Category: italian normal route

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Perääntyminen Gran Paradisolta ja Mont Blanc lähestyminen – kohti huippua!

Päivä 5: Pettymys Gran Paradisolla ja suunnitelma B

Seuraava yö oli tuskainen. Olin niin nuhainen, että sain tuskin hengitettyä. Havahduin vähän väliä, ja kun lopulta vaivuin uneen, näin hurjaa painajaista. Heräsin keskellä painajaisen pahinta kohtaa siihen, että Teemu ravisti kevyesti minua olkapäästä. Puhelimen herätys möykkäsi täysillä. Muut olivat jo pystyssä ja touhusivat lähtövalmisteluita.

Lähdössä toiselle yritykselle
Gran Paradisolle

Kello oli neljä aamuyöllä, uuteen Gran Paradison huiputusyritykseen lähtöön aikaa tunti, ja oloni oli surkea: väsytti, päätä särki, nenä oli tukossa ja kurkku karheana. Nähdessäni viereisen sängyn ympärillä hääräävän, edellisenä päivänä vuoristotaudin oireista kärsineen Jennin, en voinut omaa oloani valittaa. Hän oli valkoinen kuin lakana ja huonovointinen. Mutta päättäväisesti hän pakkasi reppuaan päivän koitokseen.

Ennuste oli luvannut aamuyön ja aamun sään olevan edellistä päivää parempi ja huonon kelin tulevan vasta iltapäivällä. Mutta totuus oli toinen: ulkona oli sumuista ja sateista. Oppaat vilkuilivat huolestuneina toisiaan. Italialainen kokenut vuoristo-oppaamme Alby mutisi ohi mennessään:
– Never leave a hut in rain.

Tämä olisi viimeinen mahdollisuutemme tällä reissulla yrittää Gran Paradison huipulle. Edellistä aamua hiljaisempi porukka astui vuoristomajan pihasta pimeyteen ja suuntasi kohti kivikkoa. Tuskin olimme marssineet muutaman sata metriä sateisessa yössä, kun Jenni ilmoitti keskeyttävänsä. Keskusteltuaan tilanteesta oppaiden ja Teijan kanssa hän jättäytyi joukosta ja palasi Albyn saattelemana majalle lepäämään.

Me muut jatkoimme matkaa. Sää oli kertakaikkiaan kurja ja huononi jatkuvasti. Pian yksi ryhmästä ilmoitti, ettei halunnut jatkaa näissä olosuhteissa. Kysyimme oppaiden näkemystä asiaan, ja he vastasivat rehellisesti: emme tulisi pääsemään huipulle tai edes niin korkealle, että siitä olisi apua Mont Blanc -huiputukseen akklimatisoitumiselle. He suosittelivat huiputusyrityksen keskeyttämistä. Keskellä aamuyön pimeyttä ja sadetta kävimme ryhmän kesken keskustelun. Yhdessä totesimme, että Mont Blanc on pääkohteemme ja meidän pitäisi toimia siten, että saisimme parhaan mahdollisen akklimatisaation sitä varten. Päätimme palata Chabodin majalle pohtimaan vaihtoehtoja, mikäli sää ei parin tunnin sisään paranisi.

Paluumatkalla pettymys kirveli karvaana kurkussani mutta nielin sen alas. Taas kerran muistutin itseäni, että tämä on osa vuorikiipeilyä. Viimeisen sanan sanoo aina luonto.

Näkyvyys noin 2 m Gran Paradisolla

Pian oli selvää, ettei Gran Paradison ylärinteille pääsisi sinä päivänä. Oli aika ottaa käyttöön suunnitelma B: lähtisimme pois Gran Paradisolta ja menisimme gondolihissillä Mont Blancille, Italian puolelle Torino Hut -majan ympäristöön, jäätikölle 3500 metrin korkeuteen akklimatisoitumaan ja harjoittelemaan lisää tekniikoita. Nimittäin uuden Mont Blancin huiputussuunnitelmamme Pope’s Route -reitti on ryhmämme kokemukseen ja taitotasoon nähden niin vaativa, että harjoitusta tarvittaisiin mahdollisimman paljon lisää. Alby totesi myös, että akklimatisoitumisemme taso oli riittämätön. Jos emme saisi tilannetta parannettua, meillä ei olisi asiaa Mont Blancille yli 4000 metriin.

Tuntui hienolta huomata, että ryhmämme oli näin pienessä ajassa rakentanut yhteisen näkemyksen. Se oli haastavassa tilanteessa tarpeen, sillä tarjolla olevat vaihtoehdot olivat täynnä riskejä. Jos olosuhteet Mont Blancilla huonontuisivat entisestään, menettäisimme molemmat huiputukset. Oppaat myös painottivat sitä, että Pope’s Route on pitkä ja haastava ja he arvioisivat tekniikkaharjoituksissa, olisiko meissä tarpeeksi osaamista ja kykyä reitille. Oli siis mahdollista, että osa tai kaikki menettäisimme mahdollisuuden yrittää Mont Blancille, vaikka olosuhteet olisivat hyvät. Teija toi myös esiin huolensa siitä, että harjoituspäivä venyisi ja lyhentäisi lepoaikaa. Olimme jo menettäneet lepopäivän ja nyt palautumisaika vähenisi entisestään.

Kaikesta huolimatta ryhmämme oli yhtä mieltä.

Paluumarssi autoille tehtiin nopealla tempolla. Kaikkia harmitti epäonnistuminen Gran Paradisolla ja mietitytti Mont Blancin haastava reitti sekä se, ettemme ehtisi akklimatisoitua optimaalisesti. Vaikka kunto muuten kestäisi, kehon tottumattomuus vähähappiseen ilmaan saattaisi silti estää onnistumisen.

Alemmalle rinteelle päästyämme alkoi rankkasade, joka Albyn mukaan vahvisti, ettemme olisi päässeet Gran Paradison ylärinteille, vaikka olisimme päättäneet jäädä majalle odottamaan sään paranemista. Torino Hutin treeni oli siis oikea valinta.

Treeniä
kuva: Teija

Tekniikkatreeni jäätiköllä 3500 metrin korkeudessa oli mahtavaa! Harjoittelimme muun muassa jäärautatekniikoita, jääseinäkiipeilyä hakun kanssa ja pelastautumista. Huumori alkoi taas kukkia, ja kaikki nauttivat silminnähden mahtavasta ympäristöstä. Tätä varten olimme tulleet!

Treenien jälkeen käytiin keskustelu seuraavana päivänä alkavasta matkan kohokohdasta. Kaikki saivat lähtöluvan lähestymiseen. Huiputukseen lähtijät katsottaisiin lähestymispäivän suorituksen perusteella. Jenni totesi, että hän tavoittelee Gonella-majaa, mutta ei lähde mukaan huiputukseen.

Viimeiset tiedot Pope’s Routen kunnosta olivat muutaman päivän vanhoja. Siksi kahden oppaan pitäisi käydä tarkistamassa reitin alkupäässä olevan haastavan railoalueen kunto ennen yritystä. Oppaat olivat päättäneet, että lähestymisen aloittaisi “kärkiryhmä”: jäätikön kunnon tarkistavat oppaat Alby ja Sami tekisivät heti aamulla lähestymismatkan neljän nopeasti liikkumaan pystyvän kiipeilijän kanssa. Kärkiryhmä olisi muita nopeammin Gonellan majalla. Näin oppaat ehtisivät tarkistaa jäätikön tilanteen ennen iltapäivän hellettä, joka muuttaisi railoalueen vaaralliseksi. Muu porukka voisi tulla myöhemmin perässä, sillä heillä ei olisi kiirettä majalle saapumisen kanssa. Minä lähtisin kärkiryhmässä Albyn köydessä kiipeilyparinani Arttu, jonka kanssa askeleeni rullasivat samaan tahtiin.

Koska Mont Blancilla tarvitaan opas per kaksi kiipeilijää, mukaan liittyi kaksi uutta opasta: italialainen Philippe sekä Chamonix’ssa asuva suomalainen Jobo. He toisivat kakkos- ja kolmosköysistön myöhemmin. 
Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Palasimme Chamonix’iin kiireellä, koska vielä pitäisi tehdä hankintoja ja nukkuakin muutama tunti. Lieneekö jännitystä, mutta illalla uni ei tullut, vaikka takana oli pari erittäin lyhyttä yötä. Lueskelin aikani kuluksi Pope’s Routen reittikuvauksia, joista yksi kuvia sisältävä löytyy Summitpost.org-sivustolta.

Kahden aikaan yöllä vielä muistan katsoneeni kelloa ja toivoneeni aamun tulevan pian.

Päivä 6: Mont Blancin lähestymispäivä

Parin tunnin unien jälkeen pomppasin pystyyn syke korkealla. Myöhemmin matkaan lähtevä Jenni nukkui viereisessä sängyssä. Koetin valmistautua ja hiipiä ulos huoneesta mahdollisimman hiljaa. Jännitys purkautui loputtomana tarpeena tarkistaa, että kaikki varusteet ovat mukana. Varmasti ainakin viisi kertaa kävin teknisen varustelistan läpi. Kärkiryhmän Teemu, Juuso, Arttu ja minä kokoonnuimme aulaan puoli viideltä nauttimaan hotellin meille ystävällisesti valmistaman varhaisen aamiaisen.

Edellisten päivien epäonni seurasi meitä tänäkin aamuna ja vaikka olimme hyvissä ajoin lähtövalmiina, kärkiryhmän lähtö viivästyi sen verran, että menetimme aikaa jonkin verran. Alby kuitenkin vakuutti, että ehtisimme kyllä, kunhan pitäisimme hyvää tahtia yllä.

Vaellus alkoi aurinkoisen Val Venyn halki. Kuumenevassa aamussa nousimme hiekkaiselle harjanteelle, josta näimme edessä olevan lähestymisreitin majalle asti. Se oli uskomattoman kaunis! Ensin kulkisimme halki pitkän kivikkoalueen. Miagen jäätikön yläpuolella, 3072 metrin korkeudessa kalliojyrkänteellä kimalteleva Gonella Hut -maja näytti yhtä aikaa tavoittamattomalta ja houkuttelevalta. Näky oli niin kaunis, että oppaatkin pysähtyvät hymyillen sitä ihastelemaan.

Matkalla Val Venysta

Siinä tuulisella harjanteella seistessäni tunsin valtavaa riemua: nyt saisin viimein nousta Mont Blancille, ja vieläpä ihan laaksosta asti! Ehkäpä kohtaamillamme haasteilla oli tarkoituksensa. Tapahtumaketjun seurauksena päädyimme tavoittelemaan tämän kauniin vuoren huippua Italian puolelta vähemmän käytetyn reitin kautta, jonne en ehkä olisi muuten koskaan päätynyt. Olisin menettänyt tämän näyn, joka sai sydämen jyskyttämään ja silmäkulmat kostumaan.

Harjanteelta laskeuduttiin vuorten väliseen kapeaan laaksoon. Laakson ylitys alkoi parin tunnin mittaisella kivikolla. Aurinko imeytyi kiviin, ja kuumuus hohkasi sekä ylä- että alapuolelta. Silloin tällöin laakson toisessa reunassa sijaitsevalta Miagen jäätiköltä puhalsi raikastava tuulenvire, joka sai aina jonkun meistä huokaisemaan ilahtuneena. Askel rullasi kevyesti, ja olo oli täydellinen.

Kivikkoa

Kerroin matkalla Albylle, että vien jokaiselta reissulta tyttärelleni kiven muistoksi. Koska Mont Blancin huippu on luminen, ajattelin valita kiven täältä lumoavasta laaksosta. Opas riemastui ajatuksesta ja alkoi poukkoilla pitkin kivikkoa palaten aina välillä esittelemään minulle toinen toistaan kauniimpia kiviä. Kaunein kivistä oli nyrkin kokoinen. Koska Albyn määräyksestä olin keventänyt huiputusreppuani vähentämällä jopa juomaveden määrää, suhtauduin epäilevästi ajatukseen noin suuren kiven kantamisesta huipulle ja takaisin. Asetin valossa läikehtivän kiven reitin varrella olevan suuren kiven viereen. Alby tallensi puhelimeensa paikan koordinaatit, jotta voisimme ottaa kiven mukaan paluumatkalla. Hetken kuluttua tunsin nykäisyn repussani, ja jälleen Alby seisoi takanani karhealla kämmenellään kaksi puhtaanvalkoista pientä kiveä. Päättäväisesti hän laittoi ne reppuni läppätaskuun ja ilmoitti:
– You have to take these rocks to the summit. For your daughter. They are not so heavy. On our way back, we will take the big one as well.

Ele tuntui todella kauniilta. Kerroin Albylle, että aion kertoa tyttärelle hänen valinneen nuo kivet. Alby hymyili leveästi, ja matka jatkui Teijan naljaillessa iloisesti, että Alby laittoi reppuuni painoja hidastaakseen tahtiani.

Mont Blanc Janiina Ojanen
Tämä on parasta!
kuva: Alby

Kivikon jälkeen ylitimme jäätikön ja siirryimme viimeiselle osuudelle, jossa kiipesimme lyhyessä köysistössä ylös jyrkkää seinää Gonellan majalle. Teija oli mukana Artun, minun ja Albyn köysistössä. Hetken kuluttua hän totesi ihmetellen, että oli kuin olisimme ennenkin kiivenneet yhdessä. Yhteinen rytmi löytyi helposti. Keskityimme jyrkän seinän kiipeämiseen täysillä Albyn varmistaessa meitä tarkasti, mutta kaikilla oli niin hyvä mieli, että emme malttaneet välillä olla vitsailematta. Aluksi Alby komensi meidät hiljaiseksi, mutta hetken kuluttua hän tuntui oivaltavan, että toimintamme oli melkoisen varmaa ja keskittynyttä ja yhteispeli sujuvaa.

Seinämän kiipeäminen oli riemukasta! Ympärillä seisoivat jylhät vuoret, ja meillä oli suora näkymä jäätikölle, kivikkoon ja jopa reitin alkupään hiekkaharjanteelle asti. Aurinko paistoi, hiki virtasi ja kivi tuntui lujalta mutta lempeältä käsieni alla. En malttanut pitää iloa sisälläni. Hymyilin niin, että kasvot tuntuivat repeävän, ja monta kertaa nousun aikana iloitsin suomeksi ja englanniksi:
– Tämä on ihan parasta!

Janiina Ojanen vuorikiipeilee
Tauko seinällä
kuva: Alby

Kun laaksosta lähdöstä oli kulunut 6,5 tuntia, köysistömme nousi Gonellan majalle (3072 m). Takana oli 1386 metrin vertikaalinousu, joka tarkoitti noin 11 matkakilometriä. Se ei tunnu äkkiä ajateltuna pitkältä matkalta. Mutta 3000 metrin korkeudessa siinä on melkoisesti tekemistä.

Hetken kuluttua saapui Teemun, Juuson ja Sami-oppaan köysistö, ja perässä lähteneet köysistöt saapuivat pitkin iltapäivää pienelle majalle. Osa porukasta oli melkoisen uupunutta, koska kaikessa elämyksellisyydessään Pope’s Routen lähestyminen ei ole kevyt.

Näkymä Gonella Hutin terassilta

Ilta kului nopeasti. Tankkasimme ja lepäsimme parhaan kykymme mukaan. Oppaat kävivät tarkastamassa reittiä ja totesivat, että railoalueella tapahtunut liikehdintä aiheutti kulkureittiimme muutoksen. Kaikilla oli kiire nukkumaan, koska lähtö tapahtuisi 02 yöllä.

Huiputusreitin aloittava Dome-jäätikkö,
jonne suuntaisimme ensimmäisenä yöllä

Ennen levolle siirtymistä oppaat kokosivat meidät ruokasaliin ja käytiin keskustelu tulevasta haasteesta. Jenni jäisi majalle odottamaan paluutamme, ja Teija ottaisi hänen paikkansa Matin ja Jobon köysistössä. Albyn, Artun ja minun köysistö lähtisi ensimmäisenä, muut heti perässä. Tapaamisen päätteeksi Alby ja Sami puhuttelivat meitä vielä kerran vakavasti. He korostivat edessä olevan reitin pituutta ja haastavuutta ja sitä, että kaikki tuskin pääsisivät huipulle. Alby totesi, että akklimatisaatiomme ei ollut parhaalla mahdollisella tasolla. Teija korosti oman voinnin täsmällistä ja rehellistä kommunikoimista oppaalle. Oppaat olivat rauhallisia, mutta ilmassa oli aistittavissa pieni virittyneisyys.

Mennessäni iltapesulle olin sekavissa tunnelmissa, hiukan huolissani. Sami-opas oli pesutiloissa samaan aikaan, ja kerroin hänelle huolestuneeni hiukan äskeisen keskustelun jälkeen omasta kunnostani. Jaksaisinko sittenkään? Sami rohkaisi minua ja sanoi uskovansa, että minulla on hyvät mahdollisuudet päästä huipulle. Hänen sanojensa kannustamana sain taas kiinni iloisesta jännityksestä ja vielä ennen nukkumaan menoa vitsailin ja hihittelin Teijan kanssa säätäessämme huiputusvarusteita.

Troppasin vielä flunssaani ja laastaroin jaloista kohdat, jotka punoittivat rakkoja ennakoivasti. Kello oli kymmenen illalla, kun suljin silmäni. Kolme tuntia myöhemmin poukkosin pystyyn herätyskellon ehtimättä edes pirahtaa. Olin täynnä virtaa. Oli hetki, jota olin odottanut kaksi vuotta. Nyt mennään!

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén