Category: jäähyväiset

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

Jäähyväiset lapsuuteni sankarille

Olin muistaakseni 8-vuotias, kun isäni lupasi ostaa minulle hartaasti toivomani hevosen, mikäli voittaisin hänet juoksukilpailussa. Pieni sydän innostuksesta tykyttäen haastoin hänet siinä paikassa. Hävisin.

Haastoin heti uudelleen – ja hävisin taas.

Sama toistui yhä uudelleen ja uudelleen seuraavina kuukausina, kun yritin voittaa unelmieni palkinnon yllättämällä isän juoksukilpailuhaasteilla toinen toistaan erikoisemmissa tilanteissa. Aina isä vastasi haasteeseen myöntävästi. Buutsit kolisten ja pillifarkkujen saumat suhisten hän voitti joka kerta kevyesti – ilman että suupielestä roikkuvan punaisen Marlboron tulipesä ehti edes tummua.
Vaikka sitkeästi yritin voittaa unelmieni palkinnon, ei toistuvien tappioiden sarja oikeastaan tuntunut pettymykseltä tai odottamattomalta: oletko ikinä kuullut, että joku voittaisi supersankarin juoksukilpailussa?

Isäni mukaan matkustamalla kartuttaa pääomaa, jonka arvoa ei voi rahassa mitata. Niinpä vietinkin monet lapsuuteni kesät pienen Mazdan takapenkillä, kun isän ja pikkusiskon kanssa paahdoimme pitkin Keski-Euroopan autobaanoja teltta peräkontissa. Isä ei koskaan väsynyt kertomaan tarinaa kolmesti saman reissun aikana moottoritielle hajonneesta autosta ja monista muista seikkailuistamme. Vaikka en ehkä sitä huomannut istuessamme kolmatta päivää pelaamassa korttia teltassa Unkarin maaseudun mutaisella leirintäalueella kaatosateen luikerrellessa telttakankaan läpi makuupusseihimme, noissa hetkissä syntyi paljon rakkaita muistoja, joita tulen aina vaalimaan lapsuuteni kultapatinaisina aarteina. Niin isä pysyvästi idätti vereeni vaeltajan ja kylvi mieleeni uteliaisuuden maailmaa kohtaan. Eikä siinäkään vielä kaikki: nimittäin autoradion vouvaavan c-kasettitykityksen ansiosta osaan edelleen ulkoa hämmentävän suuren osan Jaakko Tepon ja Irwin Goodmanin lyriikkatuotannosta.

Isä kasvatti minut omintakeisella tyylillään, sekoituksella omaan ajatteluun ohjaavaa vapautta, tarvittavan tiukkoja rajoja ja ehdotonta rakkautta. Vaikka hyvän maun rajoilla keikkuvilla puujalkavitseillä ja “***tuilu on välittämistä” -filosofialla kuorrutettu karhea porilainen rakkaus ei aina ollut helppoa vastaanottaa, isä oli turvani. Lapsuuden kolhut ja teinivuosien surut itkin hänen sylissään. Saatan vieläkin haistaa hänen partavetensä tuoksun, tuntea rauhoittavan kämmenen selälläni ja kuulla karhealla äänellä kuiskatun lupauksen:
– Kaikki on hyvin, kulta. Kaikki on hyvin.

Minä uskoin häntä. Sillä tottakai isä oli oikeassa. Tuo lupaus antoi aina rohkeutta nousta takaisin tutiseville jaloilleni ja ottaa taas seuraava askel. Ja kaikkien näiden vuosien ajan isä on ollut oikeassa; riippumatta siitä, mitä elämässä on eteen tullut, aina ennemmin tai myöhemmin kaikki on taas ollut hyvin.

Kunnes huhtikuun 11. päivä 2020 hän oli poissa.

Kuluneiden viikkojen harmaudessa olen ollut kuin se eksynyt pieni paitaressu, jonka kurkkua kuristaa niin suuri suru, ettei hän tiedä, mihin päin katsoa, jotta voisi taas nähdä aamunsarastuksen pimeyden jälkeen.

Mutta vaikka vielä tässä hetkessä en ikävältäni saa henkeä, isäni elää minussa ja hänen lohdulliset sanansa ovat tallessa jossain sisälläni. Kun on oikein pimeää, puristan silmäni kiinni, melkein saatan haistaa häivähdyksen tuttua partavettä ja kuulla karhean lupauksen siitä, että elämä jatkuu.

Nuku rauhassa, maailman paras ja rakkain isä.
Kaikki tulee olemaan hyvin.


Postscript
Herkästi unohdamme, että vanhempamme ovat muutakin kuin isiä ja äitejä. Viime viikkoina on ollut kunnia tutustua isääni uudelleen, kun lukuisat hänen ystävänsä, kollegansa, haastateltavansa ja monet muut ovat jakaneet tarinoita isästä ja osoittaneet, kuinka montaa elämää lapsuuteni sankari on koskettanut.

Kiitos tarinoista ja ajatuksistanne, jokainen niistä on tuonut lohtua!

Laitan tähän talteen muutaman isän muistoa vaalivan kirjoituksen:

Hevosurheilu 23.4.2020

Aamulehti: J-P Lammi voitti haastateltavien luottamuksen puolelleen omalla tyylillään – Aamulehden pitkäaikainen urheilutoimittaja viihtyi susiturkissa ja jakoi porilaisia kehuja

Iltasanomat: Legendaarinen urheilutoimittaja Juha-Pekka Lammi on kuollut 66-vuotiaana

Iltalehti: Aamulehden legendaarinen urheilutoimittaja J-P Lammi on kuollut

Laulan sinut tähtiin

“Kun olit pienenä tyttönä luonani hoidossa, istuit keittiössä pitämässä minulle seuraa, kun pesin astioita. Tiesit, että vihaan tiskaamista. Ilahduttaaksesi minua sinä lauloit koko sen ajan, kun tiskasin. Muistan, kuinka heleällä äänellä lauloit, joskus oikeita lauluja, joskus keksit itse sanoja ja sävelmiä. Mutta voi kuinka sinä lauloit!”

Istuin sairaalan vuoteen vieressä ja pidin lähes 90-vuotiasta mummuani kädestä. Olin kuullut saman tarinan vuosien saatossa monesti, niin monta kertaa, etten ollut varma, oliko mielessäni leijuva hatara muistikuva oikea muisto vai tuhansien toistojen synnyttämä kuvitelma tilanteesta.

Katselin valkeilla lakanoilla lepäävää mummuani, suurta seikkailijatarta, joka yksin matkusti ympäri maapalloa silloin, kun maailma oli hyvin toisenlainen kuin tänään, ja ainakaan naisen ei ollut suotavaa niin tehdä. Keholtaan hentoinen – nyt 10-vuotiasta tytärtäni kevyempi ja suurin piirtein saman mittainen – teräsnainen tiesi, että elämää voi ymmärtää vain olemalla loputtoman utelias. Ja sen salaisuuksia tutkiessaan hän matkusti junalla halki Siperian, karkasi Kiinassa sairaalasta, lahjoi tiensä sukellusveneeseen.

Hän vieraili seitsemän kukkulan päälle rakennetuissa kaupungeissa.

Hän seisoi Lontoon kaaoksen keskellä päivänä, jona maailma sai tietää Elviksen kuolleen.

Yksin pienellä moottoriveneellä saaristomeren myrskyn aallokoissa hän ajoi mökiltä takaisin mantereelle päästäkseen kotiin.

Ja hän rakasti pieniä herkkiä esineitä. Pysähtyi taiteen äärelle, ihasteli luonnon ihmeitä. Seurasi aikaansa. Opetteli älypuhelimen käytön ja keskusteli kanssani lentävistä autoista.

1930-luvulla syntynyt esikuvani ja ystäväni näki maailman muuttuvan ja uskalsi muuttua sen mukana. Eli rohkeasti edellä aikaansa ja asetti esimerkin meille perässä tuleville. Hän kertoi loputtomasti tarinoita seikkailuistaan. Kuunteli minua ja rohkaisi seuraamaan sydämen ääntä – tekemään valintoja, jotka eivät aina olleet niitä tavanomaisimpia ja joita muut eivät ymmärtäisi.

“Oletko sinä onnellinen? Tee itsesi onnelliseksi. On haaskuuta olla onneton.”

Vuosien ajan juttelimme puhelimessa joka sunnuntai. Kun kerroin matkustavani, lähes aina hän antoi vihjeen, mitä etsiä:

“Portugalilaiset ovat karhealla tavalla hurmaavia. Kuuntele heitä ja löydät välimerellisen ystävällisen elämäntavan mutta ilman turistien valtaamien naapurimaiden makeilua.”

Lähetin postikortin joka paikasta. Niistä jokainen löysi paikkansa hänen jääkaappinsa ovesta, kirjahyllyn reunalta tai lipaston päältä.

Kun laskeuduin vuorilta, soitin aina hänelle ensimmäisenä:

“Kiitos kun soitit. Tiedän, että olet fiksu tyttö ja teet järkevästi, mutta silti minä valvoin ja odotin – Mutta kerro nyt, millaista se oli?”

Tiesin, että aika oli loppumassa. Mutta silti hyvästit tulivat yllättäen. Sydän puserruksissa yritin olla onnellinen hänen puolestaan, sillä tiesin hänen olevan valmis. Oman ikäväni kyllä kestäisin.

Tarina pienestä tytöstä laulamassa keittiössä on maalattu sydämeeni. Ja vaikka kukaan ei sitä tarinaa enää minulle toista, äänesi kaikuu mielessäni, ja nyt yön hiljaisina tunteina saatan melkein kuulla sen kaiun tähdissä. Saattakoon lapsuuteni laulun etäinen sointi sinut turvallisesti uusiin seikkailuihin, mummu. Kiitos huumorista ja yhteisistä nauruista. Kiitos ystävyydestä, rakkaudesta, esimerkistä ja viisaudesta. Hyvää matkaa. Olet rakas.

Janiina

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén