– Montaako asiaa ihminen voi tehdä yhtä aikaa ilman, että tekemisen laatu alkaa kärsiä?
Timo istuu keittiön pöydän vieressä ja nauraa. Hän siirtää keskemmälle pöydän reunalla putoamaisillaan olevan kahvikuppini ja ja jatkaa:
– Olisi mielenkiintoista testata, että jos alkaisin tarkoituksellisesti heitellä tiellesi syötteitä erilaisista pikkutehtävistä, kuinka paljon saisin harhautettua sua alkuperäisestä hommastasi?

Olen viimeiset viisi minuuttia ollut tohinalla lähdössä töihin. Mutta jotenkin olen päätynyt jynssäämään leikkuulautaa puhtaaksi lavuaarissa, pyyhkimään tiskipöytää ja kirjoittamaan kauppalistaa. Kaikkea tietysti samalla, kun hörpin viimeistä kahvikupillistani ja pakkaan työpapereita laukkuun.

Janiina Ojanen, Irti maasta
Tasapainoilua kuudessa metrissä Irti Maasta,
Kuva: Timo Vienola

Minuakin alkaa naurattaa ja nolostuttaa. Minulla on välillä taipumusta siihen, että teen useita asioita samanaikaisesti ja lisään oheistoimintoja sitä mukaa, kun huomioni kiinnittyy uusiin suorittamista kaipaaviin tehtäviin. Lopulta tuskastun, kun yhtäaikaisten tehtävien määrä kasvaa niin suureksi, että hallittu toiminta muuttuu hosumiseksi, josta seuraa epäonnistumisten dominoefekti. Vuosien kunnianhimoinen harjoittelu tehnyt minusta kohtuullisen hyvän tehtävien jonglöörauksessa. Siitä on hyötyä monessakin asiassa. Olen aika aikaansaava ja tehokas tyyppi. Usein. Ainakin välillä…tai ainakin haluan ajatella niin.

Mutta kahdeksankätisen naisen roolissa on huonojakin puolia. Se on välillä aika väsyttävää. Joskus multi-task-vaihde jää päälle, ja silloin pysähtyminen vaatii erityistä keskittymistä. Vaikka en ole saanut reklamaatioita, voin kuvitella, että se on ystävillekin välillä aika ärsyttävää. Ja mikä tylsintä: hyviä hetkeä menee ohi, kun touhuaa liikaa ehtiäkseen huomata tai kiiruhtaa jo kohti seuraavaa asiaa.

Mutta en ole ihan toivoton tapaus. Ennen minua hämmensi Timon tapa juoda kahvia ruoan jälkeen. Siis istuen pöydän ääressä kaikessa rauhassa keskustellen. Itse olin tottunut viipeltämään kahvikuppi kädessä ympäri kotia touhuten samalla. Todettuani ettei yksi ihminen, ainakaan kahvikupin juomisen aikana, saa maailmaa valmiiksi, olen opetellut uusia tapoja: Nykyään istun kahvilla (useimmiten) kaikessa rauhassa (eivätkä kertaakaan pyykit ole vielä karanneet koneesta sillä välin). Katson myös elokuvia läppärin kansi kiinni.
Ystäväni kertoi, että huomattuaan keskittymiskykynsä herpaantuneen, hän opetteli uudelleen lukemaan. Ja puhun nyt siis keskittymisestä kirjaan, en kielen opettelusta. Keskustelu aiheesta herätti minutkin: rakastan lukemista, mutta koska olen viimeksi keskittynyt kirjaan monta tuntia yhtä soittoa? Seuraavaksi aion siis opetella lukemaan uudelleen.

Ajatukseni lähtivät liikkumaan asian ympärillä laajemmin. Tutkitustihan ihminen tarvitsee monenlaista keskittymiskykyä, mutta myös aivojen tyhjäkäyntiä, eli sitä lasittunutta katsetta linja-auton ikkunasta (jolle varatun ajan älypuhelimet ovat vieneet meiltä). Tarvitsemme myös aktiivista läsnäoloa, jolloin olemme aidosti mukana tilanteessa ilman, että mielemme askartelee muissa asioissa. Se on hurjan vaikeaa ja luultavasti siksi pikkulapset voittavat aikuiset muistipelissä.

Janiina Ojanen vuorenvalloittaja
Pehmeä seinä vaati kunnon punnerrusta
Kuva: Timo Vienola

Juokseminen on ollut lempiliikuntamuotoni pitkään. Olen perustellut juoksun nautinnollisuutta juuri sillä, että lenkillä keskityn vain juoksemiseen. Joskus sen oikein tuntee, kuinka mieleni jouset rentoutuvat ja stressaantuneet hartiat laskevat juostessa…
Hetkinen.
Olenko joskus muulloinkin tuntenut niin?

Kävimme tyttäreni ja ystäviemme kanssa viikonloppuna viihteellisessä Irti maasta -kiipeilypaikassa kiipeilemässä. Minä ja tytär molemmat nautimme täysin siemauksin ja laukkasimme seinältä toiselle kuin kevätlaitumelle päästetyt varsat.

Kiivetessäni yhtä hiukan hankalampaa tehtävää, huomasin nauttivani samalla tavalla kuin juoksulenkeillä. Fyysinen ponnistelu tyhjensi pään, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi. Seinän yläreunassa kahdeksan metrin korkeudessa ajatukseni lensivät Monte Rosan 4634 metriin. Aloin hiukan haikeasti ajatella vuorilla oloa ja sitä mahtavaa tunnetta, joka syntyy jäätikkövaelluksella tasaisen askel- ja hengitysrytmin löytymisestä. Sisältä kumpuavaa hiljaisuutta vuoren huipulla, kun tavoite on saavutettu ja on pieni tyhjä hetki, jolloin ei ole seuraavaa tavoitetta. On vain täydellinen läsnäolo. Todellista mindfulnessia!

Chamonet.com-sivusto jakoi uutisen virtuaalikiipeilystä Mont Blancille. Artikkelissa mainostetaan, että nyt ei tarvitse treenata eikä edes nousta sohvalta päästäkseen Mont Blancin huipulle. Testasin sitä, mutta ainakin vielä toistaiseksi minusta live-kiipeily on siistimpää. 😀

Läsnäolopohdinto oli valaiseva. Tein päätöksen olla parempi ihminen ja etsiä todellista läsnäoloa myös arjestani.

Unohdin päätöksen aika pian, kun kotona tein ruokaa, tiskasin, chattasin ystävän kanssa Facebookissa ja koetin samalla taivutella Timolta hyväksyntää sisustusideoilleni. Kun hän ei antanut lupaa ostaa uutta valaisinta näkemättä sitä, ärsyyntyneenä ja tehokkuuspuuskassa  ostin jauhelihan kypsyessä ensi elokuun lopulle lentoliput Geneveen.
Haha!