Category: jäätikkö

Kiusallinen juttu

On March 25, 2015

In harjoittelu, himalaja, jäätikkö, matkailu, matkustus, mont blanc, mount everest, vastuullisuus, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeilijä, vuorikiipeily

Ystäväni lähetti minulle linkin Mt. Everest is Literally a Pile of Crap -artikkeliin, jossa käsitellään varsin pysäyttävällä tavalla erästä vuorikiipeilyn ongelmaa. Asiaa, joka ei tule ensimmäisenä vuorikiipeilystä mieleen tai jonka käsittely voi tuntua jopa hiukan kiusalliselta: kuten karhut kakkivat metsään, kakkivat kiipeilijät vuorelle.

Luultavasti jo tiedätkin hiukan karmivan faktan, että jos vuorikiipeilijä kuolee Mount Everestin ylärinteille, todennäköisesti hänen ruumistaan ei tuoda vuorelta alas. Tämä kertoo karua kieltä vuoren olosuhteiden haastavuudesta.

Lontoo 2013

Jos edes kuolleita ei pystytä tuomaan vuorelta alas perheilleen, miten luulet ihmisten suhtautuvan roskien tai omien jätöksien kantamiseen takaisin vuorelta? Niinpä Mount Everestin rinteet pursuavat ihmisten jättämää roskaa ja ulostetta. Jätehuoltoa ei ole pystytty järjestämään, ja ihmiset keskittyvät mieluummin oman suorituksen ja turvallisuuden optimointiin kuin jätteidensä kuljetukseen. Artikkelissa kerrotaan, että vuodessa on 700 ihmistä kiipeää Mount Everestille ja viipyy vuorella noin kaksi kuukautta. Do the math, sanos amerikkalainen…

Amsterdam 2014

Mielessäni näen Mont Blancin huipun valkoisena vasten sinistä taivasta. Ajatuksissani hanki ei ole keltatäplikäs eikä huipulla ole roskia, vaikka vuorella käy joka vuosi tuhansia ihmisiä. Olen pohtinut täällä blogissakin monesti, mitä vien mukanani huipulle. Nolostuin jo valmiiksi siitä, miten kiusallista on hoitaa vessa-asioita lyhyessä köydessä. Hävettää myöntää, että mielessäni ei ole käynyt, mitä kyseinen toimenpide tarkoittaa vuoren näkökulmasta. Minun tai niiden tuhansien muiden ihmisten läsnäolo ei kuulu vuoren ekosysteemiin eli olemme jopa isompi ongelma kuin jätekasa, jonka jätämme jälkeemme.

Pakko laajentaa kuvakulmaa hiukan, onhan matkailu maailman mittavin elinkeino:

Moskova, 2013

Minä rakastan matkustamista, uusia paikkoja, kulttuureita, elämyksiä ja ihmisiä. Matkustan suhteellisen paljon, useita kertoja vuodessa. Haluaisin matkustaa vieläkin enemmän. Uskon, että ainoa tapa ymmärtää edes pisara siitä, kuinka upeassa maailmassa elämme, on nähdä sitä mahdollisimman paljon.

En halua kasvattaa lastani vain tamperelaiseksi, pirkanmaalaiseksi tai edes suomalaiseksi. Haluan lapseni olevan maailmankansalainen, joka rakastaa suomalaisuuttaan, mutta aidosti ymmärtää pohjoisen lintukotomme olevan vain pieni murto-osa maailmaa. Matkustaminen avaa maailmankuvaa, sivistää ja antaa ymmärrystä. Siksi haluan myös lapseni matkustavan paljon.

Ilmeisesti en ole ainoa, joka ajattelee näin: vuodessa maapallolla matkustaa noin 800 miljoonaa matkailijaa ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2020 mennessä (World Wide Fund for Nature 2009).

New York 2013

Monille alueille matkailu on elinehto, ja monet maat ovat rakentaneet jopa koko taloutensa matkailun varaan. Se on hyvä asia silloin, kun maa pystyy ruokkimaan asukkaansa ja kehittämään infrastruktuuriaan matkailun turvin. Mutta asialla on valitettavasti myös kääntöpuoli. Usein matkailusta riippuvaisissa maissa ei palveluita osata tai voida tuottaa ympäristö ja tulevaisuus huomioiden.

Vielä harmillisempaa on se, että matkailijat suhtautuvat kohteisiinsa välinpitämättömästi. Luonto, kulttuuri ja elämykset houkuttelevat meidät paikalle, mutta kunnioitus niitä kohtaan katoaa ensimmäisen Pina Coladan myötä. Kotona hana suljetaan hampaiden harjauksen ajaksi, mutta reissun päällä käytämme vettä, energiaa ja luonnonvaroja säälimättömästi.

Mallorca 2013

Vaikutukset ovat kuitenkin vieläkin laajemmat kuin lentokoneen synnyttämät saasteet ja hotellihuoneen yötäpäivää päällä oleva parvekevalo. Kun pakkaamme reppumme ja lähdemme vuoristoon kokemaan upeaa elämystä, jonka luonto meille tarjoaa, ryntäämme ympäristöön, joka ei luontaisesti kestä ihmisjoukkojen läsnäoloa. Eroosio, kasvillisuuden häviäminen (ja sen vaikutukset edelleen eläinkuntaan), eläinten käytöksen häiriintyminen johtuen ihmisen läsnäolosta, roskaaminen ja vaikkapa tautien levittäminen (kyllä, sairaudet tarttuvat myös ihmisistä eläimiin, ei vain toisinpäin). Siinä vain muutama piittaamattoman toiminnan seuraus.

Vastuuttomuutemme kaatuu omaan niskaamme, ihan konkreettisestikin. Yhtenä vuorikiipeilyn kannalta merkittävänä käytännön esimerkkinä voi mainita, että ilmastonmuutos lisää lumivyöryjen määrää. Eli minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Kakkakasat mukaanlukien. (Anteeksi. Syytän huonosta huumorintajusta kasvatusta.)

Asioihin voidaan tarttua ja onneksi on tartuttukin. Nykyään esimerkiksi kiipeilijän on rekisteröitävä Himalajalle viemänsä tarvikkeet ja tuotava kaikki pois. Näin estetään roskaamista. Artikkelissa, johon alussa viittasin, kerrotaan tavasta, jolla pyritään puuttumaan Mount Everestin ongelmaan. Ja kyse on toki myös asenteista. Olisitko sinä valmis maksamaan matkastasi enemmän, jos voisit olla varma, että siihen liittyvät palvelut tuotetaan vastuullisesti?

Kun asiaa alkaa miettiä tarkemmin, tuntee helposti maailmantuskaa. Unohtuu, että vaikka kokonaiskuvaa katsotaan laajakulmalla, pitäisi omien vaikutuskeinojen valikoimaa tarkastella ensisijaisesti läheltä. Taas on se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jokainen voi tehdä jotain ja pienistä puroista…jaadijaadi…kyllä sinä tiedät.

Entä millä eväillä minä lähden kohti Mont Blancia? Koska en tiedä vielä edessä olevista olosuhteista ja tapahtumista paljoakaan, on konkreettisten to-do-listojen tekeminen haastavaa. Mutta uskon, että asenne ratkaisee. Niinpä otan mukaani järkevät toimintatavat, kunnioituksen luontoa, aluetta sekä sen asukkaita kohtaan. Ehkäpä silloin minun unelmani täyttymys jättää maailmaan toisenlaisen merkin kuin kasan **skaa.

Barcelona 2014

Koska alppilehmillä on erimittaiset jalat.

By Janiina

On January 17, 2015

In alpit, isä, jäätikkö, janiina ojanen, jungfrau, kehlstein, marko laukkanen, matkailu, mont blanc, saksa, sveitsi, vuorenvalloitaja, vuorenvalloitus, vuorikiipeily, vuoristo

“Miksi kiipeät vuorille?” on usein vuorikiipeilijöiltä kysytty kysymys. Klassinen vastaus siihen on: “Koska ne ovat olemassa.”

Kysyin Lakulta, miksi hän innostui lähtemään mukaan projektiin. Miksi hän haluaa Mont Blancin huipulle?

Hän vastasi: “Haluan haastaa itseäni henkisesti ja fyysisesti. Samalla siihen liittyy vahva visuaalinen aspekti: vuoriston karuus ja kauneus. Vuoristo on minulle täysin uusi elementti. Aikaisemmin olen liikkunut tuntureilla, metsissä, soilla ja merillä, kaupunkiviidakkoa unohtamatta. Ajatus vuoren huiputtamisesta kiehtoo minua valtavasti!”

Hieno vastaus! Nyt minua alkoi häiritä oikein toden teolla. Miksi minä haluan Mont Blancille? Enhän minä ole koskaan kiivennyt vuorilla. Enkä aiemmin ole tuntenut erityistä halua tehdä sitä. Tai ainakaan tiennyt tuntevani. Olenko minä Vuorenvalloittaja vailla filosofiaa?

Olen kyllä käynyt vuorilla. Kun olin lapsi, minä ja sisareni reissasimme isän kanssa autolla joka kesä kuukauden ympäri Eurooppaa. Luulen, että nuo reissut ovat osasyy siihen, miksi nykyään hengitän rauhallisemmin, kun sähköpostissa on lentoliput johonkin. Maailma on täynnä hienoja ihmisiä ja upeita paikkoja. Haluan nähdä ne kaikki. Jos veressäni on syntyjään ripaus kulkuria, nuo matkat tartuttivat minuun pohjattoman uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Se on ainutlaatuinen lahja isältäni.

Muistoja lapsuuden reissuilta syntyi lukemattomia, mutta jostain syystä monissa niistä kirkkaimmin mieleen jääneistä kuvista olemme Alpeilla. Muistan hyvin kapeat kaiteettomat vuoristotiet, joilla paikalliset kaahasivat holtittoman oloisesti. Satumaisen idylliset kylät vuorten syleissä ja sinistä taivasta viiltävät valkoiset huiput. Kahdeksanvuotiaan uteliaisuudella kummastelin jyrkillä rinteillä laiduntavia lehmiä: miten ne pysyvät pystyssä? Isä sanoi, että alppilehmät pysyvät tasapainossa hyvin, koska niiden etujalat ovat kasvaneet lyhyemmiksi kuin takajalat, johtuen jatkuvasta seisoskelusta vuorenrinteellä. Ihmettelimme siskon kanssa, eivätkö lehmät koskaan halua kääntyä toisinpäin, mutta isä kertoi vinkeästi hymyillen lehmien pitävän enemmän vuorenhuipun katselusta.

Tajusin tulleeni huijatuksi samoihin aikoihin kun ymmärsin, ettei auton kojelaudan punainen kolmionappula ole heittoistuimen painike (jolla voi nakata kiukuttelevat takapenkkiläiset ulos autosta) ja ettei rekkojen perässä lukeva TIR viesti takana ajavalle ohitusta suunnittelevalle, että edessä on Tavallista Isompi Rekka.

Olen käynyt ainutlaatuisen hienoissa paikoissa.
Kotkanpesässä Saksassa Kehlsteinvuoren huipulla kivilinnan jykevät seinät tuntuivat sormien alla hyytäviltä. Johtuiko paikan historiasta vai lapsen silmään kolkoista seinistä, mutta minulle paikka oli kylmän kiehtova.

Sveitsin Jungfraulla taas oli mahtavan hauskaa käydä lumisotaa kesätopissa ja shortseissa, kun korkealla vuorella aurinko paistoi helteisesti ja kuitenkin lumi narskui tennareiden alla.
Näköalatasanteella oli metalliritiläparveke, jonka alapuolella muistaakseni ainakin kilometrin mittainen suora pudotus. Muistan seisoneeni ritilän päällä kylmä vuoristotuuli hiuksissani ja haistaneeni lumen tuoksun. Katsoin pudotusta ja tunsin pienen pelon vavistuksen. Mutta vielä enemmän minua kiehtoivat jylhät, jäiset kallioseinät.

Jo silloin ikiaikaiset vuoret olivat niin vetovoimaisia: lumoavia ja pelottavia yhtä aikaa.

Mont Blanc -unelmassani kyse on varmasti myös luonteesta. Olen aina rakastanut tekemistä, joka pakottaa antamaan kaikkensa. Mielestäni asioita ei kannata tehdä ollenkaan, jos ei aio tehdä täysillä. Ja aina pitää pyrkiä tekemään enemmän kuin alunperin aikoi.

Kuitenkaan ennen sitä viime syksyistä päivää minulla ei ollut aavistustakaan, millainen asia tulee valloittamaan seuraavan vuoden elämästäni. Hienoista lapsuusmuistoista ja pohdinnoistani huolimatta vieläkään en ihan täysin ymmärrä, miksi minut on vallannut näin voimakas halu päästä kiipeämään Alppien korkeimmalle huipulle. Tyydyn siis siihen, että vuoreni valitsi minut, ei toisinpäin. Yksi asia tässä pohdinnossani kuitenkin selvisi:

minä olen alppilehmä – haluan pitää katseeni kiinni huipussa.

Vaarallisuuskilpailu: Valkoinen Leidi vs. Vuorenvalloittaja

By Janiina

On November 29, 2014

In alpit, harjoittelu, hyvinvointi kamppi, jäätikkö, janiina, kiipeilyvarusteet, la dame blanche, laku, marko laukkanen, mont blanc, nikander.fi, ojanen, treeni, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily, vuoristotauti

“Hullu. Kai sinä tiedät, että sinne on kuollut ihmisiä? Etkö voisi keksiä jotain turvallisempaa?” Siinä yksi palautteista, jonka Vuorenvalloitus-projektini on saanut useiltakin tahoilta.

Tähän voisi viisastella, että ei La Dame Blanche (rakkaalla lapsella monta nimeä…) nyt kuitenkaan ole vaarallisimmasta päästä vuoria. Ja että suurin osa kuolemaan johtaneista onnettomuuksista tapahtuu kotona. Mutta oikeassahan sanojat tietyllä tavalla ovat. Olisi sitä varmaan helpompiakin tapoja ylittää itsensä. Mutta unelmia ei voi valita ja minun on mentävä, minne veri vetää. Tuntuu, että Vuorenvalloitus valitsi minut, ei toisinpäin.

Mont Blancissa on aloittelijalle haastetta. Kokeneemmallekin voi sattua yllätyksiä.

Kuinka mikään voisi mennä vikaan Valkoisen Leidin kupeilla?

Sääolosuhteet – taustatyötä tehdessäni tähän varoitukseen törmään usein. Vuoristossa säävaihtelut ovat suuria. Myrskyt tulevat nopeasti ja ovat rajuja. On vaarallista liikkua ylävuoristossa, jos ei ole osaamista vuoristosään ennustamisesta.
Minä en muista edes katsoa aamuisin ikkunasta, pitääkö ottaa pipo vai sateenvarjo.

Toinen hiukan yllättäväkin säähaaste on päivisin polttava aurinko. Aurinkolasit ja suojaavat vaatteet sekä kerrospukeutuminen ovat siis ensi elokuussa Alppimuodin kuuminta hottia.

Ympäristö – railot, putoilevat kivet, sortuvat lumisillat sekä muut jäätikön haasteet ja toki tietysti myös kivikkoisilla kallioilla liikkumisen vaarat. Tarvitaan asiantunteva opas ja koulutus oikeisiin toimintatapoihin ja esimerkiksi railopelastukseen.
Lupaavaa: Isäni nimittäin muistelee mielellään, kuinka lapsuuden partioleireiltä palattaessa muut lapset palautettiin vanhemmilleen Tampereen Keskustorilla. Minut haettiin yleensä Hatanpään terveyskeskuksen ensiavusta. Syinä murtuneet luut, venähtäneet lihakset, ruhjeet, palovammat ja niin edelleen.

Vuoristotaudin riskiä ei voi sulkea pois ennakkotoimilla. Hyvä kunto, riittävä totuttelu vuoriston ohueen ilmaan ja nesteytys ovat avainasioita taudilta välttymiseen. Mutta toiset ovat taipuvaisempia sairastumaan vuoristotautiin kuin toiset. Ja jos oireet alkavat, pitää ehdottomasti kääntyä heti takaisin. Asiasta keskusteltaessa huiputusparini Laku muistutti painokkaasti, että sala-burana-kuuri ei ole oikea vastaus.

Suurin vaara taitaa liittyä kuitenkin oman kunnon pettämiseen. Korkea ilmanala ja raskas suoritus yhdistettynä riittämättömään fysiikkaan voi aiheuttaa matkan keskeytymisen. Uupumus aiheuttaa onnettomuuksia ja huolimattomuutta, joka voi olla kohtalokasta. Huipulle pääseminen on vasta puolet suorituksesta, laskeutuminen on jopa raskaampaa. Miksi vuorikiipeilyleffat loppuvat huiputustuuletuksiin, kun 80 % onnettomuuksista tapahtuu paluumatkalla? Mielestäni loputon painini punaisen jumppapallon kanssa ja kymmenen kuukauden treeniprojekti Tapion kanssa todistavat, että suhtaudun asiaan vakavasti.

“…ja sun perässä tulee viisi sherpaa, jotka kantavat sun matkalle varaamat huiputuskenkävaihtoehdot,” naljaili tuttu, joka tietää kenkiin kohdistuvan intohimoni (no, hyvä on, onhan se välillä vähän posketonta).

Sherpoja ei tähän reissuun kuulu. Enkä usko, että Lakukaan suostuu vaihtoehtoisia huiputusjalkineitani kameravarusteiden lisäksi kantamaan. Eli täytynee tehdä hyvät valinnat etukäteen. Varusteet tosiaan ovat erittäin tärkeitä ylävuoristossa ja erityisesti jäätiköllä. Kerrospukeutuminen, huiputuskengät, jääraudat, hakku, kypärä, otsalamppu, railopelastusvälineet, kiipeilyköydet ja paljon vettä. Lakun oli vaikea pidätellä nauruaan, kun pohdin vakavana: onko pakko hankkia ällön tahmea stick-dödö, kun roll-onit kuulemma räjähtävät korkealla vuorilla?

Valmistautuminen on siis kaikilta osin käynnissä.

Jäljellä on yksi kysymys:
Mikähän vakuutusyhtiö antaa minulle matkavakuutuksen tämän kirjoituksen jälkeen?

P.s. Jos haluat lukea lisää Mont Blancista. Tässä on ainakin yksi ihan asialliselta vaikuttava sivu:
http://www.summitpost.org/mont-blanc/150245

Kuinka se alkoikaan…

By Janiina

On November 3, 2014

In 2015, alpit, atte miettinen, huiputus, italia, jäätikkö, janiina, kiipeily, laku, laukkanen, marko, mont blanc, mount everest, ojanen, ranska, seinäkiipeily, seven summits, vuorenvalloitus, vuori, vuorikiipeily

”Arvaa mitä? Mä aion kiivetä Mount Everestille!”

Ne olivat muistaakseni ensimmäiset sanat, jotka kotiovella päästin suustani eräänä päivänä pari kuukautta sitten. Olin juuri kuullut seminaaripuheenvuoron Atte Miettiseltä, vuorikiipeilijältä joka ensimmäisenä suomalaisena saavutti seitsemän huippua (Seven Summits eli korkeimmat vuoret maapallon seitsemällä mantereella). Itseasiassa hän puhui seminaarissa bisneksen johtamisesta ja käytti Mount Everest -kiipeilykokemuksiaan kehystarinana. Varmasti myös hänen näkemyksensä liiketoiminnasta olivat hyviä, mutta Mount Everest -kertomus vei minut mennessään, nosti ihokarvat pystyyn ja sai sykkeen nousemaan. Luultavasti päätös vuorenvalloituksesta syntyi jo siellä seminaarikatsomon penkissä.

Niin, siis ryntäsin kotiin ja julistin suunnitelmani. Laku (eli Marko, josta kerron myöhemmin lisää) oli käymässä Tampereella. Hän katsoi ylös läppärinsä ruudulta ja alkoi nauraa: ”Hyvä ajatus! Mutta luultavasti Mount Everest ei ole se vuori, josta kannattaa aloittaa, kun et ole aiemmin tuollaista tehnyt.”

Alkoi hurja googletus. Tuntia myöhemmin suunnitelma oli valmis. Viikon kuluttua paikka huiputusryhmästä oli varattu.

Projekti Vuorenvalloitus

Ajankohta:

Elokuu 2015

Valloittajat

Minä olen 35-vuotias tamperelaisnainen. Minulla on 7-vuotias tytär, joka asuu minun ja isänsä luona vuoroviikoin. Harrastan liikuntaa pari kertaa viikossa omaksi ilokseni, lähinnä kulutan lenkkipolkuja ja treenailen salilla fiilispohjalta. Lähtökohtatilanne ei siis huiputuskunnon näkökulmasta ole aivan toivoton, mutta melkoinen rutistus on edessä seuraavan kymmen kuukauden aikana, jotta huiputus onnistuu ja on elämys, eikä selviämistaisto.

Laku lähtee kanssani valloittamaan vuorta. Hänellä on suoritukseen aivan erilaiset lähtökohdat, kun toisen ammattinsa puolesta joutuu huolehtimaan, että on jatkuvasti huippukunnossa. Sanoinkin Lakulle, että jos minun treenitavoitteeni on kiivetä vuoren huipulle, hän voi ottaa tavoitteekseen kiivetä vuoren huipulle minä reppuselässä (siltä varalta, jos vaikka en sitten jaksakaan).

Valloitettava

Alppien korkein huippu, La Dame Blanche eli Mont Blanc sijaitsee Italian ja Ranskan rajalla. Vuoren korkeus on noin 4810 m, se tosin vaihtelee hiukan, sillä huipulla oleva jääpeite saattaa olla jopa 23 metriä paksu.

Pieni selvitystyö antoi aika paljon uutta näkökulmaa hankkeeseen:
Luvassa on reissu, jossa vaaditaan kovaa kuntoa. Vuorelle ei ole mitään asiaa ilman osaamista köysitekniikoista, railopelastuksesta, aklimasoitumisesta, lumivyöryistä ja sään ennustamisesta vuoristossa. Olosuhteet ovat vaativat: korkea ilmanala vaatii kestävyyttä ja hyvää hapenottokykyä. Kylmäkin on: vuorella on elokuussa noin 15 astetta pakkasta ja kova tuuli. Lisäksi vaarana ovat muun muassa putoilevat kivet. Niinpä ilman ammattiopasta ei kannata kaltaiseni keltanokan Mont Blancille suunnata.

Fyysisen ja henkisen kunnon lisäksi reissu vaatii paljon kestävyyttä ja teknisiä ominaisuuksia myös varusteilta: luvassa on vaellusta ja kiipeilyä kallioilla, jäätiköllä ja vaativissa kivisissä maastoissa. Kiipeämisen alkuvaiheessa varusteet helposti kastuvat ja ylhäällä pakkasessa ja kovassa tuulessa niitä on vaikea kuivattaa. Vuorikiipeilyvarusteista ja tarvittavista vaatteistakaan minulla ei ole ennakkokäsitystä.

Mitähän olen nyt taas mennyt keksimään?

Työtä on siis paljon edessä. Tieto, taito ja kunto ovat vielä kaukana siitä, mitä niiden pitää ensi elokuussa olla. Yksin tuskin tästä urakasta selviäisin. Mutta onneksi olen saanut kerättyä ympärilleni hyvän tiimin, joka auttaa minua piiskaamaan itseni kuntoon sekä varustautumaan tarvittavalla taidolla, tiedolla ja varusteilla. Onneksi on olemassa tyyppejä, jotka innostuvat pöljistä ideoista! Vuorenvalloituksessani auttamassa olevien kumppanien kanssa on sovittu, että kerron tarinani avoimesti ja totuudenmukaisesti kokemuksiini perustuen.

Olen valtavan innoissani. Tuttavapiirissä suunnitelma synnytti jonkin verran epäuskoisia henkäyksiä. Läheiset eivät paljon yllättyneet. Isäni itse asiassa sanoi: ”Minä olen ylpeä lapsistani. Erityisesti siitä, millaisia teistä on tullut.” Tyttäreni pyysi tuliaisiksi kiven huipulta.

Lähtölupa on saatu ja matka voi alkaa.