Category: kalliokiipeily Page 1 of 3

Voitko uskoa, missä minä olen?! – Cima d’Ambrizzolan huiputus

Aamulla herätessäni ensimmäinen ajatukseni taisi koskettaa reisiäni, jotka muistuttelivat edellisen päivän vauhdikkaasta menosta Cima Grandella. Heti ensimmäisen ajatuksen kintereillä säntäsi riemastus onnistumisesta muassaan kuplivan iloinen jännitys tämän päivän haasteista. Vähän virnistytti sekin, että olimme tohinoissamme unohtaneet kysyä oppaaltamme Fabriziolta, minne oikeastaan olimme menossa. Mutta ehkäpä se kertoo jotain kiipeilyparini Heikin ja minun luottamuksesta opastamme kohtaan: hän tuntee rajamme ja tietää halumme oppia uutta ja tarttua aina suurempiin haasteisiin. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: tänään päästäisiin pystysuorille seinille!

Rutistusta seinällä
kuva: Heikki

Tässä kohtaa pitää hiukan taustoittaa: Pari kuukautta sitten kolautin oikean jalan (kyllä vaan, taas se sama jalka) kipeästi kiipeilyseinällä. Siitä lähtien oikea peukalovarvas ja vaivaisenluu ovat olleet kipeinä ja välillä turvoksissa, paikoitellen niin kipeinä, että olen viikkokausien ajan suosinut varvastossuja jalkineina.  Epäilin jo varpaassa olevan hiusmurtuma, mutta nilkan hermovauriota tutkittaessa jalka magneettikuvattiin. Koko jalan magneettikuvaa tutkiskellut lääkäri ei maininnut varpaasta mitään, joten oletan varvasvaivan olevan vain tulehtunut jänne tai jokin muu vastaava. Treenitauko ei tässä vaiheessa ole vaihtoehto, joten olen vain yrittänyt antaa varpaalle mahdollisimman paljon lepoa treenien ulkopuolella ja yrittänyt muistaa kylmähoitaa sitä iltaisin.
Kerron tämän siksi, että vaikka olen pystynyt suhteellisen normaalisti urheilemaan, kapeat kengät, erityisesti kiipeilykengät, ovat olleet varsin ikävät jalassa.

Innostuksen joukossa oli siis hiven huolta, kun nyt valmistautuessani päivän haasteisiin Dolomiiteilla tungin jo valmiiksi kipeät jalkateräni vaelluskenkiin ja pakkasin kiipeilytossut reppuun.

Ennen seinälle pääsyä olisi kuitenkin edessä useamman tunnin mittainen lähestymisvaihe, jonka ensimmäisen osuuden olimme päättäneet hoitaa hiukan epätavallisella keinolla. Aamupalan jälkeen Fabrizio nappasi meidät kyytiin, ja ajoimme Cortinan pyörävuokraamon eteen. En ole koskaan ajanut sähköavusteisella polkupyörällä, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Naureskelin hiukan hermostuneena, että pois turhat tasamaaharjoitukset ja suoraan vuoriteille vaan!

Sähköpyörillä lähestyminen
kuva: Fabrizio

Sähköpyörän rungossa oleva pieni sähkömoottori avustaa vain silloin, kun pyörän polkimia polkee. Kyseessä ei siis ole mopomainen ajoneuvo; sähköpyörä lisää polkemisesta syntyvää voimaa vain sen verran, että “ebike” luokitellaan liikenteessäkin ihan tavalliseksi pyöräksi. Kuitenkin meille ero oli merkittävä: ilman tuota lisäbuustia tuhannen vertikaalimetrin lähestymisnousu vuoristotietä pitkin tavallisella polkupyörällä olisi aika rankka operaatio.
Mutta lisävääntöä tai ei, vapaamatkalaiseksi tässä ei pääsisi, sen tulisimme pian huomaamaan.

Olen toki pyöräillyt jonkin verran, onhan se osa treeniohjelmaakin. Mutta moottorilla varustetulla kaksipyöräisellä ajamiseni rajoittuvat yhteen kertaan, jolloin 16-vuotiaana sain kokeilla kesätyöpaikan skootteria. Matka kesti noin 45 sekuntia ja se meni jotakuinkin näin: ensin varovainen ja hutera aloitus, sitten “tämähän on helppoa” -henkinen kaasutus, jota seurannut holtiton “kaasu pohjassa” -kurvailu päättyi isoon ojaan, jossa oli melkein metrin verran vettä. Noustessani ojasta näin esimieheni katseesta, että motoristin urani oli tullut päätökseen.
Rakastan vauhtia; nopeat autot, moottoripyörät, vuoristoradat ja niin edelleen, ovat lempipaikkojani, mutta aina matkustajapaikalta. En vain koskaan ole päässyt oppimaan nopeasti liikkuvien ajoneuvojen hallitsemista.

Niinpä tarvitsin muutaman haparoivan testauksen Cortinan kapeilla, aamuruuhkaisilla kaduilla. Alkuun hutera menoni saikin ehkä virnistelyitä osakseen, mutta ymmärtäväisesti paikalliset autokuskit antoivat tilaa, ja pian olin valmis lähtöön. Saimmepa vielä ennen lähtöä kepposteltua köyttä lainaamaan lähteneen Fabrizion kustannuksella: ajatus oli kaupasta soittaa hänelle ja kysyä tarvitseeko hän evästä. Miehen vastatessa puhelimeen, vakavoitin ääneni:

– Hei kuule, Heikki testasi fillaria ja on nyt ambulanssissa.

Ensin linjalla oli hetken ihan hiljaista. Sitten kuului epäröivä “Are you kidding me..?”, jota seurasi muutaman sekunnin päästä voimakkaampi “Yes, you are kidding me” ja röhönauru.
Myöhemmin Fabrizio paljasti, ettei syy jekkuni paljastumiseen ollutkaan huono valehtelutaitoni:

– In Cortina, there’s NOOOO way, you get an ambulance in less than an hour!

Ennen lähtöä tyhjensimme repuista aivan kaiken epäolennaisen Fabrizion autoon. Opas arveli, että ensimmäinen lähestymisosuus Rifugio Croda da Lago -majalle ottaisi pyörillä noin tunnin, ja matka majalta huipulle ja takaisin veisi noin viisi tuntia. Hän arveli, ettemme tarvitsisi eväitä, vain muutaman suklaapatukan ja hiukan vettä. Oman tiheän tankkaustarpeeni ja helposti romahtavan verensokerini tuntien kuitenkin nappasin mukaan useamman Ritter Sportin ja pari myslipatukkaa (mistä tulisin myöhemmin olemaan todella kiitollinen). Niiden lisäksi repussa oli vain kiipeilytekniset varusteet (kypärät, valjaat, karabiinit, nauhalenkit, brusik-narut ja niin edelleen), lämpöisemmät hanskat, takki, pari puffia, otsalamppu (josta en luovu yhdelläkään reissulla) ja pari muuta pikku tipelhööriä, joita pidin välttämättöminä. Matka saattoi alkaa.

Croda da Lago ja korkein huippu Cima d’Ambrizzola
kuva: Heikki

Ensin fillaroimme halki kauniin, vihreän laakson alati lämpenevässä aamuauringossa. Kukat tuoksuivat, puut havisivat kevyessä tuulessa, ja sydämeni lauloi renkaiden alla rahisevan hiekan luomaan melodiaan. Hetken kuluttua saavuimme lehtimetsän laitaan ja jatkoimme serpentiiniksi muuttuvaa jyrkästi ylös rinnettä kiemurtelevaa tietä auringonvalon maalatessa varjojen mosaiikkia kuluneen tien pintaan. Hiljalleen lehtipuiden raikas tuoksu muuttui Suomesta tutuksi auringonvalossa lämmeneen havun mattamaiseksi aromiksi, ja tiehen alkoi ilmestyä kuoppia ja koloja. Lauleskelin polkiessani ja ihastelin pyörän boost-vaihteen tehoa jyrkässä ylämäessä.

Tuntia myöhemmin lauluni oli tauonnut. Kuten sanottua, pyörän moottori tukee polkemista, mutta ei tee koko työtä puolestasi, ja ylämäki oli armottoman jyrkkä ja loputtoman pitkä. Olimme siirtynyt kuoppaiselle, kiviselle kinttupolulle, jossa upottavan hiekan joukossa puunjuuret ja isot kivenmurikat vuorottelivat. Pyörän hallinta oli muuttunut vaikeaksi, ja kun jouduin kerran pysähtymään, ei mäkilähtö möykyräisessä maastossa ollutkaan enää helppoa. Tavallista painavamman pyörän työntäminen 45 asteen ylämäkeen kuumaksi helteeksi muuttuneessa säässä imi mehut totaalisesti. Ärtyisästi soimasin itseäni:

– Seuraavan kerran, kun joku ehdottaa, että mennäänkö ajamaan pyörillä ylämäkeen yli tunniksi ENNEN vuorikiipeilyn aloittamista, sano vain “ei”.

Taas kuitenkin työ lopulta palkitsi tekijänsä, ja noin puoli tuntia myöhemmin saavuimme vuorimajan pihaan. 2046 metrin korkeudessa sijaitseva Rifugio Croda da Lago oli rakennettu ehkäpä kauneimmalle näkemälläni vuoriniitylle: sinne saavuttiin autoilta kiellettyä kuoppaista hiekkatietä, jota reunusti kukkea kesäinen niitty. Perinteisen näköinen italialainen vuorimaja sijaitsi kirkaan ja jääkylmän lammen rannalla. Havupuut keinuivat lempeästi puhtaan lammen rannoilla, ja lintujen viserrys sekoittui majaa pitävän pariskunnan pienen suklaasilmäisen vauvan sirkutukseen. Kaiken kauneuden yllä kaartuivat Croda da Lago -vuorijonon huiput kuin suojaten tätä pientä paratiisia.

Vasta edellisellä viikolla avatulla majalla oli vielä hiljaista, ja Fabrizio muistuttikin, että kauneudestaan huolimatta reitti on muutenkin paljon hiljaisempi kuin monet muut alueen reitit:
– Mieti edellisen reilun tunnin kiipeämistä jalkaisin. Se vie monta tuntia, että pääsee edes tänne, mistä kiipeäminen vasta alkaa!

Huokaisin ja yritin olla miettimättä hikistä selkääni sekä jo nyt pakottavia jalkateriäni ja hapottavia reisilihaksiani. Kiinnitimme pyörät majan pihan aitaan ja istuimme juomaan maailman parhaimmalta maistuvat cappuccinot ennen liikkeelle lähtöä. Kaunista kesäpäivää ihastellessamme majaa pyörittävän nuoren perheen isäntä näytti meille lumisia valokuvia edelliseltä viikolta ja kertoi, että takatalvi oli vaikuttanut tänne suuresti; vielä viikko sitten heidän saapuessaan tiellä oli ollut 70 cm lunta ja jäätä, ja perhe oli joutunut kaivamaan lapioilla reitin majalle. Tarina tuntui aivan uskomattomalta, kun istuimme siinä vihreän kukkakedon laidalla nauttimassa kuuman auringon suukoista poskillamme – mutta kertoo samalla siitä, kuinka suuria ja nopeita olosuhteiden muutokset ovat, kun noustaan merenpinnasta ylöspäin.

kuva: Fabrizio

Jälleen kehon palautuminen yllätti minut. Jo hetken istumisen jälkeen oloni oli latautunut ja olin valmis astumaan pienelle, lammen rannasta lähtevälle polulle, kohti kaukana yläpuolellamme taivasta vasten piirtyvää Cima d’Ambrizzola -huippua (2715 m). Kohde olisi eilistä Cima Grandea hiukan matalampi, mutta vaatisi vielä enemmän teknistä kiipeämistä: huipun saavuttaminen edellyttäisi useiden seinäreittien sarjaa.

Kohti huippua lähtevä polku kiemurteli ensin lammen rantaa ja sukelsi sitten matalaan, tukahduttavan kuumaan havupensaikkoon. Sen jälkeen edessä oli taas jyrkkä, valuva hiekkainen kivikenttä, jossa jokaista kahta askelta vasten valuin aina ainakin yhden taaksepäin. Aurinko paahtoi kuumasti, ja saapuessamme ensimmäisen köysistöä vaativan kivikon alareunaan, olimme hiestä märkiä.
Seuraavan parin tunnin ajan matkamme kulki pois pensaikoista, yli heinikkoisen kentän korkeammalle, missä paljas kivikko alkoi vuorotella upottavien sohjoisten lumikenttien kanssa.

Onnellisen selfie

Taas pari tuntia kului hikisen vaelluksen parissa tiukassa ylämäessä. Olin hiukan huolissani vauhdistamme, sillä Fabrizion ennusteaika seinille saapumiselle oli jo täyttynyt, mutta matka ei tuntunut päättyvän. Muutaman kerran olimme menneet reitiltä sivuun ja joutuneet palaamaan taaksepäin, mutta en voinut olla miettimättä, olimmeko paljonkin hitaampia kuin Fabrizio oli ennustanut. Onneksi kiipeilyparini Heikki taisi taas lukea ajatukseni ja muistutti minua muutaman kerran oman tahdin ylläpidosta. Muuten olisin luultavasti omien mietteideni huolestuttamana uuvuttanut itseni yrittämällä kiristää tahtia liikaa.

Lopulta polku nousi pystysuoran seinän juurelle. Lähdimme kulkemaan traversea eli poikkisuuntaista reittiä seinämän yli oikealle kiipeilykohdalle. Kun kulman takaa aukeni näkymä kalliokiipeilyvaiheen ensimmäisen reitin lähtöpisteelle, henkäisin syvään. Ilahtumisesta ja ehkä vähän pelosta. Siinä se oli, lähes suora seinä kohti pilviä, täällä reilusti yli 2000 metrin korkeudessa!

Hiukan epävakain sormin vaihdoin kiipeilytossut jalkaani ja muistutin itseäni siitä, että olin tehnyt tätä ennenkin, sekä sisällä että ulkona – vaikkakaan en tällaisessa paikassa. Heikille kerta oli ensimmäinen ulkoseinillä. Hänen kasvoiltaan oli vaikea tulkita, mitä vakavien silmien takana tapahtui, mutta oli kuin hänen silmiensä väri olisi tummunut pari astetta – niin keskittynyt ja intensiivinen miehen kiveä pyyhkivä katse oli.

Fabrizio kiipesi edeltä ja rakensi mennessään varmistukset ensimmäiselle reitille. Seisoimme Heikin kanssa hiljaisina odottamassa, ja Heikki varmisti Fabrizion kiipeämistä köyden avulla. Puhe oli tauonnut, ja molemmat olimme hyvin keskittyneitä. Kuin vuoren ilmakin olisi pysähtynyt seuraamaan odottavaa tunnelmaamme. Kun oppaamme oli ylhäällä ja varmistukset valmiina, kuului kutsuhuuto:
– Janiiiinaaaaa! You can climb!

kuva: Heikki

Vedin syvään hetkeä, huutaen vahvistin Fabriziolle olevani tulossa ja varmistin, ettei Heikki nousisi ennen kuin olisin ylhäällä. Täällä oli paljon irtokiveä, ja kivi tuntui murenevankin helposti. Jos putoaisin itse tai pudottaisin jotain, seuraukset alla kiipeävälle voisivat olla ikävät. Ainakin alkuun olisi hyvä pitää mieluummin hiukan liikaa väliä kuin kiirehtiä nousurytmin kanssa.

Sitten olin valmis. Hengitin syvään ja asetin tossun kärjen kiveä vasten. Kuin kone olisi käynnistynyt. Tunnustelevat sormeni löysivät koloja seinästä, tossujen kärjet imeytyivät pieniin kohoumiin ja koloihin, katseeni pyyhki reittiä yläpuolellani jatkuvasti suunnitellen seuraavia liikkeitä. Kaikki muut ajatukset katosivat. Oli vain minä ja lämmin kivi käteni alla.

Jossain reitin puolivälin tietämillä havahduin, pysähdyin ja katsoin ympärilleni. Täällä olin, keskellä pystysuoraa sileää seinää! Ympärillä oli sininen taivas, edessäni kivessä kulki ainoa polkuni eteenpäin ja alapuolella tuhansia metrejä matkaa alas.
Rakastan kiipeämistä ja vuoria, ja tunnen usein suuria ilon purskahduksia matkalla. Mutta suoranaista addrenaliiniryöppyä en ole aiemmin tunnistanut. Minulle kiipeämisestä syntyvä ilo on erilaista; vakaampaa, syvempää ja rauhallisempaa. Mutta nyt, siinä seinällä ollessani, musta lintu lensi ohitseni ja yhtäkkiä veri ryöpsähti suoniini eri tavalla kuin koskaan aiemmin.
Minun oli henkäistävä muutama kerta syvään, niin voimakas tunne oli. Äänessäni oli kyyneliä, riemua, vähän uhmaa ja jotain, mitä en edes itse tunnistanut, kun huusin alla vuoroaan odottavalle Heikille:

– Katso nyt! Voitko uskoa, missä minä olen?! Tämä ei voi olla totta!

Onnistuneen reitin iloa
kuva: Fabrizio

En kuullut Heikin vastausta, niin paljon veri kohisi korvissani. Tunsin sormieni alkavan täristä, ja hetken ajan suuri tunneryöppy muuttui joksikin pelkoa muistuttavaksi. Se velloi sisälläni niin, että maailma tuntui keinuvan, ja kaiversin sormenpääni niin syvälle kiven uurteisiin kuin taisin. Ajatukset kiersivät päätöntä kehää: “Hitto, missä olen. Nyt on tosi kyseessä. Tämä on oikeaa.”

Hetken odottelin sisäisen myrskyn laantumista ja tasasin hengitystäni. Sitten jatkoin matkaa. Ajatukset asettuivat, mutta oloni oli hiukan epävakaa, ja kehoon tärinä jäi vielä hyväksi toviksi. Vapisevin sormin ja tutisevin säärin kiipesin ylöspäin. Alkureitin rentous oli poissa, ja epävarmuus täytti mielen: tuntui vaikealta löytää tarpeeksi luotettavia otteita ja “kokosylihalauksella” yritin imeytyä kiveen kiinni ollakseni turvassa.

Pääsin reitin viimeisen lipan yli, nousin hiukan tutiseville jaloilleni. Hiukan suupielet vapisten hymyilin kurkistaessani lipan yli ja antaessani Heikille luvan nousta. Heikin kiivetessä annoin katseeni kiertää kauniissa Dolomiittien maisemassa ja hengitin rauhassa. Hiljalleen asiat asettuivat kohdilleen, veren kohina vaimeni, ja polvien tutina rauhoittui. Tunsin hetkellisesti maanpinnasta irronneiden siimojeni kiinnittyvän jälleen, ja olin taas kotonani vuorilla, turvassa.

Seuraavilla reiteillä pelko oli poissa. Itseluottamus kasvoi, ja uskalsin yhä rohkeammin etsiä itselleni sopivia reittejä sen sijaan, että orjallisesti yritin muistaa, mihin kohtiin olin nähnyt ensimmäisenä kiipeävän Fabrizion asettavan vakaat raajansa. Niin taitavan oppaamme työskentelyn seuraamisesta tuli nautittavaa katseltavaa. Yritin omaksua siitä mahdollisimman paljon ja ymmärtää, miksi hän valitsi kulloisenkin liikkeen.

Trust me, I know what I’m doing… right? – varmistan Fabriziota
kuva: Heikki

Omaksuimme rennon mutta ripeän rytmin. Fabrizio varmisti aina minut ensimmäisenä ja lähti sitten rakentamaan seuraavaa reittiä, minun jäädessä varmistamaan Heikkiä. Kiipesimme vahvasti. Vain kerran jouduin yrittämään reittiä kahdesti jouduttuani luovuttamaan tiukassa kivikuilussa, ja kerran Heikki pudottautui köyden varaan lepäämään. Emme puhuneet paljon, vain pakolliset ohjeistukset ja viestit sekä iloiset onnittelut reittien lopussa. Kaikki olivat keskittyneitä ja rauhallisia. Kiipeilyn ilo virtasi välillämme kulkevaa köyttä pitkin. Aurinko lämmitti kalliota, ja silloin tällöin tuuli pyyhkäisi hikikarpalot otsalta. Voi sitä onnea!

Reitit muuttuivat vaativammiksi ja kiipeämämme massiivisen kalliopilarin leveys kapeni jatkuvasti. Kuitenkin minulle tuli täysin yllätyksenä, kun yhden reitin jälkeen nousin Fabrizion rinnalle seisomaan, näin hänen iloisen hymynsä ja tajusin, että seinää ei enää ollut.  Huippu oli vain muutaman kivisen askelman päässä. Huikkasin Heikille ilo äänestäni pursuen:
– Se on täällä! Huippu! Se on ihan tuossa!

Nelisenkymmentä metriä alempana Heikki väläytti minulle levän hymyn ja lähti kiipeämään. Tovin kuluttua hän ilmestyi kallioreunan yli, tarttui käteeni ja yhdessä kävelimme viimeiset metrit huipulle.

Jokainen huippu on omalla tavallaan ihmeellinen ja hieno saavutus. Mutta tässä hetkessä oli jotain erityistä. Nyt kahden huipun “mittavalla” Dolomiitti-kokemuksellani saatan sanoa, että tuossa vuoristossa on jotain ainutlaatuista, jonka tiedän saavan minut palaamaan sinne vielä uudelleen ja uudelleen.

Cima d’Ambrizziola huiputus 14.6.2019 noin klo 14
kuva: Fabrizio

Huiputusjuhlan keskellä oivalsin, että kello oli jo paljon. Nyt oli jo selvää, ettemme ehtisi takaisin Cortinaan seitsemäksi pyöriä palauttamaan. Nyt tavoite oli ehtiä riittävän nopeasti sen verran alas, että saisimme soitettua pyörävuokraamoon ja kerrottua viivästyksestä. Fabrizio olikin heti huipulle saavuttuamme alkanut valmistella laskeutumista.

Koko tiimi huipulla

Ensimmäinen laskeutumisosuus oli erityisen jännittävä. Laskeutuisimme köydessä vuoren toiselta puolelta, huipun ja sen vieressä olevan pienemmän huipun väliseen kapeaan satulaan. Satulasta kiivettäisiin pienemmälle huipulle ja matka jatkuisi sen yli edelleen alaspäin.
Laskeutumisreittimme kohdalta vuoren seinä oli negatiivinen (eli yläosa alaosaa ulompana, jolloin seinämää ja laskeutumispaikkaa ei voi nähdä ylhäältä).
En tiedä, miten muut asian kokevat, mutta ainakin minun kohdallani ensimmäisenä laskeutumaan lähteminen on aika jännittävää, kuin sukellus tuntemattomaan. Toisena tullessa, vaikka reittiä ei tietäisikään, osaa jo tähdätä suurinpiirtein samoille seuduille kuin minne toinen on päätynyt. Lieneekö johtunut samansuuntaisista ajatuksista vai muusta, mutta ensimmäisenä alas lähtevällä Heikillä oli sen verran vakava ilme, että luulen häntä jännittäneen yhtä paljon kuin minua. Pienen haparoinnin jälkeen hän kuitenkin pääsi turvallisesti satulaan.
Oma laskeutumiseni meni melkein loppuun asti hyvin, mutta aivan viimeisillä metreillä köysi heilahti odottamattomasti vasemmalle ja sinkautti minut kylki edellä seinää vasten. Törmäyksen jälkeen sain tilanteen hallintaan, mutta ilman Heikin satulasta minua tarkkailevia silmiä olisi tasanteelle törmäyksessä pudonnut kiipeilytossuni jäänyt huomaamatta.

Minä laskeutumassa huipulta
kuva: Heikki

Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen rutiini löytyi jälleen nopeasti. Seuraavat puolisentoista tuntia laskeuduimme 40 metriä pitkien köysien avulla köydenmitta kerrallaan. Lunta oli reitillä paljon, ja laskeutumiset olivat paikoitellen sen verran haastavia, että vaativat täydellisen keskittymisemme.

Aurinko oli kaartanut vuorijonon länsipuolelle, eli ilta lähestyi. Monen tunnin keskittymisen jälkeen sain taas huomata, kuinka tärkeää on toimia tiiminä, sillä väsymys saa tarkimmankin herpaantumaan. Kerran köyden toinen pää juuttui matkalle siten, että Fabrizio joutui kiipeämään parisenkymmentä metriä takaisin ylös saadakseen sen irti. Kerran huomasin Fabrizion kiinnittävän laskeutumista varmistavan karabiinin väärin, vain yhteen köyteen kahden sijaan. Tässä tuli ehkä päivän tärkein oppi: kukaan ei ole erehtymätön. On tärkeää, että kaikki ottavat vastuuta ryhmästä ja uskaltavat kysyä ja tarkistaa myös oppaan tekemistä.

Minä laskeutumassa,
kuva: Heikki

Kello oli noin kahdeksan illalla, kun saavuimme lopulta Rifugio Croda da Lagon pihaan. Pihalla seisoi kaksi miestä, jotka tähyilivät kohti huippua, jolla olimme muutamia tunteja aiemmin seisoneet. Toinen miehistä kysyi:
– Olitteko tuolla?

Kun kerroin meidän olleen, miehet onnittelivat ja kertoivat seuranneensa etenemistämme. Tuntui yhtä aikaa pikkuisen ylpeältä ja jopa hiukan nololta. Kuin kiipeilykokemus olisi niin henkilökohtainen, että tuntui oudolta, että joku oli katsellut meitä. Samalla kuitenkin, kun katsoin kaukana yläpuolellamme kohoavaa huippua, tunsin ylpeyden tiimimme onnistumisesta puristavan rintaani niin, että melkein hengästytti.

Sitten olikin edessä minulle päivän kamala osuus, nimittäin vuorenrinnetien laskeutuminen sähköpyörillä. Kuten sanottua, nopeasti liikkuvien ajoneuvojen käsittely – varsinkin epävakaassa maastossa ja jyrkässä, kilometrien mittaisessa alamäessä – on minulle vierasta ja jopa pelottavaa. Niinpä kun miehet sujahtivat matkaan töyssyistä rinnepolkua riemusta kiljahdellen, minä seurasin perässä vauhtia, joka saa etanat siirtymään ohituskaistalle. Kroppa kankeana ja hammasta purren koetin seisoa polkimilla ja viedä pyllyä kauas taakse säilyttääkseni oikean painopisteen ja hyvän ajoasennon.

Renkaat luistivat ja lipsahtelivat. Suustani pääsi pieniä älähdyksiä ja kiukkuisesti pyyhin hihalla silmäkulmiani: liekö kyseessä ollut tuulen iskemä vai joku muu vesi silmissä – tosin joku voisi argumentoida, ettei tuossa vauhdissa tuuli kyllä vaikuta mihinkään.
Pyörän jarrut ulisivat, kun hitaasti hivuttauduin rinnettä alas. Miehet suhahtelivat ohitseni ja pysähtyivät aina välillä odottamaan minua. Minut niin hyvin tunteva Heikki pysytteli suurimman osan ajasta läheisyydessäni, mutta antoi minulle tilaa ähertää. Hän tietää, että tuollaisissa tilanteissa haluan selvitä itse, mutta hänen läheisyytensä rohkaisee ja antaa voimaa jatkaa.

Fabriziolla sen sijaan kesti tovi oivaltaa, etten ollut vitsaillut, kun varoitin etukäteen, että alastulo olisi minulle kammottavaa. Polun varressa minua odottava oppaamme taisi vasta nyt oivaltaa, että olin oikeasti ulkona mukavuusalueeltani. Toki mies oli tottunut siihen, etten ole arimmasta päästä, joten hänen äänessään oli aitoa hämmästystä, kun hän kysyi ohittaessani hänet:
– Sinua taitaa oikeasti pelottaa?

Hetkeä myöhemmin tie vaihtui tasaisemmaksi. Töyssyt jäivät taakse, mutta rinne oli todella jyrkkä ja tie kiemurteli serpentiininä. Miehet syöksähtelivät ohitseni jopa 50 kilometrin tuntivauhdilla. Minä taas hammasta purren ja jarrut punaisena vonkuen rullasin rinnettä alas jupattaen raivoissani itselleni.

Eräässä mutkassa Fabrizio seisoi rennosti pyörään nojaten (hän oli varmaan odottanut minua jo hyvän tovin) ja huuteli virnistäen:
– You are having fun!
Tunnelmiani kuvasti täydellisesti vastaukseni (pahoittelut kielenkäytöstä), joka jäi hetkeksi kajahtelemaan vuorenseinämistä:
– Fuck this shiiiiitttt!

Selvisin siitäkin. Kaaduin kahdesti jyrkissä mutkissa, kun en saanut vauhtia pysymään tarpeeksi alhaalla ja ajolinjavalinta meni vikaan. Luisuin kyljelläni pitkin asfalttia, kolhin kyynärpääni ja sain satulan ja ohjaustangon vinkkeliin, mutta hammasta purren pääsin kuin pääsinkin alas.

Kello oli kymmenen illalla ja kylä pimentynyt, kun pääsimme alas. Hikinen ja uupunut, mutta onnistumisesta hilpeä seurueemme kokoontui ainoaan vielä auki olevaan pizzeriaan naureskelemaan “viiden tunnin päivällemme” ja ahmimaan pizzaa sellaisella vauhdilla, että naapuripöydissä jäätiin lumoutuneena tuijottamaan. Fabrizio totesi heti alkuun virhearvionsa ja antoi sitten palautteen, jota olemme odottaneet:
– Siitä on todella kauan, kun olen ollut Croda da Lagolla viimeksi, ja muistin lähestymisen ja reitin todella väärin. Ne olivatkin todella paljon pidempiä ja raskaampia, ja 5-tuntinen kiipeilypäivämme päätyikin kestämään kaksitoista tuntia. Reitti oli myös vaikeampi kuin muistin. Mutta selvisitte hienosti!
Olette kokemukseenne nähden taitavia ja varmoja ilmavissa ja vaikeissakin paikoissa. Vahvuutenne ja heikkoutenne ovat todella erilaisia, mutta molemmat olette vahvoja ja kestäviä – ja mikä tärkeintä tarkkaavaisia ja virkeitä loppuun asti. Takana on kaksi pitkää päivää ja edelleen kumpikin näyttää siltä, että voisitte kiivetä vieläkin lisää. Olette molemmat valmiita Matterhornille – nyt vaan toivotaan, että olosuhteet ovat puolellamme!

Lähtölupa on saatu.

Minä halaan Dolomiitteja
kuva: Fabrizio

“STOOOOP! There’s no more rope!” – Täydellinen Cima Grande

Pienen majatalon toisessa kerroksessa sijaitseva huone oli raskailla puusälekaihtimilla pimennetty, ja avatessani silmät kesti hetken ymmärtää, missä olin. Myöhästyneiden lentojen vuoksi olimme saapuneet Cortina d’Ampezzo -vuoristokylään (Italian Dolomiiteille) vasta myöhään edellisenä iltana.

Onnellinen tauolla Cima Grandella


Matkapäivän aamuherätys oli ollut kello 04 yöllä. Iltakymmeneen mennessä olin kahden myöhästelleen lennon, reilun parin tunnin automatkan ja muun matkustamiseen liittyvän perushäslingin jälkeen unen tarpeessa. Kun olimme lopulta saaneet hätistelyä majatalon pitäjät päästämään meidät sisään (majatalon vastaanotto oli sulkeutunut jo tunteja aiemmin) ja raahattua suuret laukkumme huoneeseen, olin kaatunut sänkyyn, vajonnut pehmeän pimeyden hellään syleilyyn ja nukkunut unia näkemättä, kunnes ärhäkkä herätyskello pakotti minut avaamaan tahmeat luomeni.


Vaikka havahduin aamuun tokkuraisena, jo parin sekunnin kuluttua poukkosin pystyyn kuin säikähtänyt eläin. Muutaman hetken päästä kylpyhuoneen peilistä minua tuijotti pörröpäinen olento silmät täynnä jännitystä: tänään oli päivä, jota olin odottanut!
Maaliskuun jääkiipeilyreissusta alkaen olimme kiipeilyparini Heikin kanssa motivoineet itseämme ja toisiamme treenaamaan lähettelemällä toisillemme netistä löytynyttä kuvaa Tre Cime di Lavaredo -vuoriryhmästä (kuva löytyykin ensimmäisenä edellisen Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat -tekstini alusta). Tänään pyrkisimme kohti tuon kuuluisan vuoriryhmän korkeinta huippua, Cima Grandea. 

Yleensä olen kuvannut vuoritavoitteidemme haastavuutta kertomalla tavoitellun huipun korkeuden ja ajan, joka kestää päästä laaksosta huipulle. Mutta tällä kertaa suurin haaste ei olisikaan korkeus ja vähähappisen ilman vaikutus suorituskykyyn. Cima Grande kohoaa ”vain” 2999 metrin korkeuteen merenpinnasta. Huipulle ja takaisin päästäisiin (ainakin toivottavasti) alppinistien tyyliin “light and fast” saman päivän aikana.

Mutta haastetta ei päivästä tulisi puuttumaan.

Tämä vuori ei ollut valikoitunut kohteeksi sattumalta. Sen maasto muistuttaa paljolti syyskuun alun tavoitteemme Matterhornin maastoa, joka vaatii teknisempää kiipeämistä kuin yksikään aikaisempi kohteemme. Saavuttaaksemme tarvittavan osaamisen ja varmuuden, olemme treenanneet seinäkiipeily-guru Axel Lindforsin ohjauksessa.
Tänään nähtäisiin, oliko puolen vuoden harjoitusjakso kiipeilyseinillä tuottanut riittävästi tulosta. Kyseessä eivät olleet pelkästään tekniset taidot, vaan myös kestävyys: Vaikka olisimme matalammalla, ja huiputuspäivän vertikaalimetrien määrä olisi pienempi kuin vaelluskiivettävillä vuorilla, tämän tyyppisen kiipeilyn monimuotoisuus rasittaisi tavoilla, joista meillä ei ollut vielä kunnon kokemusta: luvassa oli kalliokiipeilyä kivikoissa ja seinillä, täyttä neliraajatyöskentelyä siis!

Jännittyneissä tunnelmissa nautitun aamupalan jälkeen kolistelimme varusteidemme kanssa aulaan, ja innoissani säntäsin tervehtimään vastaanottotiskiin nojailevaa vuoristo-opastamme Fabriziota. Pörröpäinen, kaitakasvoinen italialaismies on kiivennyt kanssamme sekä Dolomiittien jääseiniä (tarina täällä: Silmänisku jääputouksella – Jääkiipeilemässä Dolomiiteilla) että Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin talviolosuhteissa (ja se tarina alkaa tästä: Vuorenvalloitus 2018: Mont Blanc lähestyminen). Vaikka pienen, puheliaan italiaanon organisointikyvyt eivät ehkä aina ole ihan huippuluokkaa, vuorenrinteellä hän on vahva ammattilainen, joka aidosti pyrkii varmistamaan kiipeilijälle hienon kokemuksen (mikä ei aina ole ihan itsestäänselvyys).

Iloisten tervehdysten jälkeen kiipesimme varusteinemme Fabrizion pakettiautoon, joka oli huonosta ennusteesta huolimatta saatu korjattua maaliskuussa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen: rinteessä pysäköitynä olleen auton käsijarru oli pettänyt ja auto päätynyt jokeen, – onneksi ihmisiä ei ollut ollut sisällä! Vielä pakollinen Ritter Sport -suklaatankkaus kyläkaupassa (olen kehittänyt niihin vakavahkon addiktion, mutta pidän kiinni säännöstä, että niitä saa syödä vain vuorilla), ja olimme valmiina päivän haasteisiin!

Reitti Greyskullin pääkallolinnaan?

Suden torahampaita muistuttava Tre Cime di Lavaredo –vuoriryhmä kohosi pian tunnistettavana horisontissa. Olin kai jotenkin kuvitellut niiden olevan pienempiä, koska metrimääräinen korkeus olisi alle 3000 metriä. Niin sitä ihmisen ajatus vääristyy, kun pyörittelee vuorien korkeuksia numeroina mielessään: voin vakuuttaa, että kyllä kolmen kilometrin korkuinen vuori on melkoisen vaikuttava näky!

Lähestyimme vuoriryhmää etelästä; Cima Grande seisoi ylväänä aamupilviin kietoutunutta taivasta vasten. Kävellessämme autolta mutaista tietä pienelle vuoristokappelille, jonka pihasta reittimme alkaisi, annoin näiden ainutlaatuisten vuorten kauneuden vyöryä ylitseni kaikkein aistien kautta. Entisen merenpohjan koralleista muodostuneen kiven huokoisuus on kuin luotu kiipeilyyn: ruskean, punaisen ja keltaisen sävyissä leikittelevät kerrokset kutsuivat ujuttamaan sormet ja kiipeilytossujen kärjet kuin niitä varten syntyneisiin halkeamiin ja koloihin, jotka peittävät kiveä kaikkialla. Ilmassa leijui karheapintaisen kiven, matalien varpukasvien ja hiekkaisen mullan kitkerähkö tuoksusinfonia, ja tuuli vihelsi syöksyessään torahammasmaisten vuorten rinteisiin syntyneistä halkeamista ja kuruista.
Huhtikuussa satanut runsas lumi näkyi vielä pieninä tilkkuina matalillakin rinteillä. Fabrizio kertoi, että vaikka vuorten eteläpuoli oli jo suhteellisen hyvässä kiipeilykunnossa, pohjoinen puoli oli vielä lumen vallassa:

– Muutoinkin olemme aikaisessa: tämä on ihan kiipeilykauden ensimmäisiä päiviä eli luultavasti vuorella ei lisäksemme ole kovinkaan montaa ihmistä. Koska ihmiset eivät ole vielä kuluttaneet polkuja, reitti on monesta kohtaa ‘dirty’ (tällä termillä Fabrizio viittasi lumen mukana poluille kasautuneisiin irtokiviin ja siihen, etteivät reitit ole vielä talven jälkeen ehtineet hioutua kiipeilijöiden tossujen ja saappaiden alla).

Vuorikappelin kulmalle asti marssimme turistijonon jatkona, mutta onneksi tieltä ulos astuessamme saimme jatkaa matkaa yksin. Ensimmäinen rinne muistutti hiukan Suomen Lapin kivikkoista maastoa; kenkien alla sinnikkäästi valuvaa isokivistä hiekkaa, jota varpukasvien ja heinien mättäät täplittivät. Pian edessä oli Cima Granden ja viereisen Cima Piccolan välinen rotko, joka oli vielä lumen ja sumun vallassa ja näytti niin pahaenteiseltä, että Heikki nimesi sen reitiksi Castle Grayskulliin (muistat kai He-Manin arkkivihollisen, Skeletorin hurjan pää kallolinnan?).

Tästä sitten ylöspäin


Varsin viattomaksi rotko kuitenkin osoittautui, mutta sitten alkoikin hikinen työ. Jyrkät kivikkoseinät kuljettivat meitä halki eteläisen rinteen ja aina välillä reitille ilmestyi ahdas pystysuora kivikuilu (englanniksi niitä kutsutaankin nimellä ‘chimney’ eli savupiipuiksi), jota kiipesimme ylös painamalla kädet ja jalat vastakkaisille seinille ja etsien niistä halkeamia ja ulkokkeita, joiden avulla ponnistaa ylöspäin.

Tänään kiipesimme kevyillä vaelluskengillä. Sulavasta lumesta ja jäästä liukkaat kalliot saivat minut monta kertaa kaipaamaan kotiin jättämiäni näihin olosuhteisiin sopivia La Sportivan Trango -kiipeilykenkiä. Erityisen tiukassa kivikuilussa muistelin ponnistelun kitkeryyden maku suussani, kuinka olin vielä viime hetkellä ennen lähtöä punninnut Trangoja käsissäni, mutta laskenut ne sitten vaatehuoneen nurkkaan. Erityisesti nuo kapeat kivikuilut olisivat kaivanneet tukevampaa jalkinetta. Lumisuuden vuoksi myös seinäkiipeilytossut oli tällä kertaa jätetty autoon, vaikkakin heti ensimmäisellä rotkolla kohtasimme portugalilaisen mieskaksikon, jotka nilkat lumesta sinertävinä kiipesivät hangessa kumipohjatossuilla.

Kenkäpohdintoja käydessäni oivalsin jotain, mikä saattaa kuulostaa hassulta, mutta ilahdutti minua suuresti: olen kotiutunut kovapohjaisiin kiipeilykenkiin niin, että kaikki muu tuntui väärältä näihin olosuhteisiin. Sitä ei ehkä kokeneempi kiipeilijä muista, mutta alkuun ainakin minun oli haastavaa tottua kiipeilykenkien kovaan runkoon ja aina haaveilin vaelluskenkien joustavasta pohjasta. Nyt tunsin hassua ylpeyttä siitä, että kaipasin juuri kiipeilykengän ominaisuuksia…ihan kuin tuo ajatus jotenkin vahvistaisi ajatusta itsestäni kiipeilijänä.

Heikki seinällä


Muutenkin huomasin suhtautuvani teknisempiin reitteihin eri tavalla kuin aiemmin vuorilla liikkuessani. Axelin komento ja tuntikausien rimpuilu Salmisaaren seinillä on tainnut tuoda oppia kehon käytöstä! Suurimman osan ajasta muistin, että minulla on neljä raajaa, joista kaksi työntää ylöspäin ja kaksi pitää kiinni seinässä. Toinen asia, jonka oivalsin muuttuneen, oli luottamus otteisiin. Pienemmätkin otteet; kuopat ja kohoumat, riittivät sitomaan minut seinään. Jos aiemmin rauhallinen olo oli syntynyt, kun vähintään kaksi raajaa oli vahvasti kiinni, nyt yksikin kunnon ote riitti siihen, että sain tarpeeksi itseluottamusta mennäkseni tiukastakin kohdasta eteenpäin. Voi kuinka palkitsevia pieniä kehitysaskelia!

Parissa kivikuilussa sain ähertää oikein todenteolla. Kapeat, kosteat kiviseinät luistivat kumisten kengänpohjien alla, sormet eivät löytäneet kunnon otteita ja mahduin tuskin liikkumaan kahden kiven välisessä ahtaassa kolossa reppuni kanssa. Pingotin raajojen lihakset tiukoiksi ja naulasin kädet ja jalat vasten kummankin puolen kiviseinää niin lujasti, että pääni sisällä kuvittelin työntäväni kenkäni läpi kalliosta. Sitten purin hampaat yhteen ja hitaasti hilasin itseäni ylös kapeaa kivitunnelia. Housun puntti repesi kivenkulmaan, ja varjoisan kallion koloissa piileksivä jää hyydytti sormet tunnottomiksi. Mutta sentti sentiltä nousin ylöspäin, ja saatan kuvitella, millaisen voitonriemun ylhäällä minua varmistava Fabrizio näki kasvoillani.

Fabrizio kivikuilussa


Voi luoja, kuinka hauskaa se oli! Olin hiestä märkä ja puhkuin innosta ja ponnistuksesta tiukemmissa paikoissa. Jokaisen kiven takana, jokaisen polun mutkassa, kivikuilun yläpäässä aukeni maisema, joka sai hihkumaan onnesta. Enkä tainnut olla ainoa, jonka keho rutisi liitoksissaan täällä olemisen riemua. Saapuessamme erityisen kauniille tasanteelle, jonka alla alkukesän raikas Italia avautui jalkojemme juureen, saatoin nähdä Heikin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Ihanaa!

Etenimme vauhdikkaasti malttamatta edes pysähtyä Fabrizion ehdottaessa taukoa. Osin se varmasti johtui innostuksesta, mutta kiipeilyn rytmikin tuntui hyvältä. Varmistusten ja ankkureiden rakentaminen vei aina juuri sopivasti aikaa, että ehdin kerätä voimia köydenmittaisten reittien välissä, joten uupumaan ei ehtinyt. Vasta noin 20–30 minuuttia ennen Cima Granden huippua, istahdimme lounastauolle vuoren ympäri kiertävän kehäpolun varteen. Koskaan ei ole kuiva patonki maistunut niin hyvältä!

Sitten yhtäkkiä se oli siinä, kuin yllättäen olimme saapuneet perille auringossa kylpevälle Cima Granden huipulle!
Huiputusjuhlinnan jälkeen heittäydyimme toviksi köllimään lämpimille kallioille ja hetken verran maailmassa kaikki oli kohdillaan. Allamme kauniit vehreät laaksot ja lämpimissä väreissä säkenöivät, melkein pehmoisilta näyttävät vuoret, yllämme huikaisevan sininen, tuuleton taivas, jolla muutamat pilvenhahtuvat leijuivat – ja aurinko, kuinka suurena se hehkuikaan yläpuolellamme! Mikä täydellinen palkinto mahtavasta noususta!

Huiputusjuhlissa Cima Grandella Heikki (vas), minä ja Fabrizio


Paluumatkalla realisoitui jälleen uusi ulottuvuus: vaelluskiivetessä paluumatkaan yleensä lasketaan puolet ylösmenoajasta. Mutta tällä kertaa nopeaa reittiä takaisin ei olisi. Toki osa köysireiteistä laskeuduttiin vauhdikkaasti rinnettä alas, joko itse varmistaen tai Fabrizion varmistamana. Mutta tuolloinkin laskeutumisiin valmistautuminen ankkureiden rakentamisineen otti paljon aikaa. Ja lopulta varsin suuri osa paluumatkasta oli kuitenkin tarkkaa ja vakaajalkaisuutta vaativaa kiipeämistä alaspäin. Kun takana oli jo vauhdikas nousurutistus, sai olla entistä tarkempi siitä, mihin jalkansa asetti, vaikka oloni ei ollutkaan väsynyt.

Nimet vieraskirjaan, kuten hyviin tapoihin kuuluu!


Olen toki laskeutunut köydellä ennenkin. Mutta taas ympäristö nosti haastavuustasoa merkittävästi. Kukin laskeutuminen oli noin 40 metriä pitkä. Köysilaskeutumisessa kiipeilijä ensin ikäänkuin “istuu” köyden varaan ja tämän jälkeen liikkuu takaperin alaspäin kävellen tai hyppien. Köysilaskeutumisessa pystysuorassa kulkeva seinä muodostaa alustan, jota vasten kiipeilijä asettaa jalkansa laskeutuessaan, ja uudella seinällä ei koskaan voi olla täysin varma, mitä seuraavan kalliohyllyn alla odottaa. Silloin kun laskeutuu itseään varmistaen, myös vauhdin määrittäminen tapahtuu omatoimisesti. Näin laskeutuminen on helpompi pitää hallittuna.
Mutta välillä toimimme niin, että Fabrizio varmisti laskeutumisen ylhäältä käsin, syötti köyttä tasaista vauhtia, ja meidän tehtävänä oli vain pysytellä liikkeessä mukana. Kuulostaa helpommalta kuin se lopulta on, varsinkin kun etenet selkä edellä tietämättä tarkalleen, mitä edessä on. Muutaman kerran kävi niin, että kallioseinä muuttui olennaisesti tai köysi keinautti minut ennakoimattomasti odottamattomaan suuntaan. Silloin en keinahtanutkaan vasten kalliota tyylikkäästi, vaan jysähdin seinää vasten kylki edellä tai lipsahdin odottamattomaan kuoppaan pystysuorassa seinässä. Tasapainon järkkymisen myötä kehonhallintani kärsi ja samaan aikaan tapahtuneesta tietämätön opas laski lisää köyttä kymmenien metrien päässä yläpuolellani. Usein vielä negatiivinen seinämä (eli seinämän yläosa on ulompana ja laskeutumiskohta jää näin näkymättömiin kivisen “lipan alle”), blokkaa tehokkaasti äänet, joten huutaminen on turhaa ja omalle vastuulle jää tilanteen korjaaminen vauhdissa.
Lopputuloksena tuollaisesta tilanteesta voi olla hiukan hallitsematon laskeutuminen – ja tietenkin mustelmia. Pian kuitenkin opin seuraamaan rennosti köyden suuntaa vastustelematta ja sain huomata, että tässäkin harjoitus tekee – jos ei nyt vielä mestaria – niin ainakin paremmaksi!

Tavoitteemme oli laskeutua uutta reittiä alas. Tällöin ensimmäisenä laskeutuvan tulisi aina löytää seuraavat kiinteät ankkuripaikat kalliosta. Mutta valitettavasti vuorotellen laskeutuessamme, Heikki ja minä emme ehkä olleet ihan harjaantuneimpia mahdollisia bongaamaan ankkuripaikkoja. Siksi useampaan otteeseen tulimme huomaamattamme laskeutuneeksi aivan köyden loppuun asti. Varma liukumavaran loppumisen merkki oli italialaisella aksentilla yläpuolelta karjuttu:

– Jaaaaniiiinaaaaa! STOOOOP! There’s no more rope!


Siinä sitten, riippumatta millaisessa kohdassa oli, sai pontevasti koettaa etsiä seuraavaa ankkuria, jotta matka voisi jatkua. Varsin usein saimme huomata liukuneemme liian alas ja että ankkurin saavuttaminen edellytti takaisin ylöspäin kiipeämistä. Harjoiteltavaa tälläkin sektorilla siis on, mutta olimme energisiä ja hyväntuulisia, eikä pieni lisäjumppa haitannut menoa.

Lopulta kolmisen tuntia huipulta lähdön jälkeen astelin vuoristokappelin pihaan ilta-auringon säteiden pyyhkiessä hiekkatietä, vain kohdatakseni odottamattoman ja häikäisevän näyn: pölyistä vuoristotietä kohti kappelia käveli kuvankaunis japanilaisnainen. Hänen eebenpuun mustat hiuksensa hulmusivat kevyessä tuulessa ja syliin koottu puhtaanvalkoisen hääpuvun laahus säkenöi ilta-auringossa. Naisen takana käveli valkoisessa juhlapaidassaan ja mustassa smokissaan tuleva tai tuore aviomies, jonka hymy säkenöi kilpaa auringon kanssa. En voinut olla huudahtamatta:

– Voi kun näytätte hienoilta! Paljon onnea ja rakkautta teille! Saisinko ottaa teistä kuvan?

Naisen vakava ilme ei muuttunut ja hänen kirkon torniin kiinnittynyt katseensa ei väistynyt kohteestaan. Huomasin hänen hiukan ontuvan korkeissa valkoisissa satiinikoroissaan. Kohtalotoveri väärillä jalkineilla vuorelle saapuneelle siis!
Sulhanen hymyili ilahtuneesti. Ilmeisesti tilanne oli kohtuullisen tiukka, sillä parin mukana kulkeva valokuvaaja murahti, ehkäpä hiukan tarkoittamaansa tiukemmalla äänellä:

Vuoripolun morsian


– Kunhan se ei tarkoita, että meidän pitää pysähtyä. Meillä on vielä pitkä matka.


Varovaisesti nappasin pikaisen kuvan ryhmästä uskaltamatta jäädä zoomailemaan, ja naisen ohi kulkiessani koetin rohkaista:
– You look beautiful!

Nainen hymyili, mutta ei kääntänyt katsetta tavoitteestaan, ja puristi pukunsa helmoja tiukasti syliinsä. Käännyin vielä katsomaan hänen jälkeensä ja toivoin, että veristen kantapäiden ja musertuneiden varpaiden hinnalla hankittu hääkuva tuottaisi juuri niitä toivottuja muistoja ja tunteita.
Vilkaisin mutaisia, kolhiintuneita kenkiäni ja hymyilin onnellisena. Trangot olivat ehkä jääneet kotiin, mutta minun muistoni täältä olisivat täydellisiä!

Paluumatkalla Fabrizio antoi Heikille ja minulle palautetta päivästä ja suorituksestamme:
– Olimme todella nopeita! Minulla on ollut ryhmiä, joilla on kulunut kaksinkertainen aika siihen, mitä me käytimme. Nopeus itsessään ei ole tavoite, mutta se kertoo siitä, että olette hyvässä kunnossa ja varmaliikkeisiä. Se on hyvä asia ajatellen Matterhornia!

Kasvojani peittävän pölykerroksen alla punastuin mielihyvästä, ja tunsin itsevarmuuteni nousevan kohisten kohti Matterhornin huipppua. Kehujen lisäksi oppaalla oli myös muuta kerrottavaa:

– Valitettavasti emme voi mennä Monte Cristallolle huomenna. Siellä on vaarallista: lunta on vielä liikaa ja siksi kuumuus tekee reitistä arvaamattoman.
Mutta meillä on useita vaihtoehtoja. Nyt kun näin teidän kiipeävän tänään, tuli mieleeni eräs paikka, jossa en ole ollut pitkään aikaan. Uskoisin teidän pitävän siitä ja haastettakin siinä on. Sitä kiivetään harvemmin, koska lähestyminen on todella pitkä, mutta se olisi juuri sopivasti Cima Grandea haastavampi. Mutta haluatteko kokeilla vaikeampaa?

Vastaus tuli kuin yhdestä suusta:
– Kyllä! Me haluamme oppia lisää!

Fabrizio virnisti ilahtuneesti. Mihinköhän olimme juuri lupautuneet?

Lepotauko Cima Granden huipulla (2999 m), kuvassa Heikki (vas) ja Fabrizio

Huijataan painovoimaa! – Dolomiitit kutsuvat

“Oletteko valmiita Dolomiiteille? Olosuhteet täällä ovat aika haastavat. Maaliskuun jääkiipeilyviikkomme jälkeen sää pysyi melko lämpimänä, kunnes takatalvi iski huhtikuussa: lunta oli jopa viisi metriä 3000 metrin korkeudessa! Itse asiassa olen olosuhteiden vuoksi hiukan epäileväinen, onnistuuko Cima Granden huiputuksemme… mutta pysytään optimistisina! Lumi sulaa nopeasti, ja jos saamme tänne pari lämmintä viikkoa ennen tuloanne, tilanne voi olla ihan toinen…”

Tre Cime di Lavaredo
kuva: Internetin yleiset lähteet
Noin alkoi pari viikkoa sitten tullut vuorioppaamme Fabrizion WhatsApp-viesti. Laskin puhelimen kädestäni ja annoin ilon ryöpsähdellä ylitseni: lähtö oli jo niin lähellä! 
Kevään viikot olivat kuohuneet ohitseni kuin sulavan jäätikön reunalta ryöppyävä joki, ja kuin varkain lähtöpäivä oli hiipinyt lähemmäs. Tämä matka tulee olemaan huikean jännittävä monessakin mielessä: Tietenkin tärkeintä on päästä vuorille. Voi kuinka olenkaan odottanut sitä! Toinen asia on, että “viimeisen harjoitusleirin” alkaminen tarkoittaa myös sitä, että kauden päätavoite, jota varten valmistaudumme Dolomiiteilla, lähestyy. Jäljellä on enää valmistautumisen pari viimeistä kuukautta, loppukiri.
Erityisen jännittävää on se, mitä tällä reissulla tehdään: maaliskuisen Dolomiittien matkan keskittyessä jääkiipeilyharjoitteluun, tällä kertaa kalliokiipeillään. Hurraa, pystysuorat seinät kutsuvat!

Harjoittelua Dolomittien jääseinillä, maaliskuu 2019

Olen aiemmin kokeillut kalliokiipeilyä Suomessa kaverini Sakun opastamana. Nyt takana on kymmenittäin, tai ehkä jopa sataluvuille kivunnut määrä tunteja enemmän harjoittelua sisäseinillä kuin tuolloin muutama vuosi sitten, kun lähdin kohti ensimmäistä kalliokiipeilykokemustani. Ihan vellit housuissa en siis ole: vaikka edelleen olenkin ihan alkutekijöissä kalliokiipeilyn suhteen, olen kuitenkin jo hiukan enemmän ehtinyt rimpuilla köysissä maan ja taivaan välillä. Eikä pidä unohtaa kiipeilyvalmentajamme Axelin (Lindfors) taitavassa opastuksessa saavutettuja oivalluksia painovoiman huijaamisesta!
Mutta kallio- ja seinäkiipeilyä ei pidä erehtyä niputtamaan samaksi lajiksi. Muistan elävästi, kuinka ensimmäisen kerran seisoin pystysuoran kallion alapuolella ja tuijotin seinää epäuskoisena. Poissa olivat sisäseinien värikkäät otteet ja vakaat olosuhteet. Tilalla oli sileä, kylmä kiviseinä, jonka pinnassa en ensisilmäyksellä nähnyt ensimmäistäkään edes etäisesti otetta muistuttavaa kohoumaa. Mustelmitta ei taaskaan selvitty, ja oppia tuli enemmän kuin yhdellä kertaa pystyy omaksumaan. Jos haluat lukea, kuinka siinä kävi, teksti löytyy täällä: Kalliokiipeilyn kolhuinen kuningatar (pahoittelut vanhojen tekstien rikkoutuneista kuvalinkeistä). 
Vaikka siis olen nyt köyden varassa jo enemmän sätkinyt ja muutamia kertoja kiviseiniäkin kokeillut, on kokemuspohja Italian kalliokiipeilyseikkailuamme varten optimistisestikin ajateltuna ohut. 
Kalliokiipeilyn opiskelun näkökulmasta kohteemme on täydellinen: Tre Cime di Lavaredo on Italian Dolomiiteilla sijaitseva vuoriryhmä, jonka kolmesta päähuipusta korkein, Cima Grande (2999 metriä), on ensimmäinen tavoittelemamme huippu. Jättiläismäisen suden hampaita muistuttava vuoriryhmä on valtavan kaunis ja maastoltaan paljolti samankaltainen kuin elo-syyskuun taitteen kohteemme Matterhorn. Samaa maastotyyppiä edustaa myös Dolomiitti-matkan toinen huiputuskohteemme Monte Cristallo (3221 m).

Vaikka Matterhornin ei nyt ihan “cliffhangeria” ole, vaelluskiipeämisen sijaan edessä on paljon “neliraajatyöskentelyä” ja haastavampia ympäristöjä kuin mihin olemme aiemmilla reissuilla tottuneet. Kiipeily on niin sanottua mixed-kiipeilyä, joka yhdistää erilaisia alustoja ja ympäristöjä (kallio, lumi ja jää). Se on teknisempää ja haastavampaa kuin mitä olemme tähän asti tehneet. Siinäpä yksi tärkeä syy siihen, miksi suuntaamme nyt Cima Grandelle ja Monte Cristallolle. Fabrizion mukaan nämä vuoret ovat erinomainen mahdollisuus harjoitella Matterhornin kaltaisissa olosuhteissa toimimista alempana, missä korkeuden vaikutus ei ole niin suuri. 

Tämä kiipeilyreissu on myös toinen – ja viimeinen – välitarkastus Fabrizion kanssa, että olemme riittävässä kunnossa Elbrusin pohjoisreitti & Matterhorn -yhdistelmää varten. Viime kertaisesta positiivisesta palautteesta (se löytyy täältä: Lumivyöryvaara Hypercoldailla) huolimatta minua jännittää hiukan Fabrizion palaute. Elbrus–Matterhorn -yhdistelmä on haastavuudessaan tiimillemme nousu uudelle tasolle, askel kohti korkeampia tavoitteita. 
Lähtöjännityksen keskelläkin mieleni pohjavire on rauhallinen. Olen tyytyväinen siihen, kuinka kurinalaisesti treenaaminen on sujunut kevätkaudella.
Kun pysähdyin pohtimaan kuluneita kuukausia ja etsimään kehityksen merkkejä, löytyi useampiakin positiivisia asioita, joiden merkitystä kokonaiskuvassa en ehkä ole huomannut arjen hulinan keskellä. Esimerkiksi pari viikkoa sitten aamukahvipöydässä keksimme ex tempore, että “mitä jos juostaan tänään puolimaratoni?” Odotin siis uuvuttavaa kokemusta, varsinkin kun emme mitenkään tankanneet tai valmistautuneet, ja kyseessä oli ensimmäinen yli 15 kilometrin mittainen matka minulle. Päinvastoin, tyttäreni cheerleading-kisakatsomossa juuri ennen lähtöä hotkaisin hätäisesti croisantin, kun huomasin, etten ollut syönyt kunnolla. Tottakai jälkikäteen kehoni tiesi juosseensa, mutta odotukseni todella ylittyivät, sillä koko 21 kilometrin matka taittui kepeästi jutustellen (sanoisin jopa helposti, jos kehtaisin, mutta se tuntuisi nokkavalta).
Toinen esimerkki kehityksestä löytyy punttisalilta, missä treenaamme kahdesti viikossa; napakan voimatreenin ja hektisen HIIT-treenin. Valmentajamme Jaanan ohjeistuksen mukaiset vastukset ja toistomäärät ovat nousseet viikkojen kuluessa merkittävästi. Mutta todellisesta kehityksestä kertonee se, että melkein huomaamatta olemme vielä lisänneet kummankin treenin perään ylimääräisen, noin sadan vatsalihasliikeen osion.
Mutta turha tässä on kehuskella. Ihan tuttuun tyyliin treeni ei ole aina luistanut, ja kaikenlaista kolhuakin eteen on tullut, kuten urheilussa tapaa tapahtua. Esimerkiksi kyynärvarsien ärhäkkä tulehdys esti käsivarsien treenaamisen kuuden viikon ajaksi. Välillä treenitulokset ovat kyykänneet ihan puhtaasti arjen vauhdikkuuden väsyttäminä. 
Jalkavaivainen Elbrusilla
kuva Max Edin

Oikean jalan oireilun syykin lopulta paljastui magneettikuvauksissa ja ENMG-hermoratatutkimuksissa: Monte Rosan loukkaantuminen oli aiheuttanut oikean jalan tuntohermoon vamman, joka ortopedin mukaan on pysyvä. Aluksi kirurgin parantumattomaksi luokitteleman vaurion diagnoosi toi pilviä taivaanrantaani. Mutta sitten toivon kipinä löytyi akupunktiosta, jolla jalan oireita on tähän astikin helpotettu. Toimitin lääkärinlausunnot akupunktiohoitaja Ossi Airaksisen katsottavaksi, ja ilokseni sain toivoa herättävän arvion, että akupunktion avulla saatetaan pystyä parantamaan tilannetta merkittävästikin. Hoito on nyt aloitettu, ja kerron etenemisestä, kunhan pääsemme hiukan eteenpäin.

Kokonaistilanteeseen olen kuitenkin tyytyväinen,  ja melkein uskallan arvioida olevani paremmassa kestävyyskunnossa kuin koskaan aiemmin. Aina tietenkin voisi olla enemmän ja paremmin, mutta viimeksi Elbrusille lähdettäessä mieltä vaivannut epävarmuus omasta valmiudesta on – ainakin juuri tällä hetkellä – poissa. Se on palkinto tehdystä työstä!
Tätä kirjoittaessani aikaa Fabrizion viestistä on kulunut pari viikkoa, ja lähtöön on enää pari yötä. Laukut makaavat puoliksi pakattuina eteisen lattialla. Vaikka tunnen katseeni kiinnittyvän jatkuvasti tiukemmin parin kuukauden päässä olevaan isoon tavoitteeseen, on onnellista tuntea, kuinka vaimea kaipuu kivisille poluille voimistuu kevyestä tykytyksestä jylinäksi korvissani ja vaatimukseksi veressäni. Pari yötä ja olen taas vuorilla!
Vatsassa kutittaa ihanasti. Kohta näen kauniit huiput vasten sinistä taivasta, ja se kirkastaa ajatusta, miksi tätä tehdään. Pian tunnen taas pinnalta lämpimän, karhean kiven sisästä kämmentä vasten painautuvan viileän voiman, joka saa sydämen laulamaan vuorituulen mukana. 
Olethan valmis, taas mennään!
Dolomiittien kauniita maisemia maaliskuussa 2019
p.s. Kerron taas reissukuulumiset mahdollisimman nopeasti matkan jälkeen täällä blogissa, mutta pikaiset päivitykset löydät Instagramistani ja Facebookistani.

Kaksi asiaa, jotka on hyvä ymmärtää, kun istut italialaisen kyytiin vuoristotiellä

6.3. Henkeäsalpaava haastattelu serpentiinitiellä ja syntymäpäivän välitilinpäätös


Kun olin lapsi, menimme isän kaverin nelikymppisille. Lahjaksi vietiin kävelykeppi, jossa oli kilikello ja varteen piilotettu taskumatti. Aikuisten mielestä lahja oli ratkiriemukkaan hauska. Mutta muistan itse kummastelleeni, että mikä siinä niin nauratti: kyllähän oli jo korkea aika, että NOIN VANHA saisi kävelykepin! Olihan päivänsankari melkein yhtä vanha kuin muori (äidinäitini), joka oli ikiaikainen kuin taivas – hänellähän
 oli paplarit ja tukisukkahousutkin. (Nyt jälkikäteen laskettuna, muori oli noihin aikoihin viisissäkymmenissä.) 
Ikäkysymykset pohdituttivat myös 2,5 vuotta minua nuorempaa sisartani, joka tuolla noin sata vuotta (eli vähän reilun tunnin) kestävällä automatkalla isän kaverin juhliin tiedusteli varovasti:
– Isä, oliko silloin polkupyöriä, kun sinä olit pieni?

Isä nauroi niin, että ajoi melkein ojaan, ja minä en yhtään ymmärtänyt, miksi. Päättelin lopulta, että kun tulee NOIN VANHAKSI, elämä on niin tylsää, että pitää nauraa vähän kaikelle, mitä lapset sanovat, jotta edes joskus olisi kivaa.

Juuri oikean ikäinen jääluolassa
kuva: Heikki

Reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin heräsin syntymäpäiväni aamuun, ja kylläpä minua kolotti! Tosin en tunnistanut tuskaisessa kehossani mitään vanhuuden vihlonnaksi nimettävissä olevaa: musta silmä oli saatu jäähakun perästä, kuumottavat pohkeet ja pakarat sekä vihlovat kyynärvarret eräästä elämäni huippuhetkien joukkoon lukeutuvista taisteluista La Spada di Damocle -jääputouksen seinällä (tarina täällä: Jännitysnäytelmä Damokleen Miekan terällä).

Makasin hetken vällyjen lämpöisessä sylissä ja katselin ikkunasta aukeavaa vuoristokylämaisemaa. Muutamia vuosia sitten eräs asiakkaani (mainostoimistoajoiltani) totesi halatessani kyyneleet silmissä haikeat heiheit hänen eläkkeelle siirtymiskahvituksensa päätteeksi:
– Janiina, muista, että kun elää jatkuvasti elämänsä parasta aikaa, on aina juuri oikean ikäinen!

Se on ollut eräs parhaista koskaan saamistani neuvoista, ja sen mukaisesti olen yrittänyt elämääni elää:
lykkäämättä yhtään seikkailua tuonnemmaksi, tarttuen työtä pelkäämättä mahdollisuuksiin, avaten ovia, joiden takana olevasta minulla ei ole ollut aavistustakaan ja ympäröiden itseni ihmisillä, joita arvostan.
Ja kyllä olenkin saanut osakseni onnea! En aina sellaista onnea, jota osasin odottaa, sillä joskus – tai oikeastaan varsin usein – asiat eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan. Silti juuri nyt en saattanut muistaa yhtään “Jos vain olisin…” -ajatusta. Välillä polkuni on polveillut kauaskin päätieltä, mutta aina olen löytänyt eteenpäin. Jälkikäteen tarkasteltuna, röyhelöistä huolimatta, voisi melkein reittini kaarteista ja suunnassa löytää jonkinlaista johdonmukaisuutta.
Olen myös oppinut, että se mitä haluamme ja mitä tarvitsemme, ovat kovin usein kaksi aivan eri asiaa. Ja sen, että “asioilla on tapana järjestyä” on suuri valhe. Itsestään ei tapahdu mitään, vaan asiat järjestyvät niille, jotka järjestävät ne.

Ikkunaverhon reunan takaa karkasi valonsäde kutittamaan nenänpäätäni merkiksi, että pieni onnellinen välitilinpäätökseni päättymässä ja aamiaisaika alkamassa.

Välipäivä kiipeilystä tuli todella tarpeeseen, sillä edellisen päivän rutistus La Spada di Damocle -jääputouksella tuntui kaikkialla kehossa. Yllätyinkin, kun aamupalan jälkeen oppaamme Fabrizio kaartoi pihaan pikkuruisella autolla.
Kiipeämään ei kuitenkaan oltu menossa, vaan kiipeilyparini Heikki oli Fabrizion avustuksella järjestänyt meille lepopäiväksi ohjelmaa. Antaessaan minulle onnitteluhalauksen oppaamme virnisteli hellyyttävästi kuin pikkupoika, tuskin kyeten pitämään salaisuutta enää hetkeäkään.

Automatkalla vielä tuntemattomaan kohteeseen tenttasimme Fabriziota hänen omasta kiipeilystään ja siihen kohdistuvasta intohimosta. Siinä pienessä autonkotterossa jyrkillä vuoristoteillä vauhdikkaasti kaasutellessamme opin myös kaksi hiukan kuumottavaa asiaa italialaisesta kommunikaatiosta:

1. Italialaiset puhuvat käsillään paljon, melkein yhtä paljon kuin suullaan. Mutta, kun aihe on intohimoa herättävä, käsillä puhumisen osuus kommunikaatiosta kasvaa jopa kuultavaa puhetta suuremmaksi.
2. Autolla ajaminen – edes jyrkällä serpentiinitiellä – ei vaikuta millään tavalla vähentävästi edellä mainittuun ominaisuuteen.

Leppoisan ja aurinkoisen oppaamme äänessä kaikuva rakkaus vuoria kohtaan oli pysäyttävää:
– Muutin tähän kylään asumaan, jotta olisin mahdollisimman keskellä alueen kaikkia kiipeilyreittejä. Joskus sellaisina kesäpäivinä, kun asiakastyöt loppuvat ajoissa, voi olla jäljellä vielä vähän valoisaa aikaa. Silloin ehdin päivän päätteeksi seinälle.

Kiivettyään asiakkaiden kanssa koko päivän, Fabrizio siis vielä painelee oman kiipeilynsä pariin!

Fabrizio tuntui hetkeksi kadonneen ajatuksiinsa, ehkä haaveilemaan. Tuijotin vaihdekepiltä ilmaan penkkien väliin noussutta ja siihen unohtunutta kättä ja mietin, kauanko hän voisi vielä katsoa sivuikkunasta ulos ennenkuin auto suistuisi tieltä. Mutta vaikka mies näytti olevan ihan muissa maailmoissa, toinen käsi pyöritti rattia rallikuskin varmuudella.

Ylämäessä meidät  kurvissa vauhdikkaasti ohittava auto irrotti Fabriziolta laulavan tulvan sanoja, jotka jopa kieltä (yleisimpiä pitsantäytteitä lukuunottamatta) tuntemattomalle aukenivat selvästi kirosanoiksi. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei miestä harmittanut riskialtis ohitus huonon näkyvyyden alueella. Kyseessä taisi olla vain yleisesti ottaen ohittamisen italialaisen itsetunnolle aiheuttama tölväys.

Fabrizio opastaa Heikkiä jääankkurin rakentamisessa

Fabrizion oma intohimo kohdistuu nimenomaan kalliokiipeilyyn, ja mies puhui pitkästi harjoittelustaan:

Fabrizio jääseinällä

– Olen aika itseoppinut kiipeilyn suhteen. Olen aina kiivennyt ulkona, ja vasta ihan viime vuosina alkanut kiivetä muovilla (kesti hetken, että ymmärsin viittauksen muoviin tarkoittavan sisäkiipeilyä, kirj. huom). Mutta se on oikeastaan ainoa tapa tulla teknisesti paremmaksi hallituissa olosuhteissa. Ulkona kiipeilysuoritukseen vaikuttaa aina niin moni asia, että on välillä todella vaikea sanoa, onko teknisesti tullut paremmaksi, vai vaikuttivatko olosuhteet suorituksen onnistumiseen. “Muovilla” kiivetessä olosuhteet pystyy aika pitkälti vakioimaan, ja siten on helpompi seurata omaa kehitystään.

Vuoristo-oppaan työ on Fabriziolle tavallaan itsestäänselvyys ja ainoa looginen polku elannon hankkimiseen. Vuosien mittaan hän on myös hankkinut täydentäviä koulutuksia, jotta voi toimia myös muun muassa off-piste (eli kunnostettujen laskettelurinteiden ulkopuolisten, ns. luonnonrinteiden) lasketteluoppaana. Seuraavaksi mies suunnittelee hiihto-opettajan tutkintoa:

– Minua eivät oikeastaan alunperin laskettelu tai hiihtäminen juurikaan kiinnostaneet. Ne ovat tulleet hiukan “pakosta” mukaan, sillä vuoristo-oppaan työportfolio muodostuu monenlaisista töistä. Jotta pystyy elättämään itsensä tällä työllä, pitää olla todella monipuolinen.

Asiakkaista kysyttäessä Fabrizio hymyili varovasti ja katsoi minua tutkivasti peruutuspeilin kautta – niin kauan, että melkein haukoin henkeä: mutta en katseen intensiivisyyden vuoksi, vaan koska vain amerikkalaisissa draamasarjoissa autoa ajetaan katsomatta tuulilasin läpi.
Näin jo Heikin käsien värähtävän kohti rattia tien reunan lähestyessä – mutta ilmeisesti jokainen mutka oli sen verran syvällä oppaamme selkärangassa, että rennolla otteella Fabrizio taas nykäisi ratin oikealle juuri oikealla hetkellä. Renkaiden ulvahduksen jälkeen olimme takaisin tien oikeassa laidassa, hengitykseni palasi normaaliksi ja saatoin keskittyä Fabrizion vastaukseen:

– Asiakkaat ovat, ikävä kyllä, yhä enemmän ja enemmän ihmisiä, jotka eivät välitä vuorista tai kiipeilystä. Usein he lähinnä haluavat “raksittaa unelmiensa listaa”.  He haluavat huipulle ja takaisin mahdollisimman nopeasti ja helposti, eivätkä ole kiinnostuneita oppimaan tai ymmärtämään luontoa tai tätä lajia.

Kysyin, milloin Fabrizio nauttii työstään, ja hän hiljeni hetkeksi. Kurvatessaan pienen kylän päätien varressa olevalle bussipysäkille hän summasi:

– Tavoitteellinen tekeminen on merkityksellistä. Esimerkiksi teillä on tavoite ja teette tosissanne töitä sen eteen. Ette ainoastaan päästäksenne käymään huipulla, vaan saavuttaaksenne riittävän kunnon ja oppiaksenne ne taidot, joita vuoren huipulle pääseminen vaatii. Silloin kiipeäminen yhdessä on hauskaa ja antoisaa myös minulle!

Arvaa, kumpi kuvan menopeleistä on automme?

Keskustelu päättyi, ja oppaamme hätisteli meidät linja-autoon, jolla jatkoimme (melkoisen paljon tasaisempaa tahtia) vielä viitisentoista minuuttia läheiseen kylään.
Idyllisestä kylästä löytyi kylpylä, jossa vaihdoimme päiväksi ulkovaatteet uimapukuun ja kylpytakkiin, ja nautimme ohi lipuvista tunneista vailla aikataulua ja kiirettä: lilluimme autuaana vuoripurojen vesissä, rentouduimme saunoissa, otimme päiväunet keinuvissa lepotuoleissa, torkuimme hierojan pöydällä ja söimme vatsantäydeltä paikallisten tuottajien herkkuja.

Tuo hemmottelu olisi ollut missä tahansa tilanteessa taivaallisen nautittavaa, mutta erityisesti nyt, kun uupuneet lihakset kiristelivät ihon alla, oli kylpylä täydellinen hemmottelu- ja palautumiskokemus.

Kun illan pimetessä palasimme hotellille, huoneemme sängyllä odotti vielä yksi yllätys: hurmaava syntymäpäiväpaketti ja suloinen onnittelukortti hotellin henkilökunnalta! Hyväntahtoinen ja huomioiva ele sai silmäkulmat kostumaan, ja minut tuntemaan, että tuskin maltoin odottaa – en vain huomisen jääkiipeilyhaastetta – vaan kaikkea, mitä tulevaisuudella on minulle annettavana.

Uuden vuosikymmenen ensimmäisen päiväni iltana tiesin, että olen sekä fyysisesti että henkisesti paremmassa kunnossa ja valmiimpi uusiin seikkailuihin kuin koskaan, rinnallani paras mahdollinen elämänkumppani ja kotona terveet, upeat lapset.
Jos joku ryppy silmäkulmasta katoaisi, ei se nyt varsinaisesti haittaisikaan, mutta yhdestäkään vuodesta en luopuisi. Vaikka jonkun päivän jostain välistä saattaisin unohtaakin, yhtään kokemusta en antaisi pois, yhtään askelta en astuisi taaksepäin.
Polkuni mutkista jokainen on minulle rakas, sillä ne olivat tuoneet minut tänne. Enkä sänkyyn kömpiessäni saattanut keksiä paikkaa, jossa olisin ollut mieluummin!

Kuinka vuorelle kiivetään?

Vuosia sitten olin lenkillä, kun näin kalliokiipeilijän nousevan pystysuoraa, ehkä hiukan negatiivista kallioseinämää. Vähäeleisesti, vaivattoman ja painottoman näköisesti hän lipui pitkin harmaata, karheaa pintaa. Raajat liukuivat otteelta toiselle täydellisen kontrolloidusti; jalkaterä ojentui sirosti, ja käsivarsi suoristui sulavasti. Ei yhtään ylimääräistä liikettä. Lihakset pingottuivat, kun sääret työnsivät kiipeilijää kohti tavoitetta. Sormet liimautuivat kuin juurtuneina sileään kallioon. Kiipeilijän seinää kohti painautuneessa kehossa oli kuin magneetti navan kohdalla, ja lähemmäs mennessäni kuvittelin nähneeni vilaukselta keskittymisen lasittaman katseen.

Janiina Ojanen kalliokiipeilee Monte Rosan huipulle
Monte Rosan kalliokiipeilyosuudella 4500 metrissä (2015)
kuva: M. Laukkanen

Sitä minä ajattelin, kun ensimmäistä kertaa kiipeilykeskuksessa 

asetin kämmeneni kiipeilyseinän otteelle.
Tuo kuva minulla oli mielessäni myös silloin, kun vuosia myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kiipeämään kallioseinää ulkona:
Se oli keväinen päivä, kun seinäkiipeilyä jo pitkään harrastanut kaverini Saku otti minut mukaansa Nokian Melolle kiipeämään. Sää oli vielä viileä, mutta lumi oli jo sulanut ja aurinko lämmittänyt kallion.

Asetin käteni ujosti ja hiukan suostuttelevasti karhean kutsuvalle seinälle. Saku tarkisti valjaani ja kiinnitykset ja antoi lähtöluvan:

– Saa mennä.

Siitä se alkoi: hirveä ähinä ja puhina, eikä sulavuudesta ollut tietoakaan.
Pari hikistä tuntia myöhemmin olin tehnyt viisi tai kuusi nousua, varmistanut Sakun nousut (seinäkiipeilyn varmistuskurssin olin siis käynyt) ja treenannut köydellä laskeutumista. Nyt olin viimeisen 25-metrisen nousuni puolivälin tietämillä voimat hiipuneina. 
– Ala tulla nyt sieltä, komensi armoton varmistajani yläpuoleltani. Hän oli kiivennyt edellä varmistamaan viimeisen nousuni yläkautta, sillä reitti autolle alkoi kallioseinämän huipulta. Kiertämällä kauempaa toki pääsisi kävellenkin, mutta sitä ylpeyteni ei sallinut. 
Voihkaisin ja keräsin tahdonvoimani. Sentti kerrallaan aloin raahata itseäni seinää ylöspäin. Pylly painoi tonnin, sormet lipsuivat näkymättömän pieniltä kohoumilta kallion pinnassa ja kynnet repeilivät. Housun polvi rasahti rikki, ja hiki valui silmiin. Reidet tutisivat krampissa, ja kolhuiset polvet ulvoivat armoa.

Ensimmäisen ulkokiipeilyn viimeisen nousun
viimeiset kymmenen metriä jäljellä (Melo, Nokia)


Mutta pääsin sen viimeisen nousun. Ja olin riehaantuneen onnellinen kankeasta suorituksestani.

Seuraavana päivänä jouduin pukeutumaan töihin hameeseen, koska sormet eivät taipuneet laittamaan farkkujen nappia kiinni. Hame ei ollut viehättävä näky, sillä sukkahousujen läpi kuulsivat polvet, jotka olivat verillä viimeisten kallioseinämetrien irvihampaisesta ponnistelusta, jolloin en enää edes yrittänyt varoa kolhimasta itseäni. 
Tuon mahtavan kokemuksen jälkeen kävin ponnekkaasti hetken aikaa seinäkiipeilemässä kiipeilykeskuksella. Mutta sitten se vain loppui. Alkaakseen myöhemmin taas samalla innolla – vain loppuakseen uudelleen ennen kuin sain kunnon otetta lajiin.

Rakastan korkealla seinällä olemisen tunnetta ja nautin kiipeämisestä. Suhteeni seinäkiipeilyyn on kuitenkin ollut katkeransuloinen on/off-rakkaustarina. Haluaisin niin polttavasti osata kiivetä kallioseiniä kuten se muistikuvieni sulavaliikkeinen kiipeilijä. Mutta jostain syystä en ole saanut itseäni keskittymään seinäkiipeilyn tekniikan harjoitteluun sen vaatimalla intensiteetillä. Niinpä olen aloittelijan “voima korvaa taidon” -tekniikalla aina joskus käynyt punnertamassa erilaisilla seinillä sisällä ja ulkona toivoen, että jonain kertana asiat loksahtaisivat kohdilleen. 

Mont Blancin huipulta palatessamme juttelin huiputusoppaani Albyn kanssa kalliokiipeilyn tekniikan harjoittelusta. Alby puhui “kiven lukemisesta” ja suositteli minulle lisää kalliokiipeilyn treenaamista, koska hänen sanojensa mukaan minulla on “taipumusta lukea kiveä hyvin”.

Aluksi en sanonut mitään. Olin päiväkausia hössöttänyt oppaalle vuorista. Nyt minun olisi pitänyt kertoa hänelle, että ainoa tapa saada lajiin suoraan liittyvää tekniikkaharjoittelua Suomessa ympäri vuoden “ei oikein etene”. Mutta keskustelu soljui rennosti, ja lopulta kerroin Albylle seinäkiipeilyjumistani: kallioilla viihdyn, mutta sisäkiipeily jotenkin vaan aina jää.

Alby hymyili vakavalle ilmeelleni ja sanoi vahvalla italialaisaksentillaan:
– Don’t worry about that! If you really want to learn mountain climbing, you have to understand the rock. It seems to me, that you love the mountain, not the climbing wall inside. So, be inspired by the mountain. But learn to climb it one rock and one wall at a time!

Palattuani kotiin Sveitsistä kaivoin seinäkiipeilytossut kaapin perukoilta, pyörittelin niitä hetken käsissäni ja aloin sitten googletella ensi talven seinäkiipeilykoulutuksia. Jotenkin minusta tuntuu, että mustelmia taitaa olla taas luvassa.

Page 1 of 3

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén