Category: juoksu Page 2 of 4

Vuorenvalloittajan heikko hetki

“Mahtaakohan tästä itsenäisestä valmistautumisesta tulla mitään? Mitä jos mokaan nyt, ja sitten kunto ei kestä Mont Blancilla?”

Vuorenvalloittaja Janiina Ojanen harjoittelee kuntosalilla
I don’t stop when I’m tired. I stop when I’m done. -selfie salin lattialta

Yllätin itseni jännittämästä tässä taannoin.

Mistäs moinen heikko hetki?

Treeniohjelmat ovat osa arkeani. Harjoitusmäärät ja -rutiinit tulevat selkärangasta. Hiukan olen säätänyt painoja ja sekoitellut ohjelmien liikkeitä huvin ja vaihtelun vuoksi, mutta kaikki on ihan tuttua. Mutta samaan aikaan erilaista. Helpompaa. Onko tämä liian helppoa?

Kehitystä ei tapahdu, jos treeni ei tunnu kunnolla.  Siksi minua varmaan huolestutti helppouden tunne. Päätin kiristää hiukan tahtia. Koska tällä hetkellä en halua tiukentaa arjen aikatauluja entisestään, en lisännyt viikottaisia treenikertoja (vielä). Mutta lisäsin saliharjoitusten alkuun parinkymmenen minuutin mittaisen juoksumattolenkin ja kasvatin hiukan salitreenin painoja.

Viime sunnuntain kahvakuulatreeni päättyikin sitten viimeisen lankutuskierroksen jälkeen tilanteeseen, jossa makasin salin lattialla vatsallani ja mietiskelin, tulisiko joku ohikulkija nostamaan minut ylös, jos oikein kauniisti pyytäisin. Kotiin kävelin kuin puujaloilla ja kengännauhat auki, koska nauhojen sitominen olisi vaatinut kumartumista ja epäilin, etten enää pääsisi takaisin pystyyn. Jo alkoi treeni tuntua.

Oivalsin siinä salin lattialla kölliessäni, ettei kyse ole siitä, että omatuntoni moittisi kehnosta sitoutumisesta harjoitteluun tai huonosta suorituksesta. Kyse taitaa olla siitä, että kaipaan palautetta. Taidan kaivata viime vuoden valmentajaani Tapsaa tsemppaamaan ja ottamaan osan onnistumisen vastuusta.

Myös varusteasiat mietityttävät. Joku kyseli, mitä aion tehdä huiputuskenkäasian suhteen. Ei aavistustakaan.
Monte Rosallahan vääränkokoiset vuokrakengät pistivät jalkani huonoon kuntoon. Jalat jouduttiin teippaamaan jo muutaman tunnin kiipeämisen jälkeen, koska kengät hiersivät korkeassa ilmanalassa nesteitä keränneet jalkaterät hurjaan kuntoon. Koko kiipeilyn ajan kipu vaivasi, ja sillä reissulla käytin varmasti koko elämäni kiroilukiintiön.

Palattuamme Monte Rosan huiputuksesta jalkaterät olivat ruhjeilla, sinipunertavat ja turvonneet niin pahasti, että paksu urheiluteippi oli murtunut. Oikeassa jalkaterässä oli hermopinne, joka vaati ammattilaisen apua Suomeen palattuani. Kesti viikkoja liikkua taas normaalisti.

Samanlaista kenkäkokemusta en halua. Kengät ovat tärkeimpiä varusteita ja niihin pitää panostaa. Mutta minusta ei myöskään ole järkevää ostaa kalliita ylävuoristokenkiä tässä vaiheessa. Sitäpaitsi en ehtisi sisäänajaa kovia kenkiä ennen reissua eli riski olisi silti olemassa. Luultavasti yritän hommata vuokra- tai lainakengät jo hyvissä ajoin, ehkäpä jo Suomesta. Ehdin sitten testailla rauhassa…
Sitäpaitsi kenkäasiaan saan ihan varmasti asiaan vihkiytyneiltä tutuilta neuvoja.

On ihan tervettä välillä kyseenalaistaa tekemistään ja kokeilla rajojaan. Pieni jännitys ja epävarmuus kuuluvat lajiin. Ja minä en ole yksin. Läheisten tiimi toimii ja Tapsakin on tarvittaessa vain puhelinsoiton päässä.
Hengähdin syvään ja nousin kuntosalin lattialta. Matka jatkuu.

Hulluuden monet muodot

Viimeinen täysi treeniviikko ennen tankkausta. Sitä mukaa kun jännitys nousee, tunnen kuinka kroppakin virittyy. Unimaailmassa tapahtuu kummallisuuksia ja syöminen unohtuu aina välillä. Mutta harjoittelu sujuu, motivaatio on kohdillaan ja fyysinen olo todella rento. Siis kuula on sekaisin, mutta keho tuntuu varmemmalta, vahvemmalta ja valmiimmalta.

Janiina OjanenUlkona treenaaminen on kyllä kivaa! Juoksu (ja jopa pyöräily) maistuu nyt erityisen hyvältä, kun ulkona on hiukan lämpöisempää (vaikka 17 astetta ei mielestäni kesäksi voi kutsua). Metsään olisi hienoa ehtiä vielä uudelleen ennen lähtöä, mutta saa nähdä, kuinka käy. Salitreenikin tuntuu tosi hyvältä, ja olen muutamissa asioissa yllättänyt itseni. Kohtasin menneisyyden haamunkin, kun eräänä päivänä huvikseni testasin, miten ne syksyllä inhotusta herättäneet vatsalihasliikkeet sujuvat jumppapallon kanssa. Oli huippufiilis selättää vanha viholliseni punainen painajainen!

Alkuviikosta kävin lenkillä maratonille treenaavan ystäväni kanssa. Hän on jäätävän tiukassa kunnossa. Tällä supernaisella on kaksi pientä lasta, joista nuorempi on alle vuoden ikäinen. Kyselin treenin sujumisesta ja ihmettelin, kuinka hän oikein ehtii ja jaksaa tehdä kaiken. Hän jarrutti hiukan vauhtiaan, jotta pysyisin hänen rinnallaan (en tunnusta puuskuttaneeni) ja nauroi heleästi (kuka hemmetti pystyy nauramaan heleästi juostessaan):
– Aikamoista säätöä se välillä on: olen ollut juoksulenkillä niin, että vanhempi lapsi on mukana pyörällä ja nuorempi rattaissa. Siinä on jo henkistäkin haastetta! Sitoutumista tämä vaatii, mutta on mahdollista. Mieheni tukee treenaamistani, mutta ehtiipä vielä pelata golfiakin. Myös vanhempi lapsista opettelee golfia, joten siihenkin menee aikaa.

Melkoisen urheiluhullu perhe siis kaikkiaan!

Maratoonarin imussa

Golfista puheenollen. Viikonloppuna kävimme kaverini Sakun ja tyttäreni kanssa Nokian Rämöllä kiipeilemässä. Kiipeilykallio sijaitsee golfkentän laidalla. Menomatkalla tapahtui hauska “kulttuurien kohtaaminen”. Pysäköityämme auton metsätien reunaan pienen matkan päähän golfkentästä ja kalliosta, vanhempi herra tuli juttusille. Hän katseli, kuinka kokosimme varusteita auton peräkompsusta ja totesi sitten naureskellen:
– Ai, te olette niitä kiipeilyihmisiä, varusteista tunnistan. Me vaimon kanssa ollaan katseltu golfia pelatessa, että melkein aina siellä seinällä joku pölhö roikkuu. Mutta samalla tavalla taidatte katsoa meitä: hullut golffarit ravaavat pallojen perässä tuntitolkulla… On meitä hulluja moneen junaan!

Niinpä. Intensiivinen tekeminen vaatii heittäytymista. Heittäytyminen taas lievää hullutta. Tällä positiivisella hulluudella on monia muotoja. Joskus niistä on seurauksia, jotka näyttäytyvät outoutena ulkopuoliselle, joka ei tunne koko tarinaa. Joskus asiat eivät, edes elokuvissa, mene niinkuin elokuvissa:

Kaatosade niskaan, lokinkakka olkapäälle ja pyörän takakumi puhki Pirkkalan perämetsässä, siinä järjestyksessä. Siinä viime viikkoisen pyörälenkkini saldo. Tietenkään minulla ei tapahtumahetkellä ollut bussilippurahaa mukana, ja olin luvannut lenkin jälkeen viedä tyttäreni ystävineen elokuviin. Eli kiirehän siinä tuli. Evakuointioperaation järjestämiseen ei ollut aikaa. Poljin osan kotimatkaa vonkuvalla ja lonksahtelevalla pyörällä, vanteen vääntymisen uhallakin. Loput hölköttelin puolijuoksua ja kompuroin välillä pyörän polkimeen. Olin kurainen, likomärkä ja valkoinen lokinleima valui hartialta takin rintamukselle.

Tytär seinällä, köysissä Saku

Kotiin saapuessani olin myöhässä, enkä enää ehtinyt peseytyä kunnolla, saati sitten syödä. Juoksin nopeasti suihkun alta, vaihdoin puhtaat vaatteet, piilotin hiukset hatun alle ja hätyytin lapset leffateatteriin, popcorn-ostosten kautta täyteen näytössaliin. Vajosin penkkiin lopen uupuneena. Hatun lieri peitti osin kasvoni ja pimeässä teatterissa ajattelin ihan hetken lepuuttaa silmäluomiani.

Havahtuessani retkotin vasemmanpuoleisen käsinojan päällä, melkein vieressä istuvan perheenisän sylissä. Mies oli paennut tuolinsa toiseen reunaan ja teeskenteli, ettei huomanut säpsähdystäni, kun pomppasin hereille. Hymyilin anteeksipyytävästi pimeässä, ja hän nyökkäsi kohteliaasti. Kohteliaasti hän myös sihahti hiljaiseksi lapsensa, joka jonottaessamme ulos leffateatterista “kuiskasi” lapsen kirkkaalla äänellä:
– Isi, miksi se yksi täti nukkui? Taisi olla vähän hullu, kun nukkui elokuvissa.

Voi lapsi hyvä, kunpa vaan tietäisit.

“Your ego is writing cheques, your body can’t cash!”

Vuorenvalloitus-tiimi on ottanut hiukan osumaa viime aikoina. Ei mitään vakavaa, pikkuhaavereita vain. Mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa legendaarista Top Gun -lasautusta tähän (ehkä hitusen sarkastisessa merkityksessä siis).

Asiaan:
Viime viikolla kiipeilyparini Laku teutaroi kotipihallaan muurinrakennushommissa ja pudotti kivenmurikan kätensä päälle. Lopputuloksena on vasemman käden keskisormesta haljennut luu. Voit uskoa, että sain melkein hepulin, kun myöhään illalla luin Lakulta tulleen viestin:
“Tänään oli **ska päivä. Tein pihahommia ja onnistuin pudottamaan kiven käden päälle. Vasemman käden keskisormesta halkesi luu pitkittäissuunnassa. Tein sen **tun muurin kuitenkin loppuun. Nyt sairaslomalla.”

Onni onnettomuudessa, että luu halkesi siististi kahtia eivätkä hermot tai nivel saanut osumaa. Luun sirpaloituminen olisi todennäköisesti lähettänyt miehen leikkuriin. Toinen hyvä juttu on, että Lakulla oli kädessä kunnon työhanskat, mikä todennäköisesti pelasti tilanteen. Paljain käsin iho olisi luultavimmin rikkoutunut ja silloin tilanne voisi olla ikävämpi.

Mutta siis “tein muurin kuitenkin loppuun”…on siinäkin pönttöpää!

Sormi lastoitettiin, ja mies pääsi pikaisesti takaisin töihin. Valitteli, että treeniä lasta kuulemma hiukan rajoittaa… Sanonpahan vaan, että jos se nyt alkaa leikkiä kahvakuulien kanssa, saattaa olla Vuorenvalloitus-tiimissä sisäisen kehityskeskustelun aika.

No toisaalta minulla ei ole kyllä yhtään varaa sanoa. Hävettää oikein kertoa, mutta olen luvannut olla rehellinen, joten tässä minun tilanteeni:
Polveni ovat viime aikoina alkaneet kipuilla oikein tosissaan. Jumittavat lihakset ja lintsaaminen venyttelystä ovat osasyitä, onhan niistä puhuttu. Asiaan on vaikuttanut myös muutos treenissä. Olen lisännyt merkittävästi juoksutreenien määrää parin viime kuukauden aikana. Kipu on lisääntynyt jotenkin asteittain, joten olen vahingossa tottunut siihen. Huomaamattani vaihtanut korkokengät mataliin ja alkanut iltaisin pelleillä linimentin ja pakastehernepussien kanssa.

Oman juoksuhistoriani tuntien olen taipuvainen syyttämään osin myös olosuhteita. Seliseli, sinä sanot. Mutta selitän silti:
Olen ihan tunnollisesti edennyt Tapion ohjeiden mukaan, ja juoksulenkkien pituudet ovat olleet maltillisia, pääsosin 1 tunti +/-15 minuuttia. Lenkkimaastoni Kaupin metsässä on ollut vielä viime viikkoihin asti luminen. Silloin sinne ei ole mitään asiaa ilman suksia tai tulee pahasti sanomista. Jotta ylipäätään ehdin vauhdikkaan arjen keskellä juoksemaan, pitää lenkit sijoittaa lähialueille. Siksi olen päätynyt juoksemaan asfaltilla eli kovalla alustalla. Koska vointini oli niin hyvä alkuvuodesta, olin vähän liian hyväuskoinen polvieni keston suhteen.
(Ja ei. Pyöräilyyn ja apinapeppuhousuihin taivuin, mutta tässä menee rajani: en hiihdä.)

Pari viikkoa sitten valmentajani Tapio ilmoitti, että pistää minut viikoksi lepäämään, jotta polvet rauhoittuisivat. Samalla saisin tehtyä ryhtiliikettä lihashuollon suhteen. Hierojani Katja Cowlingin kanssa sovittiin, että sillä viikolla hierotaan jumittavat jalat auki. Hierontapöydällä totuudet paljastuivat:

– Ei Vuorenvalloitus ainakin sisusta jää kiinni, jos olet näillä jaloilla pystynyt juoksemaan! Pohkeesi ovat kuin halot. Lihakset eivät taida lämmetä edes pidemmillä lenkeillä? Katja kommentoi ystävällinen moite äänessään. Myönsin, että näinhän se on. Välillä lenkillä tuntuu, kuin sääreen olisi nippusiteillä kiinnitetty lihaköntti, joka hölskyy juostessa. Ongelma on se, että tilanne on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa (alkanut siis jo ennen Vuorenvalloitusta), että pelkästä venyttelystä ei edes olisi apua. Omin avuin en tukkoisia lihaksiani saisi avattuakaan. Nyt lisääntynyt harjoittelu oli viimeinen pisara.

Etureidetkin olivat niin tukossa, että Katja hieroi niitä ainoastaan pitkittäissuunnassa. Puolessatoista tunnissa ei ehditty käsitellä koko jalkoja kattavasti mutta syy polvikipuihin taidettiin paikallistaa. Samoin syy jalkaterien puutumiseen ja sähköiseen kipunointiin hartiassa treenin aikana.

Hieronta oli tehokasta mutta paikotellen otti lujille. Välillä pääsi muutama kova sana, mutta suorastaan tunsin, kunka veri kohisi kehossani ja termi “hyvä kipu” sai ihan uuden ulottuvuuden. Lähtiäisiksi sain ohjeita venyttelyyn, vinkkejä pohkeiden aukaisuun lenkillä, linkin hyviä jooga-videoita jakavalle YouTube-tilille ja uuden hieronta-ajan vajaan viikon päähän.

Eli taitaakin olla niin, että otsikkoa parempi lainaus on “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.”

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: “Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla ‘Pidän ääntä, olen olemassa’ -tyyppi”.
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat…

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä “jäniksen”, jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Hei jätkät, älkää jättäkö!

– Tiimisi lähti jo edeltä, sanoo aurinkolasipäinen mies, ojentaa minulle repun ja osoittaa kohti kivikkoista rinnettä. Katson häntä ihmeissäni ja loukkaantuneena. Tekisi mieli kysyä, miksi minua ei odotettu. Mutta siihen ei ole aikaa. Reppu tuntuu kauhean painavalta, mutta hinaan sen selkääni ja lähden hölkkäämään muiden perään. Kantapäähän hiertyy rakko, hiki virtaa silmiin ja reppu painaa hartioilla tolkuttomasti. Miksi ihmeessä ne lähtivät ilman minua? 

Juoksen ja juoksen ilman että maisemat juuri vaihtuvat. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, että häikäisyn synnyttämät valotäplät tanssivat näkökentässäni. Ilma on silti rapsakka, nipistelee kasvoja. Hiki valuu pitkin selkää ja hengitys kulkee puuskuttaen. Kivikossa eteneminen on hidasta. Jalat raahautuvat perässä kuin kengät tarttuisivat joka askeleella johonkin tahmeaan.

Lopulta näen tiimini miesten selät kaukana edessäni, ne ovat jo lumen ja jään peittämällä osalla rinnettä. Koetan tiivistää tahtia, mutta reppu painaa liikaa. Kompuroin kiviin ja kaadun polvilleni rinnepuroon. Vesi on kylmää. Terävät kivet repivät polveeni haavan ja pudotan otsalamppuni. Koetan kaivaa lamppua hyisestä purosta, mutta sormet eivät taivu. Vilkaisen ylös. Tutut selät ovat kadonneet näköpiiristäni. Alkaa itkettää. 
– Hei jätkät, älkää jättäkö! Kyllä minä jaksan!

Kompuroin ylös. Repun olkain on poikki. Päätän ottaa mukaan vain vesipullon ja kiriä muut kiinni. Avaan repun nauhat kylmän veden kohmettamilla sormillani. Ei vesipulloa. Reppu on täynnä erivärisiä kahvakuulia. 
Havahdun olohuoneen sohvalta, jonne oikaisin ihan hetkeksi työpäivän jälkeen. Kestää hetken palautua maanpinnalle tokkurasta. Aurinko paistaa sälekaihtimien raosta silmiini. Väsyttää. Hartioissa tuntuu eilisen harjoittelun aiheuttama puuduttava uupumus. Pohkeet ovat ihan tukossa, kuin kaksi lihakimpaletta olisi liimattu sääriluihini ja jumitus säteilee polviin. Joskus on ollut parempiakin päiviä. 
Vuorenvalloitus-treeni on edennyt kuin huomaamatta toisen harjoituskauden loppupuoliskolle. Menossa on itsenäinen harjoitteluvaihe eli en ole tavannut valmentajaani Tapiota muutamaan viikkoon. Jännä homma, kuinka paljon se vaikuttaa. Vaikka olen motivoitunut harjoittelemaan, on valmentajan tsemppaus valtavan tärkeää. Samalla Tapion tiiviimpi läsnäolo tekee oloni varmemmaksi harjoittelun tehokkuudesta. Olen saanut luvan hiukan sopeuttaa ja soveltaa treenejä itselleni sopiviksi. Vapaus tuo mukanaan myös epävarmuuden tunteen.

Jos olen ihan rehellinen, kestävyysharjoittelu kuntosalilla on tylsempää kuin voimatreeni. Painoja on

Janiina Ojanen

vähemmän ja toistoja paljon enemmän. Liikkeistä monet ovat kokonaisvaltaisempia, ja samaa liikettä hinkataan sata toistoa yhden treenin aikana. Vaikka treenaaminen väsyttää enemmän kuin aiemmin, tuntuu silti kuin kehitystä tapahtuisi vähemmän. Harjoittelu menee rutiinilla, mutta en saa yksittäisestä salitreenistä samanlaista riehaannuttavaa iloa kuin muutaman toiston hurjasta rutistuksesta voimatreenauksessa.

Lihashuoltoni on edelleen retuperällä: lintsaan venyttelystä ja mieluista hierojaakaan ei ole löytynyt. Ihan omaa tyhmyyttä. Päätän ottaa itseäni niskasta kiinni. Pakko, koska ei tämä tästä helpommaksi muutu. Päinvastoin.

Köllötän sohvalla silmät kiinni ja annan auringon suukotella poskiani. Mieleen nousee kuva leskenlehdistä. Kevät on täällä ja olen aina rakastanut keväisiä juoksulenkkejä. Tapio sanoi, että kevään mittaan juoksua ja muita ulkoharjoitteita lisätään kuntosalitreenin painoarvon pudotessa. Tosin noudatamme Varalan Urheiluopiston testauspäällikkö Markon ohjetta pitää myös voimaharjoittelu mukana kestävyystreenin rinnalla, mutta painoarvoissa siirrytään entistä vahvemmin kestävyysharjoitteiden puolelle.

Juokseminen on ihanaa ja kesällä auringonpaisteessa se on yksi parhaita tapoja rentoutua. Tosin nyt tavoitteellisesti harjoitellessa ei luvassa ole pelkästään lauleskellen hölköttelyä. Esimerkiksi sprinttiharjoitukset ylämäkeen ovat ärsyttäviä: useita 30 sekunnin raivokkaita juoksurutistuksia ylämäkeen. Sillä tavoin saa itsensä tappiin nopeasti. Olen kokeillut sitä, mutta yksin se on ärsyttävää, kun matkan ja ajan mittaaminen itselle tuntuu hankalalta. Niinpä olen enimmäkseen vuorotellut intervallitreeneillä ja pidemmillä rauhallisilla lenkeillä. Parin viikon päästä alkaa taas intensiivisempi treeni Tapion kanssa ja silloin nähdään, olenko pystynyt harjoittelemaan riittävän täysipainoisesti. Tapiolta kestää keskimäärin kolme sekuntia nähdä, olenko edistynyt.

Nousen sohvalla istumaan ja avaan läppärin kannen. Olemme kiipeilyparini Lakun kanssa viestitelleet ja suunnitelleet keväälle ja kesälle vaihtelevaa harjoitteluohjelmaa: pyöräreissua, melontaa, vaellusta ja vaikka mitä. Hymyilyttää.

Tulee kiva kesä. Mutta ei vielä. Joskus on ihan okei olla väsynyt. Köllähdän takaisin sohvalle ja suljen silmäni uudelleen. Tällä kertaa unessa seison Gouterin vuoristomajan edessä ja hymyilen ilta-aurinkoon. Jaksoin kuitenkin!

Page 2 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén