Category: janiina ojanen Page 1 of 22

Auringonnousujen ahne metsästäjä

Sininen Monte Rosalla
Kuva: M. Laukkanen

Yö on pimein juuri ennen auringonnousua. Ensin taivas on läpitunkemattoman musta, ja sitten yhtäkkiä jotain tapahtuu: kalpea hohde muuttaa mustan syvänsiniseksi, ja näyttää kuin tähdet pakenisivat kauemmas avaruuteen. Hetken kuluttua taivaanrantaan ilmestyy kajo, jonka myötä pimeys väistyy yhä kirkastuvan sinisyyden edeltä.
Taianomainen sininen hetki ja sitten hopeinen valonauha ilmestyy maan ja taivaan kohtauspaikkaan. Ensin se on hiuksenhieno linja koko horisontin matkalla. Yhtä hengenvetoa myöhemmin auringon otsa nousee esiin majasteetillisen hitaasti ja itsevarmasti. Melkein kuin se haluaisi muistuttaa omasta arvostaan maalaamalla maailman sateenkaaren sävyillä. Maisema syttyy eloon, ja vuorenrinteellä seisova kiipeilijä haukkoo henkeään, kun tuntien pimeyden jälkeen hän saa nähdä, millaisen kauneuden ympäröimänä kulkee.

Rakastan auringonnousun ensi hetkiä – erityisesti vuorilla. Kun ensimmäinen kalpea kajo näkyy taivaankannen reunamilla, tunnen sisälläni hiljaisen odotuksen vapinan. Ja odotus palkitaan, parempana kuin saatoin toivoa – joka kerta.

Monte Rosalla 2015
Kuva: M. Laukkanen

Vaikka auringon kohtaaminen aamuisella rinteellä on aina yhtä pakahduttava kokemus, on valon ja lämmön tuojalla monet kasvot. Se on vuorella kulkevan ystävä ja vihollinen.

Huiputukseen lähdetään yön pimeinä tunteina. Monte Rosalla kohti huippua lähdettiin kello 02.30, Mont Blancilla 02 ja Elbrusin huiputusyritysten lähtöajat olivat 00 ja 02.30. Syy yölähtöön on – mikäpä muu kuin aurinko, joka iltapäivään mennessä sulattaa jäätiköiden railoalueet ja serakit epävakaiksi. Huiputuspäivä kestää yleensä noin 12–16 tuntia, ja tavoitteena on ehtiä huipulle ja takaisin ennen kuin aurinko on tehnyt jäätiköstä tahmaisen sohjon peittämän vaaravyöhykkeen.

Monte Rosalla huippupäivän etenemisemme oli sen verran hidasta, että paluumatkalla olimme aikataulusta jäljessä. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun serakkeja vältellen saavuimme railojen halkomalle rinteelle. Sulavan railoalueen läpi kulkeminen oli hurja kokemus. Jäätikön hiljaisuudessa ei ole juurikaan pelottavampaa ääntä kuin tippuvan veden pisarointi. (Koko Monte Rosan huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2015: Monte Rosan huiputus ja blogin kuvien rikkoutumisen johdosta Monte Rosan valokuvat voi nähdä täällä).

Aurinko tekee tihutyötä myös kiipeilijän fyysiselle voinnille. Monet kiipeilijät kertovatkin tarinoita lumiheijasteiden voimasta palaneista suun ja sierainten sisäpinnoista. Polttavat säteet sotkevat nestetasapainon ja sokaisevat silmät. Vain vuorilla olen kokenut tilanteen, jossa kuumuus on lähes sietämätön, mutta samaan aikaan viima niin viiltävä, ettei vaatteiden vähentäminen tule kyseeseen.

Domen jäätikkö Gonellan vuoristomajan parvkkeelta. Sinne siis, kun yö pimenee!

Entäpä valon merkitys?

Mont Blancin huiputusta edeltävänä iltana seisoin Gonella vuoristomajan parvekkeella ja katselin Domen jäätikköä tuntien syvää kunnioitusta ja hieman pelkoa. Irvistelevien railojen hämähäkinseitti risteili jäätikön pinnalla valtavien jäälohkareiden lomassa, ja oppaiden aiemmalla tiedustelumatkallaan löytämää reittiä ei voinut etäältä havaita.

Kun sitten seuraavana yönä naksautimme karabiinit kiinni aloittaaksemme jäätikkövaelluksen railoviidakon poikki, pimeys oli käärinyt syliinsä pelottavan petollisen maiseman. Jäinen lumi narskui rautojen alla, ja tuntui kuin olisin voinut aistia railojen sinisen verkoston kylmyyden tuoksuna yötuulessa. Etenimme vain otsalamppujen kapeiden valokeilojen tarjoaman näkyvyyden turvin. Pohdin pimeässä kuinka petollisen helppoa olisi nyt unohtaa ympärillä oleva vaara.

Tunteja myöhemmin seisoimme Italian ja Ranskan rajalla, Aquilles Grisesin harjanteella, kun aurinko nousi valaisemaan jo vaelletun reitin. Hengitykseni melkein salpautui, kun katsoin alas jäätikköä, jonka halki olimme vaeltaneet. (Mont Blancin huiputustarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus)

Auringonnousu Italian ja Ranskan rajalla Mont Blancilla 2016

Usein suurin kauneus syntyy kontrasteista, ja aurinko paljastaa armotta kaiken. Värien palatessa maisemaan, näyttäytyy myös sen rujous. Kaukasuksen vuorilla auringonnousun pastellipaletin sävyttämä näkymä onkin kuin satukirjasta, mutta samalla voi nähdä myös tuolle vuoristolle tunnusomaisen karkeuden ja särmikkyyden. Eipä ihme, että venäläiset sanovat Kaukasuksen auringonnousun olevan maailman kaunein.

Auringonnousu Kaukasuksella, Elbrusilla 2017
Auringonnousu Elbrusilla 2017

Kuten kokemuksia, ei auringonnousujakaan voi laittaa talteen. Valokuvat, videot ja päiväkirjamerkinnät ovat heiveröinen heijastus elämyksestä, jonka voi saada, jos antaa itselleen luvan olla kokemuksien ja auringonnousujen ahne metsästäjä.
Japanilaiset sanovat, että maailman kaunein auringonnousu on japanilaisten pyhällä vuorella, Fujilla. Mitäpä muuta voin tehdä, kuin mennä katsomaan? Kolme viikkoa lähtöön.

Tänä kesänä koin myös auringonnousun Atlantilla merenpinnan tasolla, Portugalissa 2017

Nainen kiipesi Italiasta Ranskaan, saavutti unelmansa – ja löysi uuden

Valehtelisin, jos sanoisin, että paluu arkeen on ollut täysin kivutonta.

Kun ryytynyt kiipeilyryhmämme Mont Blancilta laskeuduttuaan valmistautui astumaan Chamonix’iin matkaavaan bussiin, vilkuilin sivuilleni pakoreitin toivossa. Teki mieli livistää takaisin vuoripolulle. Mutta olen, ainakin passini mukaan, aikuinen. Ja aikuiset eivät kai tee niin. Siispä nousin bussiin ja matkan aikana luonnostelin mielessäni seuraavan reissun suunnitelmaa.

Älä käsitä väärin. Oli mahtavaa päästä suihkuun. Vaihtaa vaatteet. Nukkua kokonainen yö. Olin ikävöinyt perhettäni, ja oli maailman paras tunne halata heitä. Töissä on kivaa.
Silti jokin kaihertaa sisälläni.

Osa vuorille kiipeämisen maagisuutta piilee siinä, ettei määränpäätä oikeastaan ole olemassakaan. Jokaisen vuoren takaa löytyy uusia vuoria, ja seuraava huippu on aina vähintään yhtä houkutteleva kuin edellinen. Vetovoimaa ei vähennä yhtään tieto, että sateenkaaren pää on aina vasta seuraavan huipun takana.

Vuoret kutsuvat monenlaisia ihmisiä ja moninaisista syistä. Kuitenkin jaettu kokemus yhdistää hyvin erilaisiakin persoonia. Vuoristo on paikka, jossa ihmiset kohtaavat ehkä aidompina ja peittelemättömämpinä kuin kaupungin kaduilla. Käsittääkseni sama ilmiö liittyy muihinkin tilanteisiin ja paikkoihin, joiden haastavissa olosuhteissa ei ole tilaa kursailulle tai teeskentelylle, ja joissa yhteispeli ventovieraidenkin kesken on kriittisen tärkeää.

Minä olen jakanut matkan Mont Blancille uskomattoman hienojen tyyppien kanssa. Olen saanut monta uutta ystävää, ja ehkäpä jaamme seikkailuja jatkossakin. Toivon niin.

Hienoja tyyppejä – uusia ystäviä, matkalla Gran Paradisolle
kuvan otti Alby Teijan kameralla 

Haluan nostaa esiin erään seikkailujeni onnistumisen kannalta tärkeän porukan: vuoristo-oppaat. He hämmästyttävät minua. Minua kiehtoo tuo elämäntapa, joka sitoo yhteen työn ja rakkauden vuoriin. Olen kysynyt monilta kohtaamiltani oppailta, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Arvaat varmaan, mitä jokainen on vastannut?

Olen saanut kiivetä hienoissa köysistöissä sekä tavata asiantuntevia ja asiakaspalvelutaitoisia oppaita. Toki heidänkin joukossaan on monenlaisia persoonia, joista jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tekninen osaaminen ja fyysinen kestävyys ovat tietenkin oma lukunsa. Lisäksi vuoristo-oppaan työ on erittäin vaativaa asiakaspalvelun näkökulmasta. Ei voi kuin kunnioittaa tapaa, jolla oppaat sitoutuvat asiakkaisiinsa ja heidän turvallisuutensa ylläpitämiseen. Ottaisitko itse vastuun ventovieraan ihmisen hengestä vaarallisessa ympäristössä joka päivä?

Taitava opas ohjaa asiakasta ymmärtäen tämän suorituskyvyn ja suhteuttaen sen vallitseviin ja ennakoitavissa oleviin olosuhteisiin. Mutta parhaimmillaan siihen liittyy muutakin: esimerkiksi tapa, jolla oppaani Alby tuki minua Mont Blancin huipulle pyrkimisen viimeisen vaikean rutistuksen ajan. Vailla pakkoa hän jakoi suklaansa ja teensä viimeiset pisarat kanssani, rohkaisi ja jopa komensi jatkamaan, kun sitä tarvittiin, ja riemuitsi kanssani huipulla. Hänelle se oli luonteva osa työn arkea, minulle asiakkaana se on todellista lisäarvoa. Kumppanuutta, joka auttoi jaksamaan vuoren huipulle asti.
Tästä pitäisi kirjoittaa kirja (ja niitä varmasti jo onkin). Melkein tekisi mieli innostua.

Janiina Ojanen Teija Laukka Mont Blanc
Minä ja kiipeilyryhmämme vetäjä
Teija lähestymispäivänä

Mont Blancilla kiipeäminen oli vieläkin hienompaa kuin olin osannut odottaa. Pope’s Route -reitti oli
alkuperäisiä reittisuunnitelmiamme haastavampi, sekä teknisesti että kestävyyden näkökulmasta. Ranskan puolella olevilla perusreiteillä noustaan hisseillä ja junilla jopa 3800 metrin korkeuteen. Nyt lähestyessämme vuorta Italian puolelta, kuljimme koko matkan laaksosta huipulle jalan. Kokemuksen hienouden kruunaa ajatus siitä, että kiipesimme valtiosta toiseen: Aguille de Bionnassayn alle metrin levyisellä huippuharjanteella toisella puolella oli pudotus Italiaan, toisella Ranskaan. Kuinka usein tulee kuljettua sellaista polkua?

Reissu antoi lisää itsevarmuutta tuleviin haasteisiin. Tiedän nyt, että kehoni kestää ja olen treenannut lajiin soveltuvasti. Vaikka ennen reissua temppuillut akillesjänne kesti loistavasti, ja flunssankin sain pidettyä kurissa, pieni osuma tästäkin reissusta tuli. Kun olimme laskeutuneet vuorelta, hotellissa tutkin kaksi päivää kipuillutta jalkaterääni oikein kunnolla. Huiputusyönä tunteja kestänyt jäärautojen potkiminen kiinni jääseinään oli murtanut molempien peukkuvarpaideni kynnet vaakasuuntaisesti keskeltä poikki. Vasemman jalan varpaat oli vähän arat, mutta muuten ok. Oikeassa jalassa vahinko oli laajempi: katkennut kynsi oli potkujen voimasta työntynyt ihon sisään ja tulehduttanut koko varpaan. Suoritin hotellihuoneessa kynsisaksilla ja desinfiointiliinoilla tee-se-itse-kirurgisen toimenpiteen ja kaivelin kynnenpalan lihan sisältä ulos. Perässä purskahti iso määrä verta ja mätää. Ei ihme, että se oli vähän kipeä!

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin antibiootit ovat taltuttaneet tulehduksen, ja uskallan jo käyttää kenkiä ilman varpaiden teippausta. Lääkäri sanoi, että kynnet tulevat irtoamaan kokonaan, eli näky ei vieläkään ole kovin soma.
No, säästyypä kynsilakkaa, ja ensi kerralla muistan varmasti leikata kynnet riittävän lyhyiksi!

Vuorikiipeilijä Janiina Ojanen
Parasta vuorikiipeilyssä? Kaikki!

Ai mitä seuraavaksi?
John Dewey on sanonut: “Arriving at one goal is the starting point of another.” Niin minullakin. Aiemmin olen jo puhunut hiukan suunnitelmistani. Tämän reissun myötä nuo suunnitelmat ovat jalostuneet. Vielä en halua mitään tarkempaa kertoa, sillä ennen sitä täytyy tehdä suunnittelua ja selvitystyötä, vaikka malttamaton olenkin. Varmaa kuitenkin on, että tämä tarina jatkuu. Ja tulen sen myös tänne blogiin dokumentoimaan, omaksi ilokseni ja toivottavasti myös sinunkin.

Kuten viime syksynäkin, olen nyt ajatellut pitää hiukan taukoa tämän blogin kirjoittamisesta. Ehkä muutaman viikon, tai luultavasti siihen asti, että seuraavat suunnitelmat ovat selvillä. Kuten vuorien jättäminen, myös se tuntuu hiukan vastentahtoiselta. Kuin lähtisin ystävien seurasta. Mutta välillä irtiotto on hyvästä. Vaikka sen tekee palatakseen taas hetken kuluttua, uudesta seikkailusta innostuneena.

Kiitos, että olet ollut mukanani. Se merkitsee minulle paljon. Toivottavasti tavataan taas pian!
Rakkain terveisin,
Janiina

p.s.
Olen koonnut Facebookiin julkisen kuvakansion, jossa on valokuviani Mont Blanc – Gran Paradiso –
reissulta. Käy ihmeessä katsomassa ja kommentoimassa niitä!
Myös viime vuoden Vincent-Pyramide – Monte Rosa -reissun kuvat ovat Facebookissa katsottavana.

Unelmieni täyttymys: Mont Blancin huippuharjanne

Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla (4810 m) 2.9.2016

Päivä 7: Pope’s Route Mont Blancin huipulle

Kello 01 yöllä Gonella-majan pimeässä makuusalissa välähteli otsalamppujen valokeiloja, kun jännittyneet kiipeilijät valmistautuivat pitkään ja vaativaan huiputuspäivään. Aamiaisella tarjoiltiin kuivia keksejä ja hiukan laimeaa kahvia. Sairastumisen vuoksi majalle jäävä Jenni nousi aamiaiselle saattamaan meitä matkaan. Tuntui ihanalta saada häneltä lämmin halaus ja muutama rohkaiseva sana ennen kuin astuin ulos pimeään.

Lähdön hetki oli kello 02. Kiinnitimme köyden valjaisiimme. Edellisestä päivästä poiketen kiipeilyparini Arttu oli Alby-oppaan perässä ja minä viimeisenä.
– Jos putoan railoon, on parempi, että iso mies on pysäyttämässä pudotusta. Muuten helposti vedän sinut mukanani, Alby selitti järjestyksen vaihtoa.

Lähtökäsky tuli, ja köysistöt lähtivät sovitussa järjestyksessä liikkeelle. Me kaikki kiipeilijät huutelimme toisillemme onnea matkaan. Arttu pukkasi rukkasellaan minua olkapäähän. Koska laskeuduttaessa rinnettä opas tulee usein viimeisenä, astelin koko letkan ensimmäisenä pilkkopimeässä, otsalampun valossa kivistä rinnettä kohti Domen jäätikköä, jonka edellisen päivän tarkastelun perusteella tiesin railojen raidoittamaksi.

Domen jäätikön laidalla kiinnitimme jääraudat, kaivoimme hakut esiin. Alby siirtyi ensimmäiseksi. Jäätikön yli ja sen yläpäässä sijaitsevien serakkien ohi piti liikkua rivakasti. Oppaat olivat varoittaneet meitä, että railoalueen jälkeen voisimme pitää yhden lyhyen tauon ja sen jälkeen edettäisiin harjanteelle asti (500 vertikaalimetriä) rivakkaa vauhtia.

Jäätikön ylitys sujui hitaasti, koska railoja oli paljon. Osan yli saattoi astua, osa vaati hyppäämistä oppaan varmistamana. Pari ylitettiin laskeutumalla railon sisäseinämän ulkonemalle ja loikkaamalla siitä toiselle puolelle: jäähakku iskettiin kiinni railon toiseen reunaan ja jääraudat rouskautettiin vastapuolen ulkonemaan kiinni.

Onneksi Alby ja Sami olivat tarkistaneet jäätikköreitin alkupätkän edellisenä päivänä, sillä näimme toisen kiipeilyryhmän painelevan liian ylös ja joutuvan umpikujaan, josta heidän oli palattava takaisin. Oppaamme työskentelivät tehokkaasti yhdessä, ja me kiipeilijät yritimme tehdä heidän työnsä mahdollisimman helpoksi tottelemalla napakoita käskyjä. Jokainen askel oli tärkeä, ja menetin ajantajun keskittyessäni. Kuitenkin pysähtyessämme odottamaan, kun oppaat kiinnittivät jääruuveja railon ylityksen varmistusta varten, vilkaisin taakseni ja näin helminauhamaisen ketjun otsalamppuja takanani pimeällä rinteellä. Hymyilin, katsoin taivaalle ja tuntui, etten ole koskaan nähnyt niin kauas avaruuteen.

Railojen jäätyä taakse nousimme kohti Aiguilles Grisesin harjannetta. Oppaat pitivät yllä napakkaa tahtia, ja saatoin pimeässä nähdä vähän matkan päässä syyn rivakkaan etenemiseen. Serakkeja (eli kymmeniä metrejä korkeita jääpaasia tai ulkonemia jääseinämissä). Viimeinen kaksi vuotta on opettanut minut suhtautumaan serakkeihin äärimmäisen varovaisesti. Ne ovat valtavan kauniita, mutta myös eräs vaarallisimmista asioista, joita vuorilla on.

Jäätikkö jyrkkeni entisestään, ja etenemisemme muuttui “nelivedoksi”. Iskimme jäärautojen etupiikit ja jäähakun vuorotellen jään pintaan tasaisella tahdilla ja siten kiipesimme liukasta jäärinnettä ylös. Muutaman kerran tunsin kipua oikean jalan peukalovarpaassa, kun iskin jääraudat rinteeseen, mutta nyt ei ollut aika ajatella sitä.

Harjanteelle päästyämme kasvoja suuteli hyytävä viima. Nyt oltiin korkealla. Vuorotellen kivikkoinen ja luminen harjanne oli nousukohdassamme arvioni mukaan kolmisen metriä leveä. Toisella puolella oli jäinen seinämä, jota olimme juuri kiivenneet, ja toisella puolella hurja pudotus. Koska railot ja serakit olivat jääneet taakse, oppaiden hartiat rentoutuivat ja saimme tauon. Puimme lisää vaatetta jäistä tuulta vastaan ja tankkasimme vettä ja suklaata.

Tauon jälkeen lähdimme mielestäni Pope’s Routen ehkä hienoimmalle osiolle. Harjanne oli kapeni kapenemistaan. Etenimme osan aikaa kiipeillen kivipiikkien ja -röykkiöiden yli, välillä harjanne oli vain noin puolen metrin levyinen lumipolku, jonka molemmilla puolilla oli suora pudotus. Ylitimme Piton des Italiensin (4002 m) ja jatkoimme kohti Dôme du Goûteria.

Jääraudat pureutuivat lumipolkuun tukevasti asettaessani jalan toisen eteen. Tunsin köyden napakasti kiinni valjaissani. Oloni oli vahva ja turvallinen. Tuuli vinkui, ja jossain kaukana alapuolella saattoi nähdä laaksoissa olevien kylien valot. Aamu alkoi kajastaa taivaanrannassa. Täydellistä.

Jossain kohtaa huomasin köyteni löystyvän, vauhtimme hidastuvan ja kiipeilyparini etuvartalon painuneen hiukan etukumaraan.
– Onko kaikki hyvin?
Arttu kääntyi ja näytti peukkua. Aamun kajossa oli vaikea erottaa hänen kasvojaan, mutta tiesin hänet vahvaksi ja periksiantamattomaksi, ja matka jatkui.

Auringon noustessa harjanne leveni lumiseksi rinteeksi. Pidimme lyhyen tauon. Alby tiedusteli vointiamme, kuten oli harjanteellakin pariin otteeseen tehnyt. Minulla oli kylmä ja päähän koski hiukan, mutta se oli pientä hienosäätöä vain. Pian pääsisimme notkelmaan pitämään kunnon tauon, jolloin voisin pukea lisää.
– Miten menee? Mennään huipulle, eikö vaan? Arttu kysyi minulta, ja vastasin melkein riehakkaasti, että ilman muuta mennään. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko minun pitänyt siinä kohtaa huomata jotain.

Matka jatkui, ja nyt muutos kiipeilyparissani oli selvä. Hän kulki hitaasti etukumarassa kädet sivuilla roikkuen. Olin huolissani. Näin myös Albyn katsovan Arttua huolestuneena.

Puoli tuntia myöhemmin saavuimme notkelmaan 4200 metriin, josta lähdettäisiin viimeiseen vaiheeseen ennen huippua. Alby kutsui terävällä äänellä kaikki köysistöt koolle. Reitti oli ollut vielä odotettuakin raskaampi, ja osa porukasta ei ollut enää vahvassa kunnossa. Tuskin kukaan jaksaisi huipulle ja sitten pitkän paluumatkan Gonellalle. Meillä oli varasuunnitelma: huiputuksesta voisimme laskeutua lähellä olevalle Gouterin majalle ja mennä sitä kautta alas (oppaiden mukaan reitille voisi mennä paluumatkalla, koska alasmeno on rivakampaa, jolloin vaarallinen Grand Couloir -alue ohitettaisiin nopeasti). Mutta Jenni oli Gonellalla odottamassa meitä eli vähintään osan porukasta piti palata sitä kautta. Gonellan suuntaan olisi hyvä palata useamman oppaan kanssa, sillä railoalueella ei ollut turvallista liikkua yhden oppaan voimin.

Akuutein tilanne oli Jukalla. Alby katsoi häntä ja totesi käskevällä äänellä:
– He needs to go down. Fast.

Olin nähnyt Jukan viimeksi pimeässä jäätiköllä ja pelästyin nyt näkemääni. Hän oli kasvoiltaan aivan harmaa ja posket kuopalla. Oppaat olivat yhtä mieltä siitä, että Jukalla oli vuoristotauti. Olin alusta asti pitänyt Jukan kiipeilyparista Heikistä, ja nyt arvostukseni miestä kohtaan nousi entisestään. Kun oppaat kysyivät, halusiko Heikki vaihtaa köysistöä ja jatkaa kohti huippua, hän oli ehdoton:
– Minä en jätä Jukkaa. Yhdessä tultiin, yhdessä lähdetään.

Niin Philippe-opas lähti luotsaamaan Jukkaa ja Heikkiä suorinta tietä alas vuorelta.

Matti ilmoitti, että hän oli valmis luopumaan huiputuksesta ja lähtemään Gonellalle. Hänen parinaan kiivennyt ryhmänjohtajamme Teija oli energinen. Teemulla oli vaikeuksia jalkojensa kanssa ja hän ilmoitti, ettei jatkaisi huiputusta. Hänen parinsa Juuso halusi yrittää huiputtaa. Minä olin voimissani ja halusin yrittää huipulle. Tunsin uupumusta lihaksissani, mutta olin varma, että pystyisin jatkamaan. Alby katsoi minua ja kuittasi:
– She can do it.

Alby oli sitä mieltä, että Artulla oli vuoristotaudin oireita ja ettei tämä pystyisi jatkamaan, mutta mies oli vankkumaton:
– Menen hitaasti, mutta pääsen sinne kyllä.

Oppaiden ja Teijan neuvotellessa tilanteesta ehdotin, että voisin kyllä luopua huiputusyrityksestä, jos se olisi tiimin etujen mukaista. Teija kuitenkin totesi, että koska meitä oli iso ryhmä, voisimme tehdä hiukan poikkeuksellisen järjestelyn niin, että Juuso, Arttu ja minä voisimme yrittää huiputtaa.

Niinpä jäljellä olevan kolmen köysistön kanssa päädyttiin toimimaan seuraavalla tavalla: Sami-opas, Matti ja kokenut vuorikiipeilijä Teija lähtisivät takaisin Gonellan majalle hakemaan Jenniä. Kaksi muuta köysistöä jatkaisi ylöspäin. Pari sataa metriä ylöspäin Mont Blancin rinteellä sijaitsee Vallet Hut -hätämaja, jossa Teemu voisi levätä sen aikaa, kun hänen parinsa Juuso ja opas Jobo sekä meidän köysistömme yrittäisi huiputusta.

Nousu Vallet Hutin pihaan oli vain 200 vertikaalimetriä mutta sen aikana kävi ilmeiseksi, että Artulla oli jotain vialla. Miehen vauhti hiipui entisestään. Majan pihassa Alby oli järkkymättömästi sitä mieltä, ettei miehen vauhti riittäisi huiputukseen ja oireet viittasivat vuoristotautiin. Huipulle olisi vielä 500 vertikaalimetriä eli noin kahden tunnin matka ja eteneminen tulisi koko ajan raskaammaksi. Arttu kävi valtaisan sisäisen kamppailun ennen kuin myöntyi jäämään Teemun kanssa majalle. Hän halasi minua ja kuiskasi:
– Sä pystyt siihen! Tee se!

Kulkiessaan Teemun perässä kohti majaa hän taputti Juusoa hartiaan, sitten kirosi raskaasti ja paiskasi hakkunsa lumihankeen. Tunsin yhtä aikaa pahaa mieltä hänen joutuessaan luovuttamaan ja kunnioitusta hänen valtavaa tahdonvoimaansa kohtaan.

Jäljellä olimme Juuso ja Jobo sekä minä ja Alby. Edessämme aamuauringossa kylpi suuri Bosses-harjanne, joka teki kolme nousua ja laskua ennen varsinaista huipulle johtavaa harjannetta. Lähdimme matkaan minä ja Alby edellä.

Jätimme vaellussauvat harjanteen juurelle. Polku kulki hidasta siksakkia ensimmäisen nousun yli. Korkeusmetrien lähestyessä 4700 metriä minulla alkoi olla vaikeuksia: päähän sattui ja jokainen askel oli tuskainen, koska tuntui, etten saanut ilmaa. Pohkeeni alkoivat krampata. Vauhtimme hidastui.

Saadakseni tilanteen hallintaan kehitin oman rytmin: viisikymmentä askelta, hengitystauko (kymmenen hengenvetoa), kaksikymmentä askelta ja pohkeiden lepuutustauko (kymmenen hengenvetoa). Alby kulki edelläni, ja pyysin tauot huohottamalla:
– Pause, please.

Kun olin tehnyt kymmenen hengenvetoa, henkäisin:
– Okey, we can go.

Hetken kuluttua Alby oppi rytmini, ja minun ei enää tarvinnut pyytää.

Lepotauko ennen seinämälle nousemista
Kuva: Alby

Toisen nousun kohdalla rytmi oli enää kaksikymmentä askelta, hengitystauko, kymmenen askelta ja pohkeiden lepuutustauko. Ennen kolmannelle nousulle pääsyä piti ylittää jäähalkeama ja heti sen perään nousta useita metrejä korkea seinämä köyden avulla. Tehtävä ei olisi alempana hankala, mutta nyt se vaikutti ylitsepääsemättömältä.

Lepäsimme hetken ja odotimme, että Juuso ja Jobo saavuttivat meidät. Kerroin heille hengitys- ja taukotekniikastani, ja Juuso nauroi:
– Meillä on semmoinen koiran ulkoilutustekniikka. Minä pysähtelen, ja Jobo nykii minua eteenpäin.

Päätimme jättää reput tähän ja jatkaa huipulle ilman niitä. Alby rohkaisi minua:
– Remember, that it is the altitude, that you feel now. We’ve had a long day, but you are strong.

Tyylipisteitä en siitä suorituksesta saisi, mutta pääsin kolmannelle nousulle, joka olisi viimeinen ennen huippuharjannetta. Harjanne oli nyt kapea, vain noin puolisen metriä leveä mutta kymmeniä metrejä pitkä luminen polku, jonka molemmilla puolilla oli uskomattoman pitkä pudotus tyhjyyteen. Aurinko paistoi liian kirkkaasti, ja hyytävä tuuli raastoi kasvojani.

Keskellä kapeaa kohtaa pohkeeni alkoivat krampata niin pahasti, että minun oli pysähdyttävä. Alby antoi termoksensa pohjalta viimeisen tilkan teetä, ja kaivoin taskustani pari palaa suklaata. Oloni oli lohduton. Huippu oli ihan siinä, käteni ulottuvilla.

Loistava oppaani katsoi minua rauhallisesti ja sanoi vakaalla äänellä:
– I know, it’s hard, and you are not acclimatized properly. But you have it in you. I know it, and you know it. Let’s go.

Kesäloma-varvaskuva Mont Blancin huipulta

Ja me menimme. Askel kerrallaan, kunnes Alby kääntyi katsomaan minua:
– Can you see it? It’s flat! No more ascent to do!

Tuijotin häkeltyneenä alapuolelleni levittäytyvää maisemaa. Sitten riemu repesi sisälläni. Olin tehnyt sen, olin huipulla! Oppaani purskahti nauruun nähdessään, kuinka ilo levisi kasvoilleni:
– You look so happy, and that makes me happy. You did well.

Halasimme Albyn kanssa ja heitin ylävitoset toista reittiä huipulle samaan aikaan saapuneen miehen kanssa. Pienen tovin seisoin itsekseni katsellen vuorten yli. Haluaisin sanoa, että tallensin hetken mieleeni ja sydämeeni ja lähetin ajatuksen rakkaille. Mutta rehellisesti sanottuna: minä vain tuijotin mieli autuaan tyhjänä.

Istahdin hangelle lepäämään, vaikka voitonriemu sai väsymyksen tuntemukset hetkeksi katoamaan. Samaan aikaan näin Juuson ja Jobon nousevan huipulle. Rautakangen notkeudella hypähdin ylös ja lähdin heitä vastaan. Halasimme ja juhlimme huiputusta sekä otimme tietenkin asiaankuuluvat valokuvat.

Janiina Ojanen Mont Blancin huipulla
Mont Blancin huiputtajat: Alby (vas.), Janiina, Juuso ja Jobo

Kiipeilyryhmämme kahdeksasta Pope’s Route -reittiä matkaan lähteneestä kiipeilijästä seitsemän pääsi 4200 metriin, Mont Blancin huipulle (4810 m) pääsi kaksi.

Nyt oli aika tehdä se vaikein osuus. Paluumatka.

Lähtöselvitys – nyt tanssien Mont Blancille

Odotus on melkein ohi. Junan lähtöön on tunti. Heiheit on sanottu.

Eilen aamulla hymy liimattuna kasvoilleni saatoin tyttären koululle, josta hänen isänsä päivän jälkeen hakisi hänet. Yritin olla halaamatta normaalia pidempään, mutta salaa hieroin kasvojani tytön hiusten latvoihin. Itkin koko kotimatkan. Aina sama juttu reissuun lähtiessä; ennakkoikävä kampittaa lähtötelineissä.

Tänä aamuna aikaisin lähtiessään töihin Timo silitti hiuksiani. Olimme sanoneet hei jo illalla, ja nyt vähän raukkamaisesti teeskentelin, etten herännyt, vaan piilottelin peiton alla. Luulen, että hän tiesi sen.

Nyt, kolme tuntia myöhemmin seison hiljaisessa eteisessä ja katselen kahta ovenpieleen nojaavaa laukkua. Tavaraa on enemmän kuin viimeksi, koska teknisetkin kiipeilyvarusteet ovat nyt omiani. Matkalaukku ja käsimatkatavarana toimiva kiipeilyreppu pullistelevat, mutta kaikki mahtui mukaan suhteellisen sujuvasti:

  • jääraudat ja hakku
  • kiipeilyvaljaat, karabiinit, nauhalenkki ja varustenaru
  • kypärä, teleskooppisauva, vuorikiipeilykengät
  • kuoripuku, softshell-housut, kiipeilysäärystimet
  • fleece-kerrasto, tekninen kerrasto, merinovillaisia alusvaatteita, kiipeilysukat
  • pipo, kiipeilyhanskoja, putkihuivi
  • otsalamppu, juomapullot, hyttelakana
  • ensiaputarvikkeet, aurinkorasvat, korvatulpat, varaparistot
  • aurinkolasit ja myrskylasit
  • tyttären antama Minion-maskotti (joka oli mukana viime vuonna Vincent-Pyramiden ja Monte Rosan huipuilla sekä pari viikkoa sitten Haltilla) ja äitini ohjaaman kerhoryhmän lasten askartelema talismaani sekä kummitytön viime vuodelle askartelema, nyt jo yksisilmäiseksi muuttunut onnenpörriäinen

…ja päälle perustavarat ja vaatteet, joita reissatessa tarvitsen.

Läppäri on keittiössä. Sen pakkaan viimeisenä. Haluan vielä kirjoittaa. Sanat ovat minulle tärkeitä, sekä annetut että vastaanotetut. Läheiseni tietävät sen. Puhelimeni viesteissä, somekanavissani ja täällä blogissa on kannustavia sanoja, joista jokainen sykähdyttää suuresti.

Alkuviikosta sain ihanan yllätyksen, kun posti toi litteän paketin. Ainoa saate olivat ystäväni paketin päälle kirjoittamat sanat (kurkkaa oheisesta kuvasta), jotka saivat minut nauramaan ääneen. Paketin sisällä oli jotain, mitä olin etsinyt kiivaasti, mutta tuloksetta: minikokoisia taskupokkareita, jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että kulkevat tarinoita rakastavan mukana silloinkin, kun grammat on minimoitava.

Nyt yksi taskupokkareista on valmiina naulakossa riippuvan takin taskussa, vieressään pussissa pala toiselta ystävältä matkaevääksi saadusta artesaanisuklaasta. Tällaisina hetkinä on aika rakastettu olo!

Kaikki on Lähtöselvitys-kirjoitusta vaille valmista. Jos jotain jää, se jää. Vaellan keittiöön ja otan viimeisen kupin kahvia. Istahdan tähän pöydän ääreen ja hetken vain kuuntelen kotini hiljaisuuden ääniä sormet näppäimistöllä.

Varustekasan koon lisäksi moni muukin asia on toisin kuin viime kerralla. Jo ripauksen kokeneempana minulla pieni aavistus siitä, mitä on edessä. Kuvamateriaali tulee olemaan viime vuotta nuhjuisempaa: viimeksi kiipeilyparini oli valokuvaaja, nyt olen omien räpsäisyjeni varassa. Toivottavasti silti pystyn välittämään edes aavistuksen kokemuksesta myös kuvien kautta. Sisällöllisesti tarinankerrontaa sävyttää se, että valitsin tehdä koko valmistautumisprosessin itsenäisesti ja matkustaa yksin. Se on ollut hyvä valinta ja olen tyytyväinen.

Mieli ja sydän voivat siis hyvin. On onnellinen olo. Malttamaton, niin että itseäkin naurattaa.

Oikean jalan akillesjänne sen sijaan luo harmaan varjon iloisen tunnemaisemani reunamille. Se on edelleen hiukan turvoksissa, vaikka olen sille antanut kylmähoitoa ja lepoa koko viikon. Viime vuonna ruhjoin sääreni lähtöviikolla Flow Parkissa, tänä vuonna kompuroin Käsivarren erämaassa. Melkoinen kömpelys osaan olla toisinaan! Mutta jalka toimii kyllä. Vielä on muutama päivä aikaa lepuutella ennen tositoimia ja varmuuden vuoksi olen varustautunut särkylääkkein ja urheiluteipein. Turha sitä on murehtia.

Olin tiistaina Yle Tampereen radiolähetyksen keskipäivässä vieraana kertomassa Vuorenvalloituksesta. Energiset juontajat Anna Sirén ja Katri Rauska johdattivat keskustelua unelman syntymisestä ja sen vaatimista panostuksista, viime vuoden odottamattomiin tapahtumiin, tulevaisuuteen ja siihen, mitä tunnen nyt. He kysyivät myös, pelottaako ja olenko ajatellut, miltä tuntuu, jos toisellakaan yrityksellä en pääse Mont Blancin huipulle.

Janiina Ojanen Yle Tampere
Elämäni ensimmäinen radiostudioselfie,
menossa mukana Anna Sirén ja Katri Rauska

Radiohaastattelu oli, paitsi hauska ja hieno kokemus, myös hyvä muistutus siitä, että tarina on niin paljon enemmän kuin huippuhetki. Kun koetin kiteyttää tarinaani ja ajatuksiani uusille ihmisille, sain lähtökuumeen keskellä hetkeksi pysähtyä nauttimaan: ahneus unelmille on hyvästä, kunhan vaan muistaa olla kiitollinen siitä kaikesta, mitä on jo saanut, ja hetkistä, joissa elää nyt.

Ja ahne tälle unelmalle minä olen. Haluan onnistua, oikein tosissani haluan.
Huiputuksessakin tottakai. Mutta ennen kaikkea haluaisin seisoa Mont Blanc jalkojeni alla, parhaani tehneenä ja omistaa sen hetken sinulle, joka olet ollut mukanani, kannustanut ja tukenut minua. Perheelle, ystäville ja monille muille auttaneille sekä Vuorenvalloitus-blogin lukijoista kahden vuoden aikana muodostuneelle tiimilleni.

Vuorelle kiipeämisen suoritus tehdään yksin, mutta vuoria ei valloiteta ilman vahvaa tiimiä. Kiitos sinulle.
Viimeinen odotuksen tunti on kulunut, ja seikkailu kutsuu. Mennään ystävät!

p.s.  Ai mitä kirjoituksen otsikolla tarkoitan? Tässä selitys: Minulla on ystävä, joka lähettää kuulumiset ja viestit minulle videoklippien ja kuvien muodossa kirjoittamatta sanaakaan saatteeksi. Eilen sain häneltä linkin videoon, joka sopii aiheeseen. Se on hieno ja haluan jakaa sen kanssasi: Alan Watts – Why Your Life is Not a Journey

Lähtölaskenta Mont Blancille

Janiina Ojanen kiipeilee
Onnellinen kallioseinällä
#liveadventurerepeat

Oloni on poissaoleva ja rauhaton. Ajatukset kiertyvät spiraalimaisesti lähenevän perjantain, lähtöpäivän, ympärille. Arkiset asiat tuntuvat rasittavilta, kun haluaisin vain kadota omiin ajatuksiini. Olen niin lähellä unelman toteutumista, että voin melkein koskettaa sitä. Samalla tunnen levottomuutta, koska tiedän, kuinka kaukana se vielä on. Olen odottanut kauan.

Kaksi vuotta sitten olin työseminaarissa, jossa liikemies/vuorikiipeilijä Atte Miettinen puhui johtamisesta. Hän käytti kehystarinana vuorikiipeilykokemuksiaan. Hän puhui hienosti liiketoiminnan johtamisesta, mutta siitä en enää muista mitään.

Vaan ne kuvat vuorilta tekivät minulle jotain. Siinä seminaarisalin penkissä tunsin riuhtaisun sisälläni. Vieressä istunut kollega jälkikäteen kertoi minun siirtyneen jatkuvasti lähemmäs penkin etureunaa, kunnes hän alkoi pelätä minun putoavan tuolilta.

Seminaari päättyi. Outo tunne ei hellittänyt. Se, mitä olin etsinyt, oli löytänyt minut. Aloin selvittää, mitä se tarkoittaisi.

Viikkoa myöhemmin olin varannut paikan Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huippua seuraavana syksynä tavoittelevasta ryhmästä. (Koko tarinan alun voit lukea täältä: Kuinka se alkoikaan…) Siitä hetkestä, kun unelma vuorelle kiipeämisestä kirkastui ja muuttui tavoitteeksi, alkoi seikkailu, joka on muuttanut minua ja elämääni paljon.

4809-metrinen Mont Blanc ei ole ihan tyypillinen valinta ensimmäiseksi vuoreksi, ja halusin toimia vastuullisesti. Oli selvää, että edessä olisi paljon työtä: vuorikiipeily on haastava laji, josta en tiennyt mitään. Vaikka olin liikunnallinen ennenkin, en ollut riittävässä kunnossa kovaa kestävyyttä vaativaan suoritukseen. Vähintään yhtä tärkeää olisi tietämyksen kasvattaminen ja henkinen valmistautuminen, sillä vaikka lihakset kuljettavat kehoa, vuoria valloitetaan sitkeydellä ja henkisellä kantilla.

Minä en usko mataliin kohtiin aidoissa. Seuraavat kymmenen kuukautta tein kovasti töitä joka ainoa päivä. Muutin arkeani monellakin tavalla, jotta olisin valmis Mont Blancille ja kokemuksen arvoinen, fyysisesti ja henkisesti.

Elokuussa 2015 lähdin kohti Mont Blancia täynnä toivoa ja intoa. Nyt kova työ palkittaisiin.

Mont Blanc suljettiin liian vaarallisiksi muuttuneiden olosuhteiden vuoksi alle vuorokausi ennen kiipeilyryhmämme huiputusyritystä (koko juttu täällä: Mont Blanc suljettu vaarallisena – entä nyt?). Pettymys oli karvas. Mutta se kuuluu lajiin, että viime kädessä luonnon olosuhteet sanelevat ehdot.

Olimme tulleet kiipeämään ja emme suostuneet luovuttamaan. Kiipesimme Mont Blancin sijaan Monte Rosalle, Alppien toiseksi korkeimmalle vuorelle. Se kokemus muutti ajatukseni siitä, miksi halusin kiivetä.
Samalla unelmani toteutui. Tai niin minä luulin.

Huiputusryhmä 8.8.2015 Monte Rosan (Dufourspitze) huipulla (4634 m)
kuva M. Laukkanen

Mutta jotenkin uskon, että minä en valinnut Mont Blancia, se valitsi minut. Niinpä vain pari kuukautta Monte Rosalta paluun jälkeen unissani kummitteleva silhuetti selkiytyi Mont Blancin profiiliksi. Ymmärsin, että en ollut valmis. Unelmani kutsui minua yhä. Niin aloin valmistautua uuteen yritykseen.

Nyt olen valmis lähtöön. Toivottavasti Mont Blanc tällä kertaa huolii minut.

Koko tarinani olen kirjoittanut tähän blogiin. Vähän yli vuosi sitten, kun lähdin ensimmäiseen Mont Blanc -yritykseen, isäni sanoi:
–Kun matkasi on ohi ja vähän aikaa kulunut, lue oma tarinasi alusta asti. Matkan varrella tapahtuva muutos näkyy selvästi.

Viimeisen vuoden aikana olen itse lukenut koko tarinani alusta sen hetkiseen tilanteeseen, kahdestikin. Ristiriitaisin tuntein. Välillä olen ylpeä itsestäni. Välillä omat tekstini punastuttavat. Mutta ennen kaikkea olen kiitollinen. Isä oli oikeassa. Olen kasvanut ja kasvan yhä.

Kaksi vuotta sitten Mont Blanc edusti haastetta, mahdollisuutta itsensä ylittämiseen. Aluksi keskityin kehon valmistamiseen, koska se oli ainoa asia, johon osasin tarttua. Ja jostain piti aloittaa. Matkan varrella, erityisesti Monte Rosan rinteillä, opin yhä enemmän: vuorista, ihmisistä, itsestäni ja elämästä.

Unelmakaan siis ei ole pysynyt ennallaan. Se on kasvanut ja muuttanut muotoaan kanssani. Jos tällä kertaa kaikki menee suunnitelmien mukaan, Mont Blanc ei tule olemaan ensimmäinen huiputukseni, se on neljäs. Se on alkuperäisen unelman toteutuminen, mutta ei loppu. Se on alku, sillä vuorten takana on uusia vuoria.

Kun ensi viikolla kiinnitän itseni köysistöön, tavoittelen Mont Blancin huippua täydestä sydämestä ja suhtaudun huiputukseen intohimoisesti. Nautin itseni ylittämisen tunteesta, se tekee voimakkaaksi. Mutta samaan aikaan minut valtaa vapauttava ymmärrys siitä, kuinka pieni ja mitätön olen. Mahdollisuus nöyrtyä luonnon mittaamattoman kauneuden ja voiman edessä, olla osa jotain suurempaa. Siksi minä kiipeän.

Kuulen jo korvissani, kuinka karabiini naksahtaa köyteen ja jäärauta narskahtaa louhikkoon. Tunnen pimeässä yössä kasvoja koskettavan vuoristoilman, jossa leijuu jäätikön tuoksu. Ihon alla väreilee.

Neljä päivää lähtöön.

Janiina Ojanen huiputti Monte Rosan 8.8.2015
Oma hetki Mont Rosan huipulla
kuva M. Laukkanen

p.s. Viime vuoden huiputustarina alkaa täältä: Monte Rosan valloitus alkaa!

Page 1 of 22

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén