Category: huiputuksen epäonnistuminen

Kivet kengissäni –epäonnistumisen jaloa taitoa etsimässä

Vuorikiipeily opettaa epäonnistumista. Olen kiipeilyvuosieni aikana epäonnistunut useammalla tavalla kuin olisin saattanut kuvitella mahdolliseksi. On ollut sairastumisia, loukkaantumisia, myrskyjä, lumivyöryjä ja monia muita syitä, jotka ovat pysäyttäneet liput liehuen rinteeseen rynnänneen vuorenvalloittajan.

Epäonnistumiseen tottuu (ainakin vähän), mutta pettymys ei laimene. Minussa mittavampi mönkään meno tuntuu kaikkialla: happamana makuna kielellä, onttona tunteena vatsassa, haikeana harmaana kohinana ajatusten taustalla ja ärtymyksen nipistelynä mielialan helmoissa. Vaimennan sitä “epäonnistuminen kuuluu lajiin” -lausahduksilla ja vakuuttelen itselleni, että vuoret eivät katoa mihinkään. Käsittelen sitä kertaamalla mielessäni tapahtumia ja vaihdan ajatusten kuvakulmia varmistaakseni, että olen ajatellut kaikkea, ettei kyse ollut tekosyistä, huonosta valmistautumisesta tai silkasta laiskuudesta.

Meissä ihmisissä elää vahvana tarve vältellä negatiivisia tunteita. Mutta pettymys ei ole paha tunne, eikä sitä ole syytä yrittää tukahduttaa. Olen oppinut antamaan pettymykselle sen tarvitseman tilan. Jokaiseen vuoreen on sidottu suuri määrä aikaa, vaivaa, ajatuksia ja rahaa. Ei ole oikein odottaa itseltään, että panostuksien valuminen sormien lomasta ei tuntuisi kurjalta. Jokaisesta matkasta kertyy paljon arvokkaita oppeja ja hyviä muistoja, eivätkä ne häviä, vaikka tapahtumien sulattelu ottaakin aikansa.

Entä milloin pettymys loppuu?

Vähitellen harmin harmaat mainingit asettuvat. Tärkein kysymys minulle on, olisinko voinut muuttaa lopputulosta? Kun olen rauhassa muotoillut vastaukseni tuohon kysymykseen, leimaan mielessäni asian käsitellyksi. Minulle tärkeää on myös saada seuraava suunnitelma horisonttiin. Kun lentolippu takaisin ohueen ilmaan on sähköpostissa, henki kulkee taas helpommin. Se on lupaus tulevasta.

Pieleen meneminen tekee hyvää. Pienemmät kompastelut muistuttavat keskittymisestä. Kunnon kompurointi pysäyttää terveellisesti; polviltaan katsottuna tekeminen näyttäytyy eri kuvakulmasta.

Tekemättä jäänyt huiputus tarkoittaa, että vaikka pettymys olisikin käsitelty, tehtävä on kesken. Harmituksen poistuttuakin jäljelle jää pieni pistely, joka huomaamattomasti hiipii iholleni, kun tapahtunut nousee mieleen. Se katoaa vasta, kun olen valmis. Jokainen vuori, jonka huippua olen onnistumatta tavoitellut, on kivi kengässäni, kunnes tehtävä on onnistunut, menipä siihen vuosi tai vuosikymmen. Toiset noista kivistä ovat lähes vaivattomia karheita hiekanjyviä varpaiden välissä – niiden kanssa ei ole kiirettä. Toiset kivet taas ovat pistäviä, nopeampaa toimintaa vaativia sorankappaleita kantapään alla. Mutta nekään eivät ole pahasta. Rakkaat kivet kengissäni ovat kesken olevan matkani virstanpylväitä ja viestejä siitä, että vuoria ei ole ainoastaan takanapäin.

Vaikka monenlaisia epäonnistumisia Vuorenvalloitus-seikkailuihin on mahtunut, kertaakaan aiemmin en ole palannut kotiin ilman yhtään huiputusta. Kyllä, luit oikein: hartaasti odottamani matka Kaukasukselle kääntyi kiipeilytavoitteiden näkökulmasta suureksi epäonnistumiseksi. Aika näyttää, millaisiksi kiviksi kengissäni Mount Layla ja Ushba muodostuvat.

Kitkerinäkin nämäkin vuorimuistot ovat minulle rakkaita, ja tietenkin kerron, mitä tapahtui. Tarina alkaa muutaman päivän kuluttua!

Ushba Mount Laylalta katsottuna: lähellä, mutta niin kaukana (etelästä päin näkyy vain eteläinen huippu)

Voisiko se tapahtua sittenkin?

– Jos me Ojos del Saladolle uudelleen mennään, se pitää kyllä kiivetä eri tavalla kuin viime kerralla.

Käännyin kuin salaman iskemänä tuijottamaan kiipeilypariani. Heikki ei katsonut minuun, vaan tuijotti eteensä suu tiukkana viivana ja silmissä utuinen katse, joka ei näe mitään, sillä se katsoo näkökenttää kauemmas.

“Kuollut lehmä on maannut Laguna Verde -leirin portin pielessä jo kymmeniä vuosia. Autiamaa on muumioinut sen. Se muistuttaa siitä, ettei täällä selviä mikään, ” kertoi oppaamme Cristian.

Oli myöhäinen, talvinen arki-ilta, ja istuimme kotisohvalla katsomassa Netflixiä. Ei mitään puhetta vuorista tai kiipeilystä. Itse asiassa olin viime aikoina kokenut pientä tuskastumista, sillä vuoret tuntuivat olevan kovin kaukana. Halusin kiivaasti päästä jo kiinni systemaattiseen harjoitussuunnitelmaan, joka muodostaisi selkeän polun kohti ensi kesässä lepäävää Eiger-maalia.

Mutta Ojosista ei oltu puhuttu mitään.

Vuosi sitten jouduimme perääntymään Atacamassa sijaitsevan maailman korkeimman aktiivisen tulivuoren rinteeltä 6200 metrin korkeudesta, sillä Heikki oli todella huonossa kunnossa. Kahden viikon valmistautumiskiipeily todella haastavissa olosuhteissa ja unelma huiputuksesta valuivat sormiemme lävitse kuin autiomaan suolainen hiekka, kun Heikki kaatui evakuointimaasturin takapenkille harhaisena ja hädin tuskin pystyen puhumaan.

Huiputuksen epäonnistuminen on aina kova pala. Heikistä oli huokunut tukahdutettu raivo, kun hän myöhemmin analysoi kokemusta, syitä ja seurauksia. Hän oli todennut, etteivät tämänkaltaiset vuoret olleet häntä varten. Poissa olivat olleet jylhät, lumiset jyrkänteet. Oli ollut vain hiekkaa, hiekkaa ja vielä kerran upottavaa, tahmeaa hiekkaa. “Paskahiekkakakuiksi” hän niitä suutuspäissään oli nimittänyt.

Näkymä Santa Rosan leiristä

Olin pystynyt samaistumaan hänen tunteisiinsa. Reissun aikana olin minäkin saanut oman osuuteni kuivan, yhtä aikaa pistävän kuuman ja hyytävän kylmän, suolaisen autiomaan musertavasta vaikutuksesta. Oppaamme Cristian oli ennakkoon varoittellutkin, että suuri osa kiipeilijöistä keskeyttää, ei korkeuden – vaan loputtoman tuulen ja musertavan ympäristön vuoksi. Se oli tuntunut oudolta. Miksi joku antaisi periksi tuulelle?

Mutta Atacama oli antanut minun maistaa omaa lääkettäni. Mulas Muertas -tulivuorta kiivetessämme olin hoiperrellut rinnettä ylös pysähtyen muutaman kymmenen metrin välein tyhjentämään kouristelevan vatsalaukkuni kivikkoon. Jatkuva nestehukka, kivistävä päänsärky ja loputon kipu vatsassa olivat olleet kiipeilykumppaneitani. Ulkona oli ollut lähes + 40 astetta, teltassa lämpötila oli noussut kirjaimellisesti saunalukemiin. Samaan aikaan viima oli ollut niin kylmä ja täynnä suolaa, ettei ilman paksuja vaatteita ja kasvosuojausta kunnolla pystynyt hengittämään tai pärjännyt ulkona. Hiekkaa. Kaikkialla hiekkaa.

Suolajärvellä

Laskeuduttuamme Ojos del Saladolta aikaisin olimme lohduttautuneet käyttämällä jäljelle jääneen matka-ajan tekemällä upean roadtripin halki Chilen. Matkan aikana olimme käyneet loputtomia keskusteluita tapahtuneesta. Mutta paluusta ei oltu puhuttu kertaakaan.

– Ei kaikista vuorista tarvitse pitää, ei kaikkia vuoria tarvitse huiputtaa, olin toistellut Heikille ja ollut jopa huolissani, haluaisiko hän kiivetä enää mitään.

Suolajärven kosteikon ylitystä

Olimme palanneet Suomeen. Seuraavana kesänä kiivenneet uskomattoman Matterhornin. Tehneet seuraavia suunnitelmia. Ojos del Saladosta ei puhuttu.

Kunnes nyt. Ilman ennakkovaroitusta asia oli pöydällä. Tunsin oudon tykytyksen sydämen tietämillä, kevyen muljahduksen vatsassani. Tuskin saatoin hengittää, kun katselin kiipeilyparini sivuprofiilia ja odotin, mitä oli tulossa seuraavaksi:

– Haluaisin kiivetä sen mahdollisimman alhaalta asti. Minua vaivaa strategia, että ajellaan maasturilla vuorelta toiselle akklimatisoitumassa, ja sitten päädytään johonkin viiteen tonniin basecampiin, jossa ensimmäisen kerran astutaan Ojosin rinteelle.

Heikki hyppäsi suoraan kiipeilystrategiaan. Hänen ei tarvinnut kysyä, halusinko. Luulen hänen tienneen koko ajan, että halusin palata, vaikken sitä ääneen sanonut. Tiesin paremmin.

Maailmassa on paljon kiipeilijöitä, joille pelkästään vuorelle pääseminen riittää, ja huiputus on täysin sivuseikka. Minä en ole sellainen – ei Heikki liioin. Huiputus ei ole tärkein asia kiipeilyssä. Mutta tärkeä se on. Minulla kesti lähes vuoden hyväksyä, mitä tapahtui ensimmäisellä yrityksellämme Elbrusilla (tarina täällä: Matka kohti Mount Elbrusia alkaa). Saman verran aikaa pyörittelin mielessäni “entäs jos” -skenaarioita Kilimanjarolta (se tarina täällä: Puhuiko Attenborough totta? – Tervetuloa Tansaniaan), vaikka järjellä ajatellessani ymmärrän täysin, että kiivettyäni viikon kovassa vatsataudissa ja kuumeessa, olin ollut kertakaikkiaan liian heikko päästäkseni huipulle asti. Mutta järjestä viis, pettymys, suuttumus, loukattu ylpeys – ne on kaikki käsiteltävä ennen kuin aidosti hyväksyä tapahtuneen ja tietää, mitä haluaa. Ne ottavat aikaa, eikä niitä voi hoputtaa.

Loistava Ojos del Salado -tiimi viime reissulta: vasemmalta oikealle: Khai, Fredrik, Patrick, Alistair, Thomas, minä ja Heikki sekä oppaamme Cristian ja (Super-)Mario

Niinpä nyt, hiukan yli vuosi Ojos del Saladolta paluun jälkeen, Google Earth oli auki edessämme. Näytti, että Argentiinan puolelta voisi vaelluksen aloittaa noin 60–80 kilometrin päässä vuoresta. Vaeltaa maltillisin päivämatkoin kohti Ojosia ja hiljalleen nousta ylös sen rinnettä. Ehkä?

Tarvitsimme apua ja neuvoja – paikallisen oppaan, joka puhuisi riittävästi englantia. Tovin etsinnän jälkeen löytyi muutama opas, joille laitoimme Google Translatella espanjaksi käännetyn viestin, jossa kuvasimme ideaa “onko tässä mitään järkeä” -teemalla.

Pari päivää meni. Ensimmäiset kaksi toimijaa tarjosivat ajatuksemme sijaan samaa pakettia kuin jonka kiipesimme viime kerralla.
Mutta kolmas, Matoco-niminen opas vastasi: “Vau mikä suunnitelma! Ehdottomasti haluaisin olla järjestämässä tällaista reissua. Tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni reittiä ja logistiikkaa. Palaan pian asiaan.”

Nyt odotan tuota sähköpostia kuin kuuta nousevaa. Unelmakuva Ojosin huipulta; autiomaa jalkojeni juuressa tuhansissa satukirjamaisissa väreissä, ryöppyää geysirmäisenä suihkuna esiin mieleni perukoilta, jonne olin sen piilottanut. Se läikehtii kuin vuorovesi, väreilee kuin kuuma taivaanranta. Aaltoilen sen mukana, nautin toivosta ja jännityksestä.

Voisiko tämä tapahtua?

Voiko vuoren huiputtaa vain tahdonvoimalla? – toinen huiputusyritys Elbrusilla

Base campiin laskeutuminen, lääkitys, nesteytys ja uni helpottivat oloa. Päivän lähestyessä iltaa mielikuvat kymmenen tunnin takaisesta romahduksesta rinteessä alkoivat tuntua etäisiltä. Edelleen päänsärky jyskytti ohimoilla, ja olo oli heikko, mutta palautuminen tuntui tapahtuvan nopeasti. Kun illan suussa pidimme kiipeilyparini Heikin ja ryhmänjohtaja Tommin kanssa palaverin, ilmoitin halukkuuteni uuteen huiputusyritykseen.

Ryhmänjohtaja Tommi antoi luvan ja sanoi aavistelleensa, että haluaisimme yrittää uudelleen. Päätimme kuitenkin Heikin kanssa, että tällä kertaa hyväksyisimme moottorikelkkakyydin 4800 metriin ja pyrkisimme siitä huipulle 5642 metriin. Päätös ei ollut helppo, vaikka syy oli selkeä: voimien säästäminen. Vaikka kiipeäisimme base campista ja onnistuisimme, huiputus ei Heikin ja minun arvojen mukaan olisi “pätevä”. Mielestämme vuoret pitää kiivetä laaksosta huipulle, ja olimme jo aiemmin taipuneet vastaanottamaan hissi- ja lumikissakyydin laaksosta base campiin, sillä reissuohjelman mukainen aika ei olisi riittänyt koko matkan nousuun jalan. Emme siis kuitenkaan saisi aitoa huiputusta, se kirveli. Silti mieli paloi rinteelle; ehkäpä pääsisin kokemaan uuden korkeuden ja saisin positiivisen kokemuksen kahden ikävän päivän jälkeen.

Totuuden nimissä myönnettäköön, että illan suussa olin vielä hiukan epävarma ja olo oli hutera. Mutta tämä oli niitä “takaisin satulaan” -hetkiä. Halusin onnistua edes vähän. Ja halusin, että Heikki pääsisi edes hiukan ylemmäs, sillä minua raastoi ajatus siitä, että hän oli joutunut luopumaan edellisen yön huiputusmahdollisuudesta vuokseni.

Tommi löysi meille uuden oppaan, Aleksein, noin viisissäkymmenissä olevan kokeneen vuorikiipeilijän ja vuoristo-oppaan. Olimme innoissamme Aleksein kanssa kiipeämisestä. Olimme nimittäin kiinnittäneet häneen huomiota miehen saapuessa base campiin edellisenä päivänä. Hänen rauhallisessa ja viileässä olemuksessaan oli jotain sellaista, että nimesimme hänet salaa James Bondiksi. Kun myöhemmin puhuimme Aleksein kanssa, totesimme osuneemme varsin oikeaan. Miehellä on melkoinen määrä vuoria meriittilistallaan ja meidät tenhonneen Usbankin hän on kiivennyt muutama vuosi sitten – soolona tietenkin.
Nyt Aleksei oli saapunut Elbrusille viedäkseen huipulle mukavan saksalaisen pariskunnan, joka mieluusti “lainasi” meille opastaan, sillä heillä oli edessä vielä yksi akklimatisoitumispäivä ennen huiputusyritystä.
– I was going to do some physical training tomorrow. But I can go up as well, totesi Aleksei bondimaisen viileästi hymyillen.

Niin Heikki ja minä valmistauduimme uuteen huiputusyritykseen: huolsimme ja pakkasimme varusteet, tankkasimme ruokaa ja nestettä sekä lepäsimme. Juttelimme pitkään edessä olevasta kiipeämisestä: pureskelimme pettymystä, nieleskelimme ylpeyttä (arvomaailman vastaisesti valittu moottorikelkkakyyti korpesi molempia, vaikka koimme sen turvallisimmaksi vaihtoehdoksi) ja sovimme pelisääntöjä. Heikki vannotti minua olemaan rehellinen ja avoin olotilastani ja lupasin sen tehdä.

Kun menin nukkumaan joskus seitsemän maissa illalla, olo oli huolestunut ja mieli täynnä sekavia ajatuksia. Kuuntelin vuorituulen ujellusta metallikontin kulmissa ja lupasin itselleni, että olisin valinnoissani edellistä yötä viisaampi.

Päivä 7: Toinen huiputusyritys 

Kun herätyskello soi 01.30, olin ensin hetken hämilläni. Sitten edellisen vuorokauden tapahtumat
syöksyivät takaisin mieleen ja addrenaliini ryöpsähti vereen. Tunnustelin vointiani. Tuntui hyvältä. En ollut vahvimmillani, mutta toimintakuntoinen, ja keho tuntui paljon paremmalta kuin aiemmin.

Janiina Ojanen Elbrusilla
Valmiina toiseen huiputusyritykseen?

Heikki liikkui pimeässä kontissa ja kokosi varusteitaan. Otsalampun himmeässä punaisessa hohteessa hänen kasvonsa näyttivät hiukan turvonneilta ja kiiltäviltä. Kuiskaten kysyin vointia, ja hän totesi, että flunssa taitaa olla tulossa. Yöllä oli kuulemma ollut vähän lämpöä. Kosketin hänen olkavarttaan, ja paidan hiha oli märkä hiestä. Heikki sanoi olevansa valmis huiputusyritykseen ja lempeästi torjui ehdotukseni lepäämään jäämisestä. Mielessäni kävi ajatus, että oma epävarmuuteniko tässä nyt kummitteli ja yritti saada minut löytämään syitä perääntyä.

Ovelta kuului hiljainen koputus. Oli aika mennä.

Niin me astuimme pimeään Kaukasuksen yöhön, jossa moottorikelkka seisoi moottorit uristen odottamassa. Kuljettajan istuimella istui mustiin pukeutunut mies, jonka kasvot oli kokonaan peitetty commando-pipolla ja peiliaurinkolaseilla yön pimeydessäkin. Kiipesin jännittyneenä miehen taakse kelkan kyytiin, ja Heikki nousi takimmaiselle paikalle. Kelkka veisi meidät 4800 korkeusmetriin ja palaisi sitten noutamaan oppaamme Aleksein. Hassua, että tuhannen vertikaalimetrin matkaan menisi kelkalla viitisentoista minuuttia, kun jalan sitä kiivettiin tuntikausia. Sain hädintuskin peukut pujotettua istuimen takana olevan kiinnikeremmin taakse, kun paiskauduin Heikkiä vasten kelkan syöksähtäessä matkaan.

Vaikka en arvosta moottorikelkan käyttöä osana vuorikiipeilysuoritusta, yöllinen ajo jyrkkää vuorenrinnettä ylös tallentui lähtemättömästi mieleen. Vauhti oli vieläkin nopeampi kuin olin osannut odottaa, ja kelkka poukkoili töyssyjen yli välillä jopa holtittoman oloisesti. Kuljettaja oli juuri niin hurjapäinen kuin muutkin rinteellä näkemämme, ja koska väylä oli nyt tyhjä, antoi hän palaa mielensä mukaan. Valokeila ahmi lumista, pöllyävää väylää, ja tähdet valaisivat kaukaisuudessa etuvasemmalla ylväänä kohoavan Elbrusin läntisen huipun, jota kohti taas matkasimme mieli toiveikkaana. Yö oli edellisen lailla kirkas, vain tuuli oli hiukan voimakkaampi. Se tuntui hyvältä, ja pari kertaa päästin tahtomattani pienen hihkaisun kelkan lennähdellessä töyssyjen yli.

Juuri kun tempoilevan kelkan kyydissä pysyttely täydessä kiipeilyvarustuksessa alkoi tuntua tukalalta, menopelimme pysähtyi Pashtuhovan kivien yläpäähän. Kompuroimme ylävuoristokengissämme kyydistä, ja kelkka katosi pimeään noutamaan opastamme. Säädimme varusteita, ja valmistauduimme lähtöön hiljaisina. Minua jännitti. Heikki tuntui kärsimättömältä, jopa hiukan pahantuuliselta.

Aleksei saapui ja asetuimme jonoon; Aleksei, minä ja Heikki. Tuntuipas mukavalta olla näin pienellä porukalla. Katsoin edessä olevaa rinnettä ja vaikka oloni oli hyvä, olin salaa vähän helpottunut, että juuri tänä yönä emme olleet kiivenneet alhaalta asti. Seinämä näytti pitkältä ja jyrkältä, ja luottamukseni oman kehoni suorituskykyyn oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Viidentuhannen metrin kohdalla rinteessä on lumihankeen vajonnut lumikissa, jolla joku oli joskus yrittänyt ajaa huipulle. Menopeli oli hyytynyt viiteen tonniin ja kuten niin usein vuorilla, toimintakyvyttömien asioiden tuominen alas on hankalaa. Niinpä lumikissa oli jäänyt niille sijoilleen ja toimii nyt kiipeilijöiden maamerkkinä. Siihen kiinnitin katseeni. Miten se näyttikin niin pieneltä, vaikka matkaa oli vain parisen sataa vertikaalimetriä?

Rinne oli jyrkkä, ja mietin pariin otteeseen, miksi meitä ei laitettu köysistöön. Kuitenkin Aleksein rauhallinen tahti ja askellukseeni palannut vakaus rauhoittivat mieleni. Kuljin Aleksein takana leveää siksakia rinnettä ylös ja huomasin parhaan rytmin löytyvän, kun asetin jäärautani täsmälleen hänen askeliinsä. Kuu paistoi ja kylmä vuorituuli lauloi rinteellä haikeasti. Jalat tuntuivat vahvoilta, hengitys kulki vaivattomasti, ja ilo valtasi mieleni. Annoin itseni vajota siihen ihanaan oloon, jonka löydän kiivetessäni.

Kun tunnin kuluttua pysähdyin tauolle, oli Heikki jäänyt nousussa jälkeen. On täysin normaalia, että kiipeilijät nousevat eri kohdissa omaa tahtiaan, ja usein nousun alku on erityisen raskaan tuntuista, kun keho ei ole vielä löytänyt kiipeämisen rytmiä. Mutta kiipeilyparini on aina vahvempi ja nopeampi kuin minä. Siksi hänen hidas tahtinsa ja tiheät pysähdyksensä saivat levottomuuden nostamaan päätään mielessäni. Toistin oppaallemme Heikin sanat yöllisestä kuumeilusta. Aleksei kohautti olkiaan. Sitten hän varmisti minun vointini, jota hän oli kysellyt noin puolen tunnin välein. Olin kuitenkin pysynyt koko matkan hänen kannoillaan ja kiivennyt vahvasti.

Käännyin uudelleen katsomaan taakseni ja kysyin sukelluksessa käytetyllä ok-merkillä (kädet kohotetaan o-kirjaimen muotoon pään yläpuolelle) muutaman kymmenen metrin päässä etenevältä pariltani, oliko kaikki kunnossa. Hän nosti kätensä samanlaiseen ok-merkkiin kuitaten kaiken olevan kunnossa. Matka jatkui hitaasti. Saavutimme hautautuneen lumikissan aamun kajon kurkistaessa jo esiin vuorten takaa. Aikaa oli kulunut aiottua enemmän, mutta päätimme olla kiirehtimättä turhaan ja pidimme hiukan pidemmän tauon. Hiukan vaisusti juhlimme uutta tuhatlukua molempien kiipeilymittarissa skoolaamalla teemukeilla.

Auringon noustessa Elbrusin huipun varjo muodostaa pyramidin Kaukasuksen taivaalle

Vielä lyhyt jyrkkä nousu ja sen jälkeen siirryimme Elbrusin eteläisen huipun (joka on vain noin 20 metriä läntistä huippua matalampi) varjosta vuoren poikki kohti satulaa kulkevalle traverselle. Traversen maisema on huikaiseva: todellinen Kaukasuksen panorama. Ympäröivät vuoret ja pilvet olivat selvästi alempana ja esiin noussut aurinko sai maiseman hohtamaan niin kauniina, että oli lähes mahdotonta uskoa, että olin oikeasti keskellä näin valtavaa kauneutta. Aurinko alkoi lämmittää selkää mutta viimainen vuorituuli varmisti, ettemme voineet luopua paksuista toppavaatteista ja kasvoja suojaavista maskeista.

– Olo ei ole mikään maailman paras, mutta hyvin minä pärjään, kun tulen vähän hitaammin, parini vastasi, kun seuraavalla tauolla taas tenttasin hänen vointiaan. Vähentääkseen huoltani hän väläytti tutun leveän hymynsä, ja hetken tunsin itseni hössöttäväksi kanaemoksi. Ehkä edellisen yön vaikutus tuntui vielä ja huolehdin turhaan?

Totuus kuitenkin oli, että Heikki liikkui jatkuvasti hitaammin. Ilmaisin jälleen huoleni Alekseille, joka silmäili Heikkiä arvioivasti, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Niinpä aloin itse seurata Heikkiä ja aina kun kiipeilyparini jäi tietyn matkan verran taakse, pyysin Alekseilta taukoa, jonka aikana tyrkytin Heikille hänen oman tankkauksensa lisäksi teetä ja kun lähdimme liikkeelle, työnsin hänelle karkkia suuhun tukeakseni energioiden säilyttämistä.

Yli viiden tuhannen metrin korkeuden vaikutusta liikkumiseen ei pidä väheksyä, mutta oloni nyt huomattavasti parempi kuin viime syksynä Mont Blancin (4810 m) viimeisillä sadoilla metreillä, vaikka olimme nyt selvästi korkeammalla. Traverse oli minulle suuri nautinto. Jyrkin ja tuulisin kohta kuljettiin köysistössä, ja pienen ryhmämme rytmi vakiintui Heikin askellukseen: neljä askelta eteen, pysähdys ja kaksi hengenvetoa, neljä askelta, pysähdys ja kaksi hengenvetoa ja niin edelleen.

Aamun edetessä minulle kävi tutuksi yksi Elbrusin ominaisuus: tällä vuorella ei ole yhtään lyhyttä etäisyyttä. Traverse tuntui jatkuvan loputtomiin ennen kuin käännyimme vuoren huippujen väliselle tuuliselle rinteelle, ja satula ilmestyi näköpiiriin. Jännittävä näky sai minut nauramaan ilosta; olimme jo lähellä!
Tuuli oli nyt entistä navakampi, ja viiltävät viimaiset puuskat kuljettivat mukanaan lumipöllähdyksiä huipulta. Oli jatkuvasti pidettävä varansa, tai äkillinen voimakas puhallus veisi tasapainon ja alla olisi kilometrien pudotus jäistä rinnettä. Mutta samaan aikaan noiden puuskien huipulta tuomat lumikiteet suukottivat auringon paahteessa kuumentunutta poskea virkistäen.

Kiipeämisen iloa varjosti alati kasvava huoli. Heikki sanoi sinnikkäästi olevansa kunnossa, mutta vaikka hänen silmänsä olivat suojalasien peitossa ja kasvo maskin suojassa, tunnistin muutoksen. Ääni ei ollut enää iloinen ja askel oli muuttunut huojuvaksi. Hän otti vastaan tarjomani teen ja suklaan, muttei enää aktiivisesti yrittänyt itse tankata kunnolla.

Olen myöhemmin miettinyt, miksi Aleksei ei tuntunut aiemmin reagoivan toistuviin huolenilmauksiini. Ehkä se on kulttuuriero. Nyt kuitenkin sovimme, että päästessämme kapealta polulta satulaan pitäisimme kunnon tauon ja tarkistaisimme tilanteen.

Saavuimme Elbrusin kahden huipun väliseen satulaan 5350 metriin. Heikki horjui paikalle selkeästi meitä jäljessä ja hädin tuskin pysyi pystyssä. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että tauko auttaisi. Vilkaisin epäuskoisesti edessä olevaa jäistä jyrkkää seinämää pitkin kulkevaa nousua, joka olisi viimeinen parin tunnin rypistys ennen huipulle nousua.

Viidentoista minuutin kuluttua Heikki oli edelleen huonossa kunnossa. Hän tuijotti jäistä seinämää ja vaikka hänen kasvojaan en voinut kunnolla nähdä, saatoin aistia hänen sisäisen kamppailunsa. Hän toisteli pystyvänsä siihen, jos vaan tarpeeksi hitaasti mentäisiin. Hän oli kuitenkin jo tunnustanut minulle vointinsa olevan todella huono: huimaus ja aistiharhat veivät koordinaatiokykyä ja edellisen yön kuumeilu oli vienyt nestetasapainon ja voimat.

Asetuin polvilleni maassa istuvan Heikin eteen ja kerroin rehellisesti ja suoraan, ettei hän tule selviämään rinteestä. Kävimme pitkän keskustelun arvomaailmasta ja elämän tärkeistä asioista. Tunnen kiipeilyparini ja tiesin hänen tarvitsevan aikaa tehdä päätös itse. Vahva kuin härkä hän on – paitsi keholtaan, myös tahdonvoimaltaan – ja niinpä kestikin hyvän tovin, kun mies istui maassa kasvot polvien väliin painettuina ja taisteli itsensä kanssa. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi hiljaisella äänellä, että hän oli valmis jättämään huiputusyrityksen kesken.
– Kiitos, sain sanottua ja pyyhin helpotuksen kyyneleet äänestäni niin hyvin kuin taisin.

Aleksei totesi minun olevan huiputuskunnossa ja että hänen arvionsa mukaan pääsisin viimeisen nousun suhteellisen nopeasti. Niinpä Aleksei ehdotti, että Heikki jäisi odottamaan satulaan Aleksein huipulta pian palaavaa kollegaa ja aloittaisi paluumatkan tämän tiimin kanssa. Saisimme heidät luultavasti kiinni ennen kuin he ehtisivät traversen loppuun.

– Minä en mene ilman Heikkiä. Me menemme huipulle sitten, kun pääsemme sinne yhdessä. Se vaan ei tapahdu tänään, yritin lastata kaiken tahdonvoimani ääneeni, kun Heikki kääntyi katsomaan minua kehoittavasti. Vaikka pettymys kouri vatsassani, missään tapauksessa parin jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto.

Heikki hyväksyi kantani hetken nurinan jälkeen, kun olin vedonnut hänen toimineen samoin vain vuorokautta aiemmin. Aleksei oli äimistynyt ja toisteli useita kertoja minun pääsevän huipulle ja kuinka lähellä se oli. Toistin yhä uudelleen Heikin ja minun huiputtavan tai olevan huiputtamatta tiiminä. Lopulta Aleksei kohautti hartioitaan ja kääntyi takaisin kohti traversea.

Paluumatka oli pitkä ja vaikea. Heikki heikkeni edelleen, ja pyysin Alekseita ottamaan hänet köyteen jo huomattavasti ennen traversen haastavimman osuuden alkua. Olin huolissani miehen horjuvasta askeleesta. Aleksei kieltäytyi. Niin kai se on, että jos yli yhdeksänkymmentäkiloinen mies putoaisi, ei häntä tällaisella rinteellä taitaisi mikään pysäyttää. Nielin raivon ja hätäännyksen ja aloin valvoa Heikin jokaista askelta. Juttelin hänelle pitääkseni hänet virkeänä ja kyselin kysymyksiä. Pyysin tauon joka kerta, kun Heikki horjahti. Istutin hänet hankeen muutamaksi minuutiksi, annoin teetä ja suklaata.

Paluumatkalla

Katsellessani edessäni laahustavan kumppanini selkää, kävin mielessäni läpi yön tapahtumia: hänen uupuneita kasvojaan kontissa ennen huiputukseen lähtöä, hermostuneisuutta lähtötilanteessa ja kaikkia niitä merkkejä, joista meidän olisi pitänyt ymmärtää, ettei tänäänkään ollut meidän päivämme.  Meidän molempien haaste taitaa olla se, ettemme täysin tunnista omia rajojamme – tai ehkä ennemminkin hyväksy niitä. Tämä olisi pitkällisen peiliin katsomisen paikka.

Nyt kuitenkin saatoin vain tehdä parhaani, että parini pääsisi turvallisesti alas base campiin. Synkissä tunnelmissa pieni tiimimme vaelsi koko matkan alas base campiin ja majoituskontillemme, josta muu kiipeilyryhmä oli jo lähtenyt laskeutumaan alas vuorelta. Autoin parini nukkumaan ja aloin valmistella alas lähtöä: kuivasin ja pakkasin molempien varusteet ja etsin sinä päivänä vuorelta lähtevän oppaan, jonka mukana meidän oli määrä laskeutua.

Olimme epäonnistuneet. Sekä huiputuksessa että oman vointimme arvioinnissa. Kahdesti. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta todellinen kysymys kuitenkin oli, olimmeko oppineet mitään?

Janiina Ojanen ja Heikki Kauppinen Elbrusilla
Korkein saavuttamamme piste Elbrusilla oli satulassa 5350 metriä

Uudet polut johtavat tähtiin?

Joskus siinä, miten ja missä järjestyksessä elämän valinnat ilmestyvät eteemme, on jotain lähes kohtalonomaista. Silti en usko “elämä kantaa” -tyyppiseen asioiden järjestymiseen tai hyvään onneen.
Minä ajattelen, että jokainen rakentaa oman onnensa ja kohtalonsa. Kun päätämme haluta jotain, alamme (tiedostaen ja usein myös tiedostamatta) ohjata elämäämme tuota tavoitetta kohti ja tehdä valintoja, jotka tukevat sen saavuttamisessa.
Onnistumiseen vaikuttavat tietenkin myös ulkoiset asiat, kuten muut ihmiset ja olosuhteet. Välillä kontrollimme ulottumattomissa olevilla tekijöillä on jopa ratkaiseva merkitys. Silti en suostu siirtämään vastuuta onnistumisesta tai epäonnistumisesta sattuman varaan. Vaikka esimerkiksi epäonnistumiseen johtaneisiin syihin kuuluisi hallintani ulkopuolella olevia tekijöitä, eniten vaikutusta on sillä, miten itse toimin. Teen parhaani (ja jos en, se on taas toinen juttu, mutta edelleen itsestäni kiinni). Jos se ei riitä,  pitää oppia epäonnistumisesta ja tehdä uudelleen – tai tehdä jotain muuta. “You win or you learn” sanoo vanha sanontakin.

Epäonnistuminen on myös suhteellista ja monesti todellinen kysymys on, miten se määritellään. Esimerkiksi ensimmäisenä kiipeilyvuotenani vaaralliset sääolosuhteet estivät Mont Blancille menon kokonaan. Sen voisi nähdä huonosta onnesta johtuvana epäonnistumisena. Mutta vuorikiipeilylajiin kuuluu sopeutuminen sää- ja tilannemuutoksiin. Niinpä muutimme lennossa suunnitelmaa, ja kiipesimme Blancin sijasta Monte Rosalle. Huiputin vuoren ja koin onnistuneeni. Polku alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseen oli odotettua pidempi, mutta seuraavana vuonna palasin Mont Blancille ja pääsin huipulle.

(Sivumainintana muistuttaisin myös, että samalla tavalla on väheksyvää selittää jonkun toisen onnistumista hyvällä onnella. Oikeassa paikassa oikealla hetkellä olemiseenkin on johtanut sarja aiempia valintoja.)

Tämä ei missään tapauksessa ole ylemmyydentuntoa. Päinvastoin. Nimittäin tavoitteen saavuttamisen kauneus piilee sen rujoudessa: usein kyse on ennemminkin halusta yrittää uudelleen ja oppia erehdyksistä kuin siitä, että asiat onnistuvat ensimmäisellä yrityksellä. Nimittäin yleensä ne, jotka tekevät paljon, tuppaavat onnistumaan – ennemmin tai myöhemmin. Ulkopuolinen vain ei välttämättä näe, paljonko karmit kolisevat matkan aikana.

Miksikö pohdin näitä?
Viime kesänä havahduin alati vahvistuvaan tunteeseen, että tarvitsen muutoksen – tai oikeastaan useampia. Olen aika intuitiivinen ihminen ja siksi en pidä tuota levotonta oloa pahana. Se tarkoittaa, että ollaan tultu tienhaaraan ja on valintojen aika. Kun edellisen kerran tunsin tuota levottomuutta, alkoi prosessi, jonka seurauksena kaksi vuotta myöhemmin löysin itseni Mont Blancin huipulta.

Kyse ei ollut suunnan muuttamisesta. Olin jo pitkään tiennyt kurssin olevan pääpiirteiltään oikea. Mutta polkuni tuntui kiemurtelevan loputtomasti ja se turhautti. Aiemmin sopivat asiat tuntuivat nyt erilaisilta, enkä oikein osannut sanoa miksi. Kesti hetken oivaltaa, että maailmani ei ollut muuttunut. Mutta minä olin.

Niinpä Mont Blancilta palatessani tein päätöksiä tulevaisuuden suhteen. Mont Blanc -unelma toteutuessaan ei jättänyt tyhjiötä, vaan kasvoi ja jalostui entistä suuremmaksi: Parin kuukauden kuluttua tavoittelen Elbrusin huippua. Syksyllä suunnitteilla on käydä trekkaamassa Mount Fujilla Japanissa. Listallani vuoroaan odottavat myös ovat Kilimanjaro, Aconcagua ja Denali.

Sanotaan, että suuret asiat elämässä harvoin saapuvat yksin. Niin kävi nytkin. Polku viime syksystä tähän päivään on ollut polveileva ja välillä raskaskin. Olen saanut ja joutunut priorisoimaan asioita ja ajankäyttöäni, hyväksymään oman rajallisuuteni ja tunnistamaan vielä käyttämättömät voimavarani ja potentiaalini.

Mutta suunta on säilynyt. Viiden viikon kuluttua lähden kohti Euroopan mantereen korkeimman vuoren, Elbrusin huippua. Askelissa mukana kiipeilyparinani kulkee Heikki, johon tutustuin Mont Blancilla. Kaukasuksen lumihuipun lisäksi kesän aikana sukellan hänen kanssaan Portugalin rannikolla ja jatkan – vielä toistaiseksi huteria – askelia sukelluksen opettelun kanssa.

Vuorten huipuille, merten syvyyksiin – joten miksipä ei tähtiin?

Viime syksynä törmäsin suomalaisen Cohu Experience -nimisen yhtiön Space Nation -konseptiin, jonka tavoitteena on tarjota meille jokaiselle mahdollisuus oppia avaruusmatkailun vaatimia taitoja ja matkustaa avaruuteen. Suuri tavoite kaupallisen astronauttiohjelman takana on vielä avaruusturismiakin suurempi: se on sekoitus ihmisen unelmien toteuttamista, oman täyden potentiaalin tunnistamista ja käyttöön ottamista sekä ihmiskunnan paremman huomisen tavoittelua. Space Nation oli käsittämättömän kiehtova, ja lumoutuneena aloin seurata heidän matkaansa.

Taas kerran yksi asia johti toiseen, ja huhtikuun alussa aloitin uuden työn Space Nationin viestinnän johtamisen parissa. Nyt kolmannen työviikon jälkeen olen käsissäni olevasta haasteesta hiukan häkeltynyt mutta innoissani: minä todella teen töitä joka päivä edistääkseni ihmisten mahdollisuutta kehittää itseään ja tavoitella unelmiaan!

Muutos on hyvästä. Tänään peilistä minua katsoo hyvin onnellinen nainen sydän tyynenä ja mieli täynnä jännitystä uusien seikkailujen edessä. Valinnat on tehty. Polku piirtyy selkeänä edessä. Mennäänkö?

p.s. Jos haluat tutustua Space Nationiin, kurkkaa www-sivumme ja Facebookimme.

Tyttäreni Negevin autiomaassa Israelissa talvilomamatkallamme

Vuori sanoo viimeisen sanan – aina

Sininen hämärä väistyi harmaan syyskuun aamun tieltä. Seisoin Gran Paradison jäätikön laidalla kiristämässä jäärautojen remmejä, kun vuoren huipun ympärille pakkautuneet pilvet näyttivät alkavan valua alas rinnettä kuin laava. Ne vyöryivät meitä kohti, ja samassa niskaamme putosi rakeiden ja veden sekainen kuuro. Kumarruin uudelleen ja jatkoin toiveikkaana jäärautojen kiinnittämistä. Ehkä tämä ei haittaisi.

Toiveeni oli turha, sillä samassa ilman halki kantautui oppaamme tiukalla äänellä antama komento:
– We are going down. Now!

Suoristin selkäni ja katselin sateen ja utuisen harmauden läpi kiipeilytiimin jäsenten kasvoja. Heidän ilmeistään saatoin lukea saman jyrisevän pettymyksen kuin joka möyri sisälläni. 

– Ehdinkö ottaa jääraudat pois vai onko kiire? joku varmisti.

Pettynyt sumussa


Oli meitä siitä varoitettu ja tiesimme jo lähtiessä, että sääennuste oli huono. Gran Paradison huiputuksen onnistumisen todennäköisyys pyöri jossain pienen ja olemattoman välimaastossa. Mutta se ei estänyt meitä nousemasta aamuyön tunteina ja vaeltamasta jyrkällä rinteellä ja pimeässä kivikossa, vain tullaksemme käännytetyiksi takaisin jäätikön reunalla. 

Oppaat hoputtivat meitä alas, sillä vuoren huipun tuntumassa viime päivinä viihtyneet ukkospilvet ovat ylävuoristossa hengenvaarallista seuraa ja niiden tieltä kannattaa poistua nopeasti. Käännyin minäkin, nostin repun selkään ja yritin purkaa turhautuneisuuteni laukkaamalla alkumatkan rivakalla tahdilla.

Palasimme Chapodin majalle ja nukuimme takaisin huiputusyritykselle menetettyä yöunta. Oloni oli kurja. Olin sairastanut pari päivää ärhäkkää flunssaa. Hengitys rohisi, pää tuntui tukkoiselta, olo kuumeiselta ja joka paikkaa särki. 

Iltapäivällä ryhmä kokoontui toiveikkaana suunnittelemaan uutta huiputusyritystä seuraavalle aamuyölle. Ikkunoista huolestuneina ulos vilkuilevat oppaamme edelleen varoittelivat huonosta sääennusteesta, mutta me kaikki halusimme yrittää uudelleen. Pääopas piti meille vielä varmuuden vuoksi ankaran puheen siitä, että takaisin käännytään sitten heti, jos alkaa näyttää pahalta. Tämän jälkeen teimme päätöksen uudesta yrityksestä.

Edellisenä yönä olin ottanut särkylääkettä jaksaakseni huiputuksen ponnistuksen, mutta nyt lääkkeeni olivat lopussa. Juuso ja Arttu tulivat apuihin, ja heiltä sain antihistamiinia ja särkylääkettä, jotta saisin itseni uudelleen kiipeämiskuntoon.

Toinen yritys Gran Paradisolle

Seuraavana aamuyönä lähdimme taas matkaan. Tällä kertaa emme olleet päässeet edes jäätikölle asti, kun huiputusyritys päätettiin keskeyttää.

Pettymyksien kohtaaminen on asia, johon tässä lajissa saa tottua. Minullakin niitä alkaa olla jo useampia: Reilu vuosi sitten Mont Blancin reittien muuttuminen liian vaarallisiksi ja vuoren sulkeminen. Tänä vuonna sama tarina uhkasi toistua, ja hetken aikaa jo näytti, ettemme pääsisi Blancille ollenkaan. Onneksi tällä kertaa Mont Blanc -tilanne kääntyi parhain päin ja kiipeämällä Italian puolelta harvinaisempaa ja haastavampaa Pope’s Routea seisoin lopulta Mont Blancin huipulla (huiputustarina löytyy täältä: Vuorenvalloitus 2016: Mont Blancin huiputus). Mutta vain kaksi kahdeksan hengen ryhmästämme pääsi kokemaan sen. Muiden oli kohdattava pettymys myös Mont Blancilla, ja takana oli juuri kaksi epäonnistunutta nousuyritystä Gran Paradisolle.

Nyt vuorostaan Gran Paradiso kaihertaa kivenä kiipeilykengässäni, ja jonain päivänä minun on palattava sinne. Mutta kai kiipeilevän ihmisen kengässä kuuluukin olla aina jonkun vuoren kokoinen kivi?

Joku kysyi, millainen fiilis siitä tulee, kun huiputuksesta joudutaan perääntymään.

Miltä se tuntuu? Kun olet investoinut paljon aikaa, vaivaa ja rahaa unelman toteuttamiseen, ja sitten se vain lipuu käsistäsi?

Aika vähän pettymyksistä selviämistä on tarvinnut erikseen työstää. Ehkä siksi, että se on niin luonteva osa kiipeilyä ja siihen valmistautuminen kuuluu suoritukseen valmistautumiseen.  Sen käsittely pitää olla tehty jo paljon ennen kuin vuoripolulle astutaan. Joten pettymyksen hetkellä ei keskity enää noihin tunteisiin, vaikka ne jylläävät sisällä voimakkaina. Vuorilla ei ole varaa kiukutteluun tai tunteiden vallassa toimimiseen.
Siksi pettymys on outo tunne-cocktail. Kiukkua ja epäuskoa kiedottuna vastentahtoisen hyväksynnän karheaan pumpuliin.

Jouduin tosissani nieleskelemään kyyneliä, kun tänä vuonna saimme ensimmäiset viestit molempien vaihtoehtoisten Mont Blanc -kiipeilyreittiemme muuttumisesta liian vaarallisiksi. Istuin auton takapenkillä matkalla kohti Gran Paradisoa (jonka nousu tultaisiin keskeyttämään, kahdesti). Sanomatta sanaakaan koetin saada nieltyä nyrkinkokoisen murikan kurkustani. Ryhmänjohtaja Teija näki sisäisen taisteluni ja rutisti minua lohduttavasti.
– Kyllä mä tämän ihan kohta nielen. Pitää vaan hetki purra huulta, sanoin karhealla äänellä ja käännyin tuijottamaan ikkunasta ulos.

Hyväksy. Resetoi.

Monet kiipeilijät yrittävät useita kertoja tavoittelemilleen vuorille pääsemättä koskaan huipulle. Huiputus ei ole kiipeilyn ainoa tavoite tai monille ei edes se ykkösjuttu, mutta kyllä sen epäonnistuminen silti raastaa. Sama polte, joka vetää vuorelle, korventaa entistä kuumempana huipun jäädessä tavoittamattomaksi.

Mutta en pidä sitä pahana. Se on olennainen osa lajia, johon kuuluu luonnon kunnioittaminen. Vuori sanoo viimeisen sanan – aina. Jos sitä ei hyväksy, ei kannata kiivetä. Ja jos sen hyväksyy, sitä vain palaa, aina uudelleen, rakastuakseen tavoitteeseensa entistäkin syvemmin.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén