Category: jäähyväiset

Jäähyväiset lapsuuteni sankarille

Olin muistaakseni 8-vuotias, kun isäni lupasi ostaa minulle hartaasti toivomani hevosen, mikäli voittaisin hänet juoksukilpailussa. Pieni sydän innostuksesta tykyttäen haastoin hänet siinä paikassa. Hävisin.

Haastoin heti uudelleen – ja hävisin taas.

Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen seuraavina kuukausina, kun yritin voittaa unelmieni palkinnon yllättämällä isän juoksukilpailuhaasteilla toinen toistaan erikoisemmissa tilanteissa. Aina isä vastasi haasteeseen myöntävästi. Buutsit kolisten ja pillifarkkujen saumat suhisten hän voitti joka kerta kevyesti – ilman että suupielestä roikkuvan punaisen Marlboron tulipesä ehti edes tummua.
Vaikka sitkeästi yritin voittaa unelmieni palkinnon, ei toistuvien tappioiden sarja oikeastaan tuntunut pettymykseltä tai odottamattomalta: oletko ikinä kuullut, että joku voittaisi supersankarin juoksukilpailussa?

Isäni mukaan matkustamalla kartuttaa pääomaa, jonka arvoa ei voi rahassa mitata. Niinpä vietinkin monet lapsuuteni kesät pienen Mazdan takapenkillä, kun isän ja pikkusiskon kanssa paahdoimme pitkin Keski-Euroopan autobaanoja teltta peräkontissa. Isä ei koskaan väsynyt kertomaan tarinaa kolmesti saman reissun aikana moottoritielle hajonneesta autosta ja monista muista seikkailuistamme. Vaikka en ehkä sitä huomannut istuessamme kolmatta päivää pelaamassa korttia teltassa Unkarin maaseudun mutaisella leirintäalueella kaatosateen luikerrellessa telttakankaan läpi makuupusseihimme, noissa hetkissä syntyi paljon rakkaita muistoja, joita tulen aina vaalimaan lapsuuteni kultapatinaisina aarteina. Niin isä pysyvästi idätti vereeni vaeltajan ja kylvi mieleeni uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: nimittäin autoradion vouvaavan c-kasettitykityksen ansiosta osaan edelleen ulkoa hämmentävän suuren osan Jaakko Tepon ja Irwin Goodmanin lyriikkatuotannosta.

Isä kasvatti minut omintakeisella tyylillään, sekoituksella omaan ajatteluun ohjaavaa vapautta, tarvittavan tiukkoja rajoja ja ehdotonta rakkautta. Vaikka hyvän maun rajoilla keikkuvilla puujalkavitseillä ja “***tuilu on välittämistä” -filosofialla kuorrutettu karhea porilainen rakkaus ei aina ollut helppoa vastaanottaa, isä oli turvani. Lapsuuden kolhut ja teinivuosien surut itkin hänen sylissään. Saatan vieläkin haistaa hänen partavetensä tuoksun, tuntea rauhoittavan kämmenen selälläni ja kuulla karhealla äänellä kuiskatun lupauksen:
– Kaikki on hyvin, kulta. Kaikki on hyvin.

Minä uskoin häntä. Sillä tottakai isä oli oikeassa. Tuo lupaus antoi aina rohkeutta nousta takaisin tutiseville jaloilleni ja ottaa taas seuraava askel. Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä on ollut oikeassa; riippumatta siitä, mitä elämässä on eteen tullut, aina ennemmin tai myöhemmin kaikki on taas ollut hyvin.

Kunnes huhtikuun 13. päivä 2020 hän oli poissa.

Kuluneiden viikkojen harmaudessa olen ollut kuin se eksynyt pieni paitaressu, jonka kurkkua kuristaa niin suuri suru, ettei hän tiedä, mihin päin katsoa, jotta voisi taas nähdä aamunsarastuksen pimeyden jälkeen.

Mutta vaikka vielä tässä hetkessä en ikävältäni saa henkeä, isäni elää minussa ja hänen lohdulliset sanansa ovat tallessa jossain sisälläni. Kun on oikein pimeää, puristan silmäni kiinni, melkein saatan haistaa häivähdyksen tuttua partavettä ja kuulla karhean lupauksen siitä, että elämä jatkuu.

Nuku rauhassa, maailman paras ja rakkain isä.
Kaikki tulee olemaan hyvin.


Postscript
Herkästi unohdamme, että vanhempamme ovat muutakin kuin isiä ja äitejä. Viime viikkoina on ollut kunnia tutustua isääni uudelleen, kun lukuisat hänen ystävänsä, kollegansa, haastateltavansa ja monet muut ovat jakaneet tarinoita isästä ja osoittaneet, kuinka montaa elämää lapsuuteni sankari on koskettanut.

Kiitos tarinoista ja ajatuksistanne, jokainen niistä on tuonut lohtua!

Laitan tähän talteen muutaman isän muistoa vaalivan kirjoituksen:

Hevosurheilu 23.4.2020

Aamulehti: J-P Lammi voitti haastateltavien luottamuksen puolelleen omalla tyylillään – Aamulehden pitkäaikainen urheilutoimittaja viihtyi susiturkissa ja jakoi porilaisia kehuja

Iltasanomat: Legendaarinen urheilutoimittaja Juha-Pekka Lammi on kuollut 66-vuotiaana

Iltalehti: Aamulehden legendaarinen urheilutoimittaja J-P Lammi on kuollut

Laulan sinut tähtiin

“Kun olit pienenä tyttönä luonani hoidossa, istuit keittiössä pitämässä minulle seuraa, kun pesin astioita. Tiesit, että vihaan tiskaamista. Ilahduttaaksesi minua sinä lauloit koko sen ajan, kun tiskasin. Muistan, kuinka heleällä äänellä lauloit, joskus oikeita lauluja, joskus keksit itse sanoja ja sävelmiä. Mutta voi kuinka sinä lauloit!”

Istuin sairaalan vuoteen vieressä ja pidin lähes 90-vuotiasta mummuani kädestä. Olin kuullut saman tarinan vuosien saatossa monesti, niin monta kertaa, etten ollut varma, oliko mielessäni leijuva hatara muistikuva oikea muisto vai tuhansien toistojen synnyttämä kuvitelma tilanteesta.

Katselin valkeilla lakanoilla lepäävää mummuani, suurta seikkailijatarta, joka yksin matkusti ympäri maapalloa silloin, kun maailma oli hyvin toisenlainen kuin tänään, ja ainakaan naisen ei ollut suotavaa niin tehdä. Keholtaan hentoinen – nyt 10-vuotiasta tytärtäni kevyempi ja suurin piirtein saman mittainen – teräsnainen tiesi, että elämää voi ymmärtää vain olemalla loputtoman utelias. Ja sen salaisuuksia tutkiessaan hän matkusti junalla halki Siperian, karkasi Kiinassa sairaalasta, lahjoi tiensä sukellusveneeseen.

Hän vieraili seitsemän kukkulan päälle rakennetuissa kaupungeissa.

Hän seisoi Lontoon kaaoksen keskellä päivänä, jona maailma sai tietää Elviksen kuolleen.

Yksin pienellä moottoriveneellä saaristomeren myrskyn aallokoissa hän ajoi mökiltä takaisin mantereelle päästäkseen kotiin.

Ja hän rakasti pieniä herkkiä esineitä. Pysähtyi taiteen äärelle, ihasteli luonnon ihmeitä. Seurasi aikaansa. Opetteli älypuhelimen käytön ja keskusteli kanssani lentävistä autoista.

1930-luvulla syntynyt esikuvani ja ystäväni näki maailman muuttuvan ja uskalsi muuttua sen mukana. Eli rohkeasti edellä aikaansa ja asetti esimerkin meille perässä tuleville. Hän kertoi loputtomasti tarinoita seikkailuistaan. Kuunteli minua ja rohkaisi seuraamaan sydämen ääntä – tekemään valintoja, jotka eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia ja joita muut eivät ymmärtäisi.

“Oletko sinä onnellinen? Tee itsesi onnelliseksi. On haaskuuta olla onneton.”

Vuosien ajan juttelimme puhelimessa joka sunnuntai. Kun kerroin matkustavani, lähes aina hän antoi vihjeen, mitä etsiä:

“Portugalilaiset ovat karhealla tavalla hurmaavia. Kuuntele heitä ja löydät välimerellisen ystävällisen elämäntavan mutta ilman turistien valtaamien naapurimaiden makeilua.”

Lähetin postikortin joka paikasta. Niistä jokainen löysi paikkansa hänen jääkaappinsa ovesta, kirjahyllyn reunalta tai lipaston päältä.

Kun laskeuduin vuorilta, soitin aina hänelle ensimmäisenä:

“Kiitos kun soitit. Tiedän, että olet fiksu tyttö ja teet järkevästi, mutta silti minä valvoin ja odotin – Mutta kerro nyt, millaista se oli?”

Tiesin, että aika oli loppumassa. Mutta silti hyvästit tulivat yllättäen. Sydän puserruksissa yritin olla onnellinen hänen puolestaan, sillä tiesin hänen olevan valmis. Oman ikäväni kyllä kestäisin.

Tarina pienestä tytöstä laulamassa keittiössä on maalattu sydämeeni. Ja vaikka kukaan ei sitä tarinaa enää minulle toista, äänesi kaikuu mielessäni, ja nyt yön hiljaisina tunteina saatan melkein kuulla sen kaiun tähdissä. Saattakoon lapsuuteni laulun etäinen sointi sinut turvallisesti uusiin seikkailuihin, mummu. Kiitos huumorista ja yhteisistä nauruista. Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, esimerkistä ja viisaudesta. Hyvää matkaa. Olet rakas.

Janiina

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén