Category: huippupäivä

Huiputuspäivä Mount Laylalla alkaa

Levottomien painajaisten aikana muistan hämärästi havahtuneeni makuupussin kahinaan ja siihen, että Heikki möyri teltassa. Unisena panin merkille ilmassa leijuvan makean tuoksun, joka oli hyvin tuttu, mutten unen keskellä saanut kaivettua mieleni syövereistä, mikä se oli. Kun herätyskello makuupussini uumenissa pirahti kello 02:n merkiksi, kesti hyvän tovin päästä synkästä unen laaksosta takaisin tähän maailmaan. Tiedäthän sen tunteen, kun joskus painajainen roikkuu ihollasi kuin iilimato?

Ulkona oli odottamattoman lämmin ja tyyni yö – ja niin valtavan kaunista: suuri hohtava kuula taivaalla siveli vuorten kyljet hopeamaalilla ja sen ympärillä tanssi rakastamani Kaukasuksen tähtitaivas.

Tiimi kokoontui telttojen väliin aamupalalle, ja pakotin vastentahtoisen kehoni ottamaan vastaan aimo lastin puuroa ja narskuvia minirinkeleitä. Silmäilin pimeää vuorenrinnettä, jonka harjanteen saavuttaminen olisi ensimmäisten tuntien tavoite. Se näytti helppokulkuiselta. Valtava kuu valaisi alueen kuin suuri kylmänsävyinen hehkulamppu, mikä ilahdutti minua suuresti: pimeässä kiipeäminen ei ole suosikkiosuuteni huiputuksesta, ja aikainen lähtö tarkoittaa yleensä tietenkin useampaa pimeää tuntia. Tällä kertaa – kiitos kuun – pääsisin siitä osuudesta helpommalla kuin olin ennakoinut.

Tasan kolmelta nostimme reput selkään ja suuntasimme kohti rinnettä. Alex säntäsi matkaan kuin vinttikoira. Olin käynyt itseni kanssa keskusteluja aiheesta ja todennut, ettei hän edes olettanut muiden pysyvän mukana vauhdissaan. Ja vaikka olisi odottanutkin, ainakin minulle se olisi ollut silkka mahdottomuus. Muistutin itseäni, ettei matka tapa vaan vauhti, ja etsin oman rytmini.

Järjestys vuorilla menee siten, että ensimmäisenä kulkee pääopas, sitten kiipeilijät yleensä vahvuusjärjestyksessä, jotta niin sanottu heikoin lenkki määrittää temmon. Perää pitää apuopas. Heikki on minua vahvempi ja nopeampi, joten automaattisesti hakeuduin paikalleni Alexin perään. Yleensä opas pyrkii pysymään tiimin mukana, mutta Alexilla oli toisenlainen strategia ja jo muutaman minuutin kuluttua hän oli kadonnut pimeään. Niinpä koetin vain pimeässä paikantaa hänen kaukana rinteellä poukkoilevan otsalamppunsa ja seurailla sitä.

Vaikka ensimmäinen rinne itsessään ei ollut vaarallinen, jo ensimmäisen puolen tunnin aikana aloin kaivata oppaan läsnäoloa, kun ylitimme jäätikön laidasta ryöppyävän joen pimeässä. Vaikka joki ei ollut erityisen syvä, se oli virtaukseltaan nopea ja kivet, joita pitkin loikimme, olivat märkiä ja irrallaan.

Joesta selvittiin kuivin nahoin, mutta jatkuvasti Alex oli niin kaukana edellemme, etten pystynyt seuraamaan hänen valitsemaansa reittiä, vaan kiipeilyreitin löytäminen jäi minulle. Opas jäi kyllä aina välillä odottamaan, mutta aina pysähtyessään hän sammutti otsalamppunsa, jolloin pimeällä rinteellä oli vaikea paikantaa häntä.

Reitti oli teknisesti helppo, mutta maasto raskasta: murtuvaa, liukasta liuskekivisepeliä ja syvää, valuvaa hiekkaa. Koko rinne oli yksi valtaisa 45 asteen kulman kellahtanut hiekkalaatikko: jokaisella askeleella jalka valui aina puoli askelta taaksepäin ja upposi syvälle hiekkaan. Isommat kivet valuivat hiekalla kuin liukurit jäällä, joten niistäkään ei ollut juuri apua. Välillä tuntui kuin koko rinne olisi valunut alaspäin. Kuumassa yössä ponnistelimme hiestä märkinä eteenpäin valuvassa hiekassa. Yritin ehdottaa, että apuopas Gleb tulisi keulille: arvelin, että hän löytäisi minua paremmat jalansijat. Mutta myös Gleb oli tällä vuorella ensimmäistä kertaa ja ehkä siksi kieltäytyi luopumasta perimmäisestä paikastaan. Niinpä jatkoin keulassa punnertamista.

Nousutahtimme oli kohtuullisen ripeä, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin yllättynyt, kun korkeutta merenpinnasta oli jopa 300 metriä lähtöpistettä enemmän. Koetin varmistaa, että vauhti pysyisi tasaisena enkä uuvuttaisi meitä liikaa, vaikkakin liukasliikkeisen oppaamme lisäksi meitä kiritti tieto iltapäivällä vuorelle saapuvasta myrskystä. Tavoite oli nopea huiputus, laskeutuminen yläleiriin, parin tunnin lepo, pakkaus ja laskeutuminen koko matkan laaksoon asti. Melkoinen päivämatka siis!

Toinen pohdinnan aihe oli nesteytys. Edellisenä iltana Alex oli sanonut, ettei huiputukseen kannata ottaa paljoa vettä mukaan, sillä sitä olisi saatavilla hyvin korkealle asti. Kuumassa yössä juotavaa kului tasaiseen tahtiin ja todellisuudessa en ylittämämme joen jälkeen ollut nähnyt vettä, joten minua hiukan huoletti nesteen riittävyys. Olin itseasiassa lähtiessämme pyytänyt, että meille kerrottaisiin, kun ohitamme viimeisen vesipisteen, mutta nyt Alex oli kaukana edellä, ja Gleb ei osannut vastata kysymykseeni.

-Look, Elbrus lights!

Rinteellä kaikui Alexin huuto saapuessamme 3300 metriin ja totta: kaukana vasemmalla, eilen ylittämämme harjanteen toisella puolella mustan yötaivaan sylissä näkyi hopeisena hohtava Elbrus, jonka rinteellä kiemurteli Euroopan mantereen korkeinta huippua tavoittelevien toiveikas otsalamppuketju kuin jouluvalot kuusen oksilla. Näky oli jotenkin sydäntä lämmittävä. Pysähdyin hetkeksi ihailemaan valoja ja hymyilin yöhön muistellessani kahta kiipeilyseikkailuani Elbrusilla (2017 eteläinen reitti alkaa täältä: Matka Elbrusille ja 2019 pohjoinen reitti, tarina alkaa täältä: Idän pikajunan arvoitus).

Seinämä jyrkkeni, mikä teki hiekka-liuskekivimassasta entistä epävakaamman. Matkanteko hidastui. Maaston haastavuus ja oheneva ilma eivät kuitenkaan olleet ainoat matkantekoa hidastavat tekijät: ensin Heikin vatsa alkoi kouristella ja hetken kuluttua hän alkoi pysähdellä tiheästi vessa-asioilla.

Itsekin olin huomannut vatsani oikuttelevan. Mutta minulle pahoinvointi on normaali osa kiipeämistä, joten en kiinnittänyt siihen muuta huomiota kuin että ohimennen ihmettelin sen alkaneen yllättävän alhaalla. Yleensä vatsani alkaa temppuilla vasta 4000–4500 metrin korkeudessa, ja nyt oltiin vielä kaukana sieltä.

Mutta sitten kaikki muu unohtui, kun saapui se, mitä aina odotan: hetki ennen aamua. Muutaman henkäyksen kestävä tovi, jolloin maailma pysähtyy liikkeeseen, kun yö päästää aamun sisään. Täydellinen hetki, josta ei puutu mitään, ja johon ei kaipaa mitään lisää. Olen nähnyt siitä monia versioita eri vuorilla ympäri maailmaa, ja jokainen niistä on eri tavoin upea mutta aina yhtä sanoinkuvaamattoman kaunis. En usko, että koskaan väsyn niitä etsimään ja voin vain ihmetellä, kuinka etuoikeutettu olen, kun saan yhä uudelleen pysähtyä vastaanottamaan aamua erämaassa pilvien yläpuolella.

Ensin auringonnousun läheisyyttä enteilevä sädehtivä naarmu ilmestyi horisonttiin taivaan ja maan rajapintaan. Sitten levenevästä viillosta purkautui lupaus valosta ja lämmöstä ja se valui ylitseni kuin lämmin hunaja täyttäen minut rauhalla ja tyyneydellä. Samalla se pyyhki lempeästi syrjään yön tumman sametin kuin joku vetäisisi esiripun häikäisevän maiseman edestä. Ja lupaan, ettei tässä ole liioittelua! Kaikki tapahtuu silmiesi edessä: tumman yö vetäytyy valoa karkuun pitkin jäätikön pintaa ja vuoren rinnettä, hävitäkseen lopulta kokonaan. Olen sitä koettanut tallentaa videolle ja kuviin, mutta lopulta hyväksyin, että maailmassa on asioita, jotka on tarkoitus vain elää.

Käänsin kasvoni itään ja annoin aamun valon suudella poskiani pinnistellessäni viimeistä rutistusta kohti korkeaa harjannetta. Olimme nousseet yli 3600 metriin, alle viisisataa vertikaalimetriä huipulta. Näkymä Laylan huipulle oli edessämme. Sinne johti vain kapea, polveileva harjanne, jonka molemmilla puolilla oli hurjat pudotukset. Tämä huiputus oli juuri muuttunut kiipeilyteknisesti todella innostavaksi!

Olin juuri pysähtymässä ihailemaan tähän asti piilossa katseiltamme ollutta eteläistä jäätikköä, kun tunsin hurjan kouristuksen vatsassani ja jopa kuulin sen karjahduksen.

Juuri ja juuri ehdin reuhtaista rinkan selästäni, syöksyä hiukan sivummalle ja ulvahtaa takanani kiipeäville miehille pyynnön kääntää selkänsä. Yksityiskohdat jääkööt kuvailematta, mutta sen verran sanon, että kun lopulta suoristauduin napittaakseni housuni, olin melkoisen varma, että olin siinä rytinässä menettänyt osan sisuskaluistanikin.

Aamu koittaa 3712 metrissä

Saavuimme harjanteelle 3712 metriin noin 15 minuuttia myöhemmin, juuri sillä hetkellä, kun aurinko nousi kokonaan horisontin takaa. Elbrus ja Ushba seisoivat ylväinä pastellinsävyisten pilvien keskellä ja muut Kaukasuksen huiput kumarsivat niille nöyrinä. Mikä upea aamu!

Laskimme reput maahan ja istuimme lepäämään ja tankkaamaan. Panin merkille, että Heikin kasvot olivat turpeat ja punakat, poskilla oli ohut hien seitti. Hän istui kivellä vaisuna ja kysyttäessä kuvaili olevansa väsynyt ja vatsakipuinen, mutta halusi jatkaa. Omakin vatsani korvensi ja minua yökötti, mutta siitä huolimatta pakotin itseni syömään ja juomaan. Vettä oli enää muutama desilitra ja nyt oli selvää, että näillä mentäisiin.

Siirryimme kohti harjannetta, jonka molemmin puolin on jyrkkä pudotus. Alex oli taas kadonnut edelle, ja aloin todenteolla olla huolissani köysistön puuttumisesta. Mieleen nousi eilen vuorelta laskeutunut puolalainen ryhmä, jolla oli mukanaan kunnon varusteet. Alexilla olin nähnyt vain yhden köyden, joka oli niin ohut, että näytti enemmän narulta. Hän oli perustellut ohuutta keveydellä.

Ehkä en ihan täysin rekisteröinyt mieleni varoituksia, sillä siirryin harjanteelle ja aloin etsiä turvallista reittiä. Epävarmuuden hetkellä yritin kysyä neuvoa Glebiltä, joka vastasi ainoastaan: “mene siitä vain”. Jos olisimme olleet köysistössä ja kunnolla varmistettuja, tämä olisi ollut huikea kiipeilykokemus. Mutta nyt epävarmuus ja huoli kasvoivat.

Kun noin kolmasosa harjanteesta oli kiivetty, olimme jyrkällä pystypilarilla, josta olisi tarkoitus laskeutua kymmenisen metriä alas seuraavalle pilarille. Paikka oli todella ilmava, enkä ensisilmäyksellä nähnyt turvalliselta vaikuttavaa reittiä alas.

– Go to the right, Gleb ehdotti ja neuvoa seuraten laskeuduin pilarin huipulta seuraavalle kapealle hyllylle selkä laaksoon päin.

Hapuilin käsilläni otetta lohkareista seuraavaa askelta varten. Ensimmäinen hyvältä näyttävä ote oli iso, pystyssä törröttävä liuskekivi. Tartuin siihen, mutta kun nykäisin otetta testatakseni sen pitävyyttä, koko iso kivi irtosi käteeni. Epäuskoisena tuijotin kädessäni olevaa valtavaa kiveä, joka tuntui omituisen kevyeltä.

Kokeilin viereistä, kolmatta ja neljättäkin – jokainen kivi irtosi käteeni. Kääntyessäni katsomaan Glebiä neuvoa vailla, tunsin epämukavan keinahduksen ja tajusin, että myös jalkojen alla oleva liukekivihylly oli irti. Olin ilman köyttä seinällä, jossa kaikki kivet liikkuivat!

– Oh, those rocks seem to be quite loose, Gleb totesi, muttei tarjonnut toimintaohjetta. Miten helvetissä tällaista palapeliä kiivetään 3700 metrin korkeudessa ilman köysiä?

Samaan aikaan kuulin, kuinka hiukan ylempänä pilarilla Heikki kirosi raskaasti. Hänen oli taas tehtävä tyhjennys, ja olimme vaikeassa paikassa kyseiselle toimenpiteelle. Hankalassa asennossa hän yritti kumartua, mutta samaan aikaan kivi, johon hän nojasi, liukui irti. Viime hetkellä Heikki onnistui korjaamaan asentonsa, mutta hetken ajan maailma tuntui hidastuvan ja saatoin kuulla oman pelästyneen henkäykseni.

Apuopas vilkaisi Heikkiä ja koetti vitsailla:

– You are very productive today.

Katsoin opasta epäuskoisena.

– This is it, sanoi tiukasti ja varovasti kiipesin takaisin ylemmäs Heikin luo.

Hän nojasi kiveen uupuneena ja huolestuneena ja kiroili köysien puuttumista. Kävimme nopean neuvonpidon. Ehdotin keskeyttämistä, mutta vastaus oli ei.

– Tiedän, että jaksat varmasti huipulle, mutta entäpä takaisin? Ja meillä on vielä edessä kilpajuoksu ukkosmyrskyn kanssa koko matkan takaisin kylään.

Kiroillen Heikki yritti koota varusteitaan takaisin selkäänsä, mutta hänen silmissään välähti jotain, jonka ehkä vain minä saatoin nähdä – ehkä hän ei itsekään tiennyt siitä. Tuijotin häntä ja ajatukseni olivat melkoinen mylläkkä huolta turvallisuudesta ja Heikistä, mutta lopulta se oli tuo välähdys hänen kasvoillaan, joka sai minut tekemään päätöksen meidän molempien puolesta.

Käännyin ympäri, huusin Glebiä, joka oli jatkanut matkaa.

– Abort! We are done.

Kaksi kaunotarta pilvien joukossa: Ushba oikealla, Elbrus vasemmalla

Nuorallatanssia taivaalla –Matterhorn Traverse huiputus

Voi luoja, siinä se oli. Seisoin Carrel Hut- vuorimajalla (3830 m) ja tuijotin niska kenossa pimeään yöhön, jonne edessäni seisova pystysuora kiviseinä katosi. Kello oli jotain 05 hujakoilla, ja olimme aloittamassa Matterhornin huiputuspäivän. Ensimmäisestä yrityksestä poiketen, tällä kertaa mitään varusteita ei jäänyt säilöön Carrel Hutille, sillä pyrkisimme laskeutumaan vuoren yli Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin. Ehdoton edellytys tälle vuoren yli kulkevalle traverselle oli, että saavuttaisimme Matterhornin huipun kello 12 mennessä. Toinen traversen onnistumiseen vaikuttava asia oli tietenkin sää, ja erityisesti tuuli.

Lähtövalmiina kohti Matterhornin huippua
kuva: Fabrizio

Tiesitkö, että Matterhornilla on itse asiassa kaksi huippua? Sveitsin ja Italian raja kulkee keskeltä vuorta ja kahta sen huippua yhdistää kapea, tuulinen harjanne. Italian puolen huipun (Monte Cervino, Matterhornin italiankielinen nimi) tunnistaa massiivisesta rististä, Sveitsin puolen huippu on vähäeleisempi – mutta voittotitteliin riittävän YHDEN metrin korkeampi. Italian huipun korkeus on lähteestä riippuen 4476,4–4477 m eli pienestä jää kiinni. Ero on niin pieni, että italialaiset ja sveitsiläiset käyvät puolileikillistä kinaa siitä, kumpi huippu lopulta on “se oikea”, vaikkakin molemmat osapuolet hyväksyvät korkeuseron sveitsiläisten hyväksi.

Juuri tuo huippujen välinen harjanne on eräs Matterhornin vaaranpaikkoja. Ehkäpä syynä ei ole pelkästään harjanteen kapeus (se on hädintuskin käveltävä polku), suojattomuus, huippua riepottavat tuulet ja korkeus – vaan vaaralla on jonkin verran tekemistä myös vuorikiipeilijöiden egon kanssa. Nimittäin huonolla säällä harjanne on todella vaarallinen: niin kapea, vailla mahdollisuutta ottaa kiinni mistään. Sen ylitys on kuin nuorallatanssia lähes 4500 metrin korkeudessa.

Matterhorn on kuuluisa tuulisuudestaan (sanotaankin, että ympäristöään selkeästi korkeammalla vuorella on aivan oma ilmastonsa), ja usein kirkkaanakin päivänä harjanteen ylitys voi olla vaarallista. Kuitenkin monet vuorikiipeilijät kokevat, ettei Matterhornia ole todella huiputettu, ellei kiipeilijä ole valloittanut molempia huippuja. Vaatii siis todella suurta päättäväisyyttä todeta toisella huipulla, että tuuli on liian kova harjanteen ylitykseen, ja jättää vuori vain “puoliksi huiputetuksi”.

Nyt olimme kuitenkin vasta 3850 metrissä, kaukana kummastakin huipusta. Aamuyön pimeydessä asetin kämmenen jäistä kiveä vasten ja pyyhkäisin lumen sen pinnalta hellästi, melkein kuin lupaa pyytäen. Yläpuoleltani kuulin ulisevan tuulen joukosta Fabrizion kutsun, asetin kokeilevasti vasemman kengän kärjen pieneen koloon ja ponnistin itseni seinälle.

Huiputusyritys oli alkanut.

Eteneminen alkoi hitaasti, mutta pian rytmi löytyi. Heikki oli herännyt huippupäivään vahvana, ja eilisestä uupumuksesta ei näkynyt jälkeäkään. Hän ja Enrico siirtyivät ensimmäiseksi ja katosivat pian yön pimeyteen. Minä puolestani tunsin kahden unettoman yön (ja ehkäpä eilisen nousuvauhdin) painon kehossani. Lihakset olivat raskaat ja hapoilla. Muistutin itseäni, että ensimmäinen tunti on aina vaikea, työnsin ajatukset sivuun ja keskityin ahmimaan kalliota sylys kerrallaan.

Auringonnousu on eräs lempihetkiäni vuorilla

Kehoni lämpeni, ja lihakset taipuivat toimimaan. Ohitimme pian kohdan, jossa viime syksynä putosin ja mursin kaksi kylkiluuta iskeytyessäni köyden varassa kallioseinän kohoumaan. Sama kivi törrötti yhtä ikävän näköisesti reitillä ja voitonriemuisesti polkaisin sitä ylittäessäni kerran keuhkostani ilmat puhaltaneen kulman.

Lumisade oli loppunut, ja tuuli pyyhkinyt ison osan kalliolle kasautuneesta lumesta. Tuuli oli niin kova, etten kuullut sen ulinan yli muuta kuin Fabrizion lyhyet käskykarjahdukset, kun hän aina ilmoitti varmistuksen olevan valmis. Kiristin kuoritakin hupun kypärän yli tiukemmin ja katosin aamuyön hämärässä kiven ja jään hiljaiseen maailmaan. Oli hyytävän kylmä, mutta liike piti lämpimänä.

Olosuhteet olivat hyvät, ja raskaasta tuntemuksesta kehossani huolimatta olimme nopeita. Jo noin tunnin kiipeämisen jälkeen ohitimme kohdan, jossa viimeksi käännyimme takaisin. Nousut olivat tiukkoja ja haastoivat jokaisella ponnistuksella, mutta minulla oli vahva tunne siitä, että tilanne oli hallinnassa. Ei pelkoa tai epävarmuutta. Vain rauha ja sopusointu sinisen kiven kanssa.

– Look down! On the rock!

Yhtäkkiä havahduin tuulen yli kantautuvaan Fabrizion huutoon. Hän oli parhaillaan ilmavan seinämän toisella puolen rakentamassa varmistusta. Aurinko oli jo värjännyt maiseman sinertäväksi, mutta vasta otsalamppuni valokeilan pyyhkiessä seinää havaitsin kiipeilysaappaan nilkan korkeudella kivessä jotain. Kumarruin tutkimaan sitä. Kiveen oli raaputettu jotain. Pyyhkäisin lunta sivuun ja näin vain numeron “1861”.

Minä nousemassa seinältä harjanteelle
kuva: Fabrizio

Päästyäni oppaan luo, Fabrizio kertoi numero olevan vuosiluku. Sen oli kuuluisa italialainen vuorikiipeilijä ja -opas Jean-Antoine Carrel (jonka mukaan ylämaja on nimetty) raaputtanut kallioon.

Carrel käytti vuosia yrityksiin olla ensimmäisenä Matterhornin huipulla. Miehen ponnistelu päätyi eeppiseen kilpajuoksuun toisen kuuluisan kiipeilijän, Edward Whymperin, kanssa. Kiveen raaputettu vuosiluku oli merkki Carrelin yhden epäonnistuneen huiputusyrityksen takaisinkääntymispisteestä.

Käännyin aamun koleassa viimassa katsomaan taakseni. En enää saattanut erottaa raaputusta kivessä, mutta pienen hetken lämmin olo täytti minut, kun tunsin olevani osa jotain suurempaa, ehkäpä kiipeilyn historiaa. Kuinka etuoikeutettua!

Muuten – Whymper lopulta voitti kilpailun huiputuksesta, mutta lähes koko kiipeilytiimi menehtyi paluumatkalla. Tarina on kaikessa kammottavuudessaan dramaattinen ja kiehtova. Jos haluat lukea aiheesta lisää, tiivistelmä tapahtumista löytyy esimerkiksi wikipediasta.

Nyt kuitenkin vuoden 2020 matka huipulle jatkui. Tunsin hidastuvani. Mihinkään ei sattunut, jopa rakot kantapäissäni olivat alistuneet kohtaloonsa. Mutta lihakseni olivat vastentahtoiset, ja huohotin raskaasti ponnistuksesta. Ulvova tuuli en hellittänyt hetkeksikään. Se karjunta sai korvat soimaan. Viima imi kehosta nesteet ja synnytti jatkuvan janon. Vettä oli mukana vain minimimäärä. Jos hotkisin kaiken heti aamun ensi tunteina, olisin pulassa iltapäivän kuumuudessa. Yritin kaapia kivien päältä lunta pahimpaan janoon, mutta tuulen viiltävä viima oli uinut vaatteiden alle, ja kylmä lumi ei tuntunut oikealta tavalta nesteyttää jo valmiiksi viluista kehoa. Tarvitsin pienen hetken palautumista varten. Pariin otteeseen nielinkin ylpeyteni ja pyysin taukoa. Mutta vaikka Fabrizio huomasi väsymykseni, hän kieltäytyi pysähtymästä:

– It’s too cold. If we stop, we’ll freeze.

Ennen varsinaista Monte Cervino -huippua, Italian puolelta noustessa on Pic Tyndall -niminen huippu 4241 metrissä. Pic Tyndallilta laskeudutaan satakunta metriä alas, ylitetään satula ja sitten jäljellä on enää viimeiset, valtavat seinät (Col Felicete ja Scala Jordan) ylös Italian huipulle. Pic Tyndallilla pääsisimme auringon puolelle ja sen lämmössä lepääminen olisi mahdollista.

kuva Fabrizio

Jatkoin hammasta purren pinnistelyä. Välillä näin kirkkaassa aamuauringossa Heikin ja Enricon vilahtavan kaukana edellä ja mietin, olinko tuhonnut eilisellä intoilullani kiipeilykuntoni tälle päivälle. “Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis,” olisi isä sanonut, totesin itsekseni ja jatkoin punnertamista. Luulisi jo näiden vuosien aikana oppineen malttia!

Olin niin keskittynyt lähimpiin metreihin, että olin kadottanut kokonaiskuvan reitistä ja sijainnistamme. Edessä oleva reitti näyttäytyi nyt kahtena valtavana pyramidina. Juuri kun mielessäni taivastelin ylös-alas-kiipeilyn määrää pohdin, olisiko ihan pakko kiivetä ensimmäisen nyppylän huipulle vai voisiko sen kiertää kylkeä pitkin traversena, Fabrizio kääntyi ja osoitti taaimmaista, tästä näkövinkkelistä koko taivaan peittävää kivikasaa:

– Siinä se on, Pic Tyndall! Kun pääsemme sen huipulle, aurinko ja huippu näkyvät ja sen jälkeen on psykologisesti helpompaa.

Yritin peittää järkytykseni ja varovasti kysyin, että tarkoittiko hän taaimmaista huippua. Fabrizio nyökkäsi ja toisti rohkaisunsa huipun näkymisen psykologisesta vaikutuksesta.

Voi helvetti. Ensimmäinenkin nyppylä tuntui jättimäiseltä ponnistukselta. Pic Tyndallilta olisi vielä valtava ponnistus huipulle ja näin läheltä se näytti niin suurelta, että yhtäkkiä epäilin, olisiko minulla voimia sen jälkeen enää isompaan rutistukseen.
En saisi ajatella sitä nyt. Huokaisin syvään, etsin katseellani ensimmäisen pyramidin huipulta kiven, jota aamuaurinko erityisen lempeästi hyväili ja päätin kiivetä sen luokse.

“Kun voin koskettaa tuota kiveä, päätän sitten seuraavan askeleen.”

Heikki ja Enrico harjanteella ennen Pic Tyndallia

Matka jatkui. Hiki virtasi pitkin selkää, ja samanaikaisesti kylmä viima viilsi ihoa. Kaikki oli kovin raskasta. Kuin kenkäni olisivat täynnä betonia. Kallioon kiinnitetyt kiinteät köydet olivat nyt jäässä ja niiden käsittely haastavaa. Mutta kieltäydyin ajattelemasta mitään muuta kuin ylhäällä auringossa hohtavaa kiveä. Minua ei horjuttaisi mikään. Ehkä.

Kun ensimmäinen huippu ja kultainen kivi olivat ihan lähellä, yhtäkkiä Fabrizio kääntyi ympäri ja kysyi, haluanko hyviä uutisia:

– This is Pic Tyndall! And that right there, is the Matterhorn summit!

Repesin nauruun:

– Holy shit Fabrizio! You were bullshitting me!

Tunsin, kuinka voima valui kehooni kuin kuuma, energisoiva laava. Edessä oleva nousu näytti valtavan suurelta, mutta sillä hetkellä tiesin, että minä pystyisin tähän ja minua ei pysäyttäisi mikään. Tänään minä huiputtaisin Matterhornin.

kuva: Fabrizio

Tuijotin auringossa kylpevää huippua ja odottamatta kyyneleet kihosivat silmiini. Piilottelin aurinkolasien takana ja ääneni tuli tuskin tuulen ulinan yli kantavana huokauksena:

– Viime vuonna, kun emme päässeet huipulle, isä sanoi olevansa ylpeä ja tyytyväinen, koska käytimme järkeä ja käännyimme ajoissa alas. Hän sanoi, että varmasti pääsisimme ylös seuraavalla kerralla. Ja nyt hän ei saa nähdä tätä.

Fabrizio katsoi huippua ja totesi hiljaisella äänellä:

– I am sure that he knows. Let’s do this.

Viimeinen kahdesta massiivisesta seinästä koostuva nousu oli erilainen kuin koko alkupäivä. Paljaalla, pystysuoralla kalliolla, reilusti yli 4000 metrissä tuuli raastoi reppuani niin, että välillä sain täysin voimin takertua kiinni kiviin, että pysyin pystyssä. Korkeus painoi kuin joku olisi jokaisella köydenmitalla kirjaimellisesti painanut minua hartioista alaspäin. Mutta henkinen voitto oli saavutettu, ja metri kerrallaan kehoni puristui eteenpäin hidasteista piittaamatta.

Kuva: Fabrizio

Lion Ridge (Liongrat) -reitin eräs jännittävimmistä kohdista on aivan lähellä Italian huippua, noin 4400 metrin korkeudessa olevat ikivanhat tikkaat, joita pitkin kiivetään pystysuoraa seinää ylös. Jokaisella tikkaiden askelmalla työnsin käsivarret kainaloa myöten läpi askelmavälistä ja asetin jääraudat hitaasti ja tarkasti jäiselle metallille – muuten viima olisi raastanut minut tikkailta. Mutta en tuntenut huolta tai väsymystä, ne olin jättänyt jonnekin alemmas. Oli vain minä, kivi, tuuli, köysi ja sen toisessa päässä Fabrizio.

Pari köydenmittaa jyrkällä seinällä, ja Fabrizio kääntyi ja kysyi hymyillen:

– Mitä sanoisit, jos kertoisin, että tämä oli viimeinen pitch?

– Sanoisin, että valehtelet taas, nauroin hengästyneenä.

– Pitäähän pitkänkin nousun joskus päättyä, opas vastasi virnistellen niin, että valkoiset hampaat välähtelivät auringossa.

Kun pääsin köydenmitan päähän ja nousin seisomaan kallion reunalle, se todella oli siellä! Kapea polku suoraan edessä ja sen päässä valtavan metalliristin koristama Monte Cervino (Italian puoleinen huippu 4477 m). Nyt näin myös ensimmäisen kerran legendaarisen kapean harjanteen, joka johdattaa Italiasta Sveitsin puoleiselle huipulle, viralliselle Matterhornin huipulle (4478 m).

Heikki ja Enrico olivat odottaneet meitä Pic Tyndallilla, ja yhteisen tauon jälkeen Fabrizio ja minä olimme menneet edellä viimeisen nousun. Oppaamme tiesivät hyvin, että Heikki ja minä haluamme tehdä huiputukset yhdessä, ja niinpä Fabrizio ei vastustellut, kun istahdin suuren kiven tuulensuojaiselle puolelle odottamaan.

Istuimme hiljaa odottamassa ja nautimme kauneimmasta maisemasta, jonka Alpit saattavat tarjota. Matterhorn on todella vuorten kuningas. Itsevarmana se nousee kymmenien ympärillään sijaitsevien, toinen toistaan kauniimpien vuorten yläpuolelle. Ehkä maailman tunnistettavin huippupyramidi langettaa varjonsa vehreiden laaksojen ja kuin kuninkaallisina sinisinä verisuonina maisemaa halkovien jokien ylle.

Sää oli täydellinen. Aurinko loisti kirkkaana, taivas oli pökerryttävän sininen, vuorten huiput kilpailivat valkeudessa alapuolellamme purjehtivien pilvien kanssa. Raastava tuuli muistutti ympäristömme julmuudesta ja repi vaatteitani niin, että olin kaatua noustessani tervehtimään Heikkiä. Yhdessä kiipesimme viimeisen lumisen polun. Kello 10.18 – yli 1 h 40 min ennen turn-around aikaa – kosketin suurta ristiä Matterhornin italialaisella huipulla!

Saapuminen Italian puoleiselle huipulle, mukana sydämentykytyksiä aiheuttanut Heikin kompastuminen huippuharjanteella
Tiimikuva Matterhornin Italian puoleiselta huipulta – ilon määrän saattaa aavistaa 😀

Huiputus oli kuitenkin vielä kesken, ja kovassa tuulessa siirryimme huippuharjanteelle. Kiristin reppuni niin litteäksi selkää vasten kuin mahdollista. Hitaasti ja tarkasti etenin kapean harjanteen navakan tuulen tempoessa minua. Vielä valkoinen harjannepolku ja olimme perillä.

Saapuminen Sveitsin huipulle

23.7.2020 kello 10.31 monivuotinen unelmani täyttyi ja seisoin Matterhornin huipulla.

Nousu oli ollut tiukka, ja koko tiimi oli täynnä tunnetta. Oppaat yhtyivät riemuumme; huusimme, halasimme ja hakkasimme käsiä yhteen ja tuuletimme villisti alapuolelta vähän matkan päästä vuoren ohittavalle turistihelikopterille, jonka matkustajat liittyivät huiskuttaen ilonpitoomme. Sellaista riemua en ole kokenut vielä koskaan vuoren huipulla.

23.7.2020 kello 10.31 huiputimme Matterhornin (4478 m)

Tuuli oli kuitenkin kova. Auringosta huolimatta huipulla oli kylmä ja haastavaa viipyä. Niinpä hetken kuluttua oppaat alkoivat valmistella lähtöä.

Yhtäkkiä sydämeni oli lyijynraskas ja puristuksissa.

Kanssani kiivenneet tunnistivat tunnelman muutoksen. Kaikkia paleli, mutta kukaan ei kiirehtinyt tai edes huokaissut, vaan kaikki kolme miestä astuivat hienotunteisen hiljaa sivummalle, ja Fabrizio pidensi köyttäni, kun palasin yksin huipulle. Oli hyvästien aika.

Seisoin kauniin vuoren korkeimmalla kohdalla, allani pilvet ja ylläni sininen kaikkeus. Kaksi vuotta sitten hyvästelin rakkaan ja läheisen mummuni Alppien korkeimman vuoren, valkoisen daamin Mont Blancin huipulla. Oli vain sopivaa, että omistaisin toisen Alppien ikonisen huipun maailman parhaalle isälle.

Olin luullut, että tulisi sanoja tai ajatuksia. Sillä minä näen tämän maailman tarinoina. Että tunteeni olisivat saaneet jonkinlaisen ulos tulevan muodon. Mutta tuli vain kyyneliä, paljon kyyneliä. Siinä minä seisoin vuoren huipulla kasvot kohti taivasta käännettyinä, ja jäinen tuuli varasti ehtimättömiltä tuntuneet surun purot poskiltani ja vei ne muassaan. Kaiken olin näiden isän menehtymistä seuranneiden kuukausien aikana sanonut. Jäljellä oli vain ikävä ja suru ja ne lahjoitin nyt tuulelle. Sumeat silmäni saattoivat hetken nähdä edessäni isän sellaisena kuin hänet muistan, vahvana, elinvoimaisena ja rakastavana. Kuiskasin tuuleen:

– Nuku hyvin isä, rakastan sinua.

Sitten hän oli poissa.

Vaikka sydän pyysi jäämään, tiesin, että piti lähteä. Käännyin ympäri ja astuin suoraan taakseni odottamaan tulleen Heikin lohdulliseen syliin ja itkin sydämeni tyhjäksi oppaidemme katsoessa kunnioittavasti toisaalle. Kun nostin kasvoni ja astuin Heikin turvallisesta sylistä takaisin maailmaan, Enrico ja Fabrizio tönäisivät kumpikin vuorollaan lempeästi käsivarttani.

Vedin syvän henkäyksen vuoristoilmaa keuhkoihini ja tunsin kuukausien ajan sydäntäni kuristaneen surun vanteen löystyvän. Kuiskasin enemmän itselleni kuin tiimille:

– Olen valmis.

Huippu oli saavutettu, mutta monessa mielessä raskain osuus, laskeutuminen Sveitsin puolelle Hörnli Routea pitkin, oli vasta alkamassa.

“Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi.” – huiputusyritys

Päivä 6: Luuhistuminen

Huiputusyön herätys on joka kerta yhtä kutkuttava hetki. Aikainen nukkumaanmeno ja outo heräämisen ajankohta ovat sekoittaneet vuorokausirytmin. Veri kohisee suonissa, ja samaan aikaan mieli on oudon levollinen.

Herätyskelloni pirahti kello 23. Olin nukkunut vain pari tuntia mutta singahdin heti pystyyn ja viritin otsalampun punaiselle, himmeälle valolle, jotta sen valokeila ei herättäisi nukkumaan jääviä myöhäisemmän lähdön ryhmän jäseniä. Myös Heikki ja Max puuhailivat pimeässä, ja yön äänettömyys täyttyi hetkellisesti vaatteiden kahinasta ja varusteiden hiljaisesta kilahtelusta. 
Aamiaiselle siirtyessämme tunnustelin oloani. Keho tuntui hiukan raskaalta ja ajatukset tahmeilta, mutta voin huomattavasti paremmin kuin aiemmin päivällä. Päänsärky jyskytti otsalla vaimeana. Nappasin särkylääkkeen runsaan veden kanssa ja vedin muutamaan otteeseen syvään henkeä. Kaikki tuntui olevan jotakuinkin kunnossa. Helpotus ja odotus aaltoilivat vatsassa.
Lähdön hetki koitti. Varusteet oli säädetty, jääraudat kiinnitetty ja katseet käännetty kohti huippua. Pieni ryhmämme puuhasi hiljaisena mutta päättäväisenä ja jännityksen saattoi aistia. Asetuin paikalleni jonoon oppaamme Nikolain ja Maxin taakse, Heikin jäädessä joukon nopeimpana pitämään perää.

Nikolain ääni kuului hiljaisena pimeässä yössä:

– Ready?
Kuittasimme kukin vuorollamme lähtövalmiuden, ja Nikolai aloitti hitaan marssin rinnettä ylös. Asetuimme oppaamme valitsemaan rauhalliseen tahtiin, ja niin tuntien vaellus pimeän yön halki saattoi alkaa. Kaukasuksen taivas oli kuin syvintä tummansinistä samettia. Kuu valaisi kirkkaana lähivuorien profiileja ja sai Elbrusin valkeat rinteet hohtamaan sinertävää kajoa, joka kietoi sävyynsä koko maiseman. Reitillä olisi melkein selvinnyt ilman otsalamppuja, niin voimakas oli kuun ja tähtien luoma valo. 
Nyt kun auringon kuumuus oli poissa ja viileä, lauha yötuuli pyyhki kasvoja, olo tuntui hyvältä. Pitkään toviin kukaan ei sanonut mitään, vaan kaikki keskittyivät omiin ajatuksiinsa satumaisen kauniissa yössä. Kuuntelin hengitykseni rytmiä, lumen rasahtelua ja annoin kiitollisuuden vallata mieleni. 
– Olemme kiivenneet tämän kohdan jo aika monta kertaa, mutta nyt tämä tuntuu raskaammalta kuin kertaakaan aiemmin, totesi Max kuin lukien ajatukseni. Heikkikin yhtyi ajatukseen. Johtuikohan se pimeydestä, vai miksi rinne tuntui jyrkemmältä? Siitä huolimatta oloni oli hyvä. Olin ollut hiukan huolissani, sillä askel tuntui raskaammalta kuin akklimatisaatioreissuilla näissä kohdissa. Selvästi itseluottamukseni ei edellisen päivän sairastelun jälkeen ollut vahvimmillaan, ja mieltä helpotti ajatus, että tunne oli kaikille yhteinen. 
Matka pimeyden halki jatkui, ja uppouduin nauttimaan hetkistä, joita olin kuukausia odottanut. Juttelimme harvakseltaan, mutta kaikki tuntuivat arvostavan hiljaisuutta, joka ilmeisesti on Elbrusin ruuhkaisilla reiteillä harvinaista. Vaikka kiipeäminen tuntui raskaalta, aika lensi kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasin aamun ensimmäisen kajon kurkistavan kaukaisimman vuoren takaa.

Noin kolmen tunnin kuluttua havahduin siihen, että jokin on vialla. Edessäni kiipeävän Maxin selkä alkoi loitota. Yritin pitää tasaista rytmiä yllä, mutta vanhan, ylämäkeen hyytyvän auton lailla vauhtini hidastui. Jalat eivät vain tahtoneet totella. Harmistuneena yritin kovemmin, mutta seurauksena vain hengitys alkoi rohista ja reidet hapottaa. Tiesin, että se olisi lyhyt tie ja suosiolla hidastin tahtia. Kaivoin taskustani ylimääräisen suklaapatukan ja pakotin sen vauhdissa alas, vaikka tahmea suklaa tuntui vastenmieliseltä.

Yhtäkkiä päänsärky palasi vihlovana. Horisontti keinahteli silmissäni. Painoin katseeni alas, keskityin vain seuraavaan jalan nostoon ja laskin mielessäni askeleita. Nollasta sataan ja sitten taas alusta. Rinne jyrkkeni. Lupasin itselleni palkinnoksi lämpöistä teetä tauolla. Se antaisi varmasti lisävoimia. Maxin selkä oli jo yli kahdenkymmenen metrin päässä.

Äkkiä hiljaisen rinteen täytti jyrinä, ja loppuryhmämme 5000 metriin kuljettava lumikissa ohitti meidät lunta pöllyttäen. Kyydissä istuvat huutelivat kannustushuutoja, mutta en jaksanut vastata. Yritin nostaa käteni tervehdykseen, mutta se painoi ihan käsittämättömän paljon. Vaellussauvakin oli yhtäkkiä niin raskas. Sen nostaminen saappaan viereen oikeassa rytmissä vaati jokaisella askeleella erillisen päätöksen ja ponnistuksen.

Vauhtini hidastui entisestään ja aloin kompastella. Joka kolmannella askeleella oksennus nousi suuhun, mutta nielaisin sen takaisin. Vilkaisin olkani yli. Heikki huusi jotain kannustavaa, mutta en kuullut enkä jaksanut kysyä, mitä hän sanoi. Mietin, että haluaisikohan hän mennä ohi, kun olen niin hidas.

Jääraudat tuntuivat takertuvan toisiinsa. Päähän sattui niin paljon, että oman puheäänen kaiku kallon sisällä tuntui pelottavalta ajatukselta. Yritin tankata, mutta en pystynyt nielemään suklaata, sillä oksennus pyrki samaan aikaan ylös. Annoin siis vain suklaan sulaa suussa ja toivoin sen auttavan. Nouseva aurinko oli niin kaunis – ja repi kalloni kahtia kirkkaudellaan, vaikka silmilläni oli suojalasit.

Tuntia myöhemmin olin aivan lopussa. Käännyin katsomaan Heikkiä ja sanoin:
– Jokin on vialla. En tule onnistumaan.

– Kohta on tauko, jaksatko sinne asti? Tsemppaan sua niin kauan kuin haluat, Heikki vastasi ja silmäili minua arvioivasti.

En vastannut vaan käännyin jatkamaan. Kyllä minä nyt hetken jaksaisin. Ihan pieni matka enää. Tauko auttaisi.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin silmissä sumeni ja putosin suorilta jaloilta vatsalleni jyrkkään rinteeseen. Kuulin huutoja. Tunsin kuinka oppaamme Nikolai nosti kasvoni hangesta. Aurinko taisi jo paistaa sillä hän sammutti otsalamppuni, jonka olin unohtanut päälle ja koetti saada katsekontaktin. Silmäni tuntuivat turpoavan kiinni.

Nikolai laittoi käteeni vesipullon ja näytti käsillään juomisen elettä. Otin siemauksen, oksensin samantien ja kaaduin takaisin hankeen. Maailma pyöri. Kuulin oudon vaikerruksen ja tajusin sen olevan minä. Nikolain kasvot ilmestyivät taas eteeni ja hän kysyi jotain monta kertaa. En ymmärtänyt. Yritin sanoa jotain, mutta suuni ei muodostanut sanoja. Oli vain vihlova kipu pään sisällä, pyörivä maailma ja vatsaa repivä kuvotus.

Heikki ja Max nostivat minut istumaan ja käärivät toppatakkeihin. Yritin sanoa, että menkää vaan, minä tulen ihan kohta perässä. Lepään ihan hetken. Kukaan ei reagoinut, ja ajattelin, etteivät he kuule. Yritin huutaa, mutta suusta tuli vain outoa sopertelua kuin kieleni olisi turvonnut. Sain katseeni kiinnitettyä Heikin silmiin ja näin niissä huolestuneen ilmeen. Sitten taas silmissä sumeni.

Seuraava muistikuvani on, että Nikolai ja Heikki soittivat radiopuhelimella ryhmänjohtajallemme Tommille. Kuulin Heikin sanovan, että olen hädin tuskin tajuissani. Jotain puhetta lumikissasta. Yritin sanoa, etten halua lumikissaa. Mutta kukaan ei tainnut kuulla – tai ymmärtää.

Heikin kasvot ilmestyivät eteeni. Hän otti kasvoni käsiinsä ja vaati minua katsomaan häntä silmiin. Hänen ilmeensä oli lempeä. Yritin sanoa, että ei lumikissaa, mutten tiennyt ymmärsikö hän. Loputon musta meri velloi ympärilläni läiskyen aina välillä näkökenttäni laitamille. Yritin tarkentaa katseeni kiipeilyparini silmiin. Hän puhui jotain.
Hän sanoi, etten menisi huipulle tänään. Kesti hetken ymmärtää, mitä hän sanoi.
Aloin itkeä. Minä en pilaisi tätä kaikilta.
Yritin sanoa Heikille, että hänen on mentävä ylös.
Yritin sanoa Maxille, että hänen on mentävä ylös.

Max halasi minua lempeästi ja lupasi mennä huipulle ja ottaa minulle valokuvan.

Heikki ei suostunut:
– Minä en jätä sinua. Me olemme tiimi. Me menemme huipulle. Yhdessä. Mutta emme tänään.

Heikki kysyi, haluanko hetken dokumentoitavan. Vastasin, että haluan. Olimme sopineet, että myös huonot hetket taltioidaan. Pinnistellen pystyin vastaamaan Heikin esittämiin kysymyksiin:

Vuorelta on käveltävä pois itse, jos vain suinkin pystyy. Se on minulle kunniakysymys. Kaiken keskellä kiipeilyparini kuunteli minua ja sanomattakin ymmärsi, miksi en halunnut kyytiä. Lupasin kävellä omin jaloin alas. Heikki tuntee minut ja uskoi, vaikka Nikolai ja Max katselivat lumessa makaavaa surkeaa olemustani epäillen. Nikolai varmisti Heikiltä monta kertaa ennen kuin ilmoitti radiopuhelimeen, että lumikissaevakuointia ei tarvita.

Toivotimme onnea Maxille ja Nikolaille, jotka jatkoivat matkaa ylös rinnettä aamuauringossa. Heikki nosti minut jaloilleni ja aloitimme tuntien mittaisen loputtoman taipaleen takaisin base campiin. Niistä tunneista en muista juuri muuta kuin auringonvalon aiheuttaman kovan kivun silmien takana ja Heikin säännöllisesti antaman komennon:
– Pidä silmät auki.

Kävelin takaisin base campiin omin jaloin. Heikki auttoi minua riisuutumaan varusteistani ja sänkyyn. Sitten lopulta tuli armollinen pimeys.

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén