Category: huippujengi

Lähtölaskenta Kilimanjarolle alkaa vuoristotautilääkäri Heikki Karisen opissa

Mount Merulle ja Kilimanjarolle lähtö on ensi viikolla! Puuttuvien varusteiden lista on tehty, viisumit (toivottavasti) matkalla, ja tänään lounaan ja päivällisen välissä nautiskelin kakkosannoksen kolerarokotetta, joka on asustellut jääkaapissani viikon verran.

Ihanan tuttu tunne: ajatukset karkaavat rinteille yhä useammin, ja malttamattomuuden kutina ihon alla voimistuu.

Pääasia on päästä vuorille. Jos kuitenkin olen täysin rehellinen, kuten tapanani on ollut, polte onnistumiseen on vielä aiempaa suurempi. Keväinen epäonnistuminen Elbrusilla tuntuu yhä karhealta. Olen oppinut siitä paljon. Mutta nyt haluan onnistua.

Akklimatisoitumassa Elbrusia varten
Kuva Max Edin

Omakohtaisen vuoristotautikokemuksen jälkeen olen halunnut oppia ymmärtämään kehossa korkealla tapahtuvia asioita ja niihin vaikuttamista hiukan paremmin. Lukemieni lääketieteellisten artikkeleiden suurin viisaus on tuntunut valuvan mielestäni kuin vesi hanhen selästä, joten rohkaistuin ja toimin kuten tähänkin asti neuvoja tarvitessani eli pyysin apua asiantuntijalta.
Vuosien mittaan olen kerta toisensa jälkeen saanut ilahtua siitä, kuinka avuliaita vuorikiipeilijät ovat. Niin nytkin, ja muutama viikko sitten kiipeilyparini Heikki ja minä istahdimme lounaalle vuoristotautia pitkään maailman vuoria kiivetessään tutkineen lääkäri Heikki Karisen kanssa.

Tässä kohtaa lienee oikea hetki painottaa, että tämän tekstin sisältö pohjautuu minun (paikotellen hataraan) muistiini, ja kaikki virheet koskien mitä tahansa aihealuetta, ovat minun.

Useimmat muistavat Karisen parin vuoden takaisen Huippujengi-nimisen tv-sarjan kiipeilyryhmän rauhallisena lääkärinä. Vuosikausia akklimatisoitumista ja vuoristotautia tutkineen Karisen kiipeilyhistoria alkaa 1980-luvulta ja hän on kiivennyt monilla suurilla vuorilla, Mount Everestillä kahdestikin. Vuorikiipeilyn lisäksi Karinen on muun muassa juossut ultramaratoneja, viimeisimpänä tämän vuoden Marathon des Sablesin, Saharan autiomaassa juostavan 250 kilometriä pitkän kilpailun. Tämä kaveri siis tietää yhtä sun toista kestävyyslajeista!

Kokeneiden kiipeilijöiden tapaaminen on aina jännittävää, kuin he toisivat pienen tuulahduksen vuorituulta muassaan. Heidän läsnäollessaan tuntuu hiukan hassulta puhua kunnianhimoisista tavoitteista, sillä millä tahansa vuorikiipeilyn ulottuvuudella mitattuna olen ihan märkäkorva. Niinpä on vähän ujostuttavaa intoilla maailman suurilla huipuilla käyneille Snow Leopard tai Seven Summits -haasteista. Mutta tämä on suurien unelmien laji, ja ehkäpä se luo erilaisen maaperän noille keskusteluille: jokainen tähän asti kohtaamani kiipeilijä on suhtautunut suunnitelmiimme rohkaisevasti ja tarjonnut neuvoja ja joskus jopa apua.

Kiipeilytiimin palauttava venytyssessio Elbrusin basecampissa, ryhmänjohtaja Tommi valvoo suoritusta
kuva Max Edin

Karinen (kutsun häntä nyt sukunimellä, erotuksena kiipeilyparistani Heikistä) saapui lounaallemme lämpimästi hymyillen ja innostuneen oloisena. Hän ohitti kiitoksemme meille uhratusta ajasta toteamalla, että rakkaasta asiasta keskusteleminen muiden samasta aiheesta innostuneiden kanssa on ilo.
Voi kuinka totta se onkaan!
Seuraava reilu tunti valui kuin Saharan kuuma hiekka sormien lomasta. Keskustelu polveili niin innokkaasti, että tarjoilijammekin hiukan turhautui yrittäessään löytää luontevia hetkiä saapua pöytään keskeyttämättä. Olin saapunut tapaamiseen muistiinpanovälineillä varustautuneena, mutta tempauduin keskusteluun mukaan niin, että tapaamisen lopuksi vihkoni sivu ammotti tyhjyyttään.

Aloitimme heti asian ytimestä. Karinen halusi kuulla Elbrusilla tapahtuneista romahduksistamme. Hän analysoi polveilevan ja ryöpsähtelevän kertomuksemme perusteella, että todennäköisesti vuoristotauti jylläsi kehoissamme jo ennen ensimmäistä huiputusyritystä.

Vuoristotaudin tilan syntymiseen vaikuttaa moni asia, mutta laukaiseva tekijä on usein kova fyysinen ponnistus. Karinen kertoi omasta vuoristotautikokemuksestaan: Auttaessaan sairastunutta kiipeilijää, hän kantoi tätä harteillaan evakuoitavaksi helikopterin laskeutumispaikalle noin 20 metrin matkan. Kun kävi ilmi, ettei kopteri pääsisikään vielä paikalle, Karinen kantoi potilaan takaisin teltalle. Laskettuaan potilaan makuulle, hän huomasi, ettei syke tasaantunutkaan ponnistuksen päätyttyä. Karisen keho ei korkealla vuorella enää palautunut lyhyen kantomatkan vaatimasta rutistuksesta ja pian hänellä laukesivat vuoristotaudin oireet.

Karisen tarina sai meidät pohtimaan Elbrusin akklimatisaationousupäivän tapahtumia:
Iltapäivällä nousuaika oli käymässä vähiin. Tavoitteena ollut 4800 metriä oli silmiemme edessä, niin lähellä mutta niin kaukana. Heikin askel oli noussut kevyesti. Minä olin hiukan hitaampi mutta kohtuullisen hyvävointinen ja energinen kuitenkin. Kun ilmoitus takaisinkääntymisajan lähestymisestä tuli, Heikki lähti sprinttaamaan kohti tavoitteena ollutta Pashtuhovan kivien yläpäätä – ja minä perässä. Ehkä Heikillä oli taustalla ajatus päästä niin korkealle kuin mahdollista akklimatisoitumisen maksimoimiseksi. Omalla kohdallani myönnän, että mielessäni ei ollut taktisia viisauksia, vaan seurasin pariani kuin jänistä jahtaava ajokoira: “Jos se menee, kyllä minäkin haluan.”

Paluumatkalla Elbrusin harjoitusnoususta sään huonontuessa nopeasti
kuva Max Edin

Pääsimme lopulta 4310 metriin ennen kuin sää muuttui kehnoksi ja nousu piti keskeyttää. Pidimme pienen tauon kivillä yhtäkkiä nousseen viiman keskellä ennen paluun aloittamista. Tuolloin tunsin ensimmäiset huonovointisuuden aallot, jotka kuitenkin laimenivat päästessämme alas base campiin.
Olin koko illan uupunut, ja seuraavana aamuna tekniikkatreeneissä niin huonovointinen, että jouduin self arrest -harjoituksissa (oman putoamisen pysäyttäminen jäähakun avulla) makaamaan lumihangessa oksennusta nieleskellen jokaisen harjoituskierroksen jälkeen, ja päänsärky oli niin kova, etten pystynyt pitämään silmiä kunnolla auki. (Tarkemman kuvauksen noista päivistä voit lukea täältä: Kiipeilyn onnenhetkiä ja se toinen ääripää – huiputusvalmistautuminen)

Karinen esitti ajatuksen, että myös Heikin tila alkoi syntyä tuosta akklimatisoitumispäivän sprintistä ja kehittyi vain hitaammin. Tämä teoria saattaisi selittää yhtä suurista kysymyksistämme: miksi tila puhkesi molemmilla?

Kehon sopeutuminen ohueen ilmaan on kiehtova teema. Karinen on tutkinut akklimatisoitumista myös genetiikan näkökulmasta ja todennut, että kehojen sopeutumistavoissa on mantereiden geeniperimäkohtaisia eroja. Toisilla keho sopeutuu ohueen ilmaan siten, että veren hemoglobiinin tilavuus lisääntyy ja toisilla taas sen määrä kasvaa. Kumpikaan tapa ei ole “toista parempi” ja geeniperimien sekoittuessa myös nämä ominaisuudet sekoittuvat.
Akklimatisoitumisen tapa ei näyttäisi vaikuttavan suorituskykyyn, eikä treenilläkään asiaan voi vaikuttaa. Kuten olen jo aiemmin oppinutkin, pääsääntöisesti hyvä nesteytys, riittävä akklimatisoitumisaika ja riittävä kunto ovat tärkeitä. Mutta jälleen esiin nousi tuo aihe, jota olemme viime kuukausina valmistautumisessa käsitelleet useasti: sykkeen pitäminen alhaisena.

Keskustelimme Karisen kanssa myös lääkkeiden käytöstä vuorilla ja siitä, miten ennakoiva estolääkitseminen ja suorituskyvyn nostamiseen pyrkivä “douppaus” vaikuttavat kokonaissuoritukseen.  Karinen totesi, että joskus on tilanteita, joissa olosuhteet pakottavat riskirajoille, esimerkiksi kiipeilijä voi sään johdosta joutua nousemaan suositeltua vauhtia nopeammin korkealle. Silloin ennakoiva estolääkitys voi olla paikallaan.
Mutta Karinen muistutti, että lääkkeet vaikuttavat kahdella tasolla; varsinaisen fyysisen vaikutuksen lisäksi on psyykinen vaikutus, joka on monen monta kertaa todettu erilaisissa plasebo-tutkimuksissa vaikutuksiltaan merkittäväksi. Eli pelkästään lääkkeen ottaminen ja tieto, että “kohta helpottaa”, auttaa ja saattaa kohentaa potilaan vointia huomattavasti. Jos lääkitseminen tehdään ennakoivasti ja oireita alkaa myöhemmin ilmetä, ollaan tämä psyykinen vaikutus ennakkolääkitsemisen vuoksi menetetty. Tiukoissa paikoissa se voi olla ratkaisevaa.

Kysyimme myös neuvoja välttääksemme vatsataudit, joista Kilimanjaro on valitettavan kuuluisa. Joidenkin lähteiden mukaan vatsataudit ovat jopa yleisempi keskeytyksen syy kuin riittämätön akklimatisoituminen ja/tai vuoristotaudin oireet. Olen myös kuullut ajatuksen, että Kilimanjarolla ruoanvalmistuksessa käytetty voimakas palmuöljy saattaisi olla syypää vatsaoireisiin. Mutta Karinen totesi, että puutteellinen hygienia on kuitenkin todennäköisempi syy:

– Enkä nyt puhu siitä, että kokin peukalo olisi sopassa, kun hän tarjoilee lounasta. Puutteet hygieniassa syntyvät usein hyvin pienistä asioista. Muistan eräällä Etelä-Amerikan kiipeilyreissulla istuskelleeni katselemassa vesisäiliötä, josta noudettiin leirin juomavesi. Säiliön ja noutoastioiden hygieniasta oltiin äärimmäisen tarkkoja, sillä voimakkaat vatsapöpöt ovat yleisiä vuorilla.
Siinä istuskellessani huomasin, että säiliön kyljestä lähtevän noutoastoiden täyttöletkun yläpäässä oli pieni vuoto, josta vesi pisaroi täyttöletkun varrelle. Pisarat valuivat edelleen täyttöletkun kärkeen pitkin letkun pintaa, ja tihkuivat sieltä täytettäviin astioihin. Näin yksi pieni pisaravuoto vaikuttaa kaikkeen leirissä käytettävään veteen ja voi kontaminoida sen.

Neuvojen lisäksi Karinen toi meille vuoristotaudista kirjoittamansa artikkelin, jota ei ole julkisesti saatavilla ja mikä mahtavinta, kirjoittamansa “Kaukomatkailijan lääkintähuolto ja ensiapu” -täsmäoppaan, joka vastaisuudessa kulkee taatusti joka reissussa mukana.

Lounas läheni loppuaan, ja jouduimme tyrehdyttämään loput kysymystulvasta, jota Karisen mukaansatempaavat tarinat vain lisäsivät. Kotimatkalla askel tuntui kevyeltä, ja hymyilin kaamoksen hämärässä ajatellessani edessä olevaa matkaa.

Nyt muutamaa viikkoa myöhemmin ollaan taas siinä hetkessä, jolloin eteisen nurkkaan alkaa pikkuhiljaa kertyä kasa pakattavaa tavaraa. Kasan päällimmäisenä keikkuu oranssi pieni kirja. Taas ollaan vähän valmiimpia seikkailuun!

p.s. Lopuksi pieni kaupallinen maininta: Karisen kirjaa on vielä hänellä itsellään muutama kappale myynnissä ja jos haluat sellaisen ostaa, laita hänelle sähköpostia heikki.karinen@nic.fi

Huippusuunnitelmia – tulevaisuus on ihan kohta!

Mont Blancille lähtöön on kolme kuukautta. Yksitoista viikkoa ja kuusi päivää. Miten siihen voi vieläkin olla niin pitkä aika? Olen ollut lähdössä “ihan kohta” jo vaikka kuinka kauan. Odottaminen on kyllä kirpeänsuloista: se on yhtä aikaa riemukasta ja tahmeaa!

Janiina Ojanen harjoittelee
Hikiseltä lenkiltä palatessa

Ai mitä nyt kuuluu?
Loppukeväästä harjoittelu alkoi taas maistua mannalta, ja tulokset ovat parin kuukauden tahmeamman vaiheen jälkeen parempia. Aurinkoiset päivät tuovat ulkotreeniin ihan uutta puhtia. Juoksu rullaa ja pyörälenkit menevät, jos nyt eivät ihan lentäen, niin mukavasti kuitenkin. Teen nyt 1–2 juoksulenkkiä viikossa, pyöräilen kahdesti, yhden tunnin lenkin ja toisen pidemmän, jonka pituutta kasvatetaan asteittain; joka kerta puoli tuntia edelliskertaa pidemmäksi. Lisäksi salitreeniä ja vastapainoksi joogaa aina, kun vaan suinkin ehdin. Lisäksi yritän vielä maksimoida hyötyliikunnan pyöräilemällä ja kävelemällä kaikkialle aina kun mahdollista.

Treeni ei tietenkään ole aina pelkkää juhlaa, vaan joskus myös ruusuilla tanssimista: Koska nyt treenaan raskaammin, kroppa on väsyneempi ja lihakset huutavat hierontaa. Molskahduksellani järveen oli muitakin seurauksia kuin hajonnut puhelin: sain ärhäkän silmätulehduksen molempiin silmiin. Mutta semmoiset jutut kuuluvat asiaan ja ovat helppoja hoitaa: hieroja on varattuna ja tulehdus taittui antibiootilla.

Viime viikon sunnuntaina tein todellisen kestävyystreenin. Lämmittelyksi 60 kilometrin pyörälenkki ja heti perään se todellinen treeni sekä keholle että psyykelle: ikkunoiden pesu. Asuntomme huonekorkeus on kolme metriä. Ikkunat ovat monilasiset ja ihanan vanhanaikaisesti moniruutuiset… ja kaupunkiasumiselle tyypilliseen tapaan aivan täysin tahmean liikennepölyn peitossa. Todella, jossain kahden tunnin kohdilla punnittiin todellinen kestävyys ja palautumiskyky!

Janiina Ojanen
Kestävyystreeniä?

Mitä on edessä?
Haltille lähdetään kahden kuukauden päästä. Matkasuunnitelmia on jo tekeillä. Siinä suhteessa olemme Timon kanssa erilaisia. Hän ajattelee, että turha suunnitella kovin pitkälle etukäteen, koska lähempänä vasta saadaan tietoa retkeen vaikuttavista asioista, kuten esimerkiksi sääennusteesta. Ihan ymmärrettävää ja järkevää. Mutta minä rakastan suunnittelua ja minulle se on iso osa kokemusta. Niinpä sain melkein Timolle aikaiseksi niin sanotun nenäkahvin (se syntyy, kun purskahdat nauruun suu täynnä kahvia), kun pari päivää sitten ehdotin varovasti, että eikös me voitaisi jo alkaa kuivata reissun jauhelihoja.

Pohjoiseen on matkaa 800 kilometriä. Meillä on aikaa vain yhdeksän päivää. Se on ihan riittävästi, mutta harkitsemme menomatkaksi tiukan ajorutistuksen sijaan yön yli kestävää autojunamatkaa Kolariin. Siitä olisi enää vajaat 300 kilometriä autolla Kilpisjärvelle. Tuntuisi järkevältä ajatukselta pitkän yöajorutistuksen sijaan nukkua junassa ja olla sitten levänneenä valmis siirtymään luonnon helmaan. Nauttia joka hetkestä, eikä aloittaa matkaa väsyneenä.

Paluumatkan voi sitten tehdä roadtripinä. Tosin aikaa siihenkään ei liikaa ole, ja minulla on suora rysäys erämaasta arkeen. Kotiudumme sunnuntaina, ja heti maanantaiaamuna palaan töihin viikoksi ennen lähtöä Sveitsiin Gran Paradiso / Mont Blanc -reissuun.

No juhannukseen sentään on vain pari viikkoa. Keskikesän juhlaa vietämme Repoveden kansallispuistossa. Haluaisin kovasti nähdä Olhavanvuoren, joka yksi suomalaisen kalliokiipeilyn huippukohteita. Ja tietenkin Lapinsalmen riippusillalle pitäisi päästä tepastelemaan. Mutta juhannukselta kaipaan oikeastaan pääasiallisesti luonnosta nauttimista. Rentoa retkeilyä, nuotiokokkailua ja tyhjää tuijottelua horisonttiin. Toivottavasti lunta sataa mahdollisimman vähän… 🙂

Lähitulevaisuudessa olevia asioita suunnitellessa pidemmän tähtäimen kuvatkin ovat alkaneet selkiytyä mielessäni. Minua hymyilyttää, kun teistä matkaani seuranneista lukijoista ainakin pari huomasi sen rivien välistä ja kommentoi asiaan jo ennen kuin ehdin varsinaisesti asiasta kertoa. Taidatte tuntea minut jo aika hyvin!

Huomasin jo aiemmin keväällä itsessäni tarpeen katsoa pidemmälle eteenpäin. Jos palaisin kiipeilyreissulta ilman seuraavaa suunnitelmaa, syntyisi vuorikrapula. Kun on vuoden pinnistellyt jotain asiaa varten, ei siitä luopuminen ole helppoa. Sen opin jo viime vuonna Monte Rosalta palatessa. Olo oli haikea ja levoton, kunnes tein päätöksen uudesta yrityksestä Mont Blancille. Pitää siis katsoa eteenpäin. Niinpä annoin itselleni luvan suunnitella tulevaa, koska vaikka huomisesta ei koskaan tiedä, yksi asia on varmaa: haluan kiivetä lisää.

Vuodelle 2017 suunnittelen kiipeilymatkaa Etelä-Amerikkaan. Toistaiseksi olen rajannut kohdevaihtoehdot kahteen: Huippujengistäkin tuttu Tocllaraju (6035 m) Perussa tai Huayana Putosi (6088 m) Bolivian Andeilla. Euroopan mantereen Elbruskin (5642 m) kävi mielessäni, mutta jostain syystä toinen manner tuntuu nyt kutsuvalta. Haluaisin ensi vuonna käydä myös vaeltamassa Kebnekaisella. Niin ja jäätikkökurssi tulee ehdottomasti ohjelmaan.

Ja kun nyt kristallipalloon kurkistellaan: Etelä-Amerikan jälkeen ajatukseni ovat nyt kääntyneet Himalajan suuntaan. Mount Everestin Basecamp ja Island Peak tuntuvat kovasti huutavan nimeäni. Se on sitten vuoden 2018 hommia.

On ihanaa suunnitella ja innostua uusista seikkailuista! Tietenkin jokainen reissu antaa osviittaa seuraavaa ajatellen. Tottakai asiat voivat muuttua, kun suunnitelmia tehdään pitkällä aikajänteellä. Eikä asioita pidä kiveen hakata; ehkä tulee joku muu suunnitelma tai tapahtuu jotain ihan muuta. Mutta uudet suunnitelmat ja tavoitteet pitävät koneeni käynnissä. Unelmien kääntäminen tavoitteeksi ottaa hintansa. Siis ihan konkreettisestikin. Toiveikkaana kävin hakemassa lottolapun kioskilta, mutta varmuuden vuoksi paikkasin rikkoutuneet farkut uusien ostamisen sijaan.

Vuoret valloitetaan askel kerrallaan. Ja nyt minusta tuntuu, että olen elämäni kunnossa ja kovin valmis Mont Blancille, jonne olen ollut matkalla jo 1,5 vuotta!

p.s. Mont Blanc -kiipeilytiimissämme on toinenkin kynäniekka, Teemu, joka kirjoitti suunnitelmistamme Luontoilmiö-blogissaan.

Huippujengi – hyvä-paha tosi-tv?

Telkkarista alkaa pian sarja, jossa joukko julkkiksia lähtee vuorikiipeilemään. Olen muutamissa foorumeissa nähnyt kiipeilijöiden (ja muidenkin) sarjan tiimoilta käymää keskustelua. En ole keskusteluihin kommentoinut, koska itsellänikään ei ole vielä montaa nousua takana. Koen, ettei minulla on tietämystä ja näkemystä tarpeeksi, jotta arvaisin noihin, paikoitellen varsin intohimoisiin, keskusteluihin heittäytyä. Mutta koska aihe herättää tunteita myös minussa, en malta olla ottamatta asiaa puheeksi täällä.

Janiina Ojanen vuorikiipeilijä Vincent-Pyramide Alpit
Vincent-Pyramidella
kuva: M. Laukkanen

Ymmärrän ja jaan monien kiipeilijöiden esittämän huolen siitä, millaisen mielikuvan tv-tuotanto lajista synnyttää. Huolessa on monta ulottuvuutta: Annetaanko realistinen kuva ennakkovalmistautumisesta? Kuvaako sarja sitä, millaista kiipeäminen oikeasti on? Kerrotaanko, kuinka vuorella kuuluu toimia ja kuinka kiipeilijät on varmistettu? Liioitellaanko tai vähätelläänkö riskejä? Muistetaanko kertoa kiipeilyn vastuullisuudesta, arvomaailmasta ja luonnon arvostamisesta?

Suuri osa kiipeilyonnettomuuksista tapahtuu aloitteleville kiipeilijöille, jotka lähtevät omin päin seikkailemaan ymmärtämättä riskejä ja osaamatta valmistautua oikein. Taitamaton ja/tai huolimaton kiipeilijä asettaa vaaraan myös kaikki muut samalla rinteellä olevat. On siis ihan aiheellinen huoli, että romantisoitu tv-tuotanto synnyttää trendin, jossa ummikoita säntäilee vuorille ja kohta uutisoidaan onnettomuuksista.

Mutta samalla ihmettelen vastahankaisuutta lajin saamaa näkyvyyttä kohtaan. Jokainen kiipeilijä on joskus tehnyt ensimmäisen nousunsa. Jos ensimmäisen nousunsa tekevä on julkkis ja laji saa hänen kauttaan näkyvyyttä, sehän on hieno juttu! Totta on, ettei tosi-tv varmasti anna täysin oikeaa kuvaa vuorikiipeilystä lajina. Mutta parhaimmillaan se herättää kiinnostuksen ottaa selvää.

Vuorikiipeilijä koulutus köysitekniikka
Koulutuksessa jäätikön reunalla
Kuva: M. Laukkanen

Ohjelman ympärillä käyty keskustelu toi mieleeni erään ilmiön, johon törmäsin jo viime vuonna. Silloin en halunnut siitä julkisesti puhua. Nyt on ehkä oikea hetki kertoa sekin ulottuvuus Vuorenvalloitukseen valmistautumisesta:

Eräs vuorikiipeilylajin suuri haaste on, ettei sitä oikein voi todentuntuisesti kuvailla. Olosuhteet tuolla ylhäällä ovat niin erilaiset, että niitä on aika mahdotonta itse kokematta ymmärtää. Mitä kehossa ja mielessä tapahtuu usean kilometrin korkeudessa ja miltä se tuntuu, ei sitä oikein pysty selittämään. Jokainen vuori, ympäristö ja kiipeilijä ovat erilaisia, ja jokainen huiputusyritys on ainutkertainen.

Kun viime vuonna valmistauduin ensimmäisiin huiputuksiini, kyselin neuvoja ja näkemyksiä kaikkialta saadakseni mahdollisimman paljon tietoa, mihin olen itseni laittanut. Suurin osa haastattelemistani kiipeilijöistä oli todella rohkaisevia ja innostavia. He muistuttivat oikeasta valmistautumisesta, hyvien varusteiden, riittävän suorituskyvyn ja ammattimaisen oppaan merkityksestä. Ja toivottivat onnea matkaan.

Mutta. Sain muunlaisiakin viestejä.
Toinen ääripää oli sitä mieltä, ettei vuorelle pitäisi aloittelijan mennä tapattamaan itseään ja muita. Mielipide ei muuttunut, vaikka kerroin valmistautuvani kurinalaisesti ja aika laaja-alaisesti, sekä fyysisesti että henkisesti, ja kiipeäväni huippuammattilaisen opastuksella. Minusta oli erikoista, että joidenkin mielestä uudet harrastajat eivät ole tervetulleita. Ovathan he itsekin joskus aloittaneet. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut kovin montaa.

Kolmas ryhmä oli ehkä mielenkiintoisin: vähättelijät. He käyttivät paljon aikaa ja vaivaa kertoakseen, kuinka vähäpätöinen vuori Mont Blanc on ja että sinne kiipeäminen on kuin sunnuntakävely. Kertoivat, montako ihmistä Mont Blancille vuosittain kiipeää ja että minun on turha moisesta intoilla.  Ihmettelin moista “dissaamista”. Uskon, että jokaisella vuorella on oma tarinansa kerrottavanaan ja jokainen kiipeäminen on seikkailu.

Erikoista on myös se, että molempiin kahdesta viimeksi mainitusta ryhmästä kuului kiipeilijöitä mutta myös ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kiivenneet yhdellekään vuorelle.

Miten tämä vaikutti minuun? Luultavasti ainoa henkilö, joka olisi voinut minut puhua pois suunnitelmastani, oli tyttäreni. Muiden näkemykset, neuvot ja mielipiteet kuuntelin mielelläni ja analysoin niiden relevanssin itselleni. Mutta loukkaantumaan en niistä suostunut. En myöskään niistä joistain tylsistä, yleensä anonyyminä annetuista kommenteista projektistani tehtyjen lehtijuttujen digiversioiden perässä olevissa ketjuissa (onneksi niissäkin oli enemmän kannustusta). Kiipesin itseni takia ja toteuttaakseni haaveeni. Tarinani pointti oli rohkaista muitakin toteuttamaan unelmiaan.

Janiina Ojanen Pette Halme vuorikiipeily Monte Rosa Alpit
Oppaamme Pette auttaa minua kenkäongelmissa Monte Rosalla
kuva: M.Laukkanen

Mainitsin edellä kuvaamistani asioista eräälle kokeneelle kiipeilijälle. Hänelle ilmiöt olivat tuttuja. Hän analysoi syitä olevan yhtä monta kuin ihmisiäkin. Hän viittasi kiipeilijöiden palavaan rakkauteen lajia kohtaan ja huoleen siitä, että ihmiset eivät kunnioita luontoa ja lajia riskeineen riittävästi. Toisaalta joillekin kiipeilijöille lajia ympäröivä mystiikka saattaa olla tärkeä osatekijä siihen, miksi he lajia harrastavat. Siksi he pitävät sen mieluusti pienen ryhmän extreme-lajina. Sitten on tietysti se fakta, että monet arvostelijoista ovat “kyllä minäkin jos haluaisin, mutten vaan viitsi” -tyyppejä, joille ei kannata tuhlata ajatuksiaan.

Koirat haukkuu, karavaani kulkee, sanoo isäni usein.
Tämän räpätyksen päätteeksi haluan painottaa, että suurin osa kiipeilijöistä on mahtavaa porukkaa, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja neuvomaan. Olenkin useaan otteeseen kertonut vuoristomajojen mahtavasta tunnelmasta ja huikeista tyypeistä, joihin olen lajin parissa tutustunut (esimerkiksi tekstissä: Miksi vuoristo-opas vihaa muovipusseja – elämää vuoristomajoilla). Mutta meitä on moneen junaan, se on inhimillistä.

Ei siis ihme, että tv-sarja herättää keskustelua ja tunteita!
Aion katsoa, millaisesta tv-sarjasta on kyse, kun Huippujengi alkaa. Toivon, että siinä kerrotaan koko prosessi valmistautumisesta itse suoritukseen. Toivon, että ohjelmassa muistutetaan asianmukaisesta varustuksesta, vastuullisuudesta ja painotetaan erityisesti ammattilaisten apuun luottamista, kun on lajin harrastamisen alkuvaiheissa. Toivottavasti kerrotaan lajin riskeistä realistisesti. Mutta myös näytetään, kuinka kaunista vuorilla on ja annetaan kiipeilijöiden kertoa omista tunteistaan kiipeämisen aikana. Koska silloin ehkä lajin upeus, jota ei sanoin osaa kuvata, näkyy kiipeilijöiden kasvoilta!

Janiina Ojanen Monte Rosa Alpit
Lepotauko Monte Rosan satulassa ennen huippuharjanteelle siirtymistä
kuva: M. Laukkanen

Powered by WordPress & Theme by Anders Norén