Category: huiputusreitti Page 1 of 2

Vuorenvalloitus 2020: saapuminen Cerviniaan

Päivä 1: Saapuminen Cerviniaan

Aamuöisen herätyksen jälkeen olin tuntenut paineen nousevan sisälläni tasaisesti kuin kuplien ravistetussa samppanjapullossa. Rivakaksi mutta hallituksi suunniteltu koneenvaihto Amsterdamin kentällä oli muuttunut raivokkaaksi laukaksi halki kentän johtuen Covid-testauksista ja lomakkeiden täytöstä – sekä eksymisestä väärälle portille – kysyn vaan, että miksi samalta yhtiöltä lähtee kaksi puolityhjää konetta kymmenen minuutin välein samaan kohteeseen – vähemmästäkin menee vuorihumaltunut sekaisin? Ensimmäinen lento oli mennyt nukkuessa, mutta kun toisen lennon aikana katseeni löysi Mont Blancin huippuprofiiliin valkoisena ja juhlavana taivasta vasten, en enää saattanut levätä.

Moottoritieltä kääntyi tuttu liittymä kohti vuorten välissä piilottelevaa Valle d’Aosta -laaksoa. En koskaan aiemmin ole tuntenut vastaavaa riemua siitä, että tie on tuttu, ja sen enempää miettimättä suustani pulpahti ajatus, joka jäisi hautumaan mieleeni:

– Tänne muutetaan sitten vanhana.

Maisema, jossa ihmisen on hyvä olla.

Lopulta ylös jylhenevien vuorten rinteitä kiemurteleva serpentiinitie kurvasi mutkan taakse ja edessä näkyi valkoisen lumen ja jään sekä harmaan kiven sinfonia. Vääntelin käsiäni ja tunsin kuinka kyyneleet kihosivat silmiini – ilo purskahti ulos:

– Siellä se on – Matterhorn!

Siinä se todellakin oli. Huippu pilviin kääriytyneenä kuten viimeksikin, mutta massiivinen alaosa laakson perällä Breuil-Cervinia-kylän ylle kumartuneena. Kiipeilyparini Heikki ei sentään huutanut ilosta, mutta tunsin auton nytkähtävän kuin hänen jalkansa olisi hetkellisestä painanut lujemmin kaasua viedäkseen meidän nopeammin katsomaan vuorta, jonka juurella olimme kymmenen kuukautta aiemmin nieleskelleet katkeraa pettymyksen kalkkia.

Pieni rustiikkinen hotelli sijaitsi aivan Breuil-Cervinian keskustassa. Raahatessamme valtavia laukkujamme yläkerrassa sijaitsevaan huoneeseemme, saatoin tuntea 2000 metrin korkeuden. Heikkikin pysähtyi toisen kerroksen kohdalla huohottamaan ja nauroi:

– Ei vahvista itseluottamusta kiipeilyn osalta, kun parikymmentä rappustakin pistää puhaltamaan.

Ensin kainostellen pilvien lomassa

Sivumennen sanoen: Covidin vaikutus alueella on selkeä, ja italialaiset suhtautuvat siihen vakavasti. Kaikilla on jatkuvasti maskit mukanaan: ulkona voi liikkua ilman sitä, mutta heti sisään mentäessä maskia edellytetään. Kaikkialla saatavilla on käsidesiä, osassa kauppoja käytössä on myös kumihanskat ja joissain vuorosysteemi ruuhkien välttämiseksi. Osa vuorimajoista on estänyt yöpymiset, osa vähentänyt asiakaspaikkojaan.

Kun varustakasat oli nakattu ovesta sisään, viipymättä painelimme ulos keskustasta rinteellä sijaitsevaan kahvilaan ja käänsimme terassituolit kohti vuorta. Se oli valtava, paljon suurempi kuin saatoin muistaa. Kumpikaan meistä ei sanonut mitään, istuimme vain henkeä pidätellen tuijottamassa iltapäivän auringossa kylpevää vuorta. Se on kaunein näkemäni vuori ja voisin tuijottaa sitä loputtomiin, mutta nyt odotin yhtä tiettyä asiaa.

Tunnin kuluttua siirryimme pykälää ylempänä rinteellä olevaan kahvilaan ja toistimme saman rituaalin: tuolit kohti vuorta ja tuijotusta.

Iltapäivä kääntyi illaksi. Viimein se tapahtui: tuulenpuuska pyyhkäisi huipun peittäneen pilviverhon syrjään.
– Se näkyy! Se näkyy!

Ulvahdin ilosta, ja Heikki yhtyi ilonpitoon. Viimeksi emme koko huiputusyrityksen aikana nähneet kertaakaan Matterhornin huippua. Koko matkan ajan se pysyi tiukasti lumi- ja sadepilvien takana. Tietämättä toistemme ajatuksista olimme molemmat sortuneet taikauskoiseen ajatukseen, että jos tällä kertaa näkisimme huipun ennen huiputukseen lähtöä, pitäisimme sitä enteenä menestykselle. Melkoinen tunnelataus kahdelta arjessa varsin käytännölliseltä ihmiseltä siis!

Ensimmäinen tehtävä oli nyt siis suoritettu, ja saatoimme tyytyväisinä painella pitsan kautta nukkumaan.

Nyt näkyy Matterhornin huippu ja epäonnen taika raukeaa!

Päivä 2: Akklimatisoituminen alkaa

Vuori-ilma kai tekee hyvää kaupungista karanneelle, ja nukuin ennätykselliset 12 tuntia! Oppaamme Fabrizion oli määrä saapua iltapäivällä tai alkuillasta kertomaan tarkemmin tulevien päivien ohjelmastamme, ja hänen tuloa odotellessamme päätimme aamiaisen jälkeen edistää akklimatisoitumista pienellä kävelyreissulla kohti ylärinteellä sijaitsevaa Rifugio Duca degli Abruzzi -vuoristomajaa (2388 m). Ainakin minulle osittain kyse oli myös testistä: viime syksynä jo pelkkä lähestymispäivän ensimmäinen vaellusosuus majalle tuntui uuvuttavalta. Muistikuvieni mukaan reitti oli – vaikkakin ylämäkeä – suhteellisen helppokulkuinen, ja olin jäänyt pohtimaan, ettei sen niin väsyttävältä pitäisi tuntua. Oliko lähestyminen todella raskas – vai oliko kyse siitä, ettemme olleet ehtineet toipua vain paria päivää aiemmin päättyneestä Elbrusin huiputuksesta vuoren villiä ja raskasta pohjoisreittiä pitkin?

Trekki laaksosta Duca degli Abruzzi -majalle meni nopeasti ja kevyesti. Alkuperäinen suunnitelma oli vain rauhassa tallustella rinnettä ylös ja noin tunnin kuluttua kääntyä takaisin. Mutta yhtäkkiä löysimmekin itsemme majan tuvasta nautiskelemassa cappuccinoa ja maailman herkullisinta kakkua kermavaahtovuorella höystettynä ( – kuinka rakastankaan tankkausta italialaiseen malliin!) Herkuttelun lomassa totesimme, että helppo pyrähdys rinnettä ylös puhui selkeää kieltä: Tavoitteemme viime kerralla oli ollut hyödyntää Kaukasuksella, Euroopan mantereen korkeimmalla vuorella hankittua akklimatisaatiota Matterhornilla. Oli turha spekuloida, olisimmeko onnistuneet myös Matterhornin huiputuksessa, mikäli olosuhteet eivät olisi olleet meitä vastaan. Mutta selvää oli, että tiukan ohjelman vuoksi meille ei jäänyt aikaa palautua ensimmäisestä kovasta puristuksesta ennen seuraavaa. Tärkeä oppi tulevaisuutta varten!

Paluumatkalla kylään ihailimme vuoren rinteen runsaita vesiputouksia, vehreyttä ja kukkaloistoa. Kiireettöminä pysähdyimme seuraamaan liitovarjolentäjiä, mäkipyöräilijöitä ja vaeltajia. Aurinko paistoi heleästi, ja vuori seisoi ylväästi laki paljaana kuin hupsua taikauskoani vahvistaakseen.

Vuorilla kurinalaisen täsmällinen ja tarkka oppaamme seuraa muualla rennon italialaista aikakäsitettä, ja empiiristen tutkimustemme mukaan esimerkiksi hänen viisi minuuttiaan saattaa olla mitä tahansa 15 minuutin ja kahden tunnin väliltä. Niinpä olimme jo illallisella hotellin viereisessä pitseriassa – voi jestas kuinka rakastankaan italialaista tankkausta, – kun haarukkani putosi helähtäen lautaselle, hypähdin pystyyn ja kapsahdin Fabrizion kaulaan (halutessasi muuten löydät hänet Facebookissa täältä). Oppaan hiuspörrö oli lyhentynyt siiliksi, mutta kasvot olivat ennallaan, paidassa oli sama tuttu reikä vasemmassa hartiassa ja paljaat varpaat pilkistivät varvastossuista kuten aina silloin, kun ne eivät ole kiipeilykengin verhotut.

Kuulumisten jälkeen kävimme läpi tulevan viikon ohjelman: seuraavana aamuna alkaisi akklimatisoitumisreissu. Ensimmäisenä päivänä nousisimme hissillä Plateau Rosa -alueelle, kiipeäisimme hiihtorinteen reunaa Breithornin juurelle ja jatkaisimme siitä halki valtavan jäätikön kohti Breithorn-vuorijonon takana sijaitsevaa Pollux- ja Castore-vuorikaksikkoa. Ensimmäinen huiputusyritys tehtäisiin aavistuksen matalammalle Polluxille (4092 m), sillä se on Castorea kiipeilyllisesti haastavampi, ja huiputusreittimme olisi Matterhornin kaltaista teknisempää kiipeilyä.

Polluxin jälkeen laskeutuisimme yöksi jäätikön alalaitaan majalle, mistä aamulla nousisimme jälleen ylös, tällä kertaa koko matkan Breithorn-vuorijonon huippuharjanteelle. Harjanteella olisi luvassa haastava kivikkokiipeilyosuus yli 4000 metrissä sekä harjannetta pitkin sekä Central Breithornin että varsinaisen päähuipun Western Breithornin huiputukset. Huiputuksien jälkeen jäisimme vielä yhdeksi yöksi Plateau Rosan majalle, jotta kehomme saisivat mahdollisimman pitkän ajan mahdollisimman korkealla, ja olisimme näin valmiita pääkoitokseen.

Olin aivan haltioissani pitkin Breithorn-harjannetta tapahtuvasta traversesta – jo yksin se olisi aivan uskomattoman jännittävä kokemus! Mutta se mitä Fabrizio kertoi seuraavaksi, miltei vei yöunet: pyrkisimme kiipeämään myös Matterhornin traversena eli lähtisimme Italian puolelta Lion Ridge -reittiä kohti huippua ja onnistuessamme laskeutuisimme Sveitsin puolelle Hörnli Ridge -reittiä! Vuoren yli kiipeämisessä on aina omat kommervenkkinsä. Upeaa on nähdä kaksi eri reittiä ja vuori molemmilta puolilta. Mutta samaan aikaan se on raskas tapa kiivetä – eikä vähiten siksi, että kaikki tarvittava on kannettava mukana koko ajan. Mitään ei voi jättää ylämajalle tai rinteelle huippurutistuksen ajaksi. Lisäksi meillä olisi tiukka aikaikkuna, jonka puitteissa huipulle olisi ehdittävä, tai traverse ei onnistuisi.

Naureskelimme jännittyneinä Fabriziolle, että kostoksi viime kerrasta hän päätti valita entistäkin vaikeamman tehtävän. Oppaan ruskeat silmät välähtivät, hän nauroi makeasti, mutta katsoi sitten meitä vuorotellen ja sanoi:

– You deserve this. You are ready for Matterhorn, and Matterhorn is ready for you. Now go pack your things and get lots of sleep. Tomorrow we leave at 7 o’clock!

Monte Cervino eli Matterhorn Italian puolelta

Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas

Matkalla ylös
Kuva: Fabrizio

8.6.2018: Mont Blancin huiputus

Kellon lyödessä 02 ahdoin vielä yhden leipäpalan suuhuni. Olin syönyt kuin hevonen edellisenä päivänä Gouterille (3815 m) nousun jälkeen sekä lounaalla että päivällisellä. Mutta vatsani oli kuin ammottava railo, jonne ruoka tuntui katoavan jälkiä jättämättä. Vuorimajojen aamiaiset ovat toinen toistaan kuivakampia, usein vain kuivia keksejä, joiden päälle voi sipaista marmeladia tai Nutellaa. Mutta kunnon ruokaa on harvoin saatavilla aamiaisaikaan eli aamuyöllä, kun huiputukseen lähdetään. Gouterin aamupala on tässä suhteessa poikkeus ja ehkäpä yksi parhaista vuorimajoilla saamistani, sillä täällä pienten leivänsiivujen päälle sai kinkkua ja jopa siivun juustoa. Tästä huolimatta neljännenkin leipäkannikan jälkeen vatsassa oli ontto olo.

Ehkäpä se oli hermostusta. Olin yllättävän jännittynyt, vaikka olin jo Mont Blancin huiputtanut loppukesällä 2016 (tarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Muuten olo tuntui hyvältä ja pitkästä lähestymispäivästä toipuneelta, jos nyt pientä jumitusta pohkeissa ja reisissä ei lasketa (ja se kuuluu asiaan – joten ei, sitä ei lasketa).

Kolmelta yöllä astuimme majan pihavalojen keiloista pimeään, sumuiseen yöhön jääraudoissa ja kahdessa köysistössä, Marco ja minä edellä, Fabrizio ja Heikki kannoillamme. Olin Gouterin reitin kerran laskeutunut (viime kerralla kiipesimme Italian puolelta ylös, mutta laskeuduimme Ranskan puolelle Gouterin kautta). Silti minulla ei ollut juurikaan muistikuvia siitä, mitä oli edessä ennen Ref. Vallot -hätämajaa (4362 m), jonka tietämillä reitit kohtaavat.

Vain oppaan silhuetti pimeässä yössä

Yö oli pimeä ja sumuinen, joten keskityin vain lumen rouskeeseen jäärautojen alla ja öisen tuulen kuiskausten kuunteluun. Reitti kulki jälleen rinnettä suoraan ylös. En aluksi juurikaan kiinnittänyt huomiota tahtiimme, seurasinpahan vain Marcon edessä kulkevaa, otsalampun valossa sumuun piirtyvää silhuettia. Lunta oli paljon kuten muuallakin, mutta yön pakkanen oli jäädyttänyt sen kovaksi, ja kävely tuntui sujuvan mukavasti.

Parin tunnin kuluttua aloin hengästyä. Olimme kiivenneet pysähtymättä, ja olin keskittynyt vain etenemiseen. Jalkani olivat jo vähän aiemmin alkaneet antaa merkkejä lihaksiin valuvista hapoista, joten olin pyrkinyt muuttamaan askellustekniikkaa säännöllisin väliajoin antaakseni lihaksistolle vaihtelua ja lepoa. Sen sijaan, että olisin etsinyt oman vauhtini, olinkin ajokoiramaisesti lähtenyt seuraamaan Marcoa. Ja jos yksi asia matkan varrella on opittu, niin se on, että asiakkaan tulee ilmaista toivomansa tahti ja opas sopeuttaa menonsa siihen. Jos taas painelet täysillä oppaan perään miettimättä omaa jaksamistasi, opas helposti tulkitsee sinun toivovan nopeaa etenemistä ja saattaa jopa kiristää tahtia entisestään.

Sykkeeni oli korkealla ja jalat hapoilla, kurkku kuiva ja vatsassa kurni nälkä. Tuuli oli noussut navakaksi, ja vauhdikkaan nousun aikana olin hikoillut vaatteeni kosteiksi. Pyysin taukoa ja harjanteelle noustuamme pysähdyimmekin hetkeksi. Paljas harjanne oli kaikista suunnista avoin, ja jäistä lumihilettä lennättävä viima yltyi niin kovaksi, että vaatteita lisätessä sai olla tarkkana, ettei menettänyt vaatekappaleita. Joimme myös kupit teetä, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, ettei lepäämään kertakaikkiaan voinut jäädä.

Heikki, Marco ja minä tauolla yläharjanteella
Kuva: Fabrizio

Jatkoimme siis matkaa, mutta huomasin nopeasti, että tarvitsisin nyt kunnon lepotauon. Olin aloittanut kiipeämisen liian kovalla tahdilla ja se voisi koitua kohtalokkaaksi myöhemmin. Laskeuduimme pieneen satulaan, jossa reittimme kohtasi edellisellä kerralla vuonna 2016 käyttämämme nousureitin. Näkyvyys oli huono ja tuuli navakka, joten ennemminkin aavistin kuin näin sijaintimme. Tiesin meidän olevan lähellä Ref. Vallot’n hätämajaa, ja tein päätökseni.
– Marco, tarvitsen nyt kunnon tauon. Minun pitää saada istua hetkeksi, juoda ja syödä. Muuten olen pian ongelmissa. Voimmeko mennä majaan lepäämään?

Raahustimme myräkässä kammottavan hajuiseen peltihökötykseen, joka toimii evakuointisuojana. Istahdin raskaasti alas. Kaivoin esiin teetä ja syötävää. Tiimin muut jäsenet istuivat lähelleni ja vilkuilivat minua varovasti, koettaen selvittää tilannettani. Heikki vaikutti levottomalta. Mutta ennen kuin alkaisin keskustella mistään, minun oli saatava koneeseen polttoainetta. Tovin istuin siis hiljaa, söin ja join. Tiesin, että tästä olisi vielä muutaman tunnin matka huipulle ja korkeuden vaikutus lisääntyisi nopeasti. Energiavaje piti saada nopeasti kiinni. Kun tankkaus alkoi olla voiton puolella, lisäsin vaatteita ja nauhoitin uudelleen ylävuoristokenkäni ja jääraudat. Vielä pari hedelmäaakkosta ja olin valmis.
– Menkää te edellä. Minä tulen perässä, sillä haluan nyt tulla hitaammin, sanoin Fabriziolle ja Heikille, jonka kasvot syttyivät ilosta, kun hän näki minun saaneen akut ladattua.

Olimme viipyneet majassa puolisen tuntia, ja sinä aikana aamu oli sarastanut. Tuttu huipulle johtavien harjanteiden jono siinsi edessäni, kun astuin ulos majasta. Aamunkajon vaaleanpunaisessa hohteessa loistava vuoristomaisema näkyi nyt kirkkaana ja sai sydämen poukkoilemaan ilosta. En ollut edes osannut aavistaa, että saisin vielä nähdä tämän kauniin paikan uudelleen. Tuuli oli edelleen navakka, mutta sumu ja lumi olivat väistyneet. Auringon säteet saivat lumen hohtamaan niin, että oli kuin koko vuori olisi kääritty kimaltelevaan hopeaverkkoon.

Tuttu, rakas huippuharjannemaisema

Reitti huipulle oli edessä tuttuna mutta samaan aikaan uudenlaisena: lumisempana ja jäisempänä. Ensimmäinen jyrkkä nousu Ref. Vallot’lta näyttää siltä kuin se johtaisi suoraan huipulle. Vasta ensimmäisen harjanteen huipulle nousu paljastaa reitin todelliset kasvot. Nimittäin harjanteita on peräkkäin useita, ja niiden välissä sukelletaan alemmas syvennykseen. Jokaisen harjanteen toivoo olevan se viimeinen, mutta uusia pykälöitä tuntuu ilmestyvän ihan loputtomiin. Koko matka kuljetaan tuulille altistuneena harjanteella, joka on välillä vain alle metrin levyinen, ja molemmilla puolilla on pitkät pudotukset. Vaikka vuorottelevat nousut ja laskut eivät vaadi teknistä osaamista, ovat ne raskaita – varsinkin syvemmässä lumessa – ja vaativat varmajalkaisuutta, sillä pienikin horjahdus tai uupunut harha-askel voi synnyttää ikäviä seuraamuksia.

Tein itseni kanssa herrasmiessopimuksen. Ensimmäisen jyrkän harjanteen huippu olisi kohta, jossa arvioisin kykyni rehellisesti. Minä tiesin, mitä oli edessä, joten minun olisi kyettävä tekemään oikea päätös.

Rauhallisesti lähdin liikkeelle, ja Marco sopeutti vauhtinsa omaani. Tauoilla jutellessamme Heikki totesi, että nousu otti hänelläkin todella koville, mutta silti hän kiipesi koko ajan vahvasti, ja matka kahden köysistön välillä kasvoi. Olisin toivonut kiipeilyparini olevan lähempänä, sillä näissä hetkissä toisen läsnäolo ja kannustus merkitsevät paljon. Mutta kaksi köysistöä mahdollistaa vapaamman etenemisen, joten sysäsin syrjään nuo ajatukset. Oma tunnelma oli pidettävä positiivisena, tai muuten korkeus veisi tahdonvoimasta voiton. Heikki paineli eteenpäin kuin höyryveturi ja saatoin aavistaa hänen hartialinjastaan päättäväiset ajatukset: hän ei ollut tullut tänne antamaan periksi.

Etenin rauhallisesti, ja pysähtelin välillä tasaamaan hengitystä. Lunta oli paljon, ja korkeus imi voimia. Toiseksi viimeisen harjanteen keskivaiheilla kävin itseni kanssa saman keskustelun kuin edelliselläkin kerralla samoilla tietämillä: miksi olen täällä, kun tämähän on ihan kamalaa? Nyt lisäpontta epäilys sai ajatuksesta, että minähän olen jo huipulla käynyt. Onko tämä nyt muka ihan pakollista?

Kuin heikon hetkeni kuormitusta kasvattaakseen, tuuli voimistui taas, ja pilvet olivat kääriytymässä huipun ympärille. Kun harjanteen huipulla saavutimme Heikin ja Fabrizion, laahustin paikalle, ja vajosin polvilleni suu itkuisesti vääntyneenä:

Tuo oman itsensä kanssa käyty väittely jatkamisesta on mielenkiintoinen vaihe kiipeämistä. Se on selvästi se hetki, jolloin lopullinen päätös tehdään. On kuin kehollani ja mielelläni olisi eri tahto. Mieli maanittelee luovuttamaan, mutta jalat jatkavat eteenpäin.

Katseeni kiinnittyi Heikin hartian takana näkyvään viimeiseen nousuun. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, kuinka pitkän matkan olin hätämajalta tullut. Vaikka noita harjanteita tulisi kymmenen lisää, minä menisin huipulle asti. Vaikka nousu olikin tuntunut valtavan raskaalta, oivalsin yhtäkkiä, että kiipesin nyt vahvemmin kuin viimeksi, jolloin huippuharjanteella jaksoin vain muutaman askeleen kerrallaan. Nyt pääsin askelten laskuissa aina viiteenkymmeneen ennen taukoa. Jaksaisin kyllä. Tietenkin jaksaisin.

Seuraava ei muuten ollut viimeinen harjanne.
Köpöttelin kuin puujaloilla eteenpäin, ja minua nauratti, kun taas esiin ilmestyi uusi nyppylä.
Mutta SE oli se viimeinen.
Viimeisen nousun aikana tunsin tutun kiipeilynriemun purskahtavan esiin. Sitten yhtäkkiä nousu loppui, ja kapea väylä leveni aukeaksi, jonka alapuolella olivat kaikki ympäröivät huiput. Rinta rinnan Heikin kanssa astelimme Alppien korkeimmalle huipulle. Me teimme sen!

Huippujuhlat olivat iloiset mutta lyhyet. Olimme nimittäin taas pilven sisällä ja hyytävä viima kaivautui vaatteiden alle heti, kun pysähdyin. Iloisen halauskierroksen ja valokuvaussession jälkeen oli vuorossa pieni tankkaushetki ja sitten oli aika kääntyä paluumatkalle.
Haikeasti katsoin harmaan pilvimassan sisään ja muistelin edellisen huiputukseni kirkasta maisemaa yli vuorien. En tuolloin arvannut palaavani tänne, ja nyt kun seisoin tässä, suuren vuoreni korkeimmalla kohdalla, tunteiden meri kuohui sisälläni.

Tuskin olimme päässeet ylimmältä harjanteelta alas, kun navakka puuska äkisti puhalsi huippua ympäröivän harmaan massan taivaan tuuliin, ja tuttu kaunis maisema yli Alppien aukeni eteeni. Katsoin edessäni aukeavan huikaisevan sinisen taivaan syvyyksiin, ja äkisti mielessäni kaikui keväällä poismenneen mummuni ääni ja sanat, joilla vuosien ajan hän ja minä hyvästelimme toisemme viikoittaisten puheluidemme lopuksi:
– Janiina, olet rakas.

Koskaan en saanut mummun huolta tyyntymään, vaan vuorilla ollessani tiesin hänen valvovan iltaisin huolissaan. Ja aina laskeuduttuani laaksoon soitin ensimmäisenä hänelle. Huolestaan huolimatta hän ei koskaan kyseenalaistanut tavoitteitani, vaan kannusti toteuttamaan unelmia. Siksi yhtäkkiä oli maailman luontevin asia, että tännehän minun piti tulla lopulliset heiheit sanomaan. Kuin keväästä asti harteilla kulkenut ikävän viitta olisi pudonnut Mont Blancin harjanteelle, ja kylmään pisaraan poskellani tiivistyi uskomaton määrä iloa, surua ja kiitollisuutta.

Matka jatkui. Askel rullasi nyt tasaisesti, ja vaikka harjanteiden nousukohdissa minun pitikin pysähtyä puhaltamaan, paluumatka eteni joutuisasti. Auringon lämmittämä lumi oli tutuksi tulleella tavalla sulanut upottavaksi loskaksi, ja rinteen laskeutuminen muuttui jälleen kahlauksen ja liukastelun yhdistelmäksi. Huomasin kuitenkin eteneväni nopeammin ja varmemmin kuin edellisellä huiputuskerralla. Tämä vahvisti ajatusta siitä, kuinka suuri merkitys henkisellä puolella on kiipeilysuorituksessa. Nyt annoin ehkä enemmän tilaa epävarmuudelle kuin viimeksi, jolloin jästipäisesti olin vain jatkanut matkaa antamatta mielelleni neuvotteluoikeutta itseni kanssa. Heikin usein toistama “70 prosenttia päätä, 30 kondista” -fraasi sai jälleen uuden merkityksen.

Ref. Vallot’n hätämajalla pidimme taas pienen tauon ja jatkoimme sitten kohti Gouterin majaa. Huippu takanamme näytti olevan taas pilvien ympäröimä, mutta täällä alempana oli tukahduttavan kuuma ja hikipisarat valuivat pitkin selkää ja kylkiä.

Seuraavassa notkelmassa kuulin vasemmalta puoleltani brittiläisten kiipeilijöiden Fabio-oppaan huudon:
– Well done, Finnish lady!

Hikisen näköiset Ben ja Tom askelsivat hitaasti oppaansa kannoilla kohti Ref. Vallotia ja heiluttivat uupuneesti tervehdykseksi. Vaihdoimme kuulumiset muutamalla lauseella, ja tsemppasin heitä edessä olevien tuntien rutistukseen. Pakko myöntää, että olin jälleen salaa kiitollinen Marcon ja Fabrizion strategiasta: mieluummin tein nousun yön myräkässä kuin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa.

Marco ja minä harjanteella
Kuva: Fabrizio

Saavuimme edellisen yön alussa nousemamme rinteen yläpäähän ja totesin tyytyväisenä, että olipa hyvä, ettei pimeässä nähnyt, mitä edessä oli. Loputon mäki sohjoista lunta olisi ollut alhaalta katsottuna varsin lohduton näky. Näin jälkikäteen olikin sitten mukava taputtaa itseään olkapäälle ja tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Alaspäin kulkiessakin rinnettä riitti pitkälti toista tuntia.

Pysähdyimme Gouterin majalle (3815 m) lounastamaan ja lepäämään hetkeksi. Sain vatsani täyteen ja tunsin silmäluomissani vastustamattoman painon. Nojasin penkin selkänojaan raukeana. Rakastan noita hetkiä, kun voi istua vuoristomajan salissa, katsoa ylös suuntaavien lähtöhyörinää ja hymyillen nyökätä huipulta saman päivänä laskeutuneiden tyytyväisille ilmeille.
Puheensorina alkoi puuroutua ja muuttua etäisemmäksi. Luomet viipyivät jokaisella räpäytyksellä aavistuksen verran pidempään kiinni, kunnes ruokasalin maisema tuntui tummuvan kokonaan.

…alle puoli tuntia myöhemmin säpsähdin hereille. Oli aika jatkaa matkaa. Sää ulkona oli hyvä. Ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä, ja olimme valmiita Gran Couloirin seinän laskeutumiseen.

Lähestyessämme yli 500 vertikaalimetriä korkean kiviseinän yläpäätä keskusteluissa viivähti ajatus, kuinka makoisaa olisikaan nukkua ensi yö laaksossa. Kauaa emme ehtineet suihkusta ja puhtaista lakanoista haaveilla, kun kiviseinä vaatikin jo kaiken huomiomme.

Laskeutuminenkin on sohjoisessa kivikossa hiukan kinkkisempää kuin kesäkaudella, mutta sain pian kiinni minua varmistavan Marcon rytmistä ja eteneminen alkoi sujua tasaiseen tahtiin. Edetessämme Marco opasti minua hakun käytössä ja kallion lukemisessa. Hikisen parituntisen jälkeen olimme Gran Couloirin kivikourun ylityspaikalla ja rämmimme reisiä myöten hangessa rännin yli. Ja niin Tete Rousse oli yhtäkkiä enää puolen tunnin loskakahlauksen takana.

Majan lähestyessä Heikki heitti uudelleen ilmoille ajatuksen laskeutumisen jatkamisesta laaksoon asti. Ensimmäinen reaktioni, että takana oli todella pitkä päivä: huipulle 1000 vertikaalimetriä ja sitten 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Olisi ehkä parasta pysähtyä lepäämään. Mutta kuulosteltuani hetken lihaksiani, totesin, ettei minua oikeastaan väsyttänyt. Tai siis tietenkin väsytti. Mutta ei sillä tavalla kuin huiputuksen jälkeen lopen uupunutta väsyttää. Eteneminen tuntui mukavalta, ja iltapäivä oli vielä varsin varhaisessa vaiheessa.
– Mennään alas, jos se vaan on oppaille ok!
Oppaatkin innostuivat ajatuksesta. Niinpä sen sijaan, että olisimme riisuneet varusteet Tete Roussen majalla, Marco kävikin pahoitellen ilmoittamassa majan pitäjille, että jatkaisimme matkaa.

Fabrizio ehdotti laskeutumista jäätikkörinnettä ohi Tete Roussen alapuolella olevan kivikon. Jälleen edessä oli massiivinen jäätikköseinä loskaista lunta. Mutta täällä ei enää tarvittu köysiä, ja olin kehittänyt oman liukuvan rytmin upottavassa lumessa laskeutumiseen. Mitä alemmas laskeuduimme, sen iloisemmaksi tunnelma muuttui. Rinteen loppupäässä löytyi luonnon lumikouru, jonne ensin kompastuin ja liu’uin hetken matkaa rähmälläni. Sitten havaitsin, että tässähän on mahtava liukumäki ja Fabrizion luvalla asettauduin lumikouruun. Sain elämäni mahtavimman liukumäkikyydin!

Kiljuin ilosta kuin pieni lapsi liukuessani pyllylläni lumikourua alas tiimin kannustaessa nauraen. Tuskin olin ehtinyt alas, kun takaani näkyi valtava lumipölly Fabrizion vuorostaan liukuessa rinnettä alas – Heikki kannoillaan. Lopulta edes Marco ei malttanut olla kokeilematta liukumäkeä, ja vaikka hän koettikin laskea hillitysti, vauhdikas luonnon vuoristorata sai hänetkin hihkumaan.

Hetken kuluttua liukuradan alapäässä kokoontui korviaan myöten luminen mutta hilpeä sakki. Marco totesi naureskellen minulle, että sain sittenkin Gran Paradisolla ehdottamani liukumäkilaskeutumisen vuorelta. Virnistin takaisin oppaallemme:
– Tässä kuule lanseerataan kokonaan uutta kiipeilytekniikkaa. Parin vuoden päästä kaikki itseään kunnioittavat kiipeilijät laskevat vuorelta alas pyllymäkitekniikalla!

Hauskuutuksen lisäksi mäenlaskusta oli se hyöty, että se osaltaan nopeutti laskeutumistamme. Rinteen alapäässä olimme laskeutuneet 590 vertikaalimetriä tunnissa, mikä on todella hyvä tahti. Viimeinen tiukka, vajaan parin tunnin marssi vuolaassa vesisateessa junaraiteita pitkin, ja olimme reilusti ennen arvioitua saapumisaikaa takaisin lähtöpisteessä.

Kyytiä auton luokse saimmekin sitten odotella tunnin verran sateen vihmoessa ympärillämme. Kylmästä sateesta ja pakoa ylävuoristokengistä anelevista jaloistani huolimatta olin ikionnellinen ja ylpeä tiimin suorituksesta: noin 15 tunnin mittaisen huippupäivän aikana olimme nousseet ensin 1000 vertikaalimetriä Gouterin majalta Mont Blancin huipulle ja laskeutuneet sitten kaikki 3000 vertikaalimetriä lähtöpisteeseen! Jalkani tuntuivat väsyneiltä, mutta edelleenkään olo ei ollut loppuunajettu kuten ensimmäisien kiipeilykertojen jälkeen. Heikin vointi oli varsin sama kuin minulla, ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että emmeköhän me Venäjälläkin jaksa!

Eipä ole huiputuspitsa koskaan maistunut niin hyvältä kuin pari tuntia myöhemmin, kun likainen ja reissussa rähjääntynyt, mutta sitäkin hilpeämpi kiipeilytiimimme kohotti huiputusmaljat Chamonix’iin pitseriassa. Alppien korkeimman huipun kiipeäminen laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa talvisissa olosuhteissa ja vähäisellä akklimatisoitumisella oli Heikille ja minulle todella juhlan arvoinen saavutus!
Niistä haaveilluista hotellin puhtaista lakanoista en kyllä muista mitään, ja epäilenkin, että taisin nukahtaa samalla hetkellä, kun astuin huoneen ovesta sisään…

Laskeutumassa
kuva: Fabrizio

Kaikki videot kuvasi Heikki

Mount Fujin huiputus – sumua, sadetta ja viimaa pyhällä vuorella

Vaeltaja lepää Fujisanin rinteellä

Kaksi viikkoa, viisi kaupunkia, yksi vuori. Vaelsin pyhätöillä, lauloin karaokea (kyllä vaan, monta tuntia), pelasin VR-pelejä ja eksyin Shinjukun massiivisen metroaseman loputtomaan valkopaitaisten ja mustahousuisten “salary manien” virtaan.
Japani yhdistää ikiaikaiset tarinat ja kulttuurin häkellyttävän luontevalla tavalla kiivastempoiseen elämänrytmiin ja -ympäristöön. Mielikuvitusta kutkuttavat satumaiset pyhätöt kuiskivat vanhan ajan mystiikkaa – ja heti seuraavan kulman takaa aukeaa suurkaupungin hektinen rytmi, neonvalot sekä loputon jono pelihalleja ja karaokekomplekseja.

Koimme myös maanjäristyksen (järinään tottuneille japanilaisille se oli pienehkö: 4.6 Richerin asteikolla, mutta minua jännitti kovin), lähestyvän taifuunin ensisateet ja -tuulet sekä maan yllä leijuvan sodan uhan. Niiden keskelläkin Japani valloitti sydämeni vieraanvaraisuudellaan, huomaavaisuudellaan ja siisteydellään – sekä uskomattoman hyvällä ruoalla (jota olen paluun jälkeen koettanut kotikeittiössä jäljitellä, mutta varsin heikolla menestyksellä, toistaiseksi).

Ryokanissa pukeudutaan Yukataan

Kansakunnan selkärankaan taottu toisten huomioon ottaminen näkyy kaikessa: Koko matkan aikana en kuullut auton tööttäävän, edes Tokion ruuhkissa. Metroissa ja junissa puhelimet olivat äänettömällä ja ihmiset hiljaa. Ruuhkaisessa kahvilassa ihmiset automaattisesti väistyivät, jotta pääsisimme istumaan vierekkäin. Kun Fujin rinteen maksullisen wc:n edessä minulta puuttui 100 jeniä, heti ilmaantui ystävällinen sielu sen ojentamaan.

Hyvin nopeasti ihmisten kaiken kattava kohteliaisuus ei tuntunut enää edes tölvimiseen tottuneesta länkkäristä hämmentävältä ja siitä alkoi nauttia. Riemastuttavin asia oli ehkä näkemiin sanomisen hetki. Muodollisemmissa tilanteissa esimerkiksi ravintolan tarjoilija saattoi meidät kadulle asti ja kumarteluiden jälkeen jäi katsomaan poistumistamme, kunnes käännyimme seuraavasta kadunkulmasta (kerran palasin vielä kurkkaamaan kulman taakse ja tarjoilija seisoi edelleen kadulla). Kun yövyimme perinteisessä japanilaisessa majatalossa, Ryokanissa, aamulla lähtiessämme suuri määrä henkilökuntaa saattoi meidät ulos, kumarteli ja heilutti kuin vanhoille ystävillä. Kepeämmissä tilanteissa, esimerkiksi kahviloissa, astioiden palautuksesta sai vuolaat kiitokset, ja lähtiessä koko paikalla oleva henkilökunta huuteli kiitoksia ja toivotuksia. Aluksi tuntui noissa tilanteissa hämmentävältä, kun heihein hetkellä vastapuoli hymyilee leveästi ja heiluttaa valtavan innostuneesti kaksin käsin, vaikka seisoisit metrin päässä.
Pian kuitenkin huomasin yrittäväni kömpelösti vastata ihmisten kohteliaisiin lauseisiin, kumarruksiin ja heilutuksiin. Ja vaikka paikallisesta monimutkaisesta etiketistä minulla ei ole tietoa ja luultavasti tein kaiken ihan nurinpäin, sain vastaukseksi ilahtuneita hymyjä ja entistäkin ystävällisempää käytöstä. Se tepsi ja kahden viikon lopulla heilutin heiheit jo takaisin molemmin käsin ja yhtä innostuneesti kuin paikalliset!

Kuten ehkä arvata saatat, mieleenpainuvin kaikista hienoista kokemuksista oli japanilaisten pyhä vuori Fuji, jonne kiipeäminen on monelle japanilaiselle kerran elämässä tehtävä suuri ponnistus. Vaikka 3776 metriä korkea tulivuori ei vaadi teknistä osaamista, vihjaa sen muoto jyrkistä rinteistä, joiden kiipeäminen tunti toisensa jälkeen saa reisilihakset anomaan armoa. Ja kuten aina, oli tälläkin vuorella yllätyksiä tarjolla:

Fujisanin huiputus

Tästä se nousu lähtee!

Syyskuun 9. päivän alkuillan tunteina Gotemba Trail -vaellusreitin aloituspisteessä sijaitsevalla parkkipaikalla bussista nousi kolmehenkinen kiipeilytiimimme. Kiipeilyparini Heikin ja minun lisäksi Fujin huippua lähtisi tavoittelemaan Heikin lapsuudenystävä Timo, joka on asunut Japanissa jo toistakymmentä vuotta. Japania sujuvasti puhuva Timo on vuosien mittaan kotiutunut Tokioon ja tutkinut maata ristiin rastiin. Mutta Fuji oli häneltä vielä kokematta.

Olimme valinneet reitiksemme Fujin reiteistä pisimmän ja jyrkimmän Gotemba Trail -reitin, sillä halusimme kiivetä mahdollisimman kaukana ruuhkista. Reittioppaat varoittavat Gotemban reitin olevan huomattavasti muita reittejä raskaampi: matka alkaa 1400 metrin korkeudesta ja reitin 11,5 kilometriä vaelletaan noin kahdeksan tuntia. Olimme päättäneet poiketa normaalista tavasta kiivetä iltapäivällä rinteellä sijaitsevalle majalle ja yöpyä siellä aamuyön tunteihin asti, jolloin kiivetään viimeiset pari sataa vertikaalimetriä ja ollaan huipulla juuri parahiksi todistamassa auringonnousua.
Me sen sijaan päätimme lähteä matkaan myöhemmin illalla ja kiivetä halki yön, jotta olisimme huipulla aamun sarastaessa.

Siinä nyt sitten seisoimme lähtöpisteessä hiukan epävarmoina. Kun saavuimme parkkipaikalle, alueella oli huolestuttavan paljon väkeä, ehkä kolmisenkymmentä ihmistä, mutta sitten he ahtautuivat bussiin ja ajoivat pois. Siinä seisoimme kolmestaan hämärtyvässä, hiukan sumuisessa illassa ja vilkuilimme valtavaa harmaata pilvimassaa toivoen, että sen takana piileskelevä Fuji näyttäytyisi.

Olimme varanneet juna- ja bussimatkaan Tokiosta vuorelle runsaasti aikaa, mutta kaikki olikin mennyt nopeasti. Olimme siis huomattavasti etuajassa. Viivyttelimme, sillä emme halunneet lähteä kiipeämään liian aikaisin. Silloin joutuisimme odottelemaan auringonnousua kylmässä vuorenrinteellä, eikä sää näyttänyt kovinkaan hyvältä. Vuorta ei näkynyt ollenkaan paksun harmaan pilvimassan takaa, kylmät tuulenpuuskat pyyhkivät rinteitä ja ilmassa vihmoi vesipisaroita. Timo tarkisti vielä sääennusteen ja totesi, että lähitunneille oli luvattu sadetta, mutta aamun pitäisi sen hetkisen ennusteen mukaan olla kirkas. Yöstä tulisi kylmä ja kostea.

Varustautuessamme ennakkoon yleinen säätila Japanissa oli 30 asteen lämpöisemmällä puolella ja Fuji-alueen lämpötilatkin näyttivät samaa. Alpella vastaavassa tilanteessa olen kiivennyt paitahihasillaan reilusti yli 3000 metriin. Mutta nyt tilanne olikin toinen. Lämpötila oli viidentoista asteen tuntumassa, ja mietin huolestuneena päätöstäni jättää välikerrasto kotiin. Kaipasin myös sadetta hiukan kestävän softshell-puvun sijasta kotiin jätettyä kunnon kuoripukua. Onneksi olimme sentään ostaneet sadeviitat huomattuamme sääennusteen muutoksen.

Siellä se on: Fujisan!

Kiipeämistä edeltävään tankkaukseen meidät oli varustanut Timon puoliso Kaori, jonka valmistamat täytetyt riisipallot ja japanilainen munakas olivat kertakaikkiaan taivaallisia. Tunnelmaa nosti lisää riemastuttava hetki, jolloin kova tuulenpuuska pyyhki harmaan pilvimassan vuoren kupeilta. Ihokarvat pystyyn nostattavasti yhtäkkiä Fuji kaikessa kauneudessaan oli edessämme – vain kietoutuakseen takaisin pilvipeittoon muutamaa hetkeä myöhemmin. Mutta siellä se oli, ja tuttu kärsimättömyys alkoi poreilla veressäni.

Kun eväät oli syöty, päätimme lähteä hitaasti liikkeelle, vaikka olimme edelleen etuajassa. Ensimmäinen (ja viimeinen auki oleva ja ilman varausta vieraita vastaanottava) vuorimaja oli vastassa heti muutaman sadan metrin päässä polun varrella. Päätimme vielä kuluttaa siellä hiukan aikaa. Maja oli melkoinen turistipyydys matkamuistorihkamavuorineen, mutta ilokseni löysin hyllystä college-asun, jonka ostin korvaamaan kotiin jäänyttä välikerrastoa.

Kun majan pihasoihdut jäivät taakse, oli hämärä jo muuttunut mustaksi pimeydeksi, johon valoa toivat kuun hohde ja etäällä näkyvät kaupunkien valomeret. Sytytimme otsalamput ja aloitimme taivalluksen. Nousu jyrkähköllä rinteellä upottavassa mustassa laavakivihiekassa pisti meidät heti tosissaan töihin. Mutta kevyillä vaelluskengillä mukavan rauhallinen rytmi löytyi pian, ja jyrkkyydestä huolimatta nousu edistyi hyvää tahtia. Ilmassa oli kosteutta, mutta olimme tuulensuojaisalla puolella, ja liike piti lämpimänä. Heikki paineli eteenpäin shortseissa ja Timokin oli luopunut takistaan. Ehkäpä orastava huoli lämpötilasta oli turha.

Tunsin oloni loistavaksi ja hyräilin itsekseni kulkiessani. Vuoren lähes täydellisen säännöllinen kartiomuoto tuntui uskomattomalta jopa silloin, kun seisoi rinteellä sitä todistamassa. Musta laavahiekkakenttä oli tasainen ja pehmeännäköinen peite, jota kauniit kukat täplittivät. Fuji oli pimeässäkin niin kaunis!

Lähtiessämme olimme olleet rinteellä yksin. Kun parin tunnin kuluttua pidimme taukoa katsellen lähikaupunkien valoja, alapuolellamme näkyi otsalamppujen helminauhoja, jotka saavuttivat meitä kovaa vauhtia. Noin tunnin kuluttua muutama kunnianhimoista tahtia kiipeävä japanilaisryhmä ilmaantui samoille korkeuksille kanssamme. Ilmeisesti kohdallamme kova nousutahti alkoi painaa, sillä ryhmät eivät ohittaneetkaan meitä vaan jäivät kiipeämään samaa tahtia kanssamme. Heillä vaikutti olevan hiukan samantyylinen etenemistekniikka kuin Venäjällä Elbrusilla kohtaamillamme kiipeilijöillä (siitä tarinaa täällä: Matka Elbrusille alkaa): ensin he painelivat kovalla tempolla ohitsemme, mutta tovin kuluttua ohitimme ryhmän maassa istuvia, lopen uupuneita vaeltajia, jotka täällä reilun 2000 metrin korkeudessa merenpinnasta lääkitsivät uupumustaan lisähapella (jota muuten myydään monissa kaupoissa vuoren lähistöllä).

Ilma kylmeni, tuuli yltyi ja alkoi sataa. Rinne jyrkkeni entisestään ja paikoitellen upottava laavahiekka tuntui valuttavan jokaisen askeleen matkasta aina puolet takaisin. Samaan aikaan meillä oli käänteinen haaste: olimme kiivenneet liian nopeasti. Kello 23 olimme alle tunnin matkan päässä korkeudesta, jossa vuorella yöpyjät nukkuvat lähteäkseen noin kello 03 viimeiselle reilun kahden tunnin etapille ennen huippua. Aurinko nousisi 5.24 ja silloin meidän pitäisi olla huipulla. Olimme siis kaksi tuntia edellä aikataulua, ja sää huononi nopeasti. Auringonnousun odottaminen kahden tunnin ajan tässä säässä oli ikävä ajatus.

Päätimme edetä jäljellä olevan noin tunnin matkan yöpymismajalle ja selvittää, pääsisimmekö hetkeksi sisään. Tuon tunnin aikana kanssamme samaa tahtia kiivenneissä ryhmissä osa ihmisistä alkoi olla huomattavan uupuneita. Olimme vasta noin 3000 metrin tuntumassa, mutta vähän väliä polun viereen oli lyyhistynyt useita ihmisiä makaamaan. Olin jo hiukan huolestunut, mutta aina hetken kuluttua he sitkeästi nousivat ja jatkoivat matkaa raahustamiseksi muuttunein askelin.

Saapuessamme majan pihaan taivaan hanat aukenivat lopullisesti ja saimme niskaamme valtaisan vesiryöpyn. Olimme myös siirtyneet tuulensuojaiselta puolelta alttiimmalle alueelle, ja viiltävä viima raastoi sadeviittani liepeitä. Sää antoi ennusteen siitä, millaiset olosuhteet huipulla olisi. Kahden tunnin odottelu siellä olisi mahdotonta. Maja oli pimeä ja sen edessä oli tiukkasanainen kyltti, jossa ilmoitettiin, ettei sisään ollut ilman rahaa asiaa ja jos pihassa halusi olla “ei saa sanoa edes yhtä sanaa”.

Olin kastunut, kylmissäni ja hiukan huolissani kellosta. Astuimme Heikin kanssa majaan ja yritimme etsiä isäntää, jolta pyytäisimme lämmittelypaikan pariksi tunniksi. Maja oli matala yhtenäinen tila, jonka lattiat olivat tupaten täynnä nukkuvia ihmisiä ja märkiä varusteita. Tuoksu oli vähintäänkin mielenkiintoinen, ja kuorsauksen kakofonia täytti ilman. Aikamme odottelimme, mutta kukaan ei tullut. Lopulta teimme ratkaisumme ja kömmimme lattialle muiden ihmisten joukkoon. Olimme kuulleet, että majaan pääsi vain ennakkovarauksella, mutta jos tarjoaisimme koko yön hinnan, ehkäpä isäntä antaisi meidän jäädä hetkeksi?

Makasin kylmällä paljaalla lankkulattialla viluissani ja tunsin kosteuden imeytyvän vaatteideni läpi. Sadeviitta ja normisadetta kohtuullisen hyvin kestävä softshell-takkini eivät edes yhdessä olleet kestäneet ulkona olevaa myräkkää. Kaivauduin Heikin kylkeen lämpöä etsien, nostin jalkani ylös seinää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Nukahtaminen ei onnistunut, ja säännöllisin väliajoin vilun aallot ravistelivat kehoani.

Ehti kulua vain noin 45 minuuttia, kun majassa alkoi kuhina. Ensimmäiset kiipeilijät alkoivat heräillä ja valmistautua huiputukseen. Samalla ilmeisesti lämmitys sammutettiin, sillä pihalla pörissyt generaattori vaikeni ja äkkiä valmiiksi kylmällä puulattialla alkoi käydä niin kova viima, ettei makuulle jääminen ollut vaihtoehto.

Ulkona vesisade oli loppunut, mutta sää oli hyvin sumuinen, ja tuuli pyörteili ulisten ympärillämme. Oli niin kylmä, että sumu näytti kiteytyvän ja odotin hetkenä minä hyvänsä sen alkavan ropista maahan jäisinä helminä. Olimme edelleen aikataulusta yli tunnin edellä, mutta paikalleen jääminen ei tässä lämpötilassa ollut mahdollista. Jätin sadeviitan päälleni, sillä se auttoi pitämään tuulta ulkona. Tein viitasta pussin kasaamalla helmat nyrkkeihini ja tarkistin, että märkiin hanskoihin verhotut käteni jäivät viittapussin sisäpuolelle. Se vaikeutti tuen ottamista, mutta polku oli turvallinen ja nyt suojautumisen tarve voitti sulavan etenemisen.

Liikkeelle lähtö sai taas veren kiertämään. Myös muut majalla olleet lähtivät liikkeelle samaan aikaan, ja aloin epäillä, että ehkä viimeiseen nousuun menisi enemmän aikaa kuin reittiohjeiden ilmoittama kaksi tuntia. Näkyvyys oli todella huono, välillä vain pari metriä, ja sumu tuntui tihenevän jatkuvasti. Maasto oli muuttunut kivikoksi ja eteneminen hidastui. Valitsimme taas rauhallisen vauhdin ja pidimme taukoja siten, että kaikkien kolmen hengitys pysyi tasaisena.

Voi kuinka nautin kiipeämisestä noina yön tunteina! Rytmi oli tuttu, mutta askel keveä, sillä jaloissa raskaiden ylävuoristokenkien sijaan oli napakat vaelluskengät. Vaikka ympärillämme vallitsi kuin suurempien vuorien tunnelma uupuneiden kanssavaeltajien lyyhistyessä tämän tästä polun varteen louhikkoon ottamaan lisähappea, olimme vain reilussa 3000 metrissä. Toki tuntien jyrkkä nousu upottavassa hiekassa tuntui reisissä ja pohkeissa, mutta noissa metreissä ei korkeus vielä etenemiseen vaikuta, ja oloni oli energinen. Ainoa huoleni oli se kylmyys, joka taukojen aikana hiipi nopeasti ohuen muoviviitan läpi kostuneisiin vaatteisiini. Totesin jo takanani kiipeäville Timolle ja Heikille, että jos olisimme kovin aikaisin huipulla, en ehkä pystyisi odottamaan auringonnousua tällaisessa viimassa.
– Katsotaan tilanne sitten, kun ollaan siellä, vastasi Heikki rauhallisesti.

Päivä alkoi valjeta, ja pahin sumu hälveni sen verran, että saatoin nähdä tulivuoren kraaterin reunan kohoavan suoraan yläpuolellamme. Näky oli riemastuttava siitäkin syystä, että viimeistä etappia olimme nousseet aiempaa hitaammin. Alkoi näyttää siltä, että ajoituksemme oli täydellinen ja olisimme huipulla juuri auringon noustessa. Ilahtunut kiipeilytiimimme huuteli kannustushuutoja toisilleen, ja viimein kellon osuessa aamuviiteen nousimme viimeisen kivikon yli kraaterin reunalle.

Fujisanin huippu on todellakin kokemus! Kuin olisi astunut syrjäiseltä vuoristopolulta suoraan talvimarkkinoille. Kraaterin reunuksella oli satoja ihmisiä ja heitä saapui koko ajan lisää. Muilta reiteiltä saapuvan jatkuvan ihmisvirran rinnalla valitsemamme Gotemba Trail oli suorastaan autio. Kraaterin reunalla on pyhättö, jossa japanilaiset jonottavat vaellussauvaansa huiputuksesta kertovan leiman, ja jopa pieni majatalo.

Kaikissa muissa olosuhteissa olisin varmasti pysynyt ulkona, mutta nyt säntäsin pyhätön tuulensuojaan lämmittelemään. Siellä, ihmismassan keskellä pysyin sen verran lämpöisenä, että saatoin odottaa viimeiset 24 minuuttia auringonnousua.

Fujin huiputus 10.9.2017 klo 5.24

Niin me vastaanotimme nousevan päivän yhdessä satojen muiden ihmisten kanssa Fujin huipulla. Aamu oli niin sumuinen, ettemme kuvista kuuluisaa punaista auringonnousua nähneet. Kuitenkin pian auringon noustua taivas aukeni hiukan ja pääsimme nauttimaan häikäisevän kauniista maisemista.

Kiipeilytiimimme juhlii Fujin huippukraaterin reunalla
sijaitsevan pyhätön edessä

Päätimme laskeutua vuorelta toista reittiä. Taas olimme tyytyväisiä nousureittivalintaamme, sillä alasmeno tapahtui jonossa kulkien köysillä rajatulla, noin 2–3 metrin levyisellä polulla, jolla oli jatkuva kahdensuuntainen liikenne. Ensimmäisen tunnin painelin eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista, jotta saisin kehoni lämpimäksi. Vaikka aamuaurinko oli hätistänyt sumun pois, ylärinteellä viima oli viiltävä. Alemmas tullessamme auringon lämpö alkoi sulattaa kohmeisia sormiani ja saatoin kunnolla alkaa nauttia maisemista. Ruuhkaista tai ei, Fuji on silmiä hivelevä vuori ja ei muistuta mitään aiemmin näkemääni.

Muutamaa tuntia myöhemmin ohitimme laskeutumisreitin viimeisen opastetolpan kuumassa auringonpaisteessa. Reilun vuorokauden nukkumattomuus ja 15-tuntinen kiipeily riiputtuvat silmäluomia ja saivat jalat raahaamaan maata, kun horjuimme vuorimajan ravintolaan palkitsemaan itsemme höyryävällä kulhollisella nuudeleita.
Vuori ottaa veronsa ja paluumatkalla Tokioon nukahdin aina, kun pysähdyin: bussiin, taksiin, junaan ja yhteen kahvilaankin. Onneksi Timo pysyi hereillä, muuten olisimme päätyneet ties mihin!

Alan jo tottua siihen, että jokaisen vuorireissun jälkeen saa olla nöyränä. Jokaisella vuorella on tarinansa ja opetuksensa. Jokainen vuori haastaa, ja jokainen huiputus on voitto, olitpa huipulla yksin tai sadan muun kanssa!

p.s. Jatkossa tiedän myös, että oli sääennuste mitä tahansa, kuoripuku ja kintaat ovat mukana.

Janiina Ojanen Heikki Kauppinen Fujisan Japani
Pilvien yläpuolella

Voiko vuoren huiputtaa vain tahdonvoimalla? – toinen huiputusyritys Elbrusilla

Base campiin laskeutuminen, lääkitys, nesteytys ja uni helpottivat oloa. Päivän lähestyessä iltaa mielikuvat kymmenen tunnin takaisesta romahduksesta rinteessä alkoivat tuntua etäisiltä. Edelleen päänsärky jyskytti ohimoilla, ja olo oli heikko, mutta palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti. Kun illan suussa pidimme kiipeilyparini Heikin ja ryhmänjohtaja Tommin kanssa palaverin, ilmoitin halukkuuteni uuteen huiputusyritykseen.

Ryhmänjohtaja Tommi antoi luvan ja sanoi aavistelleensa, että haluaisimme yrittää uudelleen. Päätimme kuitenkin Heikin kanssa, että tällä kertaa hyväksyisimme moottorikelkkakyydin 4800 metriin ja pyrkisimme siitä huipulle 5642 metriin. Päätös ei ollut helppo, vaikka syy oli selkeä: voimien säästäminen. Vaikka kiipeäisimme base campista ja onnistuisimme, huiputus ei Heikin ja minun arvojen mukaan olisi “pätevä”. Mielestämme vuoret pitää kiivetä laaksosta huipulle, ja olimme jo aiemmin taipuneet vastaanottamaan hissi- ja lumikissakyydin laaksosta base campiin, sillä reissuohjelman mukainen aika ei olisi riittänyt koko matkan nousuun jalan. Emme siis kuitenkaan saisi aitoa huiputusta, se kirveli. Silti mieli paloi rinteelle; ehkäpä pääsisin kokemaan uuden korkeuden ja saisin positiivisen kokemuksen kahden ikävän päivän jälkeen.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että illan suussa olin vielä hiukan epävarma ja olo oli hutera. Mutta tämä oli niitä “takaisin satulaan” -hetkiä. Halusin onnistua edes vähän. Ja halusin, että Heikki pääsisi edes hiukan ylemmäs, sillä minua raastoi ajatus siitä, että hän oli joutunut luopumaan edellisen yön huiputusmahdollisuudesta vuokseni.

Tommi löysi meille uuden oppaan, Aleksein, noin viisissäkymmenissä olevan kokeneen vuorikiipeilijän ja vuoristo-oppaan. Olimme innoissamme Aleksein kanssa kiipeämisestä. Olimme nimittäin kiinnittäneet häneen huomiota miehen saapuessa base campiin edellisenä päivänä. Hänen rauhallisessa ja viileässä olemuksessaan oli jotain sellaista, että nimesimme hänet salaa James Bondiksi. Kun myöhemmin puhuimme Aleksein kanssa, totesimme osuneemme varsin oikeaan. Miehellä on melkoinen määrä vuoria meriittilistallaan ja meidät tenhonneen Usbankin hän on kiivennyt muutama vuosi sitten – soolona tietenkin.
Nyt Aleksei oli saapunut Elbrusille viedäkseen huipulle mukavan saksalaisen pariskunnan, joka mieluusti “lainasi” meille opastaan, sillä heillä oli edessä vielä yksi akklimatisoitumispäivä ennen huiputusyritystä.
– I was going to do some physical training tomorrow. But I can go up as well, totesi Aleksei bondimaisen viileästi hymyillen.

Niin Heikki ja minä valmistauduimme uuteen huiputusyritykseen: huolsimme ja pakkasimme varusteet, tankkasimme ruokaa ja nestettä sekä lepäsimme. Juttelimme pitkään edessä olevasta kiipeämisestä: pureskelimme pettymystä, nieleskelimme ylpeyttä (arvomaailman vastaisesti valittu moottorikelkkakyyti korpesi molempia, vaikka koimme sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi) ja sovimme pelisääntöjä. Heikki vannotti minua olemaan rehellinen ja avoin olotilastani ja lupasin sen tehdä.

Kun menin nukkumaan joskus seitsemän maissa illalla, olo oli huolestunut ja mieli täynnä sekavia ajatuksia. Kuuntelin vuorituulen ujellusta metallikontin kulmissa ja lupasin itselleni, että olisin valinnoissani edellistä yötä viisaampi.

Päivä 7: Toinen huiputusyritys 

Kun herätyskello soi 01.30, olin ensin hetken hämilläni. Sitten edellisen vuorokauden tapahtumat
syöksyivät takaisin mieleen ja addrenaliini ryöpsähti vereen. Tunnustelin vointiani. Tuntui hyvältä. En ollut vahvimmillani, mutta toimintakuntoinen, ja keho tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin.

Janiina Ojanen Elbrusilla
Valmiina toiseen huiputusyritykseen?

Heikki liikkui pimeässä kontissa ja kokosi varusteitaan. Otsalampun himmeässä punaisessa hohteessa hänen kasvonsa näyttivät hiukan turvonneilta ja kiiltäviltä. Kuiskaten kysyin vointia, ja hän totesi, että flunssa taitaa olla tulossa. Yöllä oli kuulemma ollut vähän lämpöä. Kosketin hänen olkavarttaan, ja paidan hiha oli märkä hiestä. Heikki sanoi olevansa valmis huiputusyritykseen ja lempeästi torjui ehdotukseni lepäämään jäämisestä. Mielessäni kävi ajatus, että oma epävarmuuteniko tässä nyt kummitteli ja yritti saada minut löytämään syitä perääntyä.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Oli aika mennä.

Niin me astuimme pimeään Kaukasuksen yöhön, jossa moottorikelkka seisoi moottorit uristen odottamassa. Kuljettajan istuimella istui mustiin pukeutunut mies, jonka kasvot oli kokonaan peitetty commando-pipolla ja peiliaurinkolaseilla yön pimeydessäkin. Kiipesin jännittyneenä miehen taakse kelkan kyytiin, ja Heikki nousi takimmaiselle paikalle. Kelkka veisi meidät 4800 korkeusmetriin ja palaisi sitten noutamaan oppaamme Aleksein. Hassua, että tuhannen vertikaalimetrin matkaan menisi kelkalla viitisentoista minuuttia, kun jalan sitä kiivettiin tuntikausia. Sain hädintuskin peukut pujotettua istuimen takana olevan kiinnikeremmin taakse, kun paiskauduin Heikkiä vasten kelkan syöksähtäessä matkaan.

Vaikka en arvosta moottorikelkan käyttöä osana vuorikiipeilysuoritusta, yöllinen ajo jyrkkää vuorenrinnettä ylös tallentui lähtemättömästi mieleen. Vauhti oli vieläkin nopeampi kuin olin osannut odottaa, ja kelkka poukkoili töyssyjen yli välillä jopa holtittoman oloisesti. Kuljettaja oli juuri niin hurjapäinen kuin muutkin rinteellä näkemämme, ja koska väylä oli nyt tyhjä, antoi hän palaa mielensä mukaan. Valokeila ahmi lumista, pöllyävää väylää, ja tähdet valaisivat kaukaisuudessa etuvasemmalla ylväänä kohoavan Elbrusin läntisen huipun, jota kohti taas matkasimme mieli toiveikkaana. Yö oli edellisen lailla kirkas, vain tuuli oli hiukan voimakkaampi. Se tuntui hyvältä, ja pari kertaa päästin tahtomattani pienen hihkaisun kelkan lennähdellessä töyssyjen yli.

Juuri kun tempoilevan kelkan kyydissä pysyttely täydessä kiipeilyvarustuksessa alkoi tuntua tukalalta, menopelimme pysähtyi Pashtuhovan kivien yläpäähän. Kompuroimme ylävuoristokengissämme kyydistä, ja kelkka katosi pimeään noutamaan opastamme. Säädimme varusteita, ja valmistauduimme lähtöön hiljaisina. Minua jännitti. Heikki tuntui kärsimättömältä, jopa hiukan pahantuuliselta.

Aleksei saapui ja asetuimme jonoon; Aleksei, minä ja Heikki. Tuntuipas mukavalta olla näin pienellä porukalla. Katsoin edessä olevaa rinnettä ja vaikka oloni oli hyvä, olin salaa vähän helpottunut, että juuri tänä yönä emme olleet kiivenneet alhaalta asti. Seinämä näytti pitkältä ja jyrkältä, ja luottamukseni oman kehoni suorituskykyyn oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Viidentuhannen metrin kohdalla rinteessä on lumihankeen vajonnut lumikissa, jolla joku oli joskus yrittänyt ajaa huipulle. Menopeli oli hyytynyt viiteen tonniin ja kuten niin usein vuorilla, toimintakyvyttömien asioiden tuominen alas on hankalaa. Niinpä lumikissa oli jäänyt niille sijoilleen ja toimii nyt kiipeilijöiden maamerkkinä. Siihen kiinnitin katseeni. Miten se näyttikin niin pieneltä, vaikka matkaa oli vain parisen sataa vertikaalimetriä?

Rinne oli jyrkkä, ja mietin pariin otteeseen, miksi meitä ei laitettu köysistöön. Kuitenkin Aleksein rauhallinen tahti ja askellukseeni palannut vakaus rauhoittivat mieleni. Kuljin Aleksein takana leveää siksakia rinnettä ylös ja huomasin parhaan rytmin löytyvän, kun asetin jäärautani täsmälleen hänen askeliinsä. Kuu paistoi ja kylmä vuorituuli lauloi rinteellä haikeasti. Jalat tuntuivat vahvoilta, hengitys kulki vaivattomasti, ja ilo valtasi mieleni. Annoin itseni vajota siihen ihanaan oloon, jonka löydän kiivetessäni.

Kun tunnin kuluttua pysähdyin tauolle, oli Heikki jäänyt nousussa jälkeen. On täysin normaalia, että kiipeilijät nousevat eri kohdissa omaa tahtiaan, ja usein nousun alku on erityisen raskaan tuntuista, kun keho ei ole vielä löytänyt kiipeämisen rytmiä. Mutta kiipeilyparini on aina vahvempi ja nopeampi kuin minä. Siksi hänen hidas tahtinsa ja tiheät pysähdyksensä saivat levottomuuden nostamaan päätään mielessäni. Toistin oppaallemme Heikin sanat yöllisestä kuumeilusta. Aleksei kohautti olkiaan. Sitten hän varmisti minun vointini, jota hän oli kysellyt noin puolen tunnin välein. Olin kuitenkin pysynyt koko matkan hänen kannoillaan ja kiivennyt vahvasti.

Käännyin uudelleen katsomaan taakseni ja kysyin sukelluksessa käytetyllä ok-merkillä (kädet kohotetaan o-kirjaimen muotoon pään yläpuolelle) muutaman kymmenen metrin päässä etenevältä pariltani, oliko kaikki kunnossa. Hän nosti kätensä samanlaiseen ok-merkkiin kuitaten kaiken olevan kunnossa. Matka jatkui hitaasti. Saavutimme hautautuneen lumikissan aamun kajon kurkistaessa jo esiin vuorten takaa. Aikaa oli kulunut aiottua enemmän, mutta päätimme olla kiirehtimättä turhaan ja pidimme hiukan pidemmän tauon. Hiukan vaisusti juhlimme uutta tuhatlukua molempien kiipeilymittarissa skoolaamalla teemukeilla.

Auringon noustessa Elbrusin huipun varjo muodostaa pyramidin Kaukasuksen taivaalle

Vielä lyhyt jyrkkä nousu ja sen jälkeen siirryimme Elbrusin eteläisen huipun (joka on vain noin 20 metriä läntistä huippua matalampi) varjosta vuoren poikki kohti satulaa kulkevalle traverselle. Traversen maisema on huikaiseva: todellinen Kaukasuksen panorama. Ympäröivät vuoret ja pilvet olivat selvästi alempana ja esiin noussut aurinko sai maiseman hohtamaan niin kauniina, että oli lähes mahdotonta uskoa, että olin oikeasti keskellä näin valtavaa kauneutta. Aurinko alkoi lämmittää selkää mutta viimainen vuorituuli varmisti, ettemme voineet luopua paksuista toppavaatteista ja kasvoja suojaavista maskeista.

– Olo ei ole mikään maailman paras, mutta hyvin minä pärjään, kun tulen vähän hitaammin, parini vastasi, kun seuraavalla tauolla taas tenttasin hänen vointiaan. Vähentääkseen huoltani hän väläytti tutun leveän hymynsä, ja hetken tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi. Ehkä edellisen yön vaikutus tuntui vielä ja huolehdin turhaan?

Totuus kuitenkin oli, että Heikki liikkui jatkuvasti hitaammin. Ilmaisin jälleen huoleni Alekseille, joka silmäili Heikkiä arvioivasti, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Niinpä aloin itse seurata Heikkiä ja aina kun kiipeilyparini jäi tietyn matkan verran taakse, pyysin Alekseilta taukoa, jonka aikana tyrkytin Heikille hänen oman tankkauksensa lisäksi teetä ja kun lähdimme liikkeelle, työnsin hänelle karkkia suuhun tukeakseni energioiden säilyttämistä.

Yli viiden tuhannen metrin korkeuden vaikutusta liikkumiseen ei pidä väheksyä, mutta oloni nyt huomattavasti parempi kuin viime syksynä Mont Blancin (4810 m) viimeisillä sadoilla metreillä, vaikka olimme nyt selvästi korkeammalla. Traverse oli minulle suuri nautinto. Jyrkin ja tuulisin kohta kuljettiin köysistössä, ja pienen ryhmämme rytmi vakiintui Heikin askellukseen: neljä askelta eteen, pysähdys ja kaksi hengenvetoa, neljä askelta, pysähdys ja kaksi hengenvetoa ja niin edelleen.

Aamun edetessä minulle kävi tutuksi yksi Elbrusin ominaisuus: tällä vuorella ei ole yhtään lyhyttä etäisyyttä. Traverse tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin käännyimme vuoren huippujen väliselle tuuliselle rinteelle, ja satula ilmestyi näköpiiriin. Jännittävä näky sai minut nauramaan ilosta; olimme jo lähellä!
Tuuli oli nyt entistä navakampi, ja viiltävät viimaiset puuskat kuljettivat mukanaan lumipöllähdyksiä huipulta. Oli jatkuvasti pidettävä varansa, tai äkillinen voimakas puhallus veisi tasapainon ja alla olisi kilometrien pudotus jäistä rinnettä. Mutta samaan aikaan noiden puuskien huipulta tuomat lumikiteet suukottivat auringon paahteessa kuumentunutta poskea virkistäen.

Kiipeämisen iloa varjosti alati kasvava huoli. Heikki sanoi sinnikkäästi olevansa kunnossa, mutta vaikka hänen silmänsä olivat suojalasien peitossa ja kasvo maskin suojassa, tunnistin muutoksen. Ääni ei ollut enää iloinen ja askel oli muuttunut huojuvaksi. Hän otti vastaan tarjomani teen ja suklaan, muttei enää aktiivisesti yrittänyt itse tankata kunnolla.

Olen myöhemmin miettinyt, miksi Aleksei ei tuntunut aiemmin reagoivan toistuviin huolenilmauksiini. Ehkä se on kulttuuriero. Nyt kuitenkin sovimme, että päästessämme kapealta polulta satulaan pitäisimme kunnon tauon ja tarkistaisimme tilanteen.

Saavuimme Elbrusin kahden huipun väliseen satulaan 5350 metriin. Heikki horjui paikalle selkeästi meitä jäljessä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tauko auttaisi. Vilkaisin epäuskoisesti edessä olevaa jäistä jyrkkää seinämää pitkin kulkevaa nousua, joka olisi viimeinen parin tunnin rypistys ennen huipulle nousua.

Viidentoista minuutin kuluttua Heikki oli edelleen huonossa kunnossa. Hän tuijotti jäistä seinämää ja vaikka hänen kasvojaan en voinut kunnolla nähdä, saatoin aistia hänen sisäisen kamppailunsa. Hän toisteli pystyvänsä siihen, jos vaan tarpeeksi hitaasti mentäisiin. Hän oli kuitenkin jo tunnustanut minulle vointinsa olevan todella huono: huimaus ja aistiharhat veivät koordinaatiokykyä ja edellisen yön kuumeilu oli vienyt nestetasapainon ja voimat.

Asetuin polvilleni maassa istuvan Heikin eteen ja kerroin rehellisesti ja suoraan, ettei hän tule selviämään rinteestä. Kävimme pitkän keskustelun arvomaailmasta ja elämän tärkeistä asioista. Tunnen kiipeilyparini ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa tehdä päätös itse. Vahva kuin härkä hän on – paitsi keholtaan, myös tahdonvoimaltaan – ja niinpä kestikin hyvän tovin, kun mies istui maassa kasvot polvien väliin painettuina ja taisteli itsensä kanssa. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi hiljaisella äänellä, että hän oli valmis jättämään huiputusyrityksen kesken.
– Kiitos, sain sanottua ja pyyhin helpotuksen kyyneleet äänestäni niin hyvin kuin taisin.

Aleksei totesi minun olevan huiputuskunnossa ja että hänen arvionsa mukaan pääsisin viimeisen nousun suhteellisen nopeasti. Niinpä Aleksei ehdotti, että Heikki jäisi odottamaan satulaan Aleksein huipulta pian palaavaa kollegaa ja aloittaisi paluumatkan tämän tiimin kanssa. Saisimme heidät luultavasti kiinni ennen kuin he ehtisivät traversen loppuun.

– Minä en mene ilman Heikkiä. Me menemme huipulle sitten, kun pääsemme sinne yhdessä. Se vaan ei tapahdu tänään, yritin lastata kaiken tahdonvoimani ääneeni, kun Heikki kääntyi katsomaan minua kehoittavasti. Vaikka pettymys kouri vatsassani, missään tapauksessa parin jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto.

Heikki hyväksyi kantani hetken nurinan jälkeen, kun olin vedonnut hänen toimineen samoin vain vuorokautta aiemmin. Aleksei oli äimistynyt ja toisteli useita kertoja minun pääsevän huipulle ja kuinka lähellä se oli. Toistin yhä uudelleen Heikin ja minun huiputtavan tai olevan huiputtamatta tiiminä. Lopulta Aleksei kohautti hartioitaan ja kääntyi takaisin kohti traversea.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea. Heikki heikkeni edelleen, ja pyysin Alekseita ottamaan hänet köyteen jo huomattavasti ennen traversen haastavimman osuuden alkua. Olin huolissani miehen horjuvasta askeleesta. Aleksei kieltäytyi. Niin kai se on, että jos yli yhdeksänkymmentäkiloinen mies putoaisi, ei häntä tällaisella rinteellä taitaisi mikään pysäyttää. Nielin raivon ja hätäännyksen ja aloin valvoa Heikin jokaista askelta. Juttelin hänelle pitääkseni hänet virkeänä ja kyselin kysymyksiä. Pyysin tauon joka kerta, kun Heikki horjahti. Istutin hänet hankeen muutamaksi minuutiksi, annoin teetä ja suklaata.

Paluumatkalla

Katsellessani edessäni laahustavan kumppanini selkää, kävin mielessäni läpi yön tapahtumia: hänen uupuneita kasvojaan kontissa ennen huiputukseen lähtöä, hermostuneisuutta lähtötilanteessa ja kaikkia niitä merkkejä, joista meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tänäänkään ollut meidän päivämme.  Meidän molempien haaste taitaa olla se, ettemme täysin tunnista omia rajojamme – tai ehkä ennemminkin hyväksy niitä. Tämä olisi pitkällisen peiliin katsomisen paikka.

Nyt kuitenkin saatoin vain tehdä parhaani, että parini pääsisi turvallisesti alas base campiin. Synkissä tunnelmissa pieni tiimimme vaelsi koko matkan alas base campiin ja majoituskontillemme, josta muu kiipeilyryhmä oli jo lähtenyt laskeutumaan alas vuorelta. Autoin parini nukkumaan ja aloin valmistella alas lähtöä: kuivasin ja pakkasin molempien varusteet ja etsin sinä päivänä vuorelta lähtevän oppaan, jonka mukana meidän oli määrä laskeutua.

Olimme epäonnistuneet. Sekä huiputuksessa että oman vointimme arvioinnissa. Kahdesti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta todellinen kysymys kuitenkin oli, olimmeko oppineet mitään?

Janiina Ojanen ja Heikki Kauppinen Elbrusilla
Korkein saavuttamamme piste Elbrusilla oli satulassa 5350 metriä

Tulivuoren mystinen kuumeuhka

Tiesitkö, että Elbrus on sammunut tulivuori? Tai nukkuva. En ole ihan varma, kumpi termi on tässä kohtaa oikea. Mutta joka tapauksessa Elbrus on edellisen kerran purkautunut noin 50 vuotta jKr. Vaikka nyt kraateri on täyttynyt lumella ja jäällä, muistuttaa Elbrusin muoto vuoren tulisesta menneisyydestä. Tämä saa mielikuvitukseni laukkaamaan, sillä minulle tulivuorissa on jotain maagista.

Seven Summits -huippuihin lukeutuva Elbrus on mielenkiintoinen kiipeilykohde. Vuorelle kiivetään pääasiallisesti eteläistä reittiä pitkin jäätikön poikki. Reitti ole kiipeilyteknisesti vaikea, mutta pitkä se on. Lisäksi matka 5642 vertikaalimetriin on sellainen nousu, että sillä alkaa olla jo merkittäviä fyysisiä vaikutuksia. Itseasiassa kaikissa lukemissani kuvauksissa mainittiin, että vuoristotaudin oireet ovat tavallisia, ja akklimatisoitumiseen kehoitetaan panostamaan kunnolla.

Köysistö on tarpeen myös railottomissa kohdissa. Kuva Monte Rosalta 2015
(kuva: M. Laukkanen)

Vaikka Elbrusin eteläisellä reitillä ei ilmeisesti juurikaan ole railoja, kiipeilyohjeissa kehotetaan toistuvasti pysymään tarkasti reitillä ja köysistöissä. Nimittäin suuri osa Elbrusin kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu siten, että korkeuden vaikutuksesta sekavaksi ja/tai tarkkaamattomaksi mennyt kiipeilijä harhailee reitiltä syrjään, liukastuu ja putoaa.

Olen ehtinyt lukea vuoresta vasta hiukan ja kerron lisää, kunhan ehdin tutustua siihen tarkemmin. Mutta muutama alueen ominaispiirre nousee esiin kaikissa kuvauksissa:

Sääolosuhteet ovat suurin haaste Elbrusilla. Nopeat säävaihtelut, rajut myrskyt sekä hyytävä kylmyys ovat tavallisia. Vuorella ollessaan kiipeilijät majoittuvat tynnyrimajoissa Barrel Huts -perusleirissä (3800 m). Monessa lähteessä majoja kuvataan alkeellisiksi, ja majoituksen alhaisesta lämpötilasta löytyy useita varoituksia. Useassa matkakertomuksessa mainitaan myös, että leirissä ei välttämättä ole sähköä saatavilla kuin tiettyinä kellonaikoina. Varusteiden ja vaatteiden kanssa siis taitaa edessä olla hiukan optimointihommia.

Alkeelliset olot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että tällä kertaa tietokone jää kotiin, ja reissutarinaa kerrotaan sitten jälkikäteen. Oikeastaan se tuntuu aika vapauttavalta ajatukselta. Niin paljon kuin nautinkin kirjoittamisesta, nyt ehdin nauttia vuoristoilmasta sitäkin enemmän.  Ja saanpahan taas käyttöä pienelle mustalle muistikirjalleni.

Flunssa on estänyt treenaamisen jo muutaman päivän ajan. Olen vähän huono sairastelemaan, koska “ei voi sattua, kun ei tule verta” -jääräilyn mukaisesti annan periksi vasta, kun en kertakaikkiaan enää pysty toimimaan. Nyt työkaverit onnistuivat kuitenkin sen verran pelottelemaan sydänlihaksen tulehduksella, että yritän malttaa mieleni. Parantumisen nopeuttamiseksi olen kokeillut kaikenlaisia poppaskonsteja villasukkiin tungetuista valkosipulinkynsistä sinkkisuihkeisiin. Mutta kyllä ärsyttää, kun nenä pysyy tukkoisena, pää särkyisenä ja kurkku karheana.

Jäykkäkouristusrokotus – check

Päätin käyttää urheilutauon hyödykseni ja hoitaa rokotusasiat kuntoon. Rokotuskorttini on taiteltu herttainen pahvilappunen, jonka viimeisin päivitys on vanhempi kuin tyttäreni. Jotain rokotuksia on toki matkan varrella otettu, mutta tietenkään en ole niitä ylös kirjannut.

Verkkopalvelusta löytyi listat rokotteista, joiden tulisi olla voimassa matkoillani Singaporeen (joulukuussa) ja Kaukasuksen vuoristoon sitten ensi kesänä: jäykkäkouristus, kurkkumätä, tuhkarokko, vihurirokko, sikotauti, hepatiitit A ja B, keltakuume, Japanin aivotulehdus, influenssa ja puutiaisaivokuume.

Soitin lääkäriaseman terveydenhoitajalle, joka asiantuntevasti saatteli minut läpi rokotelistan. Osa rokotteista annettaisiin yhdistelminä, mutta osa vaatisi vahvistusrokotteita. Aika monta piikkiä olisi luvassa. Kaikki ei onnistuisi yhtä aikaa yhdessä paikassa, joten päädyimme hoitajan kanssa juttelemaan aika pitkän tovin.
Hän oli erittäin miellyttävä ja asiantunteva, mutta yksi asia minua hiukan häiritsi: keskustellessamme  olin aina välillä kuulevinani hänen äänessään naurua. Lopulta varmistaessani vielä viimeiset asiat hoitaja nauraa pyrskähti aivan selvästi. Toivuttuaan hän sanoi anteeksipyytävällä äänellä:

– Kuule, anteeksi, en minä sinulle naura. Tai siis vähän, mutta en pahalla. Katsos kun puutiaisaivokuumerokotus on punkkeja vastaan, niinkuin varmaan tiedätkin. Sinä olet kuitenkin toistuvasti kertonut tarvitsevasi talitinttirokotuksen.

Onneksi hän hyväksyi selitykseni flunssan heikentämästä aivotoiminnasta.

Page 1 of 2

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén