikka kuinka tankkaisi ennakkoon huolella, jatkuva energiansaanti on tärkeä osa suoritusta. Siispä käsi ylös vaan virheen merkiksi: oma moka, oli tästä puhuttu.

Matkalla Gouterin majalle huomasin myös, että ensimmäisen kerran edellisenä yönä oikeassa jalkaterässä tuntemani kipu (jonka olin tähän asti ohittanut) tuntui aina, kun alamäessä varpaat painuivat vasten kengän etuosaa. Pitäisi varmaan katsoa, mitä siellä oikein oli tapahtunut. Myöhemmin sitten.

Mutta kaikki muu unohtui, kun pääsimme majalle. Raahasin varusteet varustehuoneeseen, reppuni makuusaliin punkkani viereen ja rysähdin ruokasalin pöytään. Halusin vain ruokaa ja sitten nukkumaan.

– Hei! Ei hieno nainen nuku ravintolassa!

Havahduin Juuson virnistellen huutelemaan kommenttiin. Vastasin jotain mukamas-nokkelaa ja samalla minua nauratti, sillä hänen omatkin luomensa lupsuivat. Pöydässä oli hiljaista kaikkien keskittyessä syömään mahdollisimman nopeasti. Ruoan jälkeen painuimme sänkyyn, josta pääsin ylös hädin tuskin sen verran, että kävin illallisella, palatakseni mahdollisimman nopeasti taas vuoteeseen.

Päivä 8: Coulier du Goûter ja paluu Chamonix’iin

Ei sallittu myöhään nukkumista seuraavanakaan aamuna, sillä paluureitillä oli vaaranpaikka, Coulier du Goûtier, joka olisi turvallisinta ohittaa aamuyön varhaisina kylminä tunteina. Niinpä heräsimme taas neljän aikaan aamiaiselle.

Oloni oli karmaiseva: päätä särki hurjasti, silmät punoittivat ja kirvelivät, nenä oli tukossa ja yleinen olo oli kurja. Edellisestä suihkusta oli aikaa, ja hammasharjakin oli jäänyt Gonellan majalle, kun minimoin huiputuskuormaani. Mutta samaan aikaan lihakset tuntuivat vahvoilta ja palautuneilta. Väsyneiltä tietenkin, mutta edellisen päivän lähes kontrolloimaton olo oli poissa.

Myös muut ryhmäläiset valittelivat päänsärkyä ja huonovointisuutta. Alby totesi sen johtuvan Gouterin majan sijainnista yli 3800 metrin korkeudessa. Hänen mukaansa Alpeilla ei ole tarpeen yöpyä niin korkealla, koska yli 4000 metrissä vain käydään huiputtamassa. Siksi akklimatisaatiomme ei ollut sillä tasolla, että yö näin korkealla sujuisi ilman jälkiseuraamuksia.

Viiden korvilla astuimme ulos varusteet selässä ja otsalamppujen valokeilat aamuyön pimeyttä pyyhkien. Olimme innoissamme, sillä palatessamme tätä kautta näkisimme toisenkin Mont Blancin huiputusreitin: kiipesimme ylös huipulle Pope’s route -reittiä ja palasimme alas Gouterin reittiä (lähestymisen vertikaalinousu 1445 m). Samalla tulimme ylittäneeksi valtioiden rajat kiipeämällä Italiasta Ranskaan. Aika siistiä, vai mitä?

Ensimmäisenä vuorossa oli jyrkän kiviseinän laskeutuminen osittain kiinteiden vaijereiden avulla. Matkaa oli yhteensä noin 800 vertikaalimetriä ja varsin jyrkässä kulmassa. Oppaat pitivät yllä hyvää tahtia ja ankaraa kuria. Jyrkällä seinällä jokainen askel tulee katsoa tarkkaan, jotta kiviä ei lähde putoamaan. Putoava kivi, pienempikin sellainen, nimittäin voi olla erittäin vaarallinen alapuolella olijoille osuessaan tai pahimmassa tapauksessa aiheuttaessaan vyöryn.

Minä niin pidän kivikoista ja jyrkistä kallioista, vaikka hiki niissä temutessa tuleekin! Nautin laskeutumisesta täydestä sydämestäni ja sain Albylta kehuja, että “osaan lukea kalliota”.

Kivisen seinän alapäässä, juuri ennen kuin siirryimme reitin vaarallisimpaan kohtaan, Gran Coulierien muutaman kymmenen metriä leveään kiviränniin, kohtasin yllätyksen: yhtäkkiä kalliolta alapuoleltani kuului ääni, jonka tunnistin.
– Hei Pette! tervehdin viime vuoden opastani, joka nosti katseensa hämmästyneenä:
– No mutta katsos ***kele! Pääsitkö huipulle?

Vaihdoimme muutaman sanan, mutta vaarallisessa paikassa pitkään keskusteluun ei ollut mahdollisuutta. Pette onnitteli minua huiputuksesta ja jatkoi sitten ryhmänsä luotsaamista ylös, meidän jatkaessa alas.

Tuota kivikourua on vaikea kuvailla, ja aikaa valokuvaamiseenkaan ei ollut. Nelisenkymmentämetrinen irtokivistä ja hiekasta koostuva ränni kivikon vierellä on arvaamaton. Oppaat voivat vain pitää ylärinnettä silmällä ja pyrkiä ennakoimaan mahdollisesti putoavien kivien reittiä ja nopeutta. Ohjeet olivat yksiselitteiset:
– Mennään nopeasti. Kun käsketään “mennään”, mennään niin nopeasti kuin mahdollista. Jos sanotaan “seis”, pysähdytte siihen paikkaan, ettekä liiku ellei toisin sanota.

Meidän köysistömme meni edellä. Jännitys sykki ohimoilla, kun Alby kiidätti meidät puolijuoksua rännin halki. Köysistömme pääsi yli yhdellä nopealla rykäisyllä. Teemun, Juuson ja Jobon köysistö sen sijaan joutui pysähtymään keskelle ränniä välttääkseen eteensä putoavat kivet. Loppu hyvin, kaikki hyvin kuitenkin.

Kun pääsimme pois pahamaineiselta alueelta, oppaiden hartiat laskivat silminnähden. Jäätikön ylitys ja sitä seurannut kivikkoinen polku menivät sutjakkaasti jutellessa. Niin kuljimme Gouterin reitin lähestymisosuuden paluumatkan (1445 vertikaalimetriä) alle neljässä tunnissa, joista Coulierilla (kiviseinällä ja “rännissä”) vietettiin alle kaksi. Ihan kohtuullinen tahti mielestäni!

Päänsärky ja yleinen vointini paranivat nopeasti laskeutuessamme. Kävelyn lomassa Alby otti puheeksi, että oli huomannut minun nauttivan erityisen paljon korkeista kohdista kallioilla, sekä Gonella majan lähestymisessä pari päivää aiemmin että tänä aamuna kiviseinällä. Kuulemma kalliolla hymyilin kuin aurinko.
– I think, you would really enjoy the Dolomites and Via Ferrata. You could manage bit more demanding program.

Siemen oli kylvetty.

Saavuimme vuorijuna-asemalle ja matkustimme Chamonix’iin ensin vuorijunalla, sitten gondolihissillä ja lopulta bussilla. Ryhmämme tuoksui varmasti hurmaavalta!

Viime vuonna sentään ehdin kotiin asti ennen kuin aloin kaivata takaisin vuorille. Nyt sitä mukaa kun ilman happipitoisuus lisääntyi, kasvoi haikeuden tunne sisälläni. Tämä kuume ei taida olla paranevaa sorttia.

…vaikka en voi väittää, etteikö kuuma suihku Chamonix’ssa olisi maistunut mannalta!

Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus

By Janiina

On August 11, 2015

In dufourspitze, janiina ojanen, kalliokiipeily, marko laukkanen, monte rosa, olli salpakoski, pette halme, seikkailu, vuoren huiputus, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Päivä 6: Huiputuspäivä!

En muista, ehtikö herätyskello soida, kun pomppasin jalkeille. Kello oli 01.30, ja majan käytävillä oli käynnissä täysi hulina. Huipulle on lähdettävä ennen kolmea, jos mielii takaisin ennen kuin iltapäivän kuuma aurinko tekee jäätikön serakeista (jääseinämästä ulos työntyvä ns. riippujää) ja railoista entistäkin ennalta-arvaamattomampia ja vaarallisempia.

Söimme nopean aamiaisen ja siirryimme valmistautumaan lähtöön. Kukaan ei juuri puhunut. Olin teipannut jalkateräni, mutta silti minulta pääsi inahdus, kun työnsin jalat ylävuoristokenkiin. Vieressäni pukeutuva Pette vilkaisi minua, mutta ei sanonut mitään.

Yö oli pimeimmillään, mutta taivaankansi oli täynnä tähtiä. Kuu näytti olevan kauempana kuin
yleensä. Tai ehkä se vain näytti normaalia pienemmältä pimeässä hohtavien valkoisten huippujen keskellä. Ilma oli odottamattoman lämmin, mutta öisestä tuulesta saattoi aistia jäätikön läheisyyden. Vatsanpohja muljuen kiinnitin varusteet ja sytytin otsalamppuni hiukan tärisevin käsin. Kun astuin terassin pihavalon keilan ulkopuolelle, jännitys katosi ja tilalle tuli jotain muuta. Kävi miten kävi, enää en voisi epäonnistua: olin jo onnistunut.

Ensimmäisen tunnin vaelsimme nopeassa tempossa halki kivikkoalueen. Oli ehkä hyvä, että näin vasta paluumatkalla, kuinka valtava se oli. Muutoin olisi saattanut iskeä rimakauhu. Saavuimme pilkkopimeän jäätikön reunaan, kiinnitimme jääraudat ja valjaat ja asetuimme kahteen köysistöön: Pette, minä ja Laku sekä Morgan, Tomi ja Mikko.

Railoalueella lumisillalta horjahtanut kanssavaeltaja saatiin takaisin polulle

Jäätikköalueen pelottavin osuus oli heti alussa. Kymmenien metrien syvyiset railot olivat paikotellen jopa metrien levyisiä. Pette käski pitää hakut valmiudessa, köydet kireällä ja huomion herpaantumattomana. Yhtään askelta ei saanut ottaa katsomatta, että alusta kantaa. Polkumme kiemurteli railojen välistä. Ennen jokaista ylitystä Pette tarkisti lumisillan kantavuuden tai railon reunat, mikäli tarkoitus oli hypätä sen yli. Matkalla hän auttoi paikallisoppaan köysistön viimeisenä kulkeneen, lumisillalta horjahtaneen miehen takaisin polulle.

Railoalueen jäädessä taa, taivaanranta alkoi hiljalleen sinertää. Alkoi loputtomalta tuntunut taivallus yläviistoon halki valkoisen jääkentän. Nousu näytti loivalta, mutta se jatkui silmänkantamattomiin ja ohenevassa ilmassa, raskaissa jalkineissa ja upottavassa lumessa eteneminen oli hidasta.

Olimme kulkeneet vajaat kolme tuntia, kun jalkojeni pakotus muuttui kivuksi. Kengissäni oli uudet nauhat ja ne tahtoivat löystyä. Koetin tempoa nauhoja kireämmälle, mutta säären turvotus teki kiristämisestä kivuliasta ja uudet nauhat liukuivat niin, että solmut löystyivät nopeasti. Kerroin Pettelle ongelmasta ja hän auttoi kiristämään nauhoja. Kiristysvaihe nosti kyyneleet silmiin, mutta tiukka nyöritys asetti jalan paikalleen ja helpotti hetkellisesti. Matka jatkui, mutta hetken kuluttua kipu palasi taas.

Sininen hetki jäätiköllä

– Auringon noustessa saat pyytää tauon, lupasin itselleni ja saadakseni jotain muuta ajateltavaa aloin laskea askelia, kuten vammaiskiipeilijä Opa kertoi tehneensä hankalalla hetkellä. Aina sataan asti ja sitten alusta uudelleen. Jäätiköllä tahti on todella hidasta ja askeleen pituus on ehkä noin 30–40 cm. Puoli tuntia myöhemmin (tai ehkä siinä oli kulunut pidempikin aika) olin laskenut sataan monta kertaa ja vilkaisin ylös. Vuoren harjanteelle johtava satula ei ollut tullut yhtään lähemmäs. Taivaanrannassa kuulsi ohut valokaistale ja sininen hetki värjäsi maiseman. Kipu akillesjänteiden kohdalla oli niin kova, etten kestäisi auringonnousuun.
– Pette, pidetäänkö strategiapalaveri? En pärjää näiden jalkojen kanssa.

Jalkojen teippausta ja kyyneliä

Auringon ensisäteiden suukottaessa vuorten huippuja ja yhtäkkiä valaistessa jäätikön, istahdin polun viereen ja revin jääraudat ja kengät pois jaloistani. Iho ei ollut rikki, mutta kipeyneet kohdat akillesjänteiden alueilla sinersivät, toinen jalkapöytä oli kirkkaanpunainen ja molemmat nilkat turvoksissa. Pette kaivoi ensiapulaukustaan paksua teippiä ja varmoin ottein teippasi molemmat jalkani. Hän pyysi anteeksi hiljaisella äänellä aina, kun ulvahdin kivusta.
– Anna mennä vaan, vastasin.

Matka jatkui, ja minä laskin askelia. Pari kertaa pyysin minuutin tauon, jotta saisin hetken hengähtää. Kiipeäminen kävi raskaammaksi mitä ylemmäs tultiin ja kivun takia pidätin hengitystä jokaisella askeleella hiukan, mikä tietysti sai minut hengästymään. Mietin luovuttamista ja sitä, olisiko Laku vihainen. Ei olisi. Olisiko se noloa. Ei olisi. Mutta sitten mieleeni nousivat tyttäreni kasvot, kun hän sanoi, että saan lähteä vuorta valloittamaan vain, jos tuon hänelle huipulta kiven. Silloin minulla ei ollut sydäntä kertoa, että Mont Blancin huipulla ei ole kiviä, koska se on jäätikön peitossa. Mutta Monte Rosalla on kivihuippu. Minähän perkele soikoon hakisin sen kiven! Jatkoin askelten laskemista.

Tämä on ihan mahtavaa!

Kiipesimme hitaasti jäätiköltä harjanteelle johtavaan satulaan. Pette lyhensi köyttä, sillä harjanne on vain alle metrin levyinen ja sen molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Aurinko näkyi paistavan harjanteen huipulla. Tuuli muuttui jäiseksi viimaksi. Tamppasimme harjannetta hitaasti ylöspäin auttaen hakuilla. Vaikeissa kohdissa Pette meni edeltä ja varmisti meitä lukitsemalla köyden hakun tai kiven avulla. Entistä lyhyempi ja sivuttain kulkeva askellus vähensi kipua. Harjanne oli niin jännittävä kiivettävä, että unohdin kaiken muun, käännyin Lakua kohti ja hymyilin niin, että tuuli vihloi hampaissa:
– Tämä on ihan mahtavaa!

Harjanteen jälkeen alkoi huiputuksen viimeinen vaihe, noin parin sadan metrin (ihan puhtaasti oma arvioni, mikä voi mennä ihan metsään) mittainen kalliokiipeilyosuus. Siellä me olimme: 4500 metrin korkeudessa ja kalliokiipeilimme polveilevaa reittiä navakassa tuulessa vieressä hurja pudotus. Pette tietenkin huolehti varmistuksesta ja ohjeisti meitä tiukoissa paikoissa. Olimme lyhyessä köydessä, mikä edellytti jatkuvaa kommunikointia minun ja Lakun välillä: kerroimme ääneen toisillemme, mitä aioimme tehdä seuraavaksi, autoimme ja neuvoimme toisiamme. Muuten oli vaara, että oma köysi loppuisi kesken liikkeen tai nykäisisimme toista omalla liikkeellämme.

Harjanteen yläpäässä

Päätä ei särkenyt, mutta posket ja luomet tuntuivat hiukan oudoilta, silmiä kirveli aurinkolaseista huolimatta ja vatsassa oli kummallinen kuvotuksen tunne, joka jatkui koko sen ajan, jonka olimme ylhäällä. Oikea jalka oli hiukan tunnoton ja kiivetessä ponnistaminen sattui, oli kyseessä kumpi jalka tahansa. Mutta muuten vointini oli hyvä. Vaikka liikkuminen oli vaikeampaa ja raskaampaa ja ilman alhaisemman happipitoisuuden tunsi selvästi (haukottelin jatkuvasti hapenpuutteesta), ei minua väsyttänyt ja lihakset palautuivat nopeasti parin minuutin levolla.

Kun viimein näin punaisen huipun kylpevän aamuauringossa edessäni, tunne oli sanoinkuvaamaton.
– Kaksikymmentä metriä! huudahti Pette rohkaisevasti, hymyili aurinkoisesti ja näytti minulle peukkua, kun sadatellen ponnistin korkean lohkareen yli. Jalkojeni teippauksen aikana Morganin tiimi oli jatkanut matkaa, ja nyt he seisoivat huipulla kannustaen meitä jokaisella askeleella.

8.8.2015 noin klo 10 toteutui Vuorenvalloitus-unelmani, kun huiputin Monte Rosan (Dufourspitzen), kaikki 4634 metriä!

Vuorenvalloitus 2015 Monte Rosan huiputus

Vuorenvalloitus 2015 virallinen huiputustuuletuskuva (kuva: Mikko Lautala)

Ei ole sanoja kuvaamaan hetkeä huipulla. Oppaamme onnittelivat meitä. Taoimme toisiamme hartoihin, halasimme ja juhlimme addrenaliiniryöpsähdyksen vallassa. Mutta sitten tunnelma tyyntyi, kuin jokainen olisi halunnut pienen yksityisen hetken vain itselleen. Käänsin selkäni muille, hymyilin polttavasti kasvojani pyyhkivälle auringolle ja tiesin, etten koskaan unohtaisi sitä hetkeä. Parasta unelman toteutumisessa ei ole itse saavutus. Eikä edes koko matka, vaikka niin luulin. Vaan rauha, jonka se antaa.

Paluumatka kesti nelisen tuntia. Ensin laskeuduimme köysien avulla huipulta vuoren seinämää alas jäätikölle. Aurinko oli polttavan kuuma ja hien virratessa marssimme nopeassa tahdissa halki jäätikön, pois auringossa vaarallisiksi muuttuvien serakkien ulottuvilta. Alaspäin kävellessä saatoin pitää nilkkaa jäykempänä, ja kipu oli siedettävää. Tosin olin huomannut Lakun alkaneen ontua. Raskas matka oli polvelle liikaa, ja miehen askel oli koko ajan raskaampi.

Saapuessamme jäätikön railoalueelle, aloimme olla uupuneita. Kuljimme hiukan kompuroiden ja pidimmekin pidemmän tauon ennen railojen valtakuntaan astumista. Iltapäiväauringossa railot olivat pelottavampia kuin yöllä. Pette lopetti jutustelun ja keskitti täyden huomionsa reitin selvittämiseen. Ohjeet tulivat tiukkoina käskyinä ja kerran sain sapiskaa, koska köysi oli liian löysällä. Jäätikön hiljaisuudessa saatoimme kuulla tippuvan veden äänen ja voin vakuuttaa, että se ei ole mukava ääni silloin, kun olet aikeissa astua lumisillalle.

– Tässä tulee nyt vielä hiukan ylimääräistä jännitystä reissun päätteeksi, Pette kääntyi katsomaan meitä. Seuraavat minuutit olivat ainoa hetki, kun minua on reissun aikana oikeasti pelottanut. Jouduimme kiipeämään ja hyppäämään muutaman erittäin ikävän railon yli. Lumi oli sohjoista ja askeleet lipsuivat. Puristin hakkua kädessäni. Kipeillä jaloilla ei ponnistus ollut oikein kunnossa. Kerran kompuroin ja kaaduin hypyn jälkeen niin rytinällä, että hetken olin varma, että nyt jos koskaan käy huonosti. Myös Laku oli vakava ja pinnisteli tosissaan. Mutta kiitos taitavan oppaamme, me pääsimme turvallisesti kivikon laitaan.

Viimeisen kivikkopinnistyksen aikana ehdimme vielä saada rankkasateen ja ukkosen niskaamme. Kivikossa mittasuhteet ja etäisyydet katoavat. Tuntuu kuin kävelisit loputtomasti ilman, että maali tulee yhtään lähemmäs. Mutta loppuvat ne pitkätkin matkat. Noin 12 tuntia sen jälkeen, kun astuin ulos terassin ulkovalon keilasta, saavuimme takaisin rättiväsyneinä mutta rähjäisen onnellisina.

Voihkaisten riisuin kengät, ja Laku repi teipit jaloistani. Jalkaterissä ei ollut haavaumia, mutta ne olivat ikävän väriset ja turvoksissa. Toinen niin turvonnut, että paksu urheiluteippi oli revennyt kengän sisällä. Kun siistiydyin ruokailua varten, peilissä odotti korkean ilmanalan minulle tarjoama yllätys: kasvoni olivat turvonneet hurjannäköisiksi, aurinko oli polttanut niskan ja kaulan, vaikka yritin rasvata jatkuvasti, ja silmäni olivat kirkkaanpunaiset. Tarkemmin katsottuna koko kehoni oli omituisen pöhöttynyt ja nivelet kuin hiukan jumissa.

Kun saavuimme takaisin vuoristomajalle, oli iltapäivä. Etukäteen olin miettinyt, miten saisimme koko pitkän illan kulumaan. Eipä olisi kannattanut käyttää aikaa sen pohtimiseen. Saapumisen jälkeen söimme lounaan ja kaaduimme sänkyyn, heräsimme vain illalliselle palataksemme samantien nukkumaan.

Päivä 7: Ontuva paluumatka

Aamulla heräsimme pitkien yöunien jälkeen. Aamiaisella polttava puheenaihe olikin se, miten ihmeessä tällä majalla pystyi nukkumaan niin hyvin.Yleensä korkealla nukkuminen on hankalaa, ja esimerkiksi harjoitushuiputuksessa Vincent-Pyramiden Mantovan majalla valvoin melkein koko yön. Pakkasimme ja valmistauduimme palaamaan lähestymispäivän reitin takaisin. Paikkasin jalkani kotimatkaa varten kuten parhaiten taisin.
– Jalat taitavat olla yhä kipeät: kuulin äsken karjahtelusi eteisessä, kun puit kenkiä, Mikko taputti minua kannustavasti olalle, kun lähdimme kohti paluumatkan ensimmäistä kivikkoista rinnettä. Olin vielä enemmän huolissani Lakusta, joka ontui jatkuvasti enemmän. Loppumatkasta näin, kuinka hänen vauhtinsa hidastui ja hän nosti jalkaansa käsien avulla kiivetessään kivien yli. Mutta tiukka äijä, ei inahtanutkaan.

Tuskin pääsimme pois Monte Rosa Hütten pihasta, kun alkoi ukkonen ja rankkasade, jotka jatkuivat koko paluuvaelluksemme ajan. Likomärkinä saavuimme Rotenbodenin juna-asemalle ja edelleen Zermattiin, josta matka jatkui Petten autolla takaisin Verbiereen. Oli kuin vuori olisi halunnut vielä lopuksi sanoa viimeisen sanan. Mutta Morgan nauroi iloisesti ja kiteytti koko porukan ajatukset:
– Ei se olisi seikkailu, jos se olisi helppoa!

Vuorenvalloitus 2015 Monte Rosa / Dufourspitze