Category: huiputus Page 1 of 4

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoi tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

Mont Blancin huippupäivä: hyvästit Alppien katolla – ja pyllymäkeä alas

Matkalla ylös
Kuva: Fabrizio

8.6.2018: Mont Blancin huiputus

Kellon lyödessä 02 ahdoin vielä yhden leipäpalan suuhuni. Olin syönyt kuin hevonen edellisenä päivänä Gouterille (3815 m) nousun jälkeen sekä lounaalla että päivällisellä. Mutta vatsani oli kuin ammottava railo, jonne ruoka tuntui katoavan jälkiä jättämättä. Vuorimajojen aamiaiset ovat toinen toistaan kuivakampia, usein vain kuivia keksejä, joiden päälle voi sipaista marmeladia tai Nutellaa. Mutta kunnon ruokaa on harvoin saatavilla aamiaisaikaan eli aamuyöllä, kun huiputukseen lähdetään. Gouterin aamupala on tässä suhteessa poikkeus ja ehkäpä yksi parhaista vuorimajoilla saamistani, sillä täällä pienten leivänsiivujen päälle sai kinkkua ja jopa siivun juustoa. Tästä huolimatta neljännenkin leipäkannikan jälkeen vatsassa oli ontto olo.

Ehkäpä se oli hermostusta. Olin yllättävän jännittynyt, vaikka olin jo Mont Blancin huiputtanut loppukesällä 2016 (tarina täällä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Muuten olo tuntui hyvältä ja pitkästä lähestymispäivästä toipuneelta, jos nyt pientä jumitusta pohkeissa ja reisissä ei lasketa (ja se kuuluu asiaan – joten ei, sitä ei lasketa).

Kolmelta yöllä astuimme majan pihavalojen keiloista pimeään, sumuiseen yöhön jääraudoissa ja kahdessa köysistössä, Marco ja minä edellä, Fabrizio ja Heikki kannoillamme. Olin Gouterin reitin kerran laskeutunut (viime kerralla kiipesimme Italian puolelta ylös, mutta laskeuduimme Ranskan puolelle Gouterin kautta). Silti minulla ei ollut juurikaan muistikuvia siitä, mitä oli edessä ennen Ref. Vallot -hätämajaa (4362 m), jonka tietämillä reitit kohtaavat.

Vain oppaan silhuetti pimeässä yössä

Yö oli pimeä ja sumuinen, joten keskityin vain lumen rouskeeseen jäärautojen alla ja öisen tuulen kuiskausten kuunteluun. Reitti kulki jälleen rinnettä suoraan ylös. En aluksi juurikaan kiinnittänyt huomiota tahtiimme, seurasinpahan vain Marcon edessä kulkevaa, otsalampun valossa sumuun piirtyvää silhuettia. Lunta oli paljon kuten muuallakin, mutta yön pakkanen oli jäädyttänyt sen kovaksi, ja kävely tuntui sujuvan mukavasti.

Parin tunnin kuluttua aloin hengästyä. Olimme kiivenneet pysähtymättä, ja olin keskittynyt vain etenemiseen. Jalkani olivat jo vähän aiemmin alkaneet antaa merkkejä lihaksiin valuvista hapoista, joten olin pyrkinyt muuttamaan askellustekniikkaa säännöllisin väliajoin antaakseni lihaksistolle vaihtelua ja lepoa. Sen sijaan, että olisin etsinyt oman vauhtini, olinkin ajokoiramaisesti lähtenyt seuraamaan Marcoa. Ja jos yksi asia matkan varrella on opittu, niin se on, että asiakkaan tulee ilmaista toivomansa tahti ja opas sopeuttaa menonsa siihen. Jos taas painelet täysillä oppaan perään miettimättä omaa jaksamistasi, opas helposti tulkitsee sinun toivovan nopeaa etenemistä ja saattaa jopa kiristää tahtia entisestään.

Sykkeeni oli korkealla ja jalat hapoilla, kurkku kuiva ja vatsassa kurni nälkä. Tuuli oli noussut navakaksi, ja vauhdikkaan nousun aikana olin hikoillut vaatteeni kosteiksi. Pyysin taukoa ja harjanteelle noustuamme pysähdyimmekin hetkeksi. Paljas harjanne oli kaikista suunnista avoin, ja jäistä lumihilettä lennättävä viima yltyi niin kovaksi, että vaatteita lisätessä sai olla tarkkana, ettei menettänyt vaatekappaleita. Joimme myös kupit teetä, mutta tuuli oli niin kova ja kylmä, ettei lepäämään kertakaikkiaan voinut jäädä.

Heikki, Marco ja minä tauolla yläharjanteella
Kuva: Fabrizio

Jatkoimme siis matkaa, mutta huomasin nopeasti, että tarvitsisin nyt kunnon lepotauon. Olin aloittanut kiipeämisen liian kovalla tahdilla ja se voisi koitua kohtalokkaaksi myöhemmin. Laskeuduimme pieneen satulaan, jossa reittimme kohtasi edellisellä kerralla vuonna 2016 käyttämämme nousureitin. Näkyvyys oli huono ja tuuli navakka, joten ennemminkin aavistin kuin näin sijaintimme. Tiesin meidän olevan lähellä Ref. Vallot’n hätämajaa, ja tein päätökseni.
– Marco, tarvitsen nyt kunnon tauon. Minun pitää saada istua hetkeksi, juoda ja syödä. Muuten olen pian ongelmissa. Voimmeko mennä majaan lepäämään?

Raahustimme myräkässä kammottavan hajuiseen peltihökötykseen, joka toimii evakuointisuojana. Istahdin raskaasti alas. Kaivoin esiin teetä ja syötävää. Tiimin muut jäsenet istuivat lähelleni ja vilkuilivat minua varovasti, koettaen selvittää tilannettani. Heikki vaikutti levottomalta. Mutta ennen kuin alkaisin keskustella mistään, minun oli saatava koneeseen polttoainetta. Tovin istuin siis hiljaa, söin ja join. Tiesin, että tästä olisi vielä muutaman tunnin matka huipulle ja korkeuden vaikutus lisääntyisi nopeasti. Energiavaje piti saada nopeasti kiinni. Kun tankkaus alkoi olla voiton puolella, lisäsin vaatteita ja nauhoitin uudelleen ylävuoristokenkäni ja jääraudat. Vielä pari hedelmäaakkosta ja olin valmis.
– Menkää te edellä. Minä tulen perässä, sillä haluan nyt tulla hitaammin, sanoin Fabriziolle ja Heikille, jonka kasvot syttyivät ilosta, kun hän näki minun saaneen akut ladattua.

Olimme viipyneet majassa puolisen tuntia, ja sinä aikana aamu oli sarastanut. Tuttu huipulle johtavien harjanteiden jono siinsi edessäni, kun astuin ulos majasta. Aamunkajon vaaleanpunaisessa hohteessa loistava vuoristomaisema näkyi nyt kirkkaana ja sai sydämen poukkoilemaan ilosta. En ollut edes osannut aavistaa, että saisin vielä nähdä tämän kauniin paikan uudelleen. Tuuli oli edelleen navakka, mutta sumu ja lumi olivat väistyneet. Auringon säteet saivat lumen hohtamaan niin, että oli kuin koko vuori olisi kääritty kimaltelevaan hopeaverkkoon.

Tuttu, rakas huippuharjannemaisema

Reitti huipulle oli edessä tuttuna mutta samaan aikaan uudenlaisena: lumisempana ja jäisempänä. Ensimmäinen jyrkkä nousu Ref. Vallot’lta näyttää siltä kuin se johtaisi suoraan huipulle. Vasta ensimmäisen harjanteen huipulle nousu paljastaa reitin todelliset kasvot. Nimittäin harjanteita on peräkkäin useita, ja niiden välissä sukelletaan alemmas syvennykseen. Jokaisen harjanteen toivoo olevan se viimeinen, mutta uusia pykälöitä tuntuu ilmestyvän ihan loputtomiin. Koko matka kuljetaan tuulille altistuneena harjanteella, joka on välillä vain alle metrin levyinen, ja molemmilla puolilla on pitkät pudotukset. Vaikka vuorottelevat nousut ja laskut eivät vaadi teknistä osaamista, ovat ne raskaita – varsinkin syvemmässä lumessa – ja vaativat varmajalkaisuutta, sillä pienikin horjahdus tai uupunut harha-askel voi synnyttää ikäviä seuraamuksia.

Tein itseni kanssa herrasmiessopimuksen. Ensimmäisen jyrkän harjanteen huippu olisi kohta, jossa arvioisin kykyni rehellisesti. Minä tiesin, mitä oli edessä, joten minun olisi kyettävä tekemään oikea päätös.

Rauhallisesti lähdin liikkeelle, ja Marco sopeutti vauhtinsa omaani. Tauoilla jutellessamme Heikki totesi, että nousu otti hänelläkin todella koville, mutta silti hän kiipesi koko ajan vahvasti, ja matka kahden köysistön välillä kasvoi. Olisin toivonut kiipeilyparini olevan lähempänä, sillä näissä hetkissä toisen läsnäolo ja kannustus merkitsevät paljon. Mutta kaksi köysistöä mahdollistaa vapaamman etenemisen, joten sysäsin syrjään nuo ajatukset. Oma tunnelma oli pidettävä positiivisena, tai muuten korkeus veisi tahdonvoimasta voiton. Heikki paineli eteenpäin kuin höyryveturi ja saatoin aavistaa hänen hartialinjastaan päättäväiset ajatukset: hän ei ollut tullut tänne antamaan periksi.

Etenin rauhallisesti, ja pysähtelin välillä tasaamaan hengitystä. Lunta oli paljon, ja korkeus imi voimia. Toiseksi viimeisen harjanteen keskivaiheilla kävin itseni kanssa saman keskustelun kuin edelliselläkin kerralla samoilla tietämillä: miksi olen täällä, kun tämähän on ihan kamalaa? Nyt lisäpontta epäilys sai ajatuksesta, että minähän olen jo huipulla käynyt. Onko tämä nyt muka ihan pakollista?

Kuin heikon hetkeni kuormitusta kasvattaakseen, tuuli voimistui taas, ja pilvet olivat kääriytymässä huipun ympärille. Kun harjanteen huipulla saavutimme Heikin ja Fabrizion, laahustin paikalle, ja vajosin polvilleni suu itkuisesti vääntyneenä:

Tuo oman itsensä kanssa käyty väittely jatkamisesta on mielenkiintoinen vaihe kiipeämistä. Se on selvästi se hetki, jolloin lopullinen päätös tehdään. On kuin kehollani ja mielelläni olisi eri tahto. Mieli maanittelee luovuttamaan, mutta jalat jatkavat eteenpäin.

Katseeni kiinnittyi Heikin hartian takana näkyvään viimeiseen nousuun. Vilkaisin taakseni ja ymmärsin, kuinka pitkän matkan olin hätämajalta tullut. Vaikka noita harjanteita tulisi kymmenen lisää, minä menisin huipulle asti. Vaikka nousu olikin tuntunut valtavan raskaalta, oivalsin yhtäkkiä, että kiipesin nyt vahvemmin kuin viimeksi, jolloin huippuharjanteella jaksoin vain muutaman askeleen kerrallaan. Nyt pääsin askelten laskuissa aina viiteenkymmeneen ennen taukoa. Jaksaisin kyllä. Tietenkin jaksaisin.

Seuraava ei muuten ollut viimeinen harjanne.
Köpöttelin kuin puujaloilla eteenpäin, ja minua nauratti, kun taas esiin ilmestyi uusi nyppylä.
Mutta SE oli se viimeinen.
Viimeisen nousun aikana tunsin tutun kiipeilynriemun purskahtavan esiin. Sitten yhtäkkiä nousu loppui, ja kapea väylä leveni aukeaksi, jonka alapuolella olivat kaikki ympäröivät huiput. Rinta rinnan Heikin kanssa astelimme Alppien korkeimmalle huipulle. Me teimme sen!

Huippujuhlat olivat iloiset mutta lyhyet. Olimme nimittäin taas pilven sisällä ja hyytävä viima kaivautui vaatteiden alle heti, kun pysähdyin. Iloisen halauskierroksen ja valokuvaussession jälkeen oli vuorossa pieni tankkaushetki ja sitten oli aika kääntyä paluumatkalle.
Haikeasti katsoin harmaan pilvimassan sisään ja muistelin edellisen huiputukseni kirkasta maisemaa yli vuorien. En tuolloin arvannut palaavani tänne, ja nyt kun seisoin tässä, suuren vuoreni korkeimmalla kohdalla, tunteiden meri kuohui sisälläni.

Tuskin olimme päässeet ylimmältä harjanteelta alas, kun navakka puuska äkisti puhalsi huippua ympäröivän harmaan massan taivaan tuuliin, ja tuttu kaunis maisema yli Alppien aukeni eteeni. Katsoin edessäni aukeavan huikaisevan sinisen taivaan syvyyksiin, ja äkisti mielessäni kaikui keväällä poismenneen mummuni ääni ja sanat, joilla vuosien ajan hän ja minä hyvästelimme toisemme viikoittaisten puheluidemme lopuksi:
– Janiina, olet rakas.

Koskaan en saanut mummun huolta tyyntymään, vaan vuorilla ollessani tiesin hänen valvovan iltaisin huolissaan. Ja aina laskeuduttuani laaksoon soitin ensimmäisenä hänelle. Huolestaan huolimatta hän ei koskaan kyseenalaistanut tavoitteitani, vaan kannusti toteuttamaan unelmia. Siksi yhtäkkiä oli maailman luontevin asia, että tännehän minun piti tulla lopulliset heiheit sanomaan. Kuin keväästä asti harteilla kulkenut ikävän viitta olisi pudonnut Mont Blancin harjanteelle, ja kylmään pisaraan poskellani tiivistyi uskomaton määrä iloa, surua ja kiitollisuutta.

Matka jatkui. Askel rullasi nyt tasaisesti, ja vaikka harjanteiden nousukohdissa minun pitikin pysähtyä puhaltamaan, paluumatka eteni joutuisasti. Auringon lämmittämä lumi oli tutuksi tulleella tavalla sulanut upottavaksi loskaksi, ja rinteen laskeutuminen muuttui jälleen kahlauksen ja liukastelun yhdistelmäksi. Huomasin kuitenkin eteneväni nopeammin ja varmemmin kuin edellisellä huiputuskerralla. Tämä vahvisti ajatusta siitä, kuinka suuri merkitys henkisellä puolella on kiipeilysuorituksessa. Nyt annoin ehkä enemmän tilaa epävarmuudelle kuin viimeksi, jolloin jästipäisesti olin vain jatkanut matkaa antamatta mielelleni neuvotteluoikeutta itseni kanssa. Heikin usein toistama “70 prosenttia päätä, 30 kondista” -fraasi sai jälleen uuden merkityksen.

Ref. Vallot’n hätämajalla pidimme taas pienen tauon ja jatkoimme sitten kohti Gouterin majaa. Huippu takanamme näytti olevan taas pilvien ympäröimä, mutta täällä alempana oli tukahduttavan kuuma ja hikipisarat valuivat pitkin selkää ja kylkiä.

Seuraavassa notkelmassa kuulin vasemmalta puoleltani brittiläisten kiipeilijöiden Fabio-oppaan huudon:
– Well done, Finnish lady!

Hikisen näköiset Ben ja Tom askelsivat hitaasti oppaansa kannoilla kohti Ref. Vallotia ja heiluttivat uupuneesti tervehdykseksi. Vaihdoimme kuulumiset muutamalla lauseella, ja tsemppasin heitä edessä olevien tuntien rutistukseen. Pakko myöntää, että olin jälleen salaa kiitollinen Marcon ja Fabrizion strategiasta: mieluummin tein nousun yön myräkässä kuin iltapäivän tukahduttavassa kuumuudessa.

Marco ja minä harjanteella
Kuva: Fabrizio

Saavuimme edellisen yön alussa nousemamme rinteen yläpäähän ja totesin tyytyväisenä, että olipa hyvä, ettei pimeässä nähnyt, mitä edessä oli. Loputon mäki sohjoista lunta olisi ollut alhaalta katsottuna varsin lohduton näky. Näin jälkikäteen olikin sitten mukava taputtaa itseään olkapäälle ja tuntea tyytyväisyyttä tehdystä työstä. Alaspäin kulkiessakin rinnettä riitti pitkälti toista tuntia.

Pysähdyimme Gouterin majalle (3815 m) lounastamaan ja lepäämään hetkeksi. Sain vatsani täyteen ja tunsin silmäluomissani vastustamattoman painon. Nojasin penkin selkänojaan raukeana. Rakastan noita hetkiä, kun voi istua vuoristomajan salissa, katsoa ylös suuntaavien lähtöhyörinää ja hymyillen nyökätä huipulta saman päivänä laskeutuneiden tyytyväisille ilmeille.
Puheensorina alkoi puuroutua ja muuttua etäisemmäksi. Luomet viipyivät jokaisella räpäytyksellä aavistuksen verran pidempään kiinni, kunnes ruokasalin maisema tuntui tummuvan kokonaan.

…alle puoli tuntia myöhemmin säpsähdin hereille. Oli aika jatkaa matkaa. Sää ulkona oli hyvä. Ruoka ja lepo olivat tehneet tehtävänsä, ja olimme valmiita Gran Couloirin seinän laskeutumiseen.

Lähestyessämme yli 500 vertikaalimetriä korkean kiviseinän yläpäätä keskusteluissa viivähti ajatus, kuinka makoisaa olisikaan nukkua ensi yö laaksossa. Kauaa emme ehtineet suihkusta ja puhtaista lakanoista haaveilla, kun kiviseinä vaatikin jo kaiken huomiomme.

Laskeutuminenkin on sohjoisessa kivikossa hiukan kinkkisempää kuin kesäkaudella, mutta sain pian kiinni minua varmistavan Marcon rytmistä ja eteneminen alkoi sujua tasaiseen tahtiin. Edetessämme Marco opasti minua hakun käytössä ja kallion lukemisessa. Hikisen parituntisen jälkeen olimme Gran Couloirin kivikourun ylityspaikalla ja rämmimme reisiä myöten hangessa rännin yli. Ja niin Tete Rousse oli yhtäkkiä enää puolen tunnin loskakahlauksen takana.

Majan lähestyessä Heikki heitti uudelleen ilmoille ajatuksen laskeutumisen jatkamisesta laaksoon asti. Ensimmäinen reaktioni, että takana oli todella pitkä päivä: huipulle 1000 vertikaalimetriä ja sitten 2000 vertikaalimetrin laskeutuminen. Olisi ehkä parasta pysähtyä lepäämään. Mutta kuulosteltuani hetken lihaksiani, totesin, ettei minua oikeastaan väsyttänyt. Tai siis tietenkin väsytti. Mutta ei sillä tavalla kuin huiputuksen jälkeen lopen uupunutta väsyttää. Eteneminen tuntui mukavalta, ja iltapäivä oli vielä varsin varhaisessa vaiheessa.
– Mennään alas, jos se vaan on oppaille ok!
Oppaatkin innostuivat ajatuksesta. Niinpä sen sijaan, että olisimme riisuneet varusteet Tete Roussen majalla, Marco kävikin pahoitellen ilmoittamassa majan pitäjille, että jatkaisimme matkaa.

Fabrizio ehdotti laskeutumista jäätikkörinnettä ohi Tete Roussen alapuolella olevan kivikon. Jälleen edessä oli massiivinen jäätikköseinä loskaista lunta. Mutta täällä ei enää tarvittu köysiä, ja olin kehittänyt oman liukuvan rytmin upottavassa lumessa laskeutumiseen. Mitä alemmas laskeuduimme, sen iloisemmaksi tunnelma muuttui. Rinteen loppupäässä löytyi luonnon lumikouru, jonne ensin kompastuin ja liu’uin hetken matkaa rähmälläni. Sitten havaitsin, että tässähän on mahtava liukumäki ja Fabrizion luvalla asettauduin lumikouruun. Sain elämäni mahtavimman liukumäkikyydin!

Kiljuin ilosta kuin pieni lapsi liukuessani pyllylläni lumikourua alas tiimin kannustaessa nauraen. Tuskin olin ehtinyt alas, kun takaani näkyi valtava lumipölly Fabrizion vuorostaan liukuessa rinnettä alas – Heikki kannoillaan. Lopulta edes Marco ei malttanut olla kokeilematta liukumäkeä, ja vaikka hän koettikin laskea hillitysti, vauhdikas luonnon vuoristorata sai hänetkin hihkumaan.

Hetken kuluttua liukuradan alapäässä kokoontui korviaan myöten luminen mutta hilpeä sakki. Marco totesi naureskellen minulle, että sain sittenkin Gran Paradisolla ehdottamani liukumäkilaskeutumisen vuorelta. Virnistin takaisin oppaallemme:
– Tässä kuule lanseerataan kokonaan uutta kiipeilytekniikkaa. Parin vuoden päästä kaikki itseään kunnioittavat kiipeilijät laskevat vuorelta alas pyllymäkitekniikalla!

Hauskuutuksen lisäksi mäenlaskusta oli se hyöty, että se osaltaan nopeutti laskeutumistamme. Rinteen alapäässä olimme laskeutuneet 590 vertikaalimetriä tunnissa, mikä on todella hyvä tahti. Viimeinen tiukka, vajaan parin tunnin marssi vuolaassa vesisateessa junaraiteita pitkin, ja olimme reilusti ennen arvioitua saapumisaikaa takaisin lähtöpisteessä.

Kyytiä auton luokse saimmekin sitten odotella tunnin verran sateen vihmoessa ympärillämme. Kylmästä sateesta ja pakoa ylävuoristokengistä anelevista jaloistani huolimatta olin ikionnellinen ja ylpeä tiimin suorituksesta: noin 15 tunnin mittaisen huippupäivän aikana olimme nousseet ensin 1000 vertikaalimetriä Gouterin majalta Mont Blancin huipulle ja laskeutuneet sitten kaikki 3000 vertikaalimetriä lähtöpisteeseen! Jalkani tuntuivat väsyneiltä, mutta edelleenkään olo ei ollut loppuunajettu kuten ensimmäisien kiipeilykertojen jälkeen. Heikin vointi oli varsin sama kuin minulla, ja saatoimme tyytyväisinä todeta, että emmeköhän me Venäjälläkin jaksa!

Eipä ole huiputuspitsa koskaan maistunut niin hyvältä kuin pari tuntia myöhemmin, kun likainen ja reissussa rähjääntynyt, mutta sitäkin hilpeämpi kiipeilytiimimme kohotti huiputusmaljat Chamonix’iin pitseriassa. Alppien korkeimman huipun kiipeäminen laaksosta laaksoon puolessatoista vuorokaudessa talvisissa olosuhteissa ja vähäisellä akklimatisoitumisella oli Heikille ja minulle todella juhlan arvoinen saavutus!
Niistä haaveilluista hotellin puhtaista lakanoista en kyllä muista mitään, ja epäilenkin, että taisin nukahtaa samalla hetkellä, kun astuin huoneen ovesta sisään…

Laskeutumassa
kuva: Fabrizio

Kaikki videot kuvasi Heikki

Ja niin tapasin Madonnan… – Gran Paradison huiputus

4.6.2018: Gran Paradison lähestyminen

Näkymä Chabodin majalta

Ylimääräinen lepopäivä oli tehnyt hyvää. Oloni oli loistava seuraavana aamuna, kun kiipesimme oppaamme Marcon autoon. Matkalla Marco kertoi vahvalla italia-aksentillaan kokemuksiaan Himalaja-kiipeilyreissuiltaan. Heikki ja minä ahmimme jokaisen sanan. Kuten luultavasti useimmilla kiipeilijöillä, Himalaja siintää myös meidän haaveissa.

Ajomatka tarjosi muutenkin hyvän tilaisuuden tutustua, ja pääsimme esittämään kysymyksiä myös toisesta meitä kiinnostavasta asiasta. Kun nimittäin kirjoitat oppaamme nimen (Marco Kulot) hakukoneeseen, löydät hänen kirjoittamansa italiankielisen kirjan, joka kertoo vähemmän tunnetun italialaisen kiipeilijän, Riccardo Been elämäntarinan. En halua maalata stereotypioita, mutta kun mietin tapaamiani vuoristo-oppaita, harvempi noista kulkurisieluista vaikuttaa siltä, että to do -listalla olisi kirjan kirjoittaminen. Mutta tottakai vuorilla elantonsa tienaavaan porukkaan mahtuu hyvin erilaisia ihmisiä. Ja oli miten oli, oma haaveeni on kirjoittaa kirja, joten tuon unelman jo toteuttaneet ovat aina kiehtova haastateltava minulle.

Löydöstämme yllättynyt Marco kertoi, että kirjan päähenkilö, Riccardo Bee oli poikkeuksellisen lahjakas kiipeilijä, mutta ei tunnettu, edes kiipeilypiireissä. Beetä voisi kuvailla erakkosieluksi, joka löysi vuorilta rauhan. Niinpä Bee kiipesi yleensä yksin. Hänen erikoisuutensa oli talvikiipeily ja mahdottomiksi kuvaillut reitit, joilla hän oli menestyksekäs – kunnes kiipeilyura päättyi valitettavan samalla tavalla kuin monen suuren kiipeilijälahjakkuuden, ja Bee kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja pienet lapset.

Kun Marco muutamien mutkien kautta päätyi tutkimaan Been elämää ja keskustelemaan tämän perheenjäsenten kanssa, erakkomaisen kiipeilijän tarina vei hänet mukanaan. Been kuolemasta oli siinä vaiheessa kulunut niin kauan, että aiemmin aiheen tiimoilta vähäpuheinen perhe vaikutti halukkaalta tarinan ylöskirjaamiseen, osittain ehkä siksi, että esimerkiksi nuorin Been lapsista oli isänsä menettäessään niin pieni, ettei hänellä ollut isästään muistoja. Niinpä Marco päätyi käyttämään kaksi vuotta tuon tarinan dokumentoimiseen.

– Valitettavasti kirja on vain italiaksi. Muuten antaisin teille omat kappaleet, Marco hymyili peruutuspeilin kautta kurvaillessaan rentoranteisen vauhdikkaasti spaghettimaisella vuoristotiellä.

Keskustelu palasi Gran Paradisoon. Marco kertoi, että olemme kauden ensimmäisten jalan kulkevien kiipeilijöiden joukossa – vain muutama kiipeilyryhmä oli paria päivää aiemmin lähtenyt kohti huippua. Nopeasti tämäkin keskustelu kiertyi lumitilanteen ja oikuttelevien säiden ympärille. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei toistuva suuren lumimäärän kuvailu saanut minua tuntemaan pientä levottomuuden pistosta mielessäni.

– Kun kuljemme täällä vuorilla, opeta meitä. Kun havaitset jotain ja teet päätöksiä, ajattele ääneen. Me haluaisimme oppia ymmärtämään vuorta, Heikki pyysi ja täydensin toteamalla, että haluaisimme palata jokaiselta vuorelta ainakin yhtä oppia viisaampana. Marco oli hetken hiljaa, ja antoi sitten ensimmäisen opetuksensa laulavalla, r-kirjaimen hävittävällä englannillaan:

– Minusta tärkein oppi on, että mitä tahansa teet vuorilla, pysy aina tietoisena siitä, mitä teet. Jokainen valinta ja askel on yhtä tärkeä ja kriittinen.

Miten hieno ohje, joka sopii myös elämään yleensäkin!

Auto kaartoi tuttujen maisemien halki, ja minua hämmästytti, kuinka hyvin ajomatkan näkymät muistin. Laaksojen vihreys oli nyt kesän vasta lähestyessä raikkaampaa kuin viimeksi elokuun sadonkorjuuajan kellertevä sävypaletti. Mutta tunnistin taloja, joen mutkia ja muutaman huomioni viimeksi kiinnittäneen linnan, kiven tai kallioseinämän. Kun auto pysähtyi lähtöpisteen parkkipaikalle, kaikki oli ihan kuin viimeksikin, tosin huomattavasti viileämpänä, vihreämpänä ja kosteampana. Vuorilta laskeutuvat purot ryöppysivät runsaina kohti tien viertä kulkevaan jokeen, joka nyt reuhtoi kuohuvana koskena. Pilvet roikkuivat matalalla yläpuolellamme, ja edessä oleva metsä hohkasi kosteutta.

Valmistautuminen lähestymiseen

Viimein oli aika päästä tositoimiin! Pakkasimme reput selkään. Marco lisäsi kuormiimme vielä lumikengät, jotka virittelin kiinni reppuni sivulenkkeihin. Marco katseli arvioiden reppuani, jonka ulkopuolelle olin kiinnittänyt hakun, vaellussauvojen ja jäärautojen lisäksi suuret ylävuoristokenkäni. Hän pudisti päätään ja naurahti:
– You climb in sherpa style! (viitaten Himalan kantajien valtaviin kantamuksiin)

Totta se oli: repun ulkopuolelle kiinnitetyt ylävuoristokengät tekivät kokonaisuudesta hiukan joulukuusimaisen virityksen, joka vaikeammassa maastossa olisi ongelma – ja jyrkissä paikoissa ehdottomasti kielletty. Myönnettäköön, että huomautus kirveli mieltä, vaikka se olikin hymyillen annettu ja aiheellinen. Olin tietoisesti valinnut tehdä näin, sillä tiesin edessä olevan polun olevan helppokulkuinen. Toinenkin syy tähän oli: minulla on ollut välillä haasteita vuoristokenkieni istuvuuden kanssa (en vain tunnu löytävän jalkaani todella sopivaa lestiä) ja halusin säästää jalkojani siihen, kun olemme ylhäällä, ja päätin tehdä helpon lähestymisen Chabodille kevyemmillä vaelluskengillä.

Matka Chabodille alkoi hyvällä tahdilla. Tuttu kivetty polku sulkelsi kauniin kansallispuiston metsäiselle rinteelle. Kaikkialla on märkää, ja koko polku muuttuu pian puroksi. Harpomme kivillä ja pompimme syvimpien kohtien yli.
Matkalla näimme, mitä lumivyöry voi saada aikaan, kun metsässä oli yhtäkkiä aukea, jonka en muistanut olleen siinä viimeksi. Laajalta rintamalta kaikki kasvillisuus oli valtavan voiman irti raastamaa ja ympäriinsä sattumanvaraisesti paiskomaa. Lohduton hävitys oli pysäyttävä, ja mieleeni nousi ajatus sekasortoisesta hautausmaasta.
Tuijotin vuorenrinteen kaljua kaistaletta ja tunsin outoa surua, kunnes silmiini osuivat pienet, violettina hehkuvat kukkaset, jotka pontevasti punnersivat esiin sortuneen puunrungon alta. Hetkeksi palasin mielessäni toiseen vastaavaan näkyyn hyvin erilaisessa ympäristössä; metsäpalon tuhoalueelle Mount Merulla Tansaniassa (lue siitä täällä: Salainen paikka taivaan ja maan rajalla – Mount Merun huiputus). Kuinka lohdullista onkaan elämän sitkeys – ja kuinka pienistä asioista sen suuri kauneus syntyy!

Viimeksi lunta ei näkynyt ennen jäätikköalueita yli 3000 metrissä. Nyt lumiläikkiä oli jo metsässä ja lumiraja vain joitakin kymmeniä metrejä puurajan yläpuolella. Marco ohjasi meidät suoraan rinnettä ylös. Tahti hidastui välittömästi. Lumi oli sohjoista ja syvää. Kuin kiusallaan se imaisi nalkkiin vuorotellen vaellussauvani ja saappaani ja irrotti otteensa vasta kunnon taistelun jälkeen.

– Siksak-kiemurtelu ei oikein auta tässä lumessa. Se vain pidentää matkaa ja uuvuttaa, Marco sanoi kuin vastauksena ajatuksissani pyörähtäneeseen kysymykseen siitä, miksi emme noudattaneet polun kiemurtelua, vaan tahkosimme rinnettä suoraan ylös. Muistutin siis itseäni oman tahdin säilyttämisestä ja vakautin askeleeni rauhalliseen tempoon edes yrittämättä pysyä rivakan oppaamme vauhdikkaassa askelluksessa.

“Sherpa style” sateessa

Hieman ennen majaa alkoi sataa. Viime kertainen kukkaketomainen näkymä oli poissa. Sen sijaan majan ympäristön maisema oli mustavalkoinen ja kurainen – suorastaan vihamielinen. Vuorten huiput törröttivät kohti kalpeaa taivasta uhmakkaina ja synkät pilvet roikkuivat niiden rinteiden välissä uhmakkaan matalalla.

Chabodin maja (2750 m) oli uusia aurinkopaneeleita lukuunottamatta entisensä. Majaa 1980-luvun alusta pyörittänyt omistajapariskunta oli myös tuttu, mutta ruokasalissa oli hiljaista. Ripustimme varusteet kuivumaan, söimme lounasta ja aloimme valmistautua seuraavan päivän huiputusyritykseen yrittäen olla välittämättä ulkoa kuuluvasta sateen kuminasta.

– Meidän pitää lähteä aikaisin. Lunta on niin paljon, että se tulee hidastamaan meitä. Meillä on vain lyhyt aikaikkuna, jossa yrittää huipulle, Marco ohjeisti.

Iltapäivän torkuimme, pakkasimme ja vaeltelimme majan käytävillä toivoen sateen loppuvan. Iltaan mennessä sää tyyntyikin, ja päivällisen jälkeen noin kello 20 kömmin jännittyneenä sänkyyn nukkuakseni mahdollisimman pitkään ja kerätäkseni voimia edessä olevaan koetukseen.

Unessa kahlasin joessa ylävuoristokengissä. Ne hiersivät ja hölskyivät täynnä vettä ja kiviä. Oli pimeää ja minua väsytti, mutta tempovasta virrasta johtuen lepääminen ei onnistunut. Olin helpottunut, kun herätyskello pirisi kello 3.40 merkkinä siitä, että oli tullut aika lähteä.

Harjanteen “sinisellä” puolella ihailemassa, kun aamuaurinko suukottelee vuorten huippuja

5.6.2018: Gran Paradison huippu kutsuu!

Olin nukkunut syvää unta, mutta olo oli tahmea. Tavarat putoilivat käsistä, ja unohdin jatkuvasti, mitä olin tekemässä. Tämä ei mielestäni ole tyypillistä minulle, kun ollaan lähdössä huiputusyritykseen. Ensimmäistä kertaa olin viimeisenä lähtövalmiina majan edessä. Aamuöinen vuorimaisema täytti mielen keskittyneellä odotuksella ja olo alkoi tuntua tutulta. Ihanaa!

Koska lumiraja oli nyt reippaasti majan alapuolella, kiinnitimme jääraudat heti lähtiäisiksi. Lumikengät jätimme Marcon viime hetken päätöksestä majan varustehuoneeseen. Vähemmän kannettavaa.

Vaellus alkoi aamuvarhaisen hämärässä yli lumikenttien ja harjanteiden.
Oli niin valoisaa, että ensimmäistä kertaa en huiputukseen lähtiessäni sytyttänyt ollenkaan otsalamppuani. Sää oli viilentynyt yöllä pakkaslukemiin, ja vaikka nyt ilma alkoi jo hiljalleen lämmetä, lumi oli vielä jäässä, mikä teki sen pinnalla liikkumisesta jääraudoilla mukavaa.
Tallasimme tyytyväisinä aamun sinessä ja naureskelimme, että päivällä palatessa ollaan kyllä pulassa: nyt hanki oli suhteellisen kantavaa ja vain silloin tällöin jalka holahti kinoksesta läpi, mutta kunhan lumi pehmenisi, olisimme reisiä myöten hangessa.
Reittivalinnat olivat edelleen suoria polkuja ylöspäin, eikä vanhasta kunnon sik-sakista ollut tietoakaan. Vitsailin Marcolle jyrkemmässä kohdassa puhistessani, että paluumatkallahan me voisimme kieriä takaisin?

– Mene sinä ensin. Minä katson, kuinka se sujuu ja päätän vasta sitten, Marco virnisteli takaisin.

Olin taas lähtiessä kamppaillut ylävuoristokenkieni nauhoitusten kanssa, ja vasen jalkaterä tuntui pistelevän ja muuttuvan sitten tunnottomaksi. Säädin naruja pariinkin otteeseen, sillä tiesin tunnottomuuden ennen pitkää muuttuvan kivuksi. Baruntse-kenkäni ovat kyllä minulle hiukan mysteeri. Toisinaan, kun saan nauhoituksen täsmälleen oikein, kengillä on hyvä kiivetä (kun jättää huomiotta, että ne ovat todella raskaat verrattuna uudempiin kiipeilykenkämalleihin). Mutta silloin kun en saa nauhoitusta juuri kohdilleen, ne ovat hiukan murheenkryyni.

Aamuaurinko viipyi mukavan kauan harjanteen takana, ja lumi pysyi helppokulkuisena. Kun nousimme harjanteelle ja ylitimme auringon lumeen piirtämän rajan valoisalle puolelle, maisema salpasi hengen.

(video: Heikki)

Ensimmäisellä aurinkoisella harjanteella istuimme tauolla, nakkelimme eväistämme murusia paikalle kerjuumielellä lentäneelle linnulle ja iloitsimme edessämme näkyvästi kauneudesta. Vuorituuli vihelsi jäisen reunan yli sukeltaessaan, mutta auringon lämpimät sormet hivelivät niskaa – niinkin kuumasti, että oli aika lisätä toinenkin kerros aurinkorasvaa.

Matka jatkui melkein suoraa linjaa seuraavan pitkän jäätikköalueen halki. Onneksi jyrkimmissä kohdissa käännyimme siksakkaamaan. Yllättävän paljon suorat kiipeilylinjat lisäävät kulun rasittavuutta. Ja nyt lumi alkoi olla sen verran pehmeää, että mieleen hiipi aavistus, mitä edessä olisi.

3700 vertikaalimetrin tietämillä olimme edelleen edenneet hyvää vauhtia. Mutta nyt lumi muuttui pehmeäksi, ja jyrkällä rinteellä tuntui kuin jokaisesta askeleesta olisi valunut puolet takaisinpäin. Hanki imaisi aina välillä vaellussauvan, hakun tai kengän tahmeaan kitaansa. Hengästyessäni huomasin kehossani korkeuden vaikutuksen, jota en ollut kokenut kuin Kilimanjarolla viimeisenä yönä 4600 metrin korkeudessa: tunne kuin yksi hengenveto ei riittäisi vetämään tarpeeksi ilmaa keuhkoihin. Se teki hengityksestä haukkovaa. Samaan aikaan lihaksissa alkoi tuntua hapen vähyys, kuin voima valuisi kenkiin ja saisi ne painamaan jatkuvasti enemmän.

Pikkuhiljaa sitä kai alkaa oppia ymmärtämään, ainakin joskus, mikä johtuu mistäkin. Ensin ihmettelin, olenko muka näin huonossa kunnossa. Emmehän olleet vielä edes 4000 metrissä! Ehdin jo analysoida kevätkauden harjoitteluani kriittisesti, kunnes hetken kuluttua muistin, että se on ystävämme korkeus, joka imee voimia ja huijaa mielen luulemaan kaikenlaista.
Todellinen akklimatisoituminen ottaa monta päivää. Nyt olimme tulleet suoraan vuorelle, ja takana oli vain yksi yö 2750 metrin korkeudessa. Käytännössä sopeutumista ei siis ollut juurikaan tapahtunut. Asian tunnistaminen helpotti huolestumista. Etsin itselleni sopivan tahdin ja pyysin pariin otteeseen hengitystaukoa, kun meno alkoi tuntua liian tiukalta. Myös takanani kiipeävän Heikin hengitys kuulosti paikotellen raskaalta ja jälkikäteen hän totesi, että pyytämäni parin minuutin pysähdykset tulivat todella tarpeeseen hänellekin.

Viimein pääsimme huippuharjanteelle, josta tuli hiukan mieleeni Monte Rosan huipulle johtava kapea, pitkä jyrkänne pitkine pudotuksineen. Aurinko sukelsi piiloon, ja harmaat pilvet valtasivat maiseman. Näkyvyys huononi nopeasti, ja tuuli vinkui. Nyt eteneminen lyhyessä köysistössä oli niin jännittävää ja maisemat molemmin puolin vuorta – jopa pilviverhon takaa – niin pysäyttävät, että ehkäpä unohdin kokonaan hengittää! Tai ainakin korkeuden vaikutus tuntui aika pieneltä harmilta siihen nähden, missä olin juuri sillä hetkellä. Onnellisena käännyin hymyilemään Heikille, joka vastasi minulle täydellä hammasrivistöllä.

Viimeinen pätkä huipulle oli kivikkokiipeilyosuus kapeaa reunamaa pitkin.

(video: Heikki)

Ja sitten, siinä se oli: Madonna-patsas, jonka tapaamisesta olin haaveillut kauan! Kuin ystävällisyyttään taivas raotti pilviverhoaan hetkeksi. Vaikka selkeää kesti niin pienen tovin, ettemme ehtineet maisemia kuvata, saimme kuitenkin nähdä väläyksen täydellistä vuoristo-panoramaa!

Gran Paradison “virallinen” huiputuskuvamme: 5.6.2018 klo 10

Pienellä huipulla oli muutama ryhmä samanaikaisesti, joten tilaa juhlimiselle ei ollut. Itse asiassa emme edes ehtineet saada valokuvaa, jossa koko kiipeilytiimi olisi Madonnan edessä. Sää näytti nopeasti huonontuvan, joten käännyimme takaisin oltuamme huipulla vain pienen hetken. Mutta suurin huippujuhla tapahtuukin mielen sisällä, kun ilo pulppuaa suonissa ja mieli on raikas ja puhtaan onnellinen. 

#meandmadonna

Paluumatka alkoi huonossa näkyvyydessäkin vauhdikkaasti. Lumihanki oli muhjaantunut reiteen asti ulottuvaksi liukkaaksi tahmaksi, jossa liukastelimme jyrkkää rinnettä alas. Vähän väliä hanki imaisi kengän syvälle niin tiukkaan otteeseen, että pari kertaa jouduin kiskomaan jalkaani irti jäähakun avulla. Vaikka jääraudoissamme on lumen tarttumista estävä elementti, tämä tahma takertui rautoihin niin, että muutaman askeleen välein ne piti puhdistaa jäähakulla, jotta ne eivät muuttuisi vaarallisiksi.

Hetken harmittelin, että lumikengät jätettiin mökille. Mutta sitten näin samaa tahtia kanssamme kulkevan kolmen hengen brittitiimin kompuroivan rinnettä alas. Heidän ongelmansa ei ollut hangen upottavuus, mutta rinteen jyrkkyys yhdistettynä lumikenkätekniikan puutteeseen teki heidän etenemisestään yhtä hidasta ja tuskaista. Suo siellä, vetelä täällä siis.

Huippuharjanteella saapuivat pilvet

Aika kului hitaasti, ja turhautuminen kasvoi. Pilvet syöksivät niskaamme vesisateen, joka muutti lumen vieläkin raskaammaksi loskaksi, jossa tarvoimme reisiä myöten. Keskellä kulkevana tunsin suurta tuskastumista köysistössä kulkemiseen: muutaman askeleen välein horjahdin tai liukastuin johonkin suuntaan. Samaan aikaan Heikki takanani ja Marco edessäni horjuivat ja kompastelivat samalla tavalla kuin minäkin, yleensä tietenkin eri suuntiin. Seurauksena lyhyt köysi tempoi ja repi minua jatkuvasti suunnasta toiseen. Pysyin pystyssä hädin tuskin kahta askelta. Kompuroidessa koko päivän aristanut vasen jalka vääntyili ja lähetti kipuaaltoja pitkin säärtä.

Oppaamme Marcon ääneen ilmestyi ärtynyt sävy, kun hän ässähteli meille käskyjä. Minulle oppaan auktoriteetti on ehdoton, ja nyt olin ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa pidättelin itseäni, etten ärähtänyt Marcolle takaisin. Vaistosin myös Heikin turhautumisen tilanteeseen, mutta hän purki tunnettaan paljon omaa hiljaisuuteen vaipumistani hauskemmalla tavalla: kuulin hänen lauleskelevan lempikappaleitaan kaatuilunsa lomassa. Voi kuinka ihailin hänen mielenhallintaansa!

En ole tästä ylpeä, mutta myönnän, etten kyennyt läheskään samaan: kuljin hiljaa ja purin huulta – paikotellen salaa ajatuksissani lapsellisesti uhittelin Marcolle ja keksin omasta mielestäni nokkelia vastalasautuksia hänen teräväsävyiseen käskytykseensä. Onneksi tajusin niellä kiukkuni ja kanavoida sen rinteestä selviämiseen.

Brittiköysistössäkin näkyi olevan henkistä taistoa, ja miehistä toinen teki yhdessä vaiheessa täydellisen stopin: kesken askeleen hän vain istui hankeen ja ilmoitti runsaan kirosanatulvan saattelemana vihaavansa lumikenkiä ja ettei astuisi enää askeltakaan. Tovin kuluttua opas sai kuitenkin tiiminsä taas liikkeelle, ja tulisimme myöhemmin nauramaan porukalla tuolle mielenosoitukselle.

Lopulta saavuimme alueelle, jolla köydet saattoi irroittaa. Kun muun tiimin tempoilut eivät enää minua kiskoneet, pystyin keskittymään siihen, että omalla kehollani joustin epävakaalla ja -luotettavalla alustalla. Kaatuilu väheni selkeästi, ja vaikka loppumatkalla jalka nousi jo aika uupuneesti, mieliala koheni heti sata pykälää. Alkoi jo vähän naurattaakin. Mahdoimme me olla tyylikäs näky kaatuillessamme rinnettä alas tuntikausia!

Majalle saapuessamme vuoren sää teki taas täyskäännöksen, ja aurinko kurkisti esiin. Kymmenen tunnin huiputuspäivän menomatka meni hidastavista olosuhteista huolimatta ennustetussa kuudessa tunnissa. Yleensä laskeutumiseen arvioidaan noin 1/3–1/2 nousuajasta, mutta nyt hoipertelu oli syönyt reilusti ylimääräistä aikaa. Mutta nyt työ oli tehty!

Majan emäntä seisoi meitä verannalla vastassa, onnitteli suorituksesta ja taivasteli, ettei ole yli 35 vuoden Chabod-aikanaan nähnyt vastaavaa lumimäärää.
Sen verran uupuneita olimme, että vasta päiväunien jälkeen olimme valmiita juhlistamaan huiputusta. Päivällisellä kuuntelimme taas vesisadetta ja kohotimme maljan onnistuneelle huiputukselle. Tovin kamppailin väsymystä vastaan, mutta sitten kaaduin sänkyyn sateen säestämänä, ja edes yön yli jatkuneen hengen haukkomisen häiritsemättä nukuin kuin tukki seuraavaan aamuun.

Chabodin maja yhä talvikauden maisemassa

“Man can buy a mountain, but man cannot buy a life” – Huippupäivä Kilimanjarolla

Kirjoittajan välisanat:
Kilimanjaro-kertomuksen kirjoittaminen on ollut minulle vaikeampaa kuin yhdenkään aikaisemman kiipeilytarinan. Kun harrastaa lajia, jonka keskeinen osa on sietää epämukavuutta ja jatkaa matkaa vaikeuksista huolimatta, on kirjoittajan haaste kertoa tarina luomatta valittajan päiväkirjaa siitä, minkämuotoinen kivi oli kengässä kunakin päivänä. Ehkäpä siksi monet kiipeilystä kirjoittavat jättävät kertomuksissaan oman henkilökohtaisen kokemuksensa vähemmälle ja keskittyvät kertomaan tapahtumista raportoiden.

Kun nyt olen kirjoittanut sinulle näitä muistoja Kilimanjarolta, tunnen välillä halua vähän kaunistella tarinaa. En siksi, että haluaisin muuttaa lopputulosta tai antaa itsestäni parempaa kuvaa. Vaan siksi, että minusta tuntuu kuin vastoinkäymisten kuvailu veisi huomion pois siitä, mitä tulin etsimään ja mitä sain kokea.

Lukiessasi tarinaani näet sisäisen kuvani siitä, miten tapahtumat näin ja miltä ne minusta tuntuivat. Mutta lisäksi toivoisin voivani välittää sen tunteen, että heikoimmallakin hetkellä kokemus oli niin hieno, että tekisin sen koska tahansa uudelleen.

Kun ensimmäisen Vuorenvalloitus-tekstini aikanaan kirjoitin, lupasin kertoa tarinani rehellisesti ja avoimesti, kuten olen sen kokenut. Tavoitteeni ei siis ole luoda objektiivista reittikuvausta tai ylivertaista “vaikeuksien kautta voittoon” -seikkailukertomusta. Tämä vuodesta 2014 jatkunut tarina on rakkaudentunnustukseni tälle piinaavalle ja palkitsevalle lajille sekä vastaukseni kysymykseen: “Miksi kiipeät vuorille?”

Siksi jatkan samalla tavalla. Poistamatta pahoinvointia, editoimatta epäonnistumisia tai suodattamatta riveiltä pursuavia tunteita – silläkin uhalla, että se välillä kuulostaa valittamiselta. Kiitos, kun kuljet kanssani näillä polveilevilla poluilla.

Palataan siis Kilimanjarolle 4600 metrin korkeuteen:

Päivä 12: Huippuyö

Kun herätyskello pirahti klo 23 merkkinä huiputusyön alkamisesta, olin helpottunut, sillä lepotunnit olivat olleet vaikeita. Vaitonaisina Heikki ja minä pukeuduimme ja kömmimme teltasta pimeään, alati kylmenevään yöhön. Onneksi aamupalalla oli Mount Merulta tuttujen imelien keksien lisäksi pieni kattilallinen puuroa, ja sen lämpö nosti sekä lähtövalmiutta että mielialaa.

Näkymä yläleiristä

Lähtötunnelma oli vaisu ja odottava, kun jonomme liittyi joka puolelta leiriä ilmestyvien otsalamppuhelminauhojen joukkoon ja aloitimme taipaleen kohti 5895 metrin korkeudessa meitä odottavaa Uhuru Peak -huippua. Ensimmäinen välitavoite olisi saavuttaa Stella Point (5795 m) auringon nousuun mennessä. Vaikka sääolosuhteiden pakottamaa takaisinkääntymisaikaa ei varsinaisesti ollut, Nathan muistutti, että saman päivän aikana edessä olisi vielä laskeutuminen Mweka Campille (3100 m) asti. Jos huiputus menisi pitkälle aamuun, voisivat voimat loppua laskeutuessa.

Nousumarssin tempo tuntui yllättävän nopealta. Olinko hitaampi kuin yleensä, sillä oppaat olivat sanoneet meidän etenevän huippuyönä normaalia marssitahtia hitaammin voimien säästämiseksi?

Liikkeelle lähtiessä yö tuntui kovin kylmältä, mutta pian aloin hikoilla reippaasti. Ensimmäinen tunti meni kuitenkin mukavasti, kun avasin housujen lahkeiden sivuvetoketjut koko matkalta ja poistin välitakin. Vatsalääke oli onneksi pysäyttänyt tyhjennykset, mutta vellonta ja vihlonta jatkuivat vatsassa. Pystyin kuitenkin etenemään tasaista tahtia, vaikka nousu oli kohtuullisen jyrkkä.

Pureskelu tuntui mahdottomalta, joten piilotin kumpaankin poskeen lakritsipalan, joita imeskelemällä yritin saada jatkuvasti sokeria vereen. Kellotin juomisen, koska muuten se jäisi tekemättä. Minulla oli vuorotellen kylmä ja kuuma, lämpötilani vaihteli niin nopeasti, etten ehtinyt säätää vaatteita sen mukaan. Pieni päänsärky jomotti otsalla, ja ajatukset olivat tukkoisia, enkä saanut normaalista kiipeily-flow:stani kiinni. Mutta olosuhteisiin nähden olo oli siedettävä, joten totesin, ettei aina voi olla kivaa ja aloin vain laskea askelia.

Toisen tunnin aikana reitti muuttui kivikkoiseksi ja alkoi hakeutua siksak-muotoon. Polulla oli ruuhkaa, ja aina jonkun pysähtyessä, ohi marssi paljon ihmisiä. Mustassa yössä rinne loisti täynnä otsalamppuhelmiä. Katsoin kaipaavasti ylös, missä näin ensimmäisten otsalamppujen kulkevan. Huipun vaalea varjo näkyi hohtavana tähtien loisteessa. Muuten maisemia ei juuri näkynyt, sillä otsalamppujen meressä silmät eivät juuri ehtineet tottua pimeyteen. Vastailin vaisusti Stevenin “Mama Chui! Poar?” -kyselyihin ja jutustelin satunnaisesti muutaman sanan Heikin kanssa, mutta muuten keskityin askelrytmiin ja tuijottamaan polkua edessäni.

Rinne jyrkkeni edelleen, ja tuuli alkoi nousta. Sen seassa on lumihiutaleita ja pian se yltyi viimaksi, joka syöksyi kimppuumme sivusta. Minulla oli silti tuskaisen kuuma, joten jätin housujen lahkeet auki silläkin uhalla, että housut täyttyisivät lumesta. Olin niin uppoutunut omaan etenemiseeni, etten ollut juurikaan ehtinyt kiinnittää huomiota muiden kuin Heikin kiipeämiseen. Mutta nyt saattoi huomata korkeuden vaikuttavan kaikkiin. Jopa jatkuvasti huippukunnossa ollut Terry näytti kalpealta ja huohotti. Tuo kohtelias ja alati ystävällinen brittimies purki turhautumistaan tavalla, joka sai minut kaiken keskellä virnistämään itsekseni, kun kuulin hänen jupattavan kovaan ääneen:
– I am the shortest one in the whole group, and they call me the Giraffe… Giraffe – that is a RUBBISH nickname!

Toisen tunnin lopulla luminen tuuli oli äitynyt myrskyksi. Olin pakotettu sulkemaan housunpuntit ja painumaan etukumaraan kävellessä. Yhtäkkiä tajusin, että silmäni olivat väkisin painumassa umpeen. Vastustamaton halu nukkua, ihan pieni hetki vain. Tempaisin pääni pystyyn, kun huomasin, ettei minulla ollut muistikuvaa muutamasta edellisestä askeleesta. Voi itku.

Yritin paikata energiavajetta syömällä, mutta kuin kurkussani olisi ollut tulppa, eikä ruoka vain mennyt alas. Tungin siis posket täyteen lakritsia ja suklaata ja yritin imeskellä ja huuhtoa niitä alas urheilujuomalla, vaikka kuvotus oli voimakas. Nyt oli saatava vereen sokeria ja nopeasti, keinolla millä hyvänsä.

Kolmannen tunnin aikana myrsky voimistui entisestään, ja taivas syöksi lunta vaakatasossa. Nathan totesikin myöhemmin, että moinen myräkkä ja lumimäärä olivat poikkeuksellista Kilimanjarolla. En oikeastaan huomannut kylmyyttä muulloin kuin tauoilla, mutta olin kuin mäkeen hyytyvä vanha auto. Lihakset eivät tuntuneet väsyneiltä, ne vain eivät totelleet.

En enää jaksanut vastata Stevenin Mama Chui! -kutsuihin, ja Heikillekin näytin vain sukelluksessa käytettyä “ok”-merkkiä, kun hän kyseli vointiani. Tuijotin hitaasti eteenpäin lumessa raahustavia jalkojani ja laskin jatkuvasti hidastuvia askeliani. Asetin tavoitteeksi auringonnousun. Kun sinne asti jaksaisin, päivänvalo toisi voimia.

Hetken kuluttua havahduin siihen, että askelten laskeminen oli turhaa, sillä toistuvasti unohdin edellisen numeron. Leuka rinnassa kangersin eteenpäin ja pysähdyin tauolle jatkuvasti useammin.
Sitten huomasin jotain hassua: kun katsoin kiveä, se ei pysynyt paikoillaan. Kuva särisi kuin häiriöinen televisiolähetys.

Haukoin henkeä. 5200 metriä.

Neljännen tunnin alkaessa olin jäljessä muita. Etenin muutaman askeleen kerrallaan, ja sitten aina oli pysähdyttävä lepäämään. Yritin istahtaa lepäämään ison kiven päälle, mutta istuin ohi ja pyllähdin lumihankeen. Nousin ja yritin uudelleen. Tällä kertaa osuin, mutta kuin kivi olisi rasvattu, valuin välittömästi alas. Kivi keinui hassusti ja kääntäessäni kasvoni kohti minulle suklaata tarjoavaa Heikkiä, katseeni seurasi pään kääntymistä viiveellä.

Ajatukset kulkivat tahmeasti, kun Heikki pysäytti kulkuni ja sanoi minun hoipertelevan ja horjuvan. Lihaksissa eivät tuntunut happoja, ja vatsaa en ollut enää hetkeen muistanut. Kun katseeni tarkentui Heikin kasvoihin, hänen ilmeensä oli vakava ja hän ehdotti takaisin kääntymistä. Selitin, että jaksan kyllä, jos mennään hiljaa. Mennään vaan auringonnousuun asti.
Jätin noteeraamatta Heikin kommentin, että auringonnousuun oli kaksi tuntia aikaa. Jatkoin taaperrusta, mutta seuraavassa siksak-kurvissa jouduin taas pysähtymään lepäämään ja ymmärsin kävelleeni alle kymmenen askelta. Heikki seisoi yhä paikoillaan ja katseli minua lempeästi. Katsoi ja odotti, minkä tiesi olevan tulossa.

Siinä hetkessä ymmärsin, ettei kiipeilyparini enää uskonut mahdollisuuksiimme. Ymmärsin myös hänen näkevän jotain, mitä itse en havainnut – tai halunnut nähdä. Seisoin tovin tuijottamassa häntä ja näin hänen myötäelävän suruni, kiukkuni ja ymmärryksen hetkeni. Tilanteen ymmärrys ja pettymys ryöpsähtivät minusta ulos kyynelinä. En jaksaisi auringonnousuun lumimyrskyssä, ja vaikka jaksaisin, kehossani ei kertakaikkiaan ollut polttoainetta viemään minua huipulle ja takaisin.

Siellä 5350 metrin korkeudessa, 2–3 tuntia Kilimanjaron huipulta, viiman jäädyttäessä poskille ryöppyävät kyyneleet, tein keskeytyspäätöksen. Kiipeilyparini sulki minut vahvaan, lohdulliseen halaukseen ja Steven taputti olkaani lohduttaen:

– Don’t cry, Mama Chui. Man can buy a mountain, but man cannot buy a life.

Keskeytyspäätöstä seurasi kahden tunnin kompurointi takaisin leiriimme 4600 metriin. Stevenin tukemana ja Heikin seuratessa kuljin jyrkkää oikopolkua alas. Matkalla kaaduin useita kertoja ja oksensin vatsahappoja. Alkumatkasta kukaan ei sanonut mitään, vaan miehet antoivat minulle rauhan, jota tarvitsin.

Palatessamme tyhjään leiriin kompuroin telttaan ja kaaduin nukkumaan. Havahduin kahden tunnin kuluttua edelleen erittäin huonovointisena. Oksetti ja hengitys kulki pätkien. Keskeytys tuntui hetkellisesti katkaisseen kamelin selän. Heikki havahtui itkuuni. Keskustelimme tapahtuneesta, ja kiipeilyparini ilmoitti ottavansa tarvittaessa vastuun takaisinkääntymispäätöksestä. Nyt vain tarvitsin lepoa ja ravintoa, jotta toipuisin ja voisin rauhassa käsitellä tapahtunutta.

Kilimanjaron lähellä sijaitseva, uskomattoman kaunis vuori kuvattuna paluumatkalla

Levosta ja syömisestä huolimatta oloni ei parantunut, mikä ei ollut hyvä merkki. Keskusteltuamme Stevenin kanssa päädyimme yhdessä siihen, että oli turvallisinta viedä minut ripeästi alas. Viidessätoista minuutissa Steven, Heikki ja minä olimme reput selässä ja aloitimme ripeän marssin kohti Mweka Hut -leiriä.

Ensimmäiset kilometrit Steven marssitti meitä vauhdikkaasti vilkuillen välillä kasvojani. Päästyämme alle 4000 metrin oloni alkoi hiljalleen helpottaa. Rauhoitimme tahtia ja kulkiessamme jutustelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Myös edellisyön tapahtumat nousivat keskusteluun. Steven painotti rohkaisevasti:

– Don’t worry about Kilimanjaro. I saw you on Mount Meru – and no problem. And Meru is more difficult to climb! You come back and go to the summit. I have seen people try many times and always fail. But I see in Meru, that you are strong, and you do it next time, when you are not sick.

– Feel like walking or do you need a ride? Steven ja paarit Kilin tapaan
Kuva Heikki

Mutta ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olen jalan vuoripolulle huippu tavoitteenani asettanut, mielessäni pyöri epäilys, halusinko mennä korkeammalle. Entä jos minä en vain kertakaikkiaan pystyisi siihen?

Saavuimme Mweka Hut -leiriin juuri parahiksi ennen vesisadetta. Steven oli jopa järjestänyt, että pari kantajaa oli tuonut telttamme ja pääsin heti nukkumaan. Oli taivaallista nukahtaa 3100 metrin korkeudessa, kun hengitys kulki normaalisti ja pää ei vihlonut.

Havahduin kovaan sateeseen, kun joku kaivoi ojan telttamme taakse, ettei vesi vyöryisi sisään. Havahduin muun ryhmän saapumiseen.
Kävimme lyhyesti päivällisellä halaamassa muut ryhmän jäsenet, jotka olivat päässeet huipulle. Havahduin iltapesulle, mutta hereillä en tainnut olla koko päivänä.

Päivä 12: Paluumatkan kitkerä kalkki

Luultavasti pitkistä unista johtuen heräsin aamulla viideltä. Makasin hiljaa makuupussissani, kävin läpi huiputusyötä ja tein sovintoa itseni kanssa. Kuuntelin metsän ääniä ja sadetta. Tunsin jopa iloa siitä, missä olin, vaikka kesken jäämisen tunne korvensi sisälläni.

Vointini oli jo paljon parempi. Pystyin jopa syömään ja nakersin suolapähkinöitä makuupussini uumenissa. Haaveilin mahdollisuudesta nostaa repun selkään ja kääntyä takaisin. Yrittää uudelleen. Tosin tiesin, että nyt olin liian heikko ja rehellisesti myönnettynä kaipasin kiivaasti suihkua.

Mutta kun on sisäänrakennettu kaipuu tavoitella enemmän, se saa kulkemaan ja alati etsimään. Vaikka sydämeni oli sinä aamuna yhtä arka kuin vatsani, oli vaikea lähteä, sillä jotain jäi kesken. Tunnelma aamupalalla ja pakatessa oli haikea. Koko ryhmä oli vaisuna ja monet vielä kipeinä huiputusyön koettelemuksista.

Kantajien ja oppaiden kiitoslaulu

Aamiaisen jälkeen kiitimme oppaiden ja kantajien ryhmää tipeillä ja saimme heiltä vastineeksi laulun. Kättelykierroksella saimme katsoa jokaista kantajaa, kokkia ja opasta silmiin ja kiittää työstä, jota he olivat tehneet. Stevenin kohdalla tein poikkeuksen kättelyyn ja halasin opasta. Ensimmäistä kertaa koko lähes kaksi viikkoa kestäneen reissun aikana, hän meni sanattomaksi ja hetken jo pelkäsin rikkoneeni jotain sääntöä. Mutta myöhemmin sain häneltä pukkauksen hartiaan ja lupauksen tulla viemään meidät uudelleen huipulle. Heikki kävi vielä erityiskiitoksena työntämässä huomaamattomasti yhden mukana olleista powerbankeistamme puhelimessa viihtyvän oppaan käteen.

Paluumarssi halki vehreän sademetsän Mweka Gatelle kuljettiin rivakalla tahdilla, ja ryhmä hajautui pitkin polkua. Hassua, kuinka nopeasti kaikkeen tottuu, ja sademetsän äänet ja värit tuntuivat jo melkein tutuilta – kuten myös Moshin kadut, kun iltapäivän tunteina pakettiautomme kaarsi takaisin hotellin pihaan.

Kauan kaivatun suihkun jälkeen jäähyväislounaalla istuin hiljaisena pöydän kulmassa ja nautin mielessäni ajatuksesta, että meillä olisi vielä edessä kolme päivää safarilla ennen kuin olisi aika astua lentokoneeseen ja jättää tämä kaunis maa – toistaiseksi.
Astuessani ulos ravintolasta oivalsin, että ensimmäistä kertaa viikkoon olin juuri syönyt aterian joutumatta säntäämään lähes välittömästi vessaan. Katsoin horisontissa siintävää Kilimanjaroa, joka tuntui olevan miljoonien kilometrien päässä ja tunsin taas kyynelten tekevän tuloaan. Heikki astui viereeni, katsoi kohti vuorta ja ennen kuin muu ryhmä purkautui ulos ravintolasta halaamaan hyvästiksi, hän kuiskasi:
– Se odottaa kyllä – ja me palaamme.

Kaunis Kilimanjaro

Page 1 of 4

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén