Category: juokseminen Page 1 of 2

Anonyymit ajokoirat toistensa jäniksinä

Minun piti kirjoittaa Elbrusista.

Kiipeilyreissun alkuun on aikaa pari kuukautta, ja vuori on alkanut pyöriä ajatuksissa yhä enemmän. Olen malttamaton, tuntuu kuin kokemusten lisääntyessä niiden välinen odotusaika vaikeutuisi. Nyt pitäisi tutustua vuoreen ja kiipeilyreittiimme tarkemmin. Pari Elbrusin kiivennyttä henkilöä on jakanut tarinansa kanssani. Kiipeilykenkien sisäkengät odottavat jalkateräni muotoon muovaavaa lämpökäsittelyä, Black Diamondin Primaloft-takki saapui viime viikolla. Kaikenlaista aiheeseen liittyvää kerrottavaakin siis olisi.

Mutta eilen tapahtui tilanne, joka pisti liikkeelle ajatuksia, joita on ollut mielessä muutenkin viime aikoina. Jääköön siis Elbrus-analyysi vielä tuonnemmaksi:

Ihailen ihmisiä, jotka sanovat, etteivät välitä, pääsevätkö he vuoren huipulle vai eivät. Heille kaunis reitti tai mielenkiintoinen tekninen kiipeilysuoritus antaa täydellisen tyydytyksen riippumatta siitä, päästiinkö nostamaan kädet huiputustuuletukseen. Mahtavia tyyppejä!

Minä en ole samanlainen.

Viime syksynä Mont Blanc -reissulla oivalsin, ettei asia ole minulle yksiselitteinen. Kun saimme tiedon, että Mont Blancin suunnitellut kiipeilyreittimme olivat muuttuneet liian vaarallisiksi, ryhmänjohtajamme Teija ja oppaat pohtivat erilaisia korvaavia vaihtoehtoja. Voisimme vaihtaa vuorta, koettaa vaihtoehtoista ja vaativampaa reittiä Mont Blancin huipulle tai voisimme kiivetä Mont Blancilla kauniin traverse-reitin (joka siis on vaakasuuntaista etenemistä vuoren rinteellä sen sijaan, että tavoitteena olisi kiivetä huipulle ja takaisin alas. Kiipeilyllisesti tämä voi olla yhtä haastavaa kuin huipulle nouseminenkin).

Äänestin vaihtoehtoista, vaativampaa reittiä. Toinen vaihtoehto minulle olisi kokonaan toinen vuori. Mutta traverse ei houkuttanut. Mieluummin perääntyisin Mont Blancilta epäonnistuneen huiputusyrityksen jälkeen kuin jättäisin yrittämättä huipulle. (Koko stoori täällä: Lisää myllerrystä Mont Blanc -suunnitelmissa ja oikullisen kaunis Gran Paradiso)

Kiipeämiseeni liittyy monenlaisia ajureita. Olen puhunut rauhasta, jonka tunnen saavuttavani vuorilla, suuruuden ja pienuuden yhtäaikaisesta tunteesta. Haluan päästä nauttimaan hiljaisuudesta, jonka ylävuoristo mieleni ajatusmellakkaan tuo. Mutta on muutakin: halusinpa sen myöntää tai en, minun kohdallani yksi tärkeä syy on haasteen selättäminen.

Ai mistä tämä nyt nousi mieleen? Annapa kun kerron eilisestä lenkistäni:
Illalla lenkille lähtiessä mielessä oli kaikenlaista. Päällimmäisenä kuitenkin Elbrus ja ajatus, etten viime kuukausina ole ehtinyt panostamaan treeniin samalla intensiteetillä kuin viime vuonna. Olen varma, että kuntoni puolesta pärjään Elbrusilla ja nautin matkasta varmasti joka tapauksessa. Mutta silti haluaisin varmistaa parhaan mahdollisen suorituskyvyn, jotta huiputukseen olisi mahdollisimman hyvät edellytykset.

Näitä ajatuksia pyöritellen sukelsin pimeään lopputalven iltaan. Edellinen punttitreeni painoi jaloissa, ja kilometrit taittuivat tahmeasti. Päätin, että armoa ei anneta: joskus vaan pitää olla niitä kammottavia lenkkejä, joiden jälkeen vannoo, ettei ikinä enää juokse metriäkään (ennen seuraavaa kertaa). 
Pidin yllä normaalia juoksuvauhtiani ja hyräilin itsekseni korvanapeista kaikuvan musiikin tahdissa unohtaakseni reisilihaksissa jokaisella askeleella tuntuvan raskauden.

Seitsemän kilometrin kohdalla havaitsin taakseni ilmestyneet juoksuaskeleet. Hitaasti ne saavuttivat minua. Pakotin askeleeni pysymään omaksumassani rytmissä. 

Tien kaartaessa loivaan nousuun takaa lähestynyt juoksija nousi rinnalle. Mutta hän ei mennytkään ohi, vaan jäi vierelleni juoksemaan. Liekö syynä kevyesti jyrkentynyt nousu vai saatoinko huomaamattani kiristää tahtia?

Niin me jatkoimme matkaa kapealla kävelytiellä rinta rinnan. Näin pimeässä illassa silmäkulmastani tumman hahmon, mutta en kääntänyt päätäni katsoakseni tarkemmin. Sen verran huomasin, että myös toinen juoksija piti katseensa tiukasti eteenpäin suunnattuna. Vaikka musiikki pauhasi kuulokkeissani, en enää kuunnellut Billy Talentia, vaan rinnaltani kaikuvia askelia.

Muistutin itselleni, ettei tämä ole kilpailu ja että on ihan ok, jos hän menee ohitse. Mutta hidastaisi en, vaikka jalkoja puudutti. Hän taisi ajatella samoin, ja vauhtimme alkoi hiljalleen kiristyä. Aina välillä toinen pääsi pari askelta edelle, mutta samantien toinen vastasi kuromalla etäisyyden välittömästi umpeen. Kiersimme vastaantulevat lastenvaunut molemmilta puolilta, sillä selkeästi kumpikaan ei ollut halukas jättäytymään taaemmas. 

Parin kilometrin jälkeen saavuimme risteykseen, jonka kohdalla minun oli määrä ylittää tie, ja muutaman sadan metrin päästä kaartaisin kohti kotia. Suojatien tullessa kohdalle käännyin hymyillen katsomaan toista juoksijaa ja nostin käteni tervehdykseen kiitokseksi “sparrauksesta”. Hän ei vastannut, ei edes vilkaissut minuun. Näin tumman, kahisevaan juoksupukuun sonnustautuneen hahmon tuijottavan edelleen tiukasti eteensä ja jatkavan kiihtyvää porhaltamistaan suu tiukkana viivana.

Tilanne naksautti minussa päälle toisenlaisen vaihteen. Kun olin ylittänyt kadun, jatkoin samaan suuntaan kadun toisella puolella. Reidet pyysivät armoa, mutta niistä välittämättä kirin kadun ylityksen aikana menetettyjä metrejä. Kaksi korttelia myöhemmin olin kirinyt kiinni ja ohittanut selvästi toisella puolella tietä juoksevan hahmon – ilokseni pahemmin hengästymättä. 
Pikkuisen omahyväisesti hymyillen kaarroin kohti kotia. 

Jos totta puhutaan, en ole varma, oliko tuo vähän noloa vai ei. Myönnettävä se on, että minut on varustettu vahvalla kilpailuvietillä ja voitontahdolla.

Jos nyt joskus vähän pöljän tuo ominaisuus minusta tekeekin, holtittomaksi se ei minua muuta. Se, että haluan onnistua, ei tarkoita, ettenkö osaisi pelata sääntöjen mukaan. Vuorilla kulloinenkin vuori ja opas sanelevat säännöt ja nöyränä niitä tottelen. Kuitenkin haluan uskoa, että lopulta minut vuoren huipulle vie juuri se sama kipinä, joka saa kotikulmilla haastamaan tuntemattoman lenkkeilijän kuraisella, pimeällä tiellä maitohappoja vilisevään kaksintaistoon.

Gran Paradiso 

Mitä yhteistä on vuorikiipeilyllä ja kesämökkilomalla?

Ylävuoriston ohuessa ilmassa jokainen askel on raskaampi kuin merenpinnan tasolla. Syke jyskyttää huomattavasti normaalia korkeammalla. Lisäksi kiusana ovat päänsärky, turvotus, lihaskrampit, pahoinvointi ja monet muut epämukavuudet. Huiputusyritys kestää yleensä 12–16 tuntia, joiden aikana muutamaa minuuttia pidempi lepo ei ole mahdollista.

Onhan tätä ennenkin tullut pohdittua: Vuorelle kiipeäminen on fyysisesti vaativaa. Jotta lihaskunto ja kestävyys ovat riittävällä tasolla sitten, kun jäärauta narskahtaa jäätikön pintaan, pitää treenata. Kauan ja monta kertaa.
Useimmiten treenaaminen on kivaa, tai ainakin arjen puuhien joukkoon solahtava, suuria tunteita herättämätön rutiini. Mutta joskus se on ärsyttävää ja toisinaan aivan kamalaa.

Kun joulukuun alussa matkustin lomalle Singaporeen, pakkasin matkalaukkuun myös treenivaatteet. Odotin jo kovasti lenkille pääsyä uudessa ympäristössä. Reissujen juoksulenkit ovat ihania kokemuksia, ja juoksen ulkona aina kun voin; Mallorcalla juoksin hiekkarannalla vesirajassa lenkkareista roiskuvan veden viilentäessä aamuauringon kuumuutta iholla. Barcelonassa kiersin vuokra-asuntomme läheisiä puistoja ja puikkelehdin ruuhkaisilla kaduilla ihastellen upeaa arkkitehtuuria. New Yorkissa rämmin Central Parkissa tammikuun loskassa aamuyön tunteina, kun en jet lagiltani saanut nukuttua. Täydellisiä matkamuistoja!

Singaporen Little India, jossa hotellimme sijaitsi, oli kuitenkin niin uskomattoman ruuhkainen alue, että annoin ulkolenkin suhteen periksi ja päätin juosta hotellin kuntosalin juoksumatolla.
Kun ensimmäisenä aamuna Singaporeen saapumisen jälkeen astuin hotellin kuntosalin ovesta, kasvojani vasten iski ilmastoimattoman huoneen kuumuus. Huonosti nukuttu yö painoi hiukan ja siirtyminen kymmenestä pakkasasteesta trooppiseen helteeseen aiheutti myös pientä hämmennystä kehossa. Nousin juoksumatolle.

Viidentoista minuutin normaalitempoisen juoksun jälkeen olin likomärkä hiestä. Salin ilma ei liikkunut yhtään, suolainen hiki valui silmiini ja valui virtana selkääni pitkin. En halunnut keskeyttää juoksemista hakeakseni treenipyyhkeen, joten jatkoin ja yritin kämmenellä pyyhkiä otsaa kuivaksi.

Vatsahappoja nieleskelemässä

Puolen tunnin kuluttua jalat olivat raskaat. Keuhkoa alkoi pistää, ja olo oli epämukava. Hidastin hiukan tahtia ja yritin laulaa mielessäni napeista tulvivien biisien tahdissa. Lupasin itselleni, että jos en tuijottaisi kelloa, aika menisi nopeammin.
Tarkistin kellon seuraavan kerran vasta TODELLA pitkän ajan jälkeen ja totesin, ettei se ollut kulunut yhtään nopeammin. Ehkä jopa päinvastoin: edellisestä tarkistuksesta oli kulunut alle viisi minuuttia.
Tunnin täyttyessä lähes kaaduin matolta, valahdin istumaan salin seinustalla olevalle penkille ja pidätin oksennusta hyvän tovin. Jalat olivat hapoilla ja hädin tuskin tunsin niitä hoiperrellessani takaisin huoneeseen.

Viileän suihkun alla tunsin huonosta olostani huolimatta tyytyväisyyden ailahduksen: olipa keho toipunut lennosta tai ei, tekipä tuo hyvää tai huonoa, treeni oli tehty. Nautiskelin itsetyytyväisestä ajatuksesta, että ei vuorellakaan voi suoritusta keskeyttää, jos tulee huono olo. Vähintään takaisin on päästävä. Eli on ihan hyvä, että välillä kiduttaa itseään ja kokeilee rajojaan. Tiedänpähän sitten, mihin pystyn.

Tästä tuli mieleeni keskustelu, joka käytiin muutamaa päivää ennen Singaporeen lähtöäni, kun pienellä porukalla suunniteltiin tulevia kiipeilyretkiä. Ideoimme uusia seikkailuja ja tutkimme, mitä ne vaativat. Kaiken innostuksen lomassa keskustelussa viivähti naureskellen heitetty toteamus, että aika paljon kiipeilyyn hurahtaneet ovat halukkaita uhraamaan aikaa ja rahaa, jotta pääsevät uupumaan, palelemaan, sairastumaan ja kiusaamaan itseään – sekä henkisesti että fyysisesti.
Toteamus ohitettiin naureskellen, sillä vaikka jokaisen syy kaivata vuorille on todennäköisesti ainakin hiukan erilainen, kiipeilyn reunaehdot ovat meille kaikille selvät.

Myöhemmin palasin mielessäni tuohon lausahdukseen, sillä sen kaltaiset kommentit ovat usein ensimmäisten reaktioiden joukossa, kun kiipeily nousee keskusteluun. Pari päivää edellä kuvatun keskustelun jälkeen puhuin kollegan kanssa haaveissani siintävistä matkoista Etelä-Amerikan vuorille, Himalajalle ja Alaskaan Denalille.

Hän totesi kuivasti, että huvinsa kullakin, mutta häntä eivät vuoritunnelmointini puhutelleet:
– Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi joku haluaa maksaa paljon euroja siitä, että pääsee viettämään lomansa karmeissa olosuhteissa! On liian kylmää tai kuumaa, likaista ja epämukavaa koko ajan. Luultavasti suurimman osan ajasta voit huonosti ja päätäsi särkee. Ja jos vain niillä kivuilla pääset, olet onnekas. Lopulta painajaisen kruunaa todella raskas fyysinen suoritus, jonka jälkeen on niin katki, että tarvitsisi melkein loman, että toipuisi lomasta.

Totesin naureskellen, että tuohan kuulostaa ihan perinteiseltä suomalaisen perheen kesämökkilomalta.

Ymmärrän kyllä tuttavani näkemyksen ja vaikea sitä on kiistää. Sellaistahan se on.
Tuskin maltan odottaa, että pääsen expedition-henkisille reissuille, joissa jo vuoren saavuttaminen itsessään on vaativa projekti.
Alpeilla kiipeäminen on erilaista: majailet vuoren juurella. Laaksosta käydään ylhäällä ensin akklimatisoitumassa ja sitten myöhemmin tekemässä itse huiputus, yleensä kahdessa vaiheessa. Kesäkuussa Elbrusilla päästään jo hiukan enemmän vaellushenkeen, kun akklimatisoitumisnousut tehdään huippua kohti kulkevan reitin varrella.

Viime syksynä seisoin Mont Blancin huippuharjanteella. Jäljellä oleva sata metriä huipulle tuntui ylitsepääsemättömältä. En sanonut mitään, yritin vain koota itseni. Oppaani Alby näki heikon hetkeni. Hän totesi rauhallisella äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. So, let’s go.

Ja me menimme.
Paha olo on suhteellista, jos palkinto on sen arvoinen – treenissä ja kiipeilyssä. Päteeköhän sama sääntö kesämökkilomiin?

(Lue koko huiputustarina täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Lepohetki Miagen jäätikön reunassa ennen kallioseinämälle siirtymistä

The Amazing Multi-Task Woman ja läsnäolon ihmeellinen elämys

– Montaako asiaa ihminen voi tehdä yhtä aikaa ilman, että tekemisen laatu alkaa kärsiä?
Timo istuu keittiön pöydän vieressä ja nauraa. Hän siirtää keskemmälle pöydän reunalla putoamaisillaan olevan kahvikuppini ja ja jatkaa:
– Olisi mielenkiintoista testata, että jos alkaisin tarkoituksellisesti heitellä tiellesi syötteitä erilaisista pikkutehtävistä, kuinka paljon saisin harhautettua sua alkuperäisestä hommastasi?

Olen viimeiset viisi minuuttia ollut tohinalla lähdössä töihin. Mutta jotenkin olen päätynyt jynssäämään leikkuulautaa puhtaaksi lavuaarissa, pyyhkimään tiskipöytää ja kirjoittamaan kauppalistaa. Kaikkea tietysti samalla, kun hörpin viimeistä kahvikupillistani ja pakkaan työpapereita laukkuun.

Janiina Ojanen, Irti maasta
Tasapainoilua kuudessa metrissä Irti Maasta,
Kuva: Timo Vienola

Minuakin alkaa naurattaa ja nolostuttaa. Minulla on välillä taipumusta siihen, että teen useita asioita samanaikaisesti ja lisään oheistoimintoja sitä mukaa, kun huomioni kiinnittyy uusiin suorittamista kaipaaviin tehtäviin. Lopulta tuskastun, kun yhtäaikaisten tehtävien määrä kasvaa niin suureksi, että hallittu toiminta muuttuu hosumiseksi, josta seuraa epäonnistumisten dominoefekti. Vuosien kunnianhimoinen harjoittelu tehnyt minusta kohtuullisen hyvän tehtävien jonglöörauksessa. Siitä on hyötyä monessakin asiassa. Olen aika aikaansaava ja tehokas tyyppi. Usein. Ainakin välillä…tai ainakin haluan ajatella niin.

Mutta kahdeksankätisen naisen roolissa on huonojakin puolia. Se on välillä aika väsyttävää. Joskus multi-task-vaihde jää päälle, ja silloin pysähtyminen vaatii erityistä keskittymistä. Vaikka en ole saanut reklamaatioita, voin kuvitella, että se on ystävillekin välillä aika ärsyttävää. Ja mikä tylsintä: hyviä hetkeä menee ohi, kun touhuaa liikaa ehtiäkseen huomata tai kiiruhtaa jo kohti seuraavaa asiaa.

Mutta en ole ihan toivoton tapaus. Ennen minua hämmensi Timon tapa juoda kahvia ruoan jälkeen. Siis istuen pöydän ääressä kaikessa rauhassa keskustellen. Itse olin tottunut viipeltämään kahvikuppi kädessä ympäri kotia touhuten samalla. Todettuani ettei yksi ihminen, ainakaan kahvikupin juomisen aikana, saa maailmaa valmiiksi, olen opetellut uusia tapoja: Nykyään istun kahvilla (useimmiten) kaikessa rauhassa (eivätkä kertaakaan pyykit ole vielä karanneet koneesta sillä välin). Katson myös elokuvia läppärin kansi kiinni.
Ystäväni kertoi, että huomattuaan keskittymiskykynsä herpaantuneen, hän opetteli uudelleen lukemaan. Ja puhun nyt siis keskittymisestä kirjaan, en kielen opettelusta. Keskustelu aiheesta herätti minutkin: rakastan lukemista, mutta koska olen viimeksi keskittynyt kirjaan monta tuntia yhtä soittoa? Seuraavaksi aion siis opetella lukemaan uudelleen.

Ajatukseni lähtivät liikkumaan asian ympärillä laajemmin. Tutkitustihan ihminen tarvitsee monenlaista keskittymiskykyä, mutta myös aivojen tyhjäkäyntiä, eli sitä lasittunutta katsetta linja-auton ikkunasta (jolle varatun ajan älypuhelimet ovat vieneet meiltä). Tarvitsemme myös aktiivista läsnäoloa, jolloin olemme aidosti mukana tilanteessa ilman, että mielemme askartelee muissa asioissa. Se on hurjan vaikeaa ja luultavasti siksi pikkulapset voittavat aikuiset muistipelissä.

Janiina Ojanen vuorenvalloittaja
Pehmeä seinä vaati kunnon punnerrusta
Kuva: Timo Vienola

Juokseminen on ollut lempiliikuntamuotoni pitkään. Olen perustellut juoksun nautinnollisuutta juuri sillä, että lenkillä keskityn vain juoksemiseen. Joskus sen oikein tuntee, kuinka mieleni jouset rentoutuvat ja stressaantuneet hartiat laskevat juostessa…
Hetkinen.
Olenko joskus muulloinkin tuntenut niin?

Kävimme tyttäreni ja ystäviemme kanssa viikonloppuna viihteellisessä Irti maasta -kiipeilypaikassa kiipeilemässä. Minä ja tytär molemmat nautimme täysin siemauksin ja laukkasimme seinältä toiselle kuin kevätlaitumelle päästetyt varsat.

Kiivetessäni yhtä hiukan hankalampaa tehtävää, huomasin nauttivani samalla tavalla kuin juoksulenkeillä. Fyysinen ponnistelu tyhjensi pään, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi. Seinän yläreunassa kahdeksan metrin korkeudessa ajatukseni lensivät Monte Rosan 4634 metriin. Aloin hiukan haikeasti ajatella vuorilla oloa ja sitä mahtavaa tunnetta, joka syntyy jäätikkövaelluksella tasaisen askel- ja hengitysrytmin löytymisestä. Sisältä kumpuavaa hiljaisuutta vuoren huipulla, kun tavoite on saavutettu ja on pieni tyhjä hetki, jolloin ei ole seuraavaa tavoitetta. On vain täydellinen läsnäolo. Todellista mindfulnessia!

Chamonet.com-sivusto jakoi uutisen virtuaalikiipeilystä Mont Blancille. Artikkelissa mainostetaan, että nyt ei tarvitse treenata eikä edes nousta sohvalta päästäkseen Mont Blancin huipulle. Testasin sitä, mutta ainakin vielä toistaiseksi minusta live-kiipeily on siistimpää. 😀

Läsnäolopohdinto oli valaiseva. Tein päätöksen olla parempi ihminen ja etsiä todellista läsnäoloa myös arjestani.

Unohdin päätöksen aika pian, kun kotona tein ruokaa, tiskasin, chattasin ystävän kanssa Facebookissa ja koetin samalla taivutella Timolta hyväksyntää sisustusideoilleni. Kun hän ei antanut lupaa ostaa uutta valaisinta näkemättä sitä, ärsyyntyneenä ja tehokkuuspuuskassa  ostin jauhelihan kypsyessä ensi elokuun lopulle lentoliput Geneveen.
Haha!

“Your ego is writing cheques, your body can’t cash!”

Vuorenvalloitus-tiimi on ottanut hiukan osumaa viime aikoina. Ei mitään vakavaa, pikkuhaavereita vain. Mutta en voinut vastustaa kiusausta laittaa legendaarista Top Gun -lasautusta tähän (ehkä hitusen sarkastisessa merkityksessä siis).

Asiaan:
Viime viikolla kiipeilyparini Laku teutaroi kotipihallaan muurinrakennushommissa ja pudotti kivenmurikan kätensä päälle. Lopputuloksena on vasemman käden keskisormesta haljennut luu. Voit uskoa, että sain melkein hepulin, kun myöhään illalla luin Lakulta tulleen viestin:
“Tänään oli **ska päivä. Tein pihahommia ja onnistuin pudottamaan kiven käden päälle. Vasemman käden keskisormesta halkesi luu pitkittäissuunnassa. Tein sen **tun muurin kuitenkin loppuun. Nyt sairaslomalla.”

Onni onnettomuudessa, että luu halkesi siististi kahtia eivätkä hermot tai nivel saanut osumaa. Luun sirpaloituminen olisi todennäköisesti lähettänyt miehen leikkuriin. Toinen hyvä juttu on, että Lakulla oli kädessä kunnon työhanskat, mikä todennäköisesti pelasti tilanteen. Paljain käsin iho olisi luultavimmin rikkoutunut ja silloin tilanne voisi olla ikävämpi.

Mutta siis “tein muurin kuitenkin loppuun”…on siinäkin pönttöpää!

Sormi lastoitettiin, ja mies pääsi pikaisesti takaisin töihin. Valitteli, että treeniä lasta kuulemma hiukan rajoittaa… Sanonpahan vaan, että jos se nyt alkaa leikkiä kahvakuulien kanssa, saattaa olla Vuorenvalloitus-tiimissä sisäisen kehityskeskustelun aika.

No toisaalta minulla ei ole kyllä yhtään varaa sanoa. Hävettää oikein kertoa, mutta olen luvannut olla rehellinen, joten tässä minun tilanteeni:
Polveni ovat viime aikoina alkaneet kipuilla oikein tosissaan. Jumittavat lihakset ja lintsaaminen venyttelystä ovat osasyitä, onhan niistä puhuttu. Asiaan on vaikuttanut myös muutos treenissä. Olen lisännyt merkittävästi juoksutreenien määrää parin viime kuukauden aikana. Kipu on lisääntynyt jotenkin asteittain, joten olen vahingossa tottunut siihen. Huomaamattani vaihtanut korkokengät mataliin ja alkanut iltaisin pelleillä linimentin ja pakastehernepussien kanssa.

Oman juoksuhistoriani tuntien olen taipuvainen syyttämään osin myös olosuhteita. Seliseli, sinä sanot. Mutta selitän silti:
Olen ihan tunnollisesti edennyt Tapion ohjeiden mukaan, ja juoksulenkkien pituudet ovat olleet maltillisia, pääsosin 1 tunti +/-15 minuuttia. Lenkkimaastoni Kaupin metsässä on ollut vielä viime viikkoihin asti luminen. Silloin sinne ei ole mitään asiaa ilman suksia tai tulee pahasti sanomista. Jotta ylipäätään ehdin vauhdikkaan arjen keskellä juoksemaan, pitää lenkit sijoittaa lähialueille. Siksi olen päätynyt juoksemaan asfaltilla eli kovalla alustalla. Koska vointini oli niin hyvä alkuvuodesta, olin vähän liian hyväuskoinen polvieni keston suhteen.
(Ja ei. Pyöräilyyn ja apinapeppuhousuihin taivuin, mutta tässä menee rajani: en hiihdä.)

Pari viikkoa sitten valmentajani Tapio ilmoitti, että pistää minut viikoksi lepäämään, jotta polvet rauhoittuisivat. Samalla saisin tehtyä ryhtiliikettä lihashuollon suhteen. Hierojani Katja Cowlingin kanssa sovittiin, että sillä viikolla hierotaan jumittavat jalat auki. Hierontapöydällä totuudet paljastuivat:

– Ei Vuorenvalloitus ainakin sisusta jää kiinni, jos olet näillä jaloilla pystynyt juoksemaan! Pohkeesi ovat kuin halot. Lihakset eivät taida lämmetä edes pidemmillä lenkeillä? Katja kommentoi ystävällinen moite äänessään. Myönsin, että näinhän se on. Välillä lenkillä tuntuu, kuin sääreen olisi nippusiteillä kiinnitetty lihaköntti, joka hölskyy juostessa. Ongelma on se, että tilanne on syntynyt niin pitkän ajan kuluessa (alkanut siis jo ennen Vuorenvalloitusta), että pelkästä venyttelystä ei edes olisi apua. Omin avuin en tukkoisia lihaksiani saisi avattuakaan. Nyt lisääntynyt harjoittelu oli viimeinen pisara.

Etureidetkin olivat niin tukossa, että Katja hieroi niitä ainoastaan pitkittäissuunnassa. Puolessatoista tunnissa ei ehditty käsitellä koko jalkoja kattavasti mutta syy polvikipuihin taidettiin paikallistaa. Samoin syy jalkaterien puutumiseen ja sähköiseen kipunointiin hartiassa treenin aikana.

Hieronta oli tehokasta mutta paikotellen otti lujille. Välillä pääsi muutama kova sana, mutta suorastaan tunsin, kunka veri kohisi kehossani ja termi “hyvä kipu” sai ihan uuden ulottuvuuden. Lähtiäisiksi sain ohjeita venyttelyyn, vinkkejä pohkeiden aukaisuun lenkillä, linkin hyviä jooga-videoita jakavalle YouTube-tilille ja uuden hieronta-ajan vajaan viikon päähän.

Eli taitaakin olla niin, että otsikkoa parempi lainaus on “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.”

Ain laulain treenaile – kylähullun päiväkirja?

En ole varma, pidänkö pyöräilystä. Mitään rationaalista selitystä en keksi, mutta jostain suhtaudun polkupyöräilyyn vastentahtoisesti.
Siispä taas on tullut aika ylittää yksi henkinen kynnys: ärsytyskynnys. Nimittäin lähitulevaisuudessa fillarointia on luvassa niin runsaasti, että luultavasti juhannukseen mennessä kankuissani on pysyvä satulan painauma. Jatkossa viikossa on pari lyhyttä juoksulenkkiä mutta pidemmät lenkit korvataan pyöräilyllä, koska juostessa polveni kipeytyvät helposti.

Minulla on kuitenkin salainen ase: tapa tehdä tylsistä asioista mukavampia. Minä laulan. Itseasiassa
laulan ja hyräilen aika usein muutenkin. Keskittyessäni, ajatellessani omiani, kotitöiden lomassa, meikatessa ja niin edelleen. Oikeastaan laulaa jollotan niin usein, että kollega huikkasi kerran työhuoneeni ohi kävellessään: “Aina kun kävelen sun huoneesi ohi, täältä kuuluu laulua, säveliä tai hyrinää. Taidat olla ‘Pidän ääntä, olen olemassa’ -tyyppi”.
Tämä ominaisuus voi olla vähän rasittava kanssaihmisille. Siksi yritänkin sitä hiukan piilotella, mutta totuus tulee julki yleensä viimeistään siinä kohtaa, kun luulen olevani yksin. Harmillista on myös se, etten ole kovin hyvä laulamaan. Eli kyseessä ei ole mikään Sound of Music. Ennemminkin mieleen tulee Tartu Mikkiin -ohjelman yleisötulkintojen ja  Kummelin efektimiehen risteytys.

Mutta takaisin asiaan. Hain pari päivää sitten pyöräni huollosta. Se ei todellakaan ole kummoinen menopeli. Mutta tuleepahan enemmän vastusta. En ollut ajanut fillarillani kolmeen vuoteen ja nyt oli edessä ensimmäinen, puolentoista tunnin lenkki. En ollut kovin innoissani. Mutta ei auttanut muu kuin kiskoa lenkkivaatteet päälle. Reitin valinta tuntui hankalalta, kun en tiedä pyöräteitä. Sääret tuntuivat aroilta ja uupuneilta edellisen päivän järisyttävästä kahvakuulariehumisesta valmentajani Tapion kanssa. Kalsa tuuli palelsi sormissa, jalat lipsuivat polkimilta ja takapuoli puutui ensimmäisen korttelin jälkeen.

Musiikki on aina vastaus. Niinpä laitoin napin toiseen korvaan ja aloin hyräillä musiikin tahdissa. Hiljalleen homma alkoi toimia. Maisemat vaihtuivat mukavaa tahtia, ja hetken kuluttua tunsin, kuinka jalkojen lihakset alkoivat lämmetä. Ylämäetkään eivät tuntuneet pahalta pyöräillen, vaikka väsyneillä lihaksilla juostessa ne ovat silkkaa kidutusta. Eihän tämä nyt niin kamalaa olekaan, pohdin ja fiilistelin jo lämpöisien kevätpäivien pyöräilytreenejä: aurinko paistaa puiden lomasta, asfaltti hehkuu lämpöä ja linnut laulavat…

Paluumatkalla yhdessä ylämäessä sai jo ihan pinnistää. Mäen päällä hölkkäsi nuori pariskunta ulkoiluttaen koiraa. Kilpailuhenkisenä sparrasin itseäni ottamalla heistä “jäniksen”, jota lähdin tavoittelemaan. Ensin koira kääntyi katsomaan taakseen, lähestyessäni mies vilkaisi olkansa yli. Nainen myös. He hiljensivät vauhtinsa kävelyksi ja vilkaisivat vielä taakseen. Ohittaessani seurueen mäen päällä nainen käänsi minulle selkänsä ja hänen hartiansa nytkähtelivät hiukan. Hetken kuluttua oivalsin syynkin. Hengästynyt tulkintani Imagine Dragonsin Radioactive-kappaleesta saattoi kuulostaa hiukan erikoiselta.

Seuraavana päivänä painelin hierojan pöydälle. Kuin pahanteossa ollut lapsi, olen vältellyt hierojalle menemistä, koska arvasin jo etukäteen, mitä oli luvassa. Palautetta. Olisi pitänyt uskoa Tapiota ja huolehtia venyttelystä ja lihashuollosta paremmin.
– Sinulla on kuule paikat niin jumissa, ettei näitä ihan noin vaan avata, hieroja ripitti minua lempeästi mutta tiukasti.
– Kuule olen nyt ihan rehellinen. Ei riitä, että hieron nämä auki, sinun täytyy itsekin tehdä töitä lihashuollon eteen. Ei lihashuoltoa voi ulkoistaa.

Otin nöyränä palautteen vastaan ja lupasin tehdä parannuksen. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluttua veri kiersi taas aivoihin asti ja hartian puristuksissa ollut hermorata ei enää kipunoinut. Varasin heti kiltisti uuden ajan ja otin vastaan venyttelyohjeet. Lupasin itselleni myös mennä kotimatkalla ostamaan hierontarullan, venytellä joka ilta ja kerran viikossa oikein kunnolla. Päätin aloittaa heti saman iltana.

Kotimatkalla kiersin pidemmän kautta, koska leppoisa kevätilta tuntui ihanalta. Hain käsikahvin (eli take away -kahvin) ja hyräilin itsekseni kiertäessäni Pyhäjärven rannan kautta kotiin. Harmi vaan, etten muistanut katsoa peiliin ennen kuin kotona. Eteisen kuvastimesta katsoi tyytyväisen näköinen nainen, tukka sekaisin, kasvot turvoksissa ja hierontapöydän kasvoaukon reunan painauma poskilla. Hierontarulla unohtui hakea ja ehkä hyvä niin. Ei kai sitä venyttelyäkään nyt heti tänään tarvitse aloittaa?

Seuraavana aamuna aurinko paistoi ihanasti. Vapaapäivä ja kaunis ilma kertakaikkiaan pakottivat lenkille. Lähdin hyvällä omatunnolla, sillä vaikka hieroja kielsi salitreenin hieronnan jälkeisenä päivänä, hän antoi luvan kevyeen lenkkiin. Siis lenkkarit jalkaan, napit korviin ja menoksi!

Askel rullasi vähän kankeasti, mutta otin ihan rauhallisesti ja nautiskelin auringon lämmöstä. Paluumatkalla puolessa välissä Iidesjärven rantasuoraa vanhempi herrashenkilö ajoi rinnalleni pyörällä. Hän ei yrittänytkään ohi vaan jäi rinnalle näyttäen selvästi siltä, että hänellä on asiaa. Nyppäsin napin toisesta korvasta ja tervehdin miestä, joka katsoi minua iloisesti tuuheiden huuhkajakulmiensa alta:
– Sitä minä vaan, että sinä niin usein menet meitin ohi ja melki aina laulat mennessäs. Että sopisko toivekappaleita esittää?

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén